Ohjaaja-dramaturgi Juha Jokelan näytelmän sisäiset jännitteet vangitsevat katsojan mielen. Jokelan yhdessä osaavan työryhmän kanssa luomat näyttämökuvat ovat todella hienoja ja kaiken kruunaa se, että Kansallisteatterin Patriarkassa näytellään hengästyttävän upeasti.
Patriarkka on syksyn teatteritapaus, koskettava ja ajatuksia herättävä elämys.
Patriarkka on yhden perheen tarina. Suvun patriarkan Heimo Harju (Raimo Grönberg), hänen vaimonsa Virpi Harju (Kirsti Wallasvaara), poikansa Jarno Harju (Juha Varis) ja tyttärensä Jonna Harju (Pirjo Määttä) ovat kaikki tuttuudessaan hyvin uskottavia, oikean ihmisen oloisia hahmoja. Jokainen suomalainen katsoja voi tunnistaa nämä samat ihmiset joko omasta suvustaan tai ainakin lähipiiristään.
Jokela ei tyydy kuvaamaan vain yksilöitä, vaan vetää linjoja yksityisestä yleiseen hyvin pätevästi. Patriarkka kertoo myös siitä raskaasta psyykkisestä prosessista, jota suurten ikäluokkien yli kuusikymppiset ihmiset parhaillaan käyvät, kun aikaisemmin ikuiselta vaikuttunut korskea keski-ikä muuttuu vähitellen, mutta vääjäämättä vanhuudeksi.
Jokelan tavatonta tarkkanäköisyyttä ja kykyä ymmärtää voi vain ihailla ja ehkä hieman jopa kadehtia. Jokelan portti vanhuuteen on kuin se Raamatun kuuluisa neulansilmä. Siinä laitetaan puntariin Heimo Harjun ja hänen vaimonsa pitkä parisuhde kaikkine elämänvalheineen.
Mitä sijaa sillä suurella, rakkaudeksi kutsutulla tunteella oikeastaan on ihmisten välisissä suhteissa? Harjujen parisuhde ajautuu lopulta hirvittävään kriisiin, mutta Jokela myös näyttää roolihenkilöidensä kautta, miten nöyrtymisen jälkeen Heimo Harju voi kokea armon, löytää läheisyyden uudestaan ja niin väkevänä, että se pelottaa.
Se on tiukka paikka jopa äidinkielenopettajalle, diplomi-insinööristä nyt puhumattakaan. Miehen se laittaa suorastaan vapisemaan. Mutta sitä riemastuttavampi on varmaan myös tieto, että ”taivaassakin saa panna”.
Sekä Wallasvaara että Grönberg näyttelevät Patriarkassa ainutlaatuisella ja unohtumattomalla tavalla.
Myös suurten ikäluokkien lapset, 70-luvulla syntyneet nykyiset keski-ikäiset elävät näytelmässä omassa kiirastulessaan. Harjun parikunnan tyttären ja pojan ohella nykyisiä nelikymppisiä näytelmässä edustaa pojan vaimo Petra (Kristiina Halttu).
Patriarkka on, kuten se nimikin antaa ymmärtää, myös sukupolvitarina. Sen keskiöön nousee se yleinen elämänvalhe, jota Jokelan sukupolveen kuuluvat ihmiset näyttävät hellivän.
Näytelmässä tämä ”pullamössösukupolven” kapinajulistus on laitettu Haltun näyttelemän vaimon suuhun. Hän antaa päivällispöydässä tulla tulta ja tappuraa siitä, mikä mieltä painaa.
Väitteet suurten ikäluokkien yhteiskuntaa tukahduttavasta hegemoniasta ovat tietenkin puppua, nelikymppisten tekosyy omille epäonnistumisille. Sen toteamiseen riittää jo pelkkä vilkaisu Jyrki Kataisen hallituksen ministerien nimilistaan. Myös suuryrityksen johdossa nelikymppiset ovat aikoja sitten syrjäyttäneet suurten ikäluokkien edustajat, eikä varsinkaan kaikkein pyhimpään, finanssisektorin johto- ja asiantuntijatehtäviin yli kuusikymppisillä ole enää mitään asiaa.
Joku Björn Wahlroos on tässä suhteessa säännön vahvistava kuriositeetti, joka pelkällä olemassaolollaan todentaa myös sen, miten piinkovista aineksista osa 70-luvun taistolaisista on tehty.
Paavo Lipposen ensimmäisen hallituksen laman keskellä tekemistä budjettileikkauksistakin on jo kulunut kaksi vuosikymmentä. Jos suurilla ikäluokilla on vielä valtaa, se valta perustuu lähinnä siihen, että heitä on niin kirotun paljon, kuten Harjun kaveri Kalle Vainio (Juha Muje) näytelmässä totea. Demokratiassa on puolensa. Vallan täyteyden aikana kahmittuja etuoikeuksia on mahdollista puolustaa sitkeällä viivytystaistelulla.
Tämän päivän keski-ikäisten kokemaan ahdinkoon on tietenkin helppo keksiä psykoanalyyttisiä selityksiä. Jokela ei kuitenkaan tyydy itsestäänselvyyksiin, vaan käsittelee oman ikäistensä miesten ahdinkoa ja ahdistusta monipuolisesti, monella tasolla ja tavattoman terävänäköisesti.
Esimerkiksi yksilön kanta ydinvoimaan kertoo aina jotakin myös hänen suhteestaan reaalitodellisuuteen ja niistä eettisistä ja moraalisista valinnoista, joita hän on valmis tekemään tämän maailmankuvansa perusteella.
Jokela läpivalaisee tätä asetelmaa tuomalla näyttämölle Jarno Harjun lapsuudenystävän Markon (Antti Luusuanniemi), huippukoulutetun energia-asiantuntijan, joka on juuri vaihtanut duunin tuulivoimateollisuudessa tehtäväksi ydinvoimalobbarina ja haluaa värvätä ydinvoiman mannekiiniksi myös Markon eläkkeellä olevan isän.
Marko joutuu konfliktiin isänsä kanssa ja siinä vaiheessa, kun hänen feminismin äärilaitaa edustava vaimona Petra lähtee harmonikkatehtaalle synnyttämään perheen esikoispoikaa, katsojankin tekee mieli kiivetä näyttämölle taputtamaan Juha Varista lohduttavasti olkapäälle. Kyllä tämäkin soppa on vain nieltävä, vaikka sen keittäjiä on kirotun paljon.
Patriarkan näyttämökuvat ovat komeita. Teppo Järvinen, Timo Teräväinen, Minna Toikka ja Tommi Koskinen ottavat Kansallisteatterin suuren näyttämön uudesta tekniikasta kaiken irti. Videoinstallaatiot ja koko näyttämön yli ulottuva puoliläpäisevä peili lomittavat toisiinsa luontevasti näytelmän kaksi eri aikataso, nykypäivän ja 70-luvun, jossa nuorta Heimo Harjua näyttelee Heikki Pitkänen ja hänen tyttöystäväänsä ja vaimoaan Minka Kuustonen.
Varsinkin uusi äänentoistotekniikka antaa paljon. Se ei suinkaan etäännytä näyttelijöitä yleisöstä, vaan lähentää.
Harjujen päivällispöydässä tai intiimien kahdenkeskisten kohtaamisten aikana ei tarvitse käyttää puherajoitusten muokkaamaa teatteripuhetta. Suomalaisen arjen ja juhlan pelkistetty ilmaus pääsee esiin kaikessa tuttuudessaan.