Keski-Uudenmaan Teatterin Viiniä keittiössä on elegantti kamarinäytelmä. Lija Ficherin dramatisoinnissa ja ohjauksessa oli käytetty tarkkaan hyväksi pienen teatterin rajalliset resurssit ja me katsojat saimme nauttia hienosta näyttelijäntyöstä. Fischerin dramatisointi Anna Gavaldan romaanista on helmi, jota myös teatterin harrastajien kannattaa tutkiskella sillä silmällä.
Ranskalainen Gavalda on kotimaassaan painosten kuningatar, jonka romaanit ja novellikokoelmat on myös säännöllisesti suomennettu tuoreeltaan. Kriitikot kuvaavat Gavaldan romaaneja katkelmallisiksi. Ne ovat kuin varta vasten elokuvan tai näytelmän käsikirjoituksiksi kirjoitettuja. Siksi on oikeastaan pieni ihme, että ensimmäinen dramatisointi suomeksi on tehty vasta nyt.
Viiniä keittiössä näytelmän ensi-ilta lokakuussa oli myös tämän näytelmän kantaesitys Suomessa.
Gavaldan Je l’aimais ilmestyi Ranskassa vuonna 2002 ja Titia Schuurmanin kirjasta tekemä suomennos noin vuotta myöhemmin. Kirjan ranskankielinen nimi maistuu suoraan käännettynä meidän suomalaisten suussa niin imelältä, ettei Fischer ole muuttanut suomentajan ratkaisua nimiasiassa.
Silti Gavaldan on helppo leimata viihdekirjailijaksi: ”Kuinka kauan kestää ennen kuin unohtaa sen ihmisen tuoksun jolta sai rakkautta? Entä milloin lakkaa itse rakastamasta?”
Niinpä! Näin meillä on edelleen tapana mitätöidä naiskirjailijoita samaan aikaan, kun miesten (nykyään usein toki myös naisten) kirjoittamista roskadekkareista leivotaan vakavasti otettavaa genreä.
Viiniä keittiössä näytelmän aiheena olivat elämänvalinnat. Tarina alkoi, kun näytelmän nuori, vastaeronnut äiti Chloé (Elina Varjomäki) ja hänen appensa Pierre (Seppo Halttunen) saapuivat appivanhempien mökille viettämään aikaa ja puimaan Chloén avioeroa Pieren pojasta Adrienista (Jan-Christian Söderholm). Keittiönpöydän ääressä ja hyvän viinin elähdyttäminä keskusteluissa liikuttiin kahdella aikatasolla, nykyajassa ja menneisyydessä, jolloin Pierre kohtasi elämänsä rakkauden Mathilden (Varjomäki kaksoisroolissa).
Australialainen Bronnie Ware kuunteli kuolevia toimiessaan saattohoitajana ja kokosi näistä tarinoista bestselleriksi ympäri maailmaa nousseen kirjan Viisi viimeistä toivetta. Anna Gavaldan kirja ja Fischerin näytelmä käsittelee tärkeintä näistä viidestä toivomuksesta, tai kai oikeammin syvintä katumuksen aihetta. Siinä kuoleva toivoo, että hänellä olisi ollut rohkeutta elää itselleen uskollista elämää, ei sellaista, jota muut häneltä ovat odottaneet.
Adrien jättää vaimonsa ja lapsensa toisen naisen, elämänsä rakkauden tähden. Keski-ikäinen Pierre (Söderholmin toinen rooli) ei pystynyt jättämään vaimoaan ja turvallisia ympyröitään kohdatessaan noin nelikymppisenä elämänsä rakkauden. Lähestymiskulma elämän suuriin valintoihin näytelmässä oli yllättävää kyllä korostetusti miehen näkökulma. Naisen elämänvalinnat näyttivät loppuvat siihen, kun hän oli päättänyt ryhtyä äidiksi.
Tämä oli tietysti näköharha, jota tavallaan vahvisti Halttusen loistava näyttelijäntyö Pierren roolissa ja Ficherin kirjan teemoihin ja henkilögalleriaan tekemät rajaukset. Näytelmässä Chloén lapset eivät ole mukana mökillä, vaan heidät on jätetty Pariisiin isoäidin hoteisiin ja heidän olemassaolonsa ilmaistaan vain yhden puhelinkeskustelun avulla.
Viiniä keittiössä oli kevyt ja raikas kuin ranskalainen punaviini parhaimmillaan. Siitä jäi myös mehevä jälkimaku. Andrienin brutaalia tapaa erota vaimostaan ja lapsistaan Fischer oli keventänyt omintakeisella huumorilla. Samoin ihan vakavalla naamalla ei esitetty keski-ikäisen Pierren ja Mathilden elämää suurempaa rakkautta. Rakkaus kun on ikuista ja yhtä ikuista on varmasti myös meidän individualistinen egoismimme. Jos Warea on uskominen, se nostaa päätään vielä kuolinvuoteellakin.
Myös lavastuksen ja puvustuksen suunnitellut Tinja Salmi on käyttänyt tehokkaasti pienen teatterin näyttämötekniikan rajoitetut mahdollisuudet. Jätetty Chloé kahlasi surussaan syksyn kirkkain värein värjäämissä vaahteranlehdissä ja samoissa lehdissä piehtaroivat myös näytelmän Mathilde ja Pierre rakkauden ensihuumassa.
Puvustuksen suunnittelussa Salmi on ilmeisesti hakenut inspiraatiota Zabou Breitmanin elokuvasta Viiniä keittiössä (Je l’aimais 2009). Ainakin elokuvan Chloén (Florence Loiret Caille) ja näytelmän Chloén punertavat mekot näyttivät identtisiltä.
Näytelmän valaistuksen suunnitellut Kalle Tahkolahti oli pystyttänyt näyttämölle eräänlaiset huomiovalot, joiden väri ja samalla koko näyttämön valaistus vaihtui roolihenkilöiden vallitsevan tunnetilan mukaan. Jussi Östermanin näytelmää varten luoma äänimaisema oli elegantissa yksinkertaisuudessaan todella hieno.
Näytelmän käsiohjelma, jossa tekstit on upotettu valkoisilla fonteilla esitysvalokuviin, on varmasti tyylikäs ja hieno, mutta ainakin minun kaltaisen lukihäiriöisen luettavaksi lähes lukukelvoton paperi.
Viiniä keittiössä
Keski-Uudenmaan Teatterin esitys 3.11.2021
Alkuteos Anna Gavalda
Dramatisointi ja ohjaus Lija Fischer
Lavastus ja pukusuunnittelu Tinja Salmi
Äänisuunnittelu Jussi Österman
Valosuunnittelu Kalle Tahkolahti
Rooleissa Elina Varjomäki, Seppo Halttunen, Jan-Christian Söderholm