Agentti James Bond hänen majesteettinsa salaisesta palvelusta on ehtinyt 60 vuoden kypsään ikään.
Tosin aika harva Bondin ihailijoista taitaa muistaa, tai edes tietää, että brittikirjailija Ian Flemingin luoma hahmo aloitti seikkailunsa kirjassa Casino Royale vuonna 1952.
Meillä vanhuksilla tuo muisti alkaa hieman pätkiä. Ehkä juuri sen takia tiedotusvälineissä on uuden Bond-leffan ensi-illan tiimoilta juhlittu näyttävästi, mutta myös hieman neitimäisesti, karskin sankarin 50-vuotisjuhlia.
Kuka sitä nyt tässä iässä niin tarkkaa viitsisi noita vuosia laskea?
Tähän mennessä on tehty 27 Bond-elokuvaa ja niissä kaikissa kerrotaan sama tarina. Mutta se ei haittaa, koska tämä tarina on vielä paljon siinä seikkailevaa salaista agenttiakin vanhempi. Se on iätön.
Alussa Bondille annetaan tehtävä, jonka täyttääkseen hänen on lähdettävä matkalle. Tämän vaelluksen päätepisteessä odottaa täysin ylivoimaisilta näyttäviä pahan voimia vastaan käyty taistelu, jonka sankarimme lopulta voittaa tekniikan jumalien avustuksella.
Toki elokuvataiteelle ominainen tapa kertoa tämä ikuinen tarina tulee mukaan kuviin jo leffan ensi sekunneilla. Bondit alkavat aina hurjalla toimintajaksolla, jolla sen katsojien syke säädetään oikealle, parhaan elokuvanautinnon takaavalle tasolle.
Elokuva ja teatteriohjaaja (!) Sam Mendesin ohjaama uusin Bond-leffa, Skyfall on kerännyt suitsutusta elokuvakriitikoilta. Se on kerännyt tähtiä roppakaupalla, ja aika monen mielestä Skyfall on kaikkien aikojen paras Bond-leffa.
Ja voi se ollakin, ainakin ennen seuraavaa Bond-pläjäystä.
James Bond on elokuvateollisuuden merkkituote. Sen vuoksi sen tekijöillä on hieman samanlaisia ongelmia kuin korkeasta laadusta (ainakin aikaisemmin) ja ylellisyydestä tunnetun Mercedes Benzin saksalaisella valmistajalla.
James Bond -elokuvien yleisön ydinjoukko on asenteiltaan konservatiivista sakkia. Heidän joukossaan on todennäköisesti paljon myös niitä, jotka kunnioittavat läsnäolollaan ihan oikeaa elokuvateatteria vain joka toinen vuosi, kun uusin Bond tulee teatterilevitykseen.
Tuottajat, käsikirjoittajat ja ohjaajat tietävät hyvin, että myös James Bodin pitää muuttua, kun aika ja asenteet muuttuvat. Tämän päivän katsojan silmissä varhaiset Bond-leffat käyvät jo camp-huumorista. Sekä erikoistehosteet että asenteet ovat kömpelöitä kuin vanhainkodin huru-ukko-osaston voimistelupiiri.
Bond-elokuvan estetiikkaa ei saa kuitenkaan muuttaa liikaa. Tosikatsojan pitää tunnistaa uusin Bond-elokuva Bond-leffaksi heti sen ensimetreistä lähtien.
Sen sijaan konepellin alle saa laittaa lisää tehoja ja ominaisuuksia niin paljon kuin vain tekijöiden taidoista ja kyvyistä irti lähtee. Näitä tehoja on myös totisesti lisätty. Ainakin uusimmassa Bondissa turboruuvi on väännetty tappiin asti.
James Bond on vuosien varrella aikuistunut vaivihkaa. Sitä se ikääntyminen teettää.
Kolmessa uusimmassa Bondissa näyttelevä, vuonna 1968 syntynyt Daniel Craig on roolissa reilusti ikäisensä oloinen. Craigin näyttelemänä Bond on muuttunut sarkastiseksi hahmoksi. Hymyä ei tällaiselta valtavien työpaineiden alla puurtavalta keski-ikäiseltä työnsankarilta juuri irtoa, mutta tehoja sitäkin enemmän, vaikka kaikki tämän iskurityöläisen fyysistä ja psyykkistä kuntoa osoittavat mittarit ovat jo punaisella.
Ei siis ihme, että ainakin Suomessa, jossa toimittajakunta on kovaa vauhtia keski-ikäistynyt, Craig laittaa fibaa elokuvakriitikoiden puntteihin. Hänet on oikopäätä julistettu kaikkien aikojen parhaaksi James Bondiksi.
No ei ole pitkä aika siitä, kun Roger Moore äänestettiin maailmalla kaikkien aikojen parhaaksi James Bondiksi. Vuonna 1927 syntynyt Moore oli kaiken lisäksi lähes kuusikymppinen, kun hän näytteli viimeisen roolinsa Bondina elokuvassa 007 ja kuoleman katse.
Moore on kuitenkin oma lukunsa Bondia tähän mennessä näytelleiden kuuden näyttelijän joukossa. Moore oli Bondin hahmon luojan, Ian Flemingin oma ehdokas rooliin, kun kaikkien aikojen ensimmäistä Bondia, Salainen agentti 007 ja tohtori No filmattiin 60-luvun alussa. Väitetään, että Mooren valinta kaatui tuolloin siihen, että häntä pidettiin liian vanhana rooliin.
Mutta Mooren näyttelemät kuusi Bond-elokuvaa ovat selkeä poikkeus jatkumossa. Hieman paradoksaalista on varmasti se, että Mooren tulkitsemana Flemingin luomasta kylmästä tappajasta tuli Bondeja ja koko lajityyppiä ironisoiva hahmo.
Tekijät korostivat tuolloin tarinoiden sadunomaisuutta. Bondeista tehtiin eräänlaisia suurvaltapolitiikasta kertovien uutisten loppukevennyksiä aikana, jolloin Neuvostoliitto oli vielä voimissaan, ja kylmän sodan henkisesti kangistama suuri yleisö pelkäsi, että maailmaloppu on vain yhden napinpainalluksen päässä.
Kolmessa uusimmassa Bodissa suurta saatanaa, ihmiskuntaa uhkaavan, tarkasti määrittelemätöntä pahuuden tyyssijaa edustaa kaikkialle lonkeronsa ulottanut tietotekniikka.
Skyfallissa James Bond joutuu turvautumaan pakomatkalla vanhaan 60-luvun Aston Martin – urheiluautoon ja taistelemaan loppuhuipennuksen taistelun lukumärältään ja aseistukseltaan teknisesti ylivoimaista vihollista vastaan aseinaan vain kaksipiipuinen perintöhaulikko ja omat lihaksensa.
Asetelma kertoo, ketkä ovat olleet elokuvan tekijöiden tärkein kohderyhmä. Tämän päivän keski-ikäiset ymmärtävät tietotekniikasta keskimäärin saman verran kuin edellisen sukupolven James Bond – diggarit kylmänsodan kiemuroista tai Neuvostoliiton todellisuudesta.
No toki tietotekniikka on elämänalue, jossa myös tämän päivän parikymppisille voidaan syöttää millaista pajunköyttä hyvänsä. Uusimmissa älypuhelimissa taitaa olla kohta enemmän älyä kuin niiden käyttäjissä noin keskimäärin.
Kiinnostavinta uudessa Bodissa on se, miten toiminnan motiivit ovat muuttuneet. Neuvostoliiton kaltaista kollektiivista ja vaikeasti määritettävää pahan valtakuntaa ei enää ole. Ei ole myöskään enää hulluja tiedemiehiä, jotka motivoi toimintaan jokin yleinen ja määrittelemätön paha.
Motiivit on viety yksilötasolle. Skyfallissa James Bondin hahmoa syvennetään, antamalla meidän kaikkien tuntemalla sankarille lapsuus.
Yksilöpsykologian korostaminen lisää paukkuja ennen kaikkia tarinan pahiksen rooliin. Espanjalaisen Javier Bardemin näyttelemä Raoul Silva on oikea pahasti häiriintyneen kulukiusaajan näköiskuva. Eikä roolityön vaikuttavuutta suinkaan vähennä se, että Bardem on tällä hetkellä yksi maailman arvostetummista luonnenäyttelijöistä.
Syvyyspsykologisia selityksiä on kaivettu esiin psykoanalyysin ehtymättömästä aarreaitasta. Käsikirjoittajien ei ole tarvinnut kuin pyyhkiä pölyt pois vanhan jääkaappiäitimyytin päältä ja avot, homma toimii.
Tämän syvemmälle en tässä tohdi mennä, koska silloin saattaisin paljasta elokuvan juonen, mikä olisi huono asia. Mendes ja hänen käsikirjoittajansa ovat yhdistäneen Skyfall-elokuvassa onnistuneesti toimintaelokuvan ja trillerin elementtejä.
Uusin Bond tietenkin vilisee edeltäjiensä tavoin viittauksia aikaisempiin Bondeihin. Tuottajien ja käsikirjoittajien taitavuutta alleviivaa se, miten he solmivat tarinan langat yhteen ja uusivat tämän merkkituotteen henkilögalleriaa.
Bondin katsojille itse sankarin lisäksi tärkeääkin tärkeämpiä ovat tutun tarinan tutut sivuhenkilöt. Tässä suhteessa Skyfall kattaa pöydän kahden vuoden päästä kehiin astuvalle uudelle Bondille.
