Avainsana: Jukka Leisti

Tampereen Teatterin Idän pikajunan arvoitus oli hienojen näyttämökuvien juhlaa – Upea toteutus antoi Agatha Christien tutulle tarinalla uutta syvyyttä

Hercule Poirotia näytellyt Ville Majamaa oli nyt elämänsä roolissa. Kuvassa taustalla tarinan konduktööti Michel (Arttu Ratinen) Monsieur Bouc (Kai Vanne) ja Hector Macqueen (Jukka Leisti) Kuva © Maria Atosuo/Tampereen Teatteri

Hyvä näytelmä ei ole osiensa summa. Se on enemmän.

Juuri tällä tavalla Tampereen Teatterin Idän pikajunan arvoitus oli enemmän. Ajateltu ja älykäs ohjaus, hieno näyttelijäntyö ja esillepano – lavastuksesta, valaistuksesta, puvustuksesta, kampauksista ja maskeerauksista, vidoista ja äänistä koostuvat näyttämökuvat – muodostivat yhdessä vaikuttavan kokonaisuuden.

Agatha Christien tarina oli todennäköisesti useimmille meistä katsojista tuttuakin tutumpi. Silti tämä lukitun huoneen murhamysteeri piti otteessaan. Antti Mikkolan tarkka ohjaus piti meidät katsojat pihdeissään viimeiseen kohtaukseen asti. Kohtausten ajoitus ja rytmi olivat kohdallaan. Yli kaksi tuntia kestäneeseen näytelmään ei mahtunut yhtään pysähtynyttä tai kuollutta hetkeä.

Idän pikajunan arvoituksesta voi nauttia myös taidolla toteutettuna pukudraamana. Maria Pajulan suunnittelemissa esiintymisasuissa ja Erja Mikkolan suunnittelemissa kampauksissa oli aitoa Hollywoodin glamouria.

Tampereen Teatterin esitys perustuu amerikkalaisen Ken Ludwigin tekemään tuoreeseen sovitukseen. Broadwayn hittejä tehtailleen Ludwigin kynänjälki varmasti näkyi tavattoman sujuvassa esityksessä, mutta kyllä myös Mikkolan oma näkemys tuli esille. Tämä on tietysti pelkkää arvailua, mutta otaksun, että esityksen näyttämökuvista vastanneessa työryhmässä on Mikkolan lisäksi useita muitakin korkeatasoisen sarjakuvataiteen ystäviä.

Esityskuva antaa vain jonkinlaisen käsityksen näytelmän upeasta skenografiasta. Kuvassa Pia Piltz, Anna Ackerman, Tanjalotta Räikkä, Kai Vaine, Elisa Piispanen, Jukka Leisti ja Aino Karlstedt. Kuva © Maria Atosuo/Tampereen Teatteri

Tekijöiden kunnianhimo ei ole kuitenkaan jäänyt korkeatasoisen viihteen tekemiseen. Näytelmän näyttämökuvien estetiikka antoi tutulle tarinalle lisää syvyyttä. Idän pikajunan arvoitus ilmestyi vuonna 1934, tuolla kohtalokkaalla vuosikymmenellä, jonka aikana Eurooppa ja koko maailma oli matkalla kohti synkkää pimeyttä. Näytelmä alkoi kontrabasson sydänalassa tuntuvilla, pahaenteisillä murahduksilla ja päättyi jostain vielä kauaa kuuluvilla tykinjyrähdyksillä.

Ensimmäinen suomennos Christien kirjasta ilmestyi Leena Karron suomentamana vuonna 1937. Ludwigin näytelmäsovituksen on kääntänyt vuonna 2019 Laura Raatikainen.

Näytelmän käsiohjelmassa mainitaan kolme eri murhamamman kirjasta tehtyä elokuvasovitusta. Tampereen Teatterin edellisen näyttämökauden herkkua Stalin kuolee sovittaessaan ja ohjatessaan Mikkola ei jäänyt loisteliaan elokuvan panttivangiksi, eikä ole nytkään jäänyt niin sanotusti junasta.

Näytelmän lopussa Hercule Poirot jää pää painuksissa pohtimaan juuri niitä oikeusvaltioon ja kansainväliseen oikeuteen liittyviä kysymyksiä, joita meidän on tänään pakko miettiä jälleen yhä hämärämmäksi käyvässä maailmassa.

Voimakas illuusio sarjakuvan maailmasta ei varmasti syntynyt katsomossa vain minun päässäni. Tiiti Hynnisen valo- ja videoinstallaatioilla Mikkola jakoi näyttämökuvan yhä uudellaan ikään kuin ruutuihin. Näissä ruuduissa näyttelijöiden puhuvat päät kommentoivat tapahtumia. Oli myös piirroskuvia aseista ja muita symboleja.

Sama toistui upeassa näyttelijäntyössä. Varsinkin väliajan jälkeen kohtauksissa oli mukana huutoja ja kirkaisuja, jotka jossain toisessa kontekstissa olisi helppo luokitella ylinäyttelemiseksi, mutta nyt ne olivat kuin niitä suurella versaalilla kirjoitettuja puhekuplia -mestarillisesti käytettyä liioittelua.

Teppo Järvisen lavastus oli tavoittanut sen ainakin meille junahulluille ainutlaatuisen rautateiden atmosfäärin tavalla, johon vain sarjakuva, siis kuvataide ja nyt näköjään myös teatteri pystyy. Liike sinänsä ei itseasiassa ole Christien tarinan kannalta mikään oleellinen elementti, mutta kyllä Järvisen kineettiset lavasteet, Hynnisen valot ja videot saivat nyt tarinan kulkemaan kuin kiskoilla.

Järvisen, Pajulan, Hynnisen äänisuunnittelusta vastanneen Hannu Hauta-ahon ja Mikkolan työryhmineen luoma kokonaisuus oli lajissaan oikea mestariteos.

Roolityöt olivat kaikki hyviä. Niiden leikkimielinen hyväntuulisuus kertoi, että ensemblellä on olut produktiota tehdessä henki päällä. Poirotia näytellyt Ville Majamaa oli nyt elämänsä roolissa. Hyvin tehty.

Tampereen yliopiston näyttelijäntaiteen yliopistolehtorin tehtävistä Tampereen Teatterin johtajaksi kolme vuotta sitten siirtynyt Mikko Kanninen on onnistunut luomaan Keskustorin varteen eräänlaisen hittitehtaan. Myös Idän pikajunan arvoituksesta on helppo povata yleisömenestystä, kunhan puskaradio ehtii tiedottaa esityksen laadusta. Oma paikka katsomossa kannattaa varata hyvissä ajoin.

Idän pikajuna arvoitus

Tampereen Teatterin ensi-ilta päänäyttämöllä 1.12.2023

Perustuu Agatha Christien romaanin Idän pikajunan arvoitus (Murder on the Orient Express, vuodelta 1934).

Sovitus: Ken Ludwig

Ohjaus: Antti Mikkola

Lavastussuunnittelu: Teppo Järvinen

Pukusuunnittelu: Mari Pajula

Valo- ja videosuunnittelu: Tiiti Hynninen

Äänisuunnittelu: Hannu Hauta-aho

Kampausten, peruukkien ja maskeerausten suunnittelu: Erja Mikkola

Rooleissa: Ville Majamaa, Kai Vaine, Pia Piltz, Jukka Leisti, Arttu Ratinen, Tanjalotta Räikkä, Anna Ackerman, Elisa Piispanen, Ville Mikkonen, Aino Karlstedt

Pyynikin kesäteatterin Täällä Pohjantähden alla on hieno onnistuminen – Sami-Keski-Vähälä ja Antti Mikkonen ovat loihtineet näyttelijöidensä kanssa puhuttelevan tulkinnan Linnan suuresta klassikosta

Täällä Pohjantähden alla on ikoninen kertomus suomalaisesta rakkaudesta, joka ei puhu eikä pussaa. Verneri Liljan ja Ella Mettäsen näytteleminä tämä Akselin ja Elinan rakkaustarina sai loisteliaan tulkinnan. Kuva © Vesa Holmala/Tampereen Teatteri

Perjantain ensi-illassa kaikki teatteriesityksen osatekijät olivat Pyyniki kesäteatterissa kohdallaan. Sami Keski-Vähälän dramatisoinnissa asian ytimeen päästiin heti ensimmäisessä kohtauksessa. Sen jälkeen meitä katsojia vietiin ajasta, paikasta ja tunnetilasta toiseen alati voimistuvalla intensiteetillä. Antti Mikkola käytti ohjauksessaan taitavasti hyväkseen Pyynikin kesäteatterin pyörivää katsomoa ja sen tarjoamaa lähes rajatonta näyttämötilaa. Kokonaisuuden kruunasivat todella hienot roolityöt.

Ehkä sanoja paremmin Pyynikin kesäteatterin esityksen laatua todisti jälleen lahjomaton aika. Vaikka esitys kesti väliaikoineen kolme tuntia ja sitä piti katsoa kovalla puupenkillä istuen, se tuntui loppuvan aivan liian pian. Näytelmän elokuvamainen rakenne, ”leikkaus” ja suoraan inhimilliseen läsnäoloon ja vuorovaikutukseen perustuva loistelias näyttelijäntyö imaisivat mukaansa.

Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla on aidosti moniääninen romaanitaiteen merkkiteos. Suurelle osalle meistä suomalaisista Linnan trilogiassa kuvitteelliseen pohjoishämäläiseen kylään sijoittamat ihmiset ja heidän tarinansa ovat tuttujakin tutumpia. Meillä itse kullakin on henkilökohtainen suhde Linnan taiteeseen, eikä se ainakaan vähennä romaanin dramatisointiin liittyviä haasteita.

Antti Mikkola on käyttänyt ohjauksessaan taitavasti hyväkseen Pyynikin kesäteatterin pyörivän katsomon ympärillä levittyvää tilaa. Kohtaukset lomittuivat toisiinsa elokuvanomaisella tavalla. Puitteet vauhdikkaille toimintakohtauksille ja seesteisille tuokiokuville antoi Pyynikin Joselininniemen upea luonto. Kuvassa Verneri Lilja Akseli Koskelan roolissa. Kuva © Katri Dahlström/Tampereen Teatteri

Linnan Täällä Pohjantähden alla on paitsi vaikea myös jälleen erittäin ajankohtainen. Uudessa, uljaassa Nato-Suomessa käydään laajaa keskustelua, jossa sekä todellisia että kuvitteellisia historiallisia tapahtumia ja henkilöitä arvioidaan ja arvotetaan uudestaan. Itse törmäsin tähän keskusteluun viimeksi lukiessani Pekka Virkin kirjaa Jälkisuomettumisen ruumiinavaus. Virkin mukaan Linnan kirja antaa väärän todistuksen Suomen sisällissodasta.

Neljä vuotta sitten Lasse Lehtinen ja Risto Volanen antoivat ymmärtää kirjassaan 1918 – kuinka vallankumous levisi Suomessa, että Linna on romaanillaan johtanut vakavasti harhaan kokkonaista sukupolvea. Linnan Tuntemattoman sotilaan kohdalla silloisen upseeriston parku kristallisoitui Helsingin Sanomien kirjallisuuskriitikko Toimi Havun kuuluisaan teilaukseen. Täällä Pohjantähden alla -romaanista keskustelu ”sammakkoperspektiivistä” jatkuu yhä.

Dramaturgiassaan Keski-Vähälä purkaa todella taitavasti näitä taiteen ulkopuolisia, Linnan teokseen liittyviä miinoja. Keski-Vähälän lähtökohta on niin ilmeinen, että se ei ehkä siksi ole pälkähtänyt historian saloja pähkäilevien intellektuellien päähän. Linnan suurromaani on taidetta. Siinä kirjailija kuvaa henkilöhahmojensa kautta niitä ristiriitoja, joita kokemus epäoikeudenmukaisuudesta ja empatian puute aiheuttavat maalaiskylästä muodostuvan yhteisön sisällä.

Teatterin kontekstissa Linnan romanijärkäle on Keski-Vähälän mukaan shakespearelainen tragedia. Tämä havainto asemoi Keski-Vähälän käsikirjoituksen dramaturgian kohdalleen. Kukaan tuskin näkee tänään tarvetta keskustela siitä, miten totuudenmukaisesti William Shakespearen historialliset näytelmät Henrik IV tai Richard III kuvaavat Englannin hovin 1500-luvun historiaa. Linnan kirjassa hallitsijoiden sammakkoperspektiivi vain on käännetty alamaisten sammakkoperspektiiviksi.

Lasse Lehtisen kaltaisen konkarin juuret ovat sosiaalidemokraattisessa työväenliikkeessä. Myöskään Virkin kaltaisten nuorten tutkijoiden vilpittömyyttä ei ole syytä epäillä. Myös taideteosten arviointi ja arvottaminen taiteen omista lähtökodista on ajanvirtaan kuuluvaa ajatusten ja asenteiden muuttumista. Näin taide toimii. Klassikojen pintaan kertyy tulkintojen kautta kerroksia, uutta patinaa.

Kaikki eivät ole kuitenkaan liikkeellä vilpittömässä mielessä. Historian uudelleen kirjoittaminen on myös suomalaiselle äärioikeistolle projekti aivan samalla tavalla kuin se on projekti Vladimir Putinin Venäjän silovikeille tai Yhdysvaltojen trumpilaisille. Astalona näissä talkoissa käytetään leimakirvestä.

Petra Ahola teki upealla tulkinnallaan Ellen Salpakarin roolihahmosta kyvyistään ja päämääristään tietoisen tahtoihmisen, omasta arvostaan tietoisen naisen, joka tämän päivän Suomessa voisi vaikka sanella Säätytalon neuvottelupöydässä, milloin pelut ovat pieniä. Kuva © Katri Dahlström/Tampereen Teatteri

Pyynikin produktiota varten Keski-Vähälä oli vakuuttavalla tavalla poiminut oleellisia kohtauksia romaanijärkäleestä. Ohjaaja Antti Mikkolan ohjauksessa näistä dramaturgisista oivalluksista syntyi hienosti rytmitettyjä kohtauksia, joissa liikuttiin ajassa tilanteesta ja tunnetilasta toiseen elokuvanomaisilla leikkauksilla. Mikkola hyödynsi taitavasti pyörivän näyttämön ympärillä avautuvaa, tiloiltaan lähes rajatonta näyttämöä. Kohtauksia vei eteenpäin voimakas liike, joka välillä pysäytettiin ikään kuin kuvaelmaksi. Näistä pysähtyneistä kohtauksista tuli hakemattakin mieleen taiteilija Reijo Kelan installaatio Hiljainen kansa Suomussalmella.

Täällä Pohjantähden alla on ilmiselvästi toteutettu varsin pienellä budjetilla ja niukoilla resursseilla, mutta ohjauksellisilla ja dramaturgisilla ratkaisuillaan Mikkola ja Keski-Vähälä onnistuivat muuttamaan tämän niukkuuden esityksen voimavaraksi.

Keski-Vähälän oivalluksiin kuului myös se, että Pyynikin kesäteatterin esitys korosti suomalaisen miehen vahvuuksia. Miehen kunnianpalautus henkilöityi näytelmässä Akseli Koskelan roolihahmon syvällisesti sisäitäneen ja koskettavasti näytelleen Verneri Liljan tukintaan. Liljan Akseli Koskela oli aikansa lapsi, yhdistelmä kouriintuntuvaa realismia ja kansakoulussa opitun lukutaidon myötä ja Adolf Halmeen opastuksella omaksuttuja, ajan hengen luomia käsityksiä kylän ulkopuolisesta todellisuudesta.

Roolituksen täysosumaksi voi sanoa myös Ella Mettäsen valintaa Elina Koskelan rooliin. Mettäsen näyttelijäntyössä nyanssit olivat kohdallaan. Suomalaisen naisliikkeen juuret ulottuvat syvälle historiaan. Ei ole sattuma, että Suomi oli ensimmäinen Euroopan maa, jossa naiset saivat ääni- ja edustusoikeuden vuonna 1906. Mettälän hieno näyttelijäntyö ja läsnäolo tekivät tuon naisten aseman näkyväksi näyttämöllä. Suomessa ei Linnan todistuksen mukaan isänvalta ollut patriarkaalista hirmuvaltaa.

Akselin ja Elinan tarina on myös ikoninen kertomus suomalaisesta rakkaudesta, joka ei puhu eikä pussaa, mutta on sitäkin uskollisempaa ja tunnekylläisempää. Tämän tarinan esittämisessä Liljan ja Mettäsen näytteleminen oli kaikessa koskettavuudessaan lähes täydellistä.

Suomalaisen feminismin ikoniksi sopii myös romaanin Elen Salpakari ilman Linnan ironiaa ja piruilua. Upeasti näytellyt Petra Ahola teki Salpakarista modernin, kyvyistään ja tavoitteistaan tietoisen tahtoihmisen. Aholan luoma roolihahmo oli ajaton ja tätä päivää. Tällaisiin koulutettuihin, älykkäisiin ja tavoitteistaan tietoisiin naishahmoihin me törmäämme päivittäin esimerkiksi television uutisissa, joissa haastatella puolueiden puheenjohtajia tai eri alojen huippuasiantuntijoita.

Aimo Räsäsen tulkinta Otto Kivivuoren roolista ja Tom Lindholmin tulkinta Adolf Halmeesta olivat juuri sellaisia näyttelijäntaiteen herkkupaloja, joita me viime vuosisadalla syntyneet ikävammaiset osasimme odottaa tai ainakin toivoa. Edvin Laineen elokuvassa nämä roolit näytelleet Kauko Helovirta ja Kalevi Kahra ovat jättäneet varmasti elokuvan nähneiden mieleen pysyvän muistijäljen siitä, miltä näiden roolihamojen pitää näyttää ja kuulostaa.

Samuli Mujeen näyttelemisessä Laurilan Antoon roolissa oli ytyä. Mujeen tekemänä roolihahmosta tuli oikea epäonnistuneen ja epäonnisen suomalaismiehen prototyyppi. Tänään Laurilan Antoon hahmoon liittyisi vielä epäilemättä alkoholismi, johon 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa eläneille työmiehillä ei ollut vielä varaa eikä mahdollisuuksia.

Pyynikin kesäteatterilla on ikää enemmän kuin tämän blogin kirjoittajalla ja se on paljon se. Vuonna 1948 Tampereen Kesäteatterina Pyynikin Joselininniemessä toimintansa aloittaneen teatterin vetovastuu siirtyi keväällä tätä varten perustetulle osakeyhtiölle. Pyynikin kesäteatteri Oy:n osakkaina ovat yhtä suurilla osuuksilla Tampereen Teatteri, Tampereen Työväen Teatteri ja Eino Salmelaisen säätiö rs.

Täällä Pohjantähden alla

Pyynikin kesäteatterin ensi-ilta 9.6.2023

Väinö Linnan romaanin pohjalta

Kirjailija: Sami Keski-Vähälä

Ohjaaja: Antti Mikkola

Apulaisohjaaja: Saija Viljanen

Lavastaja: Kimmo Sirén

Pukusuunnittelija: Jaana Aro

Äänisuunnittelija: Sami Silén

Kampaus- ja maskeeraussuunnittelija: Emmi Puukka

Tuottaja: Hannele Sulin

Näyttelijät: Esa Latva-äijö, Verneri Lilja, Ella Mettänen, Heidi Kiviharju, Petra Ahola, Antti Tiensuu, Tom Lindholm, Jyrki Mänttäri, Aimo Räsänen, Samuli Muje, Jukka Leisti, Henriikka Heiskanen, Lasse Viitamäki

Nikian Etunäyttämön avustajat: Paavo Poikonen, Jere Saarela, Erkki Lahtinen, Mauri Könönen, Matti Nieminen, Liisi Hämäläinen, Noora Koski, Markus Pärssinen, Janne Karjalainen, Päivi Honkanen, Hanna Murtola, Simo Korkiakoski, Petri Salmi, Hanna Mecklin, Maarit Pakarinen, Ida Lehtinen, Isabella Kajander, Pirjo Lammi, Anitta Forssén

Lapsiavustajat: Väinö Muje, Elian Ruokola

Hevoset Huvikummun Hevostalli: Kopsahovin Clara, Tuhkimon Wäinö

Hevosten ohjaajat ja ratsastajat: Henna Hieta-aro, Julia Hieta-aro, Maija Luomanperä, Eeva Laurila

Hevosten hoitaja: Helga Hieta-aro

Tampereen Teatterin naurupommista on sokka irti – Stalinin kuolema oli kauhean hauska farssi – Mari Turunen teki mykistävän hienon roolityön komedian Georgi Melankovina

Hienoista koomikon rooleistaan tunnetulle Jukka Leistille sofistikoituneen ja pirullisen älykkään pahiksen rooli oli kuin tehty. Mari Turusen roolityö oman valtansa täyteydestä epävarmasta Malenkovista oli mestarillinen. Kuva © Heikki Järvinen/Tampereen Teatteri

Tampereen Teatterin karmaisevan hauskasta naurupommista on sokka irti. Nyt tehtiin teatteria asenteella, joka takaa, että esitys vain paranee ja muuttuu entistäkin hullumaksi ja hurjemmaksi, kun kohtausten ajoituksen pienet nyanssit hioutuvat esitys esitykseltä lähelle täydellistä. Hienot roolityöt saivat katsojan hytkymään naurusta ja kiemurtelemaan kauhusta NKP:n keskuskomitean napamiesten muodostaman roistojengin mellastaessa näyttämöllä.

Stalinin kuolema on elokuvana purevan hauska komedia. Antti Mikkola on onnistunut yli odotusten elokuvakäsikirjoituksen dramatisoinnissa näyttämölle. Toki tyylilaji on samalla hieman muuttunut. Armando Iannuccin ja kumppaneiden käsikirjoittama ja Iannuccin ohjaama elokuva on anglosaksisen komediaperinteen kehikolle rakennettu hirtehinen satiiri. Tampereen Teatterin näyttämöllä saimme kokea keskiviikkoiltana samasta vallan tragediasta tehdyn burleskin farssin Stalinin kuolema.

Alkuperäinen tarina on peräisin Fabien Nuryn kirjoittamasta ja Thierry Robinin kuvittamasta sarjakuvasta La mort de Staline. En ole tuota sarjakuva-albumia lukenut, mutta veikkaan, että Mikko Saastamoisen ja kumppaneiden luomat, ajoittain suorastaan makaaberit näyttämökuvat ovat saaneet vaikutteita tuosta albumista.

Mikkolan dramatisointi ja ohjaukselliset ratkaisut toimivat loistavien roolisuoritusten varassa. Näin irtonaista ja vapautunutta näyttelemistä oli hykerryttävää katsoa. Varsinkin Jukka Leisti ja Mari Turunen olivat ilmiömäisiä omissa rooleissaan näytelmän Berijana ja Malenkovina. Turusen tulkinta afasiasta kärsivästä ja pelosta tärisevästä NKP:n pääsihteeristä oli häkellyttävän hieno roolityö. Toivottavasti teatteri taltioi ainakin kohtauksen, jossa Turunen puhui Malenkovina Stalinin hautajaisissa. Tuossa kohtauksessa oli jotakin täysin ainutlaatuista.

Hienoista koomikon rooleistaan tunnetulle Leistille sofistikoituneen ja pirullisen älykkään pahiksen rooli oli kuin tehty. Turusen tulkinta oman valtansa täyteydestä epävarmasta nyhverö Malenkovista oli mestarillinen.

Toki myös Eeva Hakulinen ja Kirsimarja Järvinen vakuuttivat komedian kontekstissa NKP:n vahvoina ja pahoina miehinä Nikolai Bulganin ja Nikita Hruštšovin rooleissa.

Huumori oli Neuvostoliitossa vodkan ohella suosittu ja käytännössä myös ainoa tapa tehdä vastarintaa ja yrittää lievittää Stalinin hirmuhallinnon aiheuttamaa ahdistusta ja pelkoa. Vitsejä kerrottiin luotettavassa seurassa senkin uhalla, että ilmianto saattoi tuoda vitsailijalle naurujen palkaksi 25 vuoden leirituomion vankileirien saaristossa. Pahimmillaan humoristin vitsailu saattoi päättyä jopa niskalaukaukseen.

Näytelmän alussa Moskovan radion radioteknikko, myöhemmin Stalinin pojan Vasili Džugašvilin rooliin hurjasti heittäytynyt Antti Makkonen kertoi uskalletun vitsin kohtalokkain seurauksin. Puhelin soi kohta pahaenteisesti.

Nyrun kirjoittaman tarinan ja Iannuccin ja kumppaneiden hirtehisen huumorin taustalla on Venäjän traaginen historia. Lavrenti Berija ja Nikita Hruštšov kävivät tukijoineen välittömästi Stalinin kuoleman jälkeen kovan taistelun vallasta. Mikkolan näyttämösovituksessa nämä juonenkäänteet jäävät taka-alalle. Mutta se ei ensi-illassa haitannut.

Sekä sarjakuvan että elokuvan tarina perustuu todellisiin historiallisiin tapahtumiin. Berija oli Neuvostoliiton sisäasiain ministeriön NKVD:n ja salaisen poliisin Tšekan johtaja ja miljoonia uhreja vaatineiden Stalinin puhdistusten toimeenpanija. Myös Hruštšovilla oli yllin kyllin verta käsissään. Moskovan puoluejohtajana hän passitti tuhansia ihmisiä teloitettaviksi ja kymmeniä tuhansia vankileireille.

Hruštšov voitti valtataistelun ovelan juonen ja armeijan avulla, vaikka Berijalla näytti aluksi olleen kaikki valtit käsissään. Berija juoni Hruštšoville potkut NKP:n keskuskomiteasta ja junaili hänet tehtävään, josta kukaan ei voinut selvitä kunnialla ja tässä tauksessa edes hengissä, järjestämään Stalinin hautajaiset. Hruštšov järjesti hiljaisen kansannousun kutsumalla kaikki Neuvostoliiton kansalaiset Moskovaan suremaan suuren johtajan kuolemaa. Kansa vastasi kutsuun eikä Berijan johtamat sisäasianministeriön joukot pystyneet pysäyttämään tätä vyöryä. ”Kaikkia ei voida ampua”, Leisti näytelmän Berijana tuskaili.

Kauhun tunteita näytelmän tarina herätti siksi, että historia näyttää toistavan itseään. Me odotamme juuri nyt joka päivä pyllyreikä pelosta jäykkänä, mitä raakaa hyökkäyssotaa Ukrainassa käyvän Venäjän johdossa tapahtuu. Kansa ei vuonna 1953 olisi mahtanut mitään Berijan miljoonan miehen yksityisarmeijalle. Hruštšov kuitenkin onnistui juonimaan puolelleen kenraali Georgi Žukovin ja armeijan ja voitti valtapelin. Presidentti Vladimir Putin on ilmeisesti ottanut historiasta oppia ainakin siinä, että hänen valtaansa turvaavassa kansalliskaartissa on yli 400 000 miestä, kun vakituisen armeijan miesvahvuutta on pidetty puolta pienempänä.

Näytelmän tarinassa kerrottiin, miten valta otetaan. Jo ennen näytelmän alkua meille tehtiin selväksi myös se, miten valta pidetään Neuvostoliiton tai nyky-Venäjän kaltaisissa diktatuureissa. En tiedä, ovatko Mikkola ja Saastamoinen saaneet idean Robinin piirtämästä sarjakuva-albumista. Joka tapauksessa näyttämön esiripun muotoileminen valtavaksi putkiradioksi on oikea neronleimaus. Jotakin propagandan välineiksi alistettujen sähköisten medioiden merkityksestä ja tärkeydestä kertoo jo se, että maailman ensimmäinen televisiolähetys kuvattiin natsi-Saksan järjestämissä Berliinin olympialaisissa.

Tampereen Teatterissa ollaan nyt syväluotaamassa Venäjää ja maan ihmisiä. Käsiohjelmassa Mikkola muistuttaa meitä, miten huonosti me tunnemme Venäjän historia. Hän kertoo törmänneensä oman tietämyksensä rajoihin tehdessään taustatyötä näytelmään Saatana saapuu Moskovaan, joka tuli Tampereella ensi-iltaan maaliskuussa 2021.

Mihail Bulgakovin mestarillista romaania voi lukea monella tavalla. Yhdestä asiasta ei voi kuitenkaan erehtyä. Sen taiteilijatarinan taustalla vaikuttaa Stalinin ajan neuvostotodellisuus, jossa jopa paholaisen pitää asemoida itsensä hyvien puolelle.

Neuvostoliiton hirmuhallinnon perustajat Vladimir Lenin, Josif Stalin, Lev Trotski, Berija ja kumppanit eivät olleet mitään hirviöitä, Ilmestyskirjan petoja, vaan ihmisiä. Tätä kauhistuttavaa tosiasiaa me emme pääse pakoon myyttien ja tarinoiden maailmaan, vaikka sitä on yritetty tehdä todennäköisesti siitä asti, kun ihmislaji oppi kommunikoimaan kielen avulla. Ihmisten demonisointi on vaarallista. Hyvin liukkaalla pinnalla olemme jo silloin, kun alamme puhua kansanluonteesta tai maantavasta.

Meno Stalinin hautajaisissa oli hillitöntä. Näytelmä vakuutti ainakin minut, että ronski ja roisi, kaikki hyvän maun rajat ylittävä huumori on paitsi vapauttavaa myös tehokas tapa jäsentää absurdilta näyttävää todellisuutta.

Stalinin kuolema

Kantaesitys Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämöllä 26.10.2022

Näytelmä perustuu Fabien Nuryn kirjoittamaan ja Thierry Robinin piirtämään sarjakuva-albumiin La mort de Staline ja Armando Iannuccin, David Schneiderin, Ian Martinin ja Peter Fellowsin käsikirjoittamaan elokuvaan The Death of Stalin.

Sovitus ja ohjaus Antti Mikkola

Lavastussuunnittelu Mikko Saastamoinen

Pukusuunnittelu Mari Pajula

Valosuunnittelu Tuomas Vartola

Maskeerauksen, kampausten ja peruukkien suunnittelu Kirsi Rintala

Päärooleissa Jukka Leisti, Eeva Hakulinen, Esa Latva-Äijö, Mari Turunen, Ville Mikkonen, Kirsimarja Järvinen. Antti Mankonen ja Katriina Lilienkampf

Tampereen Teatterin Saatana saapuu Moskovaan uudistaa raikkaasti teatterin traditioita – striimatussa näytöksessä Jukka Leistin upea roolityö Pontius Pilatuksena korostui

Esityksen näyttämökuvat olivat huikean hienoja jopa televisioruudulta katsottuina. Kuvassa Eeva Hakulinen kenturio Rotantappajan roolissa ja Pia Piltz Ješua Ha-Notsrin roolissa. Kuva Maria Atosuo/Tampereen Teatteri

Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan on järkäle. Huikea romaani on ladattu täyteen kerroksia ja merkityksiä. Kirjailijan postuumisti ilmestynyt tarina on liian suuri mahtuakseen sellaisenaan mihinkään teatteriin. Kirjasta tehdyn näytelmän Tampereen Teatterille ohjanneen Antti Mikkolan sovitus on joka tapauksessa onnistunut, ehkä paras, minkä olen teatterissa nähnyt.

Tampereen Teatterin Saatana saapuu Moskovaan ei totisesti ole toisen tuoreusluokan kamaa.

Harhaiset uskonnot ja poliittiset liikkeet saavat näytelmän tarinan Ješua Ha-Notsrin (Pia Piltz) hyvät ihmiset tekemään kammottavia tekoja. Tämä totuus kuullaan näytelmän loppupuolella itsensä saatanan, salaperäisen professori Wolandin (Esa Latvo-Äijö) suusta.

Mikkolan dramaturginen ratkaisu on varmasti perusteltu. Tarinan ydin pitää joskus vääntää rautalangasta. Myös teatterissa taivasten valtakunta kuuluu meille yksinkertaisille. Tampereen teatterin esityksen teatterisalissa nähneiden kriitikoiden arviot ovat suorastaan hengästyttävän ylistäviä.

Bulgakovin romaani on huikea satiiri ja tuikea moraliteetti samassa paketissa. Hän kirjoitti sitä aikana, jolloin miljoonia uhreja vaatinut stalinistinen terrori riehui Venäjällä, 30-luvun Neuvostoliitossa pahimmillaan.

Bulgakov edustaa samaa kirjallista perinnettä kuin muut venäläisen kirjallisuuden suuret mestarit. Tsaarin Venäjällä ja bolsevikkien 30-luvun Neuvostoliitossa sivistyneistöön kuuluvan eliitin toiveet, unelmat ja pyrkimykset olivat syvässä ristiriidassa yhteiskunnan todellisuuden kanssa. Maanpäällistä onnea oli pakko tavoitella laput silmillä ja tulpat korvissa.

Anton Tšehov luonnehti omia näytelmiään komedioiksi. Bulgakov kirjoitti huikean terävää satiiria aikalaisistaan ja stalinistisen Neuvostoliiton todellisuudesta fantasialla maustettuna.

Jos ei nyt täysin ainutlaatuista, niin todella merkityksellistä Bulgakovin kirjassa on se, että hän nostaa tarinan päähenkilöksi historiallisen hahmon, Juudean roomalaisen prokuraattorin Pontius Pilatuksen. Samalla hän nostaa tarinan keskiöön meidän kristillisen perinteemme. Tekstiin ladattujen merkitysten ikajänne venyy parein vuosituhannen mittaiseksi.

Taistelu hyvän ja pahan välillä käydään Pontius Pilatuksen mielen näyttämöllä. Pilatus tuomitsee mielisairaana pitämänsä Ješua Ha-Notsrin kuolemaan, mutta hyvittelee sitten tekoaan ja omaatuntoaan murhauttamalla Ha-Notsrin papeille kavaltaneen Juudaksen.

Näin meidän jokaisen mielessä vaikuttava reaalipoliitikko toimii. Me torjumme THL:n laskelmat koronaviruksen leviämisestä mahdottomina, mutta uskomme, että maailmantalous voi kasvaa eksponentiaalisesti hamaan maailmantappiin asti.

Kirjan ja tietenkin myös näytelmän Pontius Pilatus on kuin modernin länsimaisen ihmisen prototyyppi. Mahdollisuus valita eri vaihtoehdoista antaa hänelle valtaa. Valta taas merkitsee sitä, että hän on myös vastuussa valinnoistaan.

Verkon kautta striimattu antoi tietenkin vain kalpean kuvan siitä loistosta, jonka Tampereen Teatterin upeasti lavastettu näytelmä on tarjonnut teatterissa elävän yleisön edessä. Vaikka ruudun kautta katsotusta esityksestä puuttui vuorovaikutukseen perustuva teatterin magia, näkökenttää rajaava ja näyttelijät hyvin lähelle tuonut kamera todisti Mikkolan taituruuden ohjaajana.

Siirtymät kohtauksesta toiseen olivat sulavia. Yhdestä pisteestä suppealla kuvakulmalla näytelmää kuvaava kamera on tässä suhteessa varmasti armoton väline. Näytelmän skenografiasta vastanneiden Teppo Järvisen, Tiiti Hynnisen, Hannu Hauta-ahon, Mari Pajulan ja Jonna Lindströmin yhteistyö ohjaajan kanssa on ollut saumatonta.

Näytelmän roolitus on hieno. Perinteinen ajatus miesten ja naisten rooleista on hylätty, tai ainakin painettu taka-alalle. Tarinan tematiikasta löytyvät vankat perusteet esimerkiksi sille, että Piltz näyttelee sekä Ješua Ha-Notsrin että Margaritan roolit. Molempia roolihahmoja yhdistää heidän kykynsä pyyteettömään rakkauteen.

Tosin pienen myönnytyksen vanhakantaisille traditioille tekijät ovat antaneet sillä, että Ješua Ha-Notsrin roolissa Piltz oli puvustettu ja maskeerattu näyttämään miesoletulta.

Pilatus nousee Mikkolan sovituksessa näytelmän keskeiseksi ja kokoavaksi roolihahmoksi. Jukka Leistin roolityö Pilatuksena oli ajateltu, hallittu ja koskettava. Ainakin minun ajatukseni Leistin näytteleminen vei välillä aivan uusille urille.

En tiedä, miltä näyttelijöistä tuntui näytellä ilman yleisöä. Uskon, että ainakin Ville Majamaan hyvin vaativa roolityö runoilija Bezdomnyin roolissa olisi saanut vielä jotakin lisää yleisön reaktioista. Tragikoomisen roolin esittämiselle yleisön läsnäolo ja välitön palaute on melkein elinehto.

Bulgakovin kirjassa ja kirjan pohjalta tehdyissä elokuvissa ja televisiosarjoissa Wolandin seurueeseen kuuluva Hella ja Margaret sekä saatanan juhliin osallistuvat kadotetut sielut esiintyvät alastomina. Tampereen Teatterin esityksessä ketään ei riisuta kelteisilleen ja se on varmasti ainoa oikea valinta. Kysymys ei ole mistään uuspuritanismista, vaan ratkaisulle on muita hyvin painavia syitä.

Bulgakovin kirja on myös ja ennen kaikkea riemastuttava ja koskettava kuvaus luovuudesta. Mikkola ja muut ensemblen jäsenet ovat varmasti omalla kohdallaan kohdanneet ne riivaajat, joiden kanssa tarinan Mestari, Bulgakovin alter ego kamppailee. Tampereen Teatterin produktiossa tätä luovuutta on käytetty myös teatterin traditioiden uudistamiseen ja kehittämiseen.

Loistavaa!

Minulle verkon suoratoisto oli jonkinlainen pappilan hätävara huikaisevaan teatterinälkään. Yllätyin positiivisesti. Suoratoistosta voi hyvin kehittyä vielä aivan oma taiteen lajinsa, joka sijoittuu jonnekin teatterin ja elokuvailmaisun välimaastoon. Suorat lähetykset toteuttavat ainakin yhden vain teatterille ominaisen piirteen: jokainen esitys on ainutkertainen taideteos, joka ei toistu koskaan aivan samanlaisena.

Striimattuja teatteriesityksiä katsotaan keikalla.fi sivuston kautta. Sivuston käytettävyydessä on vielä petraamisen varaa. Se pieni vaiva kannattaa kuitenkin nähdä

Saatana saapuu Moskovaan

Tampereen Teatterin esitys livestriimattuna 11.3.2021

Sovitus ja ohjaus Antti Mikkola

Lavastussuunnittelu Teppo Järvinen

Pukusuunnittelu Mari Pajula

Valo- ja videosuunnittelu Tiiti Hynninen

Äänisuunnittelu Hannu Hauta-aho

Peruukkien, kampausten ja maskien suunnittelu Jonna Lindström

Rooleissa Vesa Latva-Äijö, Jukka Leisti, Antti Tiensuu, Pia Piltz, Ritva Jalonen, Ville Majamaa, Elisa Piispanen, Matti Hakulinen, Eeva Hakulinen, Elina Rintala, Arttu Ratinen, Kirsimarja Järvinen, Mari Turunen, Ola Tuominen

Antti Reini on Tampereen Teatterissa jälleen elämänsä roolissa – Agatha Christien tarinat kiehtovat yhä, vaikka aika on ajamassa murharouvan ohi

Mikko Saastamoisen lavastus ja puvut loivat näyttämölle hienon art deco –tunnelman ja antoivat esitykselle ajallista syvyyttä. Kuvassa Pia Piltz (näytelmän Vera Claythorne) Elina Rintala (rouva Rogers) ja Antti Reini (Philp Lombard). Kuva Harri Hinkka/Tampereen Teatteri

Tampereen Teatterin Eikä yksikään pelastunut on perinteistä puheteatteria hyvässä mielessä. Kekseliäs juoni teki näytelmän tarinasta kiinnostavan ja tarinaa kuljettivat näyttämöllä ytimekäs dialogi ja hieno näyttelijäntyö.

Agatha Christien näytelmä on rakastettu klassikko, joka palaa ohjelmistoon myös suomalaisissa teattereissa yhä uudestaan. Se kuuluu samaan sarjaan kuin Christien Idän pikajunan arvoitus, jota parhaillaan esitetään Lappeenrannan kaupunginteatterissa ja Hiirenloukku, jota on Lontoon teattereissa esitetty yhtäjaksoisesti vuodesta 1952 alkaen.

Christie sovitti itse kirjastaan Ten Little Niggers näytelmän vuonna 1943. Otaksun, että Tampereen Teatterin sovitus kirjasta, jonka virallinen nimi on vuodesta 1985 ollut Christien kotimaassa And Then There Were None, perustuu Christien romaanien filmatisointiin ja dramatisointiin perehtyneen Kevin Elyotin sovitukseen vuodelta 2005.

Näytelmän mainio suomennos on Aino Piirolan käsialaa. Hänet tunnetaan myös näytelmäkirjailijana ja erinomaisena dramaturgina. Piirolan panos näytelmän sovittamisessa on siten saattanut olla myös aivan keskeinen. Asia ei kuitenkaan selvinnyt käsiohjelmasta.

Christie muutti psykologisen jännärinsä loppua näytelmäsovituksessa, koska arveli, että romaanin loppuhuipennus on liian synkkä näyttämöllä esitettäväksi. Tampereen Teatterin sovituksessa kohtaukset noudattivat loppuun asti kirjan tarinan kaarta ja Christien romaaniinsa liittämät jälkisanat on tiivistetty viimeiseen kohtaukseen, jossa tarinan juoni paljastetaan.

Kirjan johdannossa Christie kertoo, miten työlästä tarinan monimutkaisen juonen rakentaminen oli. Sama vaikeus on ollut varmasti näytelmän Tampereen Teatterin päänäyttämölle ohjanneella Anna-Elina Lyytikäisellä.

Vaikeuskerrointa ei ole suinkaan vähentänyt se, että näytelmän tarina on todennäköisesti tuttu lähes kaikille teatterin ja kirjallisuuden harrastajille. Miten tuoda näyttämölle tarinan kierros kierrokselta lisääntyvä jännite ja kasvavan paniikin tuoma hysteria, kun lähes jokainen katsoja tuntee entuudestaan tarinan juonen käänteet?

Christie kuvaa kirjassaan omalla jäljittelemättömällä tavallaan kirjansa roolihenkilöiden olemusta ja luonnetta. Tampereen Teatterin tulkinnassa liikkeelle lähdettiin nollatilanteesta, kuten teatterissa pitääkin. Kukin roolihenkilö astui vuorollaan parrasvaloihin varjosta ja näyttelijän tehtävänä oli muovata esittämälleen roolihahmolle habitus ja luonne.

Kun suomalaiset näyttelijät näyttelevät suomeksi viime vuosisadan alkupuolen englantilaisia gentlemanneja ja ladyja, syntyy helposti outouden tunne, jossa on jopa pieni koominen sivuvivahde. Ehkä se johtuu siitä, että elokuvista ja televisiosarjoista me olemme tuntevinamme tuon maailman ja todennäköisesti tunnemmekin englantilaista tapakulttuuria paremmin kuin oman maamme historiaa.

Tampereen Teatterin kokeneet näyttelijät pärjäsivät kuitenkin mainiosti.

Teatteri on markkinoinut näytelmää Antti Reinin nimellä. Elokuvarooleista ja televisiosta tuttu Reini näytteli nyt tiettävästi ensimmäistä kertaa suomalaisessa teatterissa ja hyvin näyttelikin.

Toisaalta näytelmän Philip Lombardin rooli oli kuin varta vasten Reinille kirjoitettu. Näytelmän Lombard oli vaaraa ja maskuliinisuutta huokuva puolimaailman hahmo, jollaista Reini on näytellyt lukuisissa elokuva- ja televisiorooleissa. Reinin roolisuoritus oli odotusten mukainen.

Lahjakkaana ihmisenä Reinissä on varmasti myös herkkä ja haavoittuva puolensa. Se näkyy myös hänen kovisrooleissaan ja on varmasti osaltaan Reinin suosion syy. Reini on rooleissaan yhdistelmä katu-uskottavaa rokkaria ja herkkäsieluista runoilijaa.

Myös Lyytikäinen ohjaajana on pyrkinyt tuomaan esiin tätä herkkyyttä sovitellessaan Vera Clay Thornen roolia näytelleen Pia Pitzin ja Reinin kemioita yhteen. Näyttämöllä halailtiin enemmän kuin mikään laki määrää, vaikkei Christien näytelmä tietysti mikään kovaksi keitetty trilleri ole.

Näytelmän juoni on rakennettu vanhan lastenlorun pohjalle ja näytelmä alkoi kummitustarinana. Tämän lorun luki meille alkukielellä lapsena mereen hukkuneen Cyrilin roolihahmossa Kyöski Kiiskilä. Myöhemmin Kiiskilä osallistui läsnäolollaan näytelmän tapahtumiin.

Kiiskilä osoitti, että Tampereen Teatterin juniorijoukkueessa on kasvamassa uusia kykyjä suomalaisen teatterin näyttämöille. Lapsiroolin näyttelevät jatkossa vuoroon Kiiskilä ja Ossi Oijusluoma.

Ehkä Christie vei itse tämän dekkarin parhaat mehut selittämällä liikaa. Myös aika on avannut tarinan arvoituksia jo etukäteen. Toimintaelokuvien tehostemestarit ovat pitäneet huolta siitä, että joka ikinen maallikkokin tietää, miltä luodinreikä ammutun otsassa näyttää.

Toisaalta Christien kirjoja on painettu ja myyty maailmalla yli kaksi miljardia kappaletta. Jättisuosio varmaan selittää myös sen, ettei Christien kirjallinen perintö ole joutunut samalla tavalla poliittisen kielenkäytön korrektiutta valvovien kielipoliisien hampaisiin kuin monen muun hänen aikalaisensa.

Kirjan kieltämättä äärimmäisen epäkorrekti nimi vaihdettiin vasta vuonna 1985 kirjailijan oikeuksia vaalivan perikunnan toimesta. Suomessa kirjasta otettiin painos nimellä Kymmen pientä neekeripoikaa vielä vuonna 1999.

Piirolan suomennoksessa mikään ei särähtänyt korvaan. Vanhahtavat ja vähemmistöjä loukkaavat ilmaisut ja käsitteet ovat osa vanhaa valtarakennetta. Toisaalta myös taistelu kielen poliittisesta korrektiudesta on vallankäyttöä. Pahimmillaan amerikkalaisissa yliopistoissa yritetään nyt ihan samaa, mitä Venäjän valtaeliitti parhaillaan tekee, kirjoittaa historiaa uusiksi ja piilottaa vanhat synnit ja hirmuteot asennemuurin taakse.

Christien kuvasi omia aikalaisiaan usein lempeällä ironialla:

”Nuori sukupolvi oli häpeällisen velttoa niin ryhtinsä puolesta kuin kaikissa muissakin suhteissa. Ihmiset valittavat nykyään aivan kaikesta. He haluvat puudutuksen, kun heiltä vedettään hampaita. Ottavat unilääkettä, jos eivät saa unta. Haluvat nojatuoleja ja tyynyjä. Ja tytöt päästävät itsensä lojumaan sohvalla miten milloinkin ja makaavat kesällä rannalla puolialastomina.”

Näin Christie kuvaa 65-vuotiaan Emilyn Brentin (Näytelmässä roolissa Krisimarja Järvinen) kirjassa tehdessään tästä everstin leskirouvasta luonnekuvaa.

Tutun kuuloista marmatusta.

Koronatartuntoja Tampereen Teatterissa pyritään estämään mallikelpoisesti. Päänäyttämön katsomossa ei istuta joka toisella tuolilla, vaan tuolien väliin on jätetty reilusti tilaa. Henkilökunta piti meille katsojille jöötä ystävällisen päättäväisesti ja määrätietoisesti.

Eikä yksikään pelastunut

Ensi-ilta Tampereen Teatterin päänäyttämöllä 15.10.2020

Sovitus Agatha Chritien romaanin pohjalta

Suomennos Aino Piirola

Ohjaus Anna-Elina Lyytikäinen

Lavastus ja Pukusuunnittelu Mikko Saastamoinen

Valosuunnittelu Raimo Salmi

Äänisuunnittelu Jan-Mikael Träskelin

Videosuunnittelu Petri Kyttälä

Kampausten, maskien ja peruukkien suunnittelu Jonna Lindström

Rooleissa Matti Hakulinen, Pia Pilz, Antti Tiensuu, Antti Reini, Arttu Ratinen, Elina Rintala, Jukka Leisti, Ville Majamaa, Kirsimarja Järvinen, Ola Tuominen, Kyösti Kiiskilä