Yksi on arjen kauhuista ylitse muiden – Q-teatterin Arki ja kauhu on tarkasti ajateltua tragikomedia

Esityksen lavastus on poikkeuksellisen hieno ja toimiva. Onnellinen perhe asuu tiilitalossa. Kuvassa: Joonas Heikkinen, Sonja Kuittinen, Pirjo Lonka ja Eero Ritala. Kuva Sakari Tervo/Q-teatteri.

Q-teatterin Arki ja kauhu on komedia. Kuten hyvän, tai tässä tapauksessa loistavan komedian lajityyppiin kuuluu, esityksellä on myös oma surumielinen, jopa traaginen pohjavireensä. Me kamppailemme omassa onnellisuuden kuplassamme arjen todellisia ja oman mielemme luomia kauhuja vastaan yksin vailla elävää vuorovaikutusta lajitovereihimme.

Näytelmän pohjavire oli niin surumielinen, että ainakin minulta tuppasi välillä hymy hyytymään aivan poskettomien hauskojen kohtausten keskellä.

Näytelmän ensimmäisessä kohtauksessa nukutaan kylkikyljessä onnellisen perheen tiilitalossa. Tarkkasilmäinen katsoja kuitenkin huomaa jo tässä videoidussa kohtauksessa riitasoinnun.

Tämän jälkeen kauniin puiston keskellä asuvan onnellisen perheen jäsenet heräävät ja kukin vuorollaan ja aloittavat itselleen tyypilliset aamutoimet.

Yksinäisyyden teemaa korostaa se, ettei näytelmässä ole lainkaan roolihahmojen välistä dialogia. Harvat repliikit ovat arjen yhdentekevyyksiä tyylin, juoko joku kahvia ja kohtausta selittäviä monologeja yleisölle.

Esityksen näyttämökuvat ja osittain myös koreografia on lainattu populaarikulttuurista, kauhuelokuvien maailmasta. Akse Petterssonin ohjaus on oivaltava ja toteutus noudattaa komedialle tyypillistä rakennetta. Kehittelyt ja yllättävä käänne on rakennettu kohtausten sisään.

Ainakin minä nautin täysillä. Jos tragedia on tunteiden temmellyskenttä, komedia on parhaimmillaan ihanaa älyn leikkiä ja Petterssonin ohjaus on tarkasti ajateltu kokonaisuus.

Esityksen kivijalka on upeasti ajateltu ja toteutettu skenografia. Ville Seppäsen suunnittelema lavastus, näyttämölle rakennettu valtava nukkekoti, potki katsojan ajatukset liikkeelle jo ennen esityksen alkua.

Seppäsen lavastuksesta ja valosuunittelusta, Kasperi Laineen musiikista ja äänistä, Seppäsen ja Martti Tervon videoista, Sanna Levon puvuista ja Saara Räisäsen efektimaskeerauksista on syntynyt paitsi hieno, myös poikkeuksellisen toimiva kokonaisuus.

Näytelmän kuluessa tehtiin myös selväksi, että tämä onnellisen perheen tilitalo on paitsi linnoitus ulkomaailman kauhuja vastaan, myös kulissi. Kohtaus, jossa arjen tutut esineet olohuoneen televisiosta lounaspöydän keittokulhoihin muuttuivat joksikin ihan muuksi.

Suomalaiset on rankattu maailman onnellisimmaksi kansaksi ja esityksessä tämä onnellisuus laitetaan suurennuslasin alle. Osansa saavat esimerkiksi ne, jotka piinaavat meitä laittamalla yhä uusia kuvia somista lemmikeistään Facebook-päivityksiinsä.

Kriittiseen tarkasteluun laitetaan myös meidän, omassa punavihreässä kuplassa elävien vinksahtanut luontosuhde. Samoin kyytiä saa tapamme palvoa terveyttä uususkontona, jossa vakavasta sairaudesta on tullut uusi synnin palkka, kiirastuli ja helvetti.

Arjen kauhuihin kuuluu ehdottomasti myös Antti Tuisku, Cheek ja koko suomipop-genre, jonka imelää sanomaa Eero Ritala imitoi huikeassa bravuurissaan. Laulua seuraavassa monologissa Ritala myös kiteyttää sanoiksi näytelmän keskeisen tematiikan.

Totta kai mukana on myös arvoituksellisia kohtia, kuten hyvässä taideteoksessa pruukaa olla. Sonja Kuittinen muuttuu kesken arkisten keittiöaskareiden ihmissudeksi ja alkaa jahdata Joonas Heikkistä. Kohtaus avaa katsojan tajunnassa paraatiovet parisuhdepsykologian hetteikköön, mutta tällaiseen suonsilmään ei ole nyt tässä syytä astua.

Näkemys, jonka mukaan meidän nykyinen narsistinen elämäntapamme saa meidän välillä käyttäytymään ihmissuhteissamme kuin Tyrannosaurus Rex posliinikaupassa, on helppo allekirjoittaa.

Herkullisempaa vertauskuvaa meidän sitkeälle onnen tavoittelullemme on vaikea keksiä kuin kohtaus, jossa Pirjo Lonka vetää vessan peilin edessä itseltään voimapihdeillä hampaita suusta (no tietysti vain teatterin keinoin).

Suomalaiset on rankattu maailman onnellisimmaksi kansaksi. Kielensä hukanneet suomalaiset ovat tilastojen mukaan myös Länsi-Euroopan väkivaltaisin kanssa, eli silkan onnen lisäksi aika usein tulee myös turpaan. Onneksi tämän kaiken onnellisuuden keskellä voi välillä nähdä myös näin mainiota teatteria.

Se tekee helvetin hyvää aivoille!

Q-teatterin verkkosivulla ei mainita käsikirjoittajaa. Otaksun, että esitys on luotu työryhmän sisäisen dialogin ja ideoinnin pohjalta.

Q-teatteri: Arki ja kauhu

Ohjaus: Akse Pettersson
Lavastus ja valosuunnittelu: Ville Seppänen
Musiikki ja äänisuunnittelu: Kasperi Laine
Videosuunnittelu: Ville Seppänen ja Martti Tervo
Pukusuunnittelu: Sanna Levo
Efektimaskeeraus: Saara Räisänen

RooleissaPirjo Lonka, Eero Ritala, Sonja Kuittinen ja Joonas Heikkinen
 

 

 

 

 

Hämeenlinna on mielentila

Sana-Kaisa Palo on näytelmän tähtitoimittja. Taustalla Lotta Kaihua, Pirjo Lonka, Eero Ritala, Elena Leeve (Kati Lehdon rooli 2.10. asti) ja Hannu Kivioja. Pate Pesonius/Q-teatteri
Sanna-Kaisa Palo on näytelmän tähtitoimittaja. Taustalla Lotta Kaihua, Pirjo Lonka, Eero Ritala, Elena Leeve (Kati Lehdon rooli 2.10. asti) ja Hannu Kivioja. Pate Pesonius/Q-teatteri

Kirjailija Juha Itkosen kirjoittama näytelmä Hämeenlinna on kuin moneen kertaan luettu novellikokoelma. Sen kaikki tarinat ovat tuttuja. Eikä se ole ihme. Tällä novellikokoelmalla on myös nimi Huolimattomia unelmia.

Se on julkaistu myös äänikirjana, jota kuunnellessani olen todennäköisesti viettänyt monia rattoisia tunteja.

Tietenkin tuttuuden tunne johtuu myös siitä, että Itkonen kirjoittaa tavallisten ihmisten unelmista ja pettymyksistä. Tarinat ovat tragikoomisia. Ihmiskohtaloiden perimmäinen traagisuus korostuu, mutta jokaiseen toisiinsa lomittuvaan tarinaan sisältyy aimo annos myötätuntoa meitä taviksia kohtaan. Pikkukaupunkilaisuus on pohjimmiltaan mielentila, joka yhdistää tavalla tai toisella meitä kaikkia suomalaisia. Helsinki on suurkaupunki vain helsinkiläisten omasta mielestä.

Maalaisia emme ole, maailmankansalaisia meistä ei tule, olkaamme siis pikkukaupunkilaisia.

Hämeenlinnan Q-teatterille ohjannut näyttelijä Jussi Nikkilä on tullut tutuksi elokuvarooleistaan.

Ohjaajana Nikkilä tekee jäsentynyttä ja kurinalaista teatteria. Nikkilä luottaa näyttelijöihinsä. Näyttämöllä ei tarvita yhtä sohvaa kummempia lavasteita vahvan läsnäolon korvikkeiksi.

Nikkilän ongelmat ovat Itkosen tavoin tarinoiden tematiikan puolella. Nämä tarinat on luettu, nähty ja kuultu kovin monta kertaa. Tavallisuus on totta kai maailman kiinnostavin ilmiö. Elämä on, kuten vanha mainoslause muistuttaa.

Samalla tavallisuus on myös kuin tarttuva tauti, nokka ja silmät alkavat vuotaa ennen kuin huomaakaan räkää ja kyyneliä. Kirjoittajana Itkosesta sukeutuu monta kertaa kuin taikaiskusta freudilainen analyytikko, joka istuttaa divaanille roolihenkilöidensä ohessa näytelmän katsojan miettimään omien elämänvalheittensa syitä ja seurauksia.

Ilmaisuvoimansa Q-teatterin Hämeenlinnan ammentaa hienosta näyttelijäntyöstä. Varsinkin Sanna-Kaisa Palo kovasti Iltasanomien Rita Tainolan oloisena tähtitoimittajana, Hannu Kivioja epäonnisena liikemiehenä ja onnettomana isänä sekä Pirjo Lonka Prisman hedelmäosaston apulaisosastonhoitajana ja viidenkympin villitystä lähestyvänä osa-aikahutsuna ovat huikeassa vedossa.

Hyvin vakuuttavia ovat myös Eero Ritala lääkäriksi itsensä lukeneen varastomiehen poikana, Saara Kotkaniemi edellisen vaimona ja Lotta Kaihua tämän omaa onnellisuuttaan vakuuttavan Kati Lehdon onnettomana pikkusiskona.

Itkonen ja Nikkilä näyttävät meille, mitä kaikkea voi olla niin kutsutun onnellisuusmuurin takana omakoti-idyllin, jättimarketin ja kulttuurityhjiön muodostamassa Bermudan kolmiossa.

Hämeenlinna on ollut Q-teatterin yleisö ja arvostelumenestys. Myös perjantaina 13. joulukuuta tupa oli tupaten täynnä.