Avainsana: Johanna Freudlich

Kansallisteatterin Kissani Jugoslavia on hieno psykologinen draama. Pajtim Statovcin palkittuun romaaniin perustuva näytelmä on kasvutarina, joka kertoo yksinäisyydestä, ulkopuolisuudesta ja itsensä löytämisestä.

Kissani Jugoslavia on näyttelijöiden teatteria. Pohjan upealle näyttelijäntyölle, josta perjantain esityksessä saimme nauttia, on antanut Eva Buchwaldin todella taitava dramatisointi.

Tehtävä ei ole ollut helppo. Tuli tunne, että dramaturgina Buchwald on noudattanut käräjäoikeuden todistajan vakuutusta. Monitasoinen tarina on käännetty näytelmäksi mitään siihen lisäämättä tai pois jättämättä.

Samaa parasta a-luokkaa oli myös Johanna Freundlichin ohjaus. Kissani Jugoslavia on näytelmä, jossa katsojalle annettiin tilaa ajatella. Voimakkaat elämykset ja vahva eläytyminen tarinaan syntyivät omien oivallusten kautta. Freundlich osaa käyttää taiturimaisesti vuorovaikutukseen perustuvan teatterin suurinta vahvuutta.

Näytelmän Bekim (Toni Harjajärvi) on monella tavalla ulkopuolinen. Hänen perheensä pakenee serbien etnistä terroria Kosovosta Suomeen vuonna 1999. Kosovon albaanina Bekim on lapsena kasvatettu muslimiksi. Hänen kulttuuritaustansa kanssa voimakkaassa ristiriidassa on se, että Bekim on homoseksuaali.

Tarinassa ei kuitenkaan lennetä vain maasta ja kulttuurista toiseen, vaan samalla tehdään matkaa ajassa. Näytelmässä Bekimin oman tarinan kanssa kulkevat myös hänen äitinsä Eminen (Sari Puumalainen) ja isänsä Bajramin (Petri Liski) tarinat.

Bajram elää vielä vanhassa maailmassa, jossa vaimot ja lapset eivät ole täysin itsenäisiä yksilöitä, van osa perheen pään, miehen minuutta. Tarinassa Bajram murtuu henkisesti, kun uudessa maassa sekä lapset, että hänen vaimonsa itsenäistyvät.

Harjajärven emotionaalisesti hienostunut ja herkkä näyttelijäntyö toi hyvin esiin myös yhden tarinan juonteen, joka helposti saattaa jäädä huomaamatta. Bekimin sivullisuutta ei selitä vain maahanmuuttotausta ja homoseksuaalisuus, vaan yksi selittävä tekijä on pojan poikkeuksellinen älykkyys.

Tämä älykkään ihmisen paradoksi käy ilmi repliikistä, jossa näytelmä Bekim selvittää suhdettaan ikäisiinsä opiskelutovereihin yliopistossa. Kiinnostuksen aiheet eivät kohtaa. Gaussin käyrän huipulta maailmaa tarkastelevat ikätoverit kokevat hänet kummajaiseksi.

Ihmissuhteissaan pettymyksiä kokenut Bekim ostaa lemmikikseen suureksi kasvavan kuristajakäärmeen. Samalla Stattovic tuo romaaninsa ja siitä sovitettuun näytelmään sen rikkaan mytologian, joka liitetään käärmeisiin. Näytelmän takaumissa kerrottiin lisäksi rankoista painajaisunista, joita Bekim näki lapsena käärmeistä.

Näytelmän käärme ei ollut vain pahuuden symboli, vaan se oli helppo tulkita myös järjen ääneksi, jota Petri Liskin hienosti tulkitsema käärme myös käyttää. Hyvän ja pahan tiedon puuhun luikerrellut käärme edusti näytelmässä inhorealismia.  

Kiinnostava kysymys oli tietenkin, miksi näytelmällä oli niin merkillinen nimi, Kissani Jugoslavia.

Itse usko, että kissa symbolisoi sitä matkaa, jonka Bekim ja hänen äitinsä Emine tekivät ajassa. Eläinmaailmassa kissa on yksilö, ei vain osa alfauroksen johtamaa laumaa.

Näytelmän Bekimin mukaan Kosovon albaanien keskuudessa kissa on halveksittu eläin. Matkustettuaan aikuisena isiensä maille Bekim löytää kadulta ja ottaa hoiviinsa punaturkkisen kulkukissa. Samaa teemaa toistaa myös hänen äitinsä Emine, joka erottuaan miehestään Bajramista löytää itselleen työpaikan, ystävän ja ottaa lemmikikseen kissan.

Äidin tarinassa rikkaaseen ja mahtavaan sukuun kuuluva mies ihastuu Emineen, kun tämä on vasta koulua käyvä teinityttö, sopii avioliitosta Eminen isän kanssa ja tyttö naitetaan miehen suvun rahoilla komeissa häissä miehelle. Tämän jälkeen Eminestä tulee käytännössä miehen omaisuutta, jolla ei voi eikä saa olla omaa tahtoa.

Äidin tarina oli itse asiassa jopa kiusallisella tavalla tuttu. Jäin jo teatterissa miettimään ja mietin yhä tätä kirjoittaessani, missä elokuvassa olen nähnyt hyvin samanlaisen kehityskertomuksen. Tämä tarina on tietenkin kerrottu satoja kertoja, mutta minua jäivät vaivaamaan hyvin elävät mielikuvat elokuvasta, jonka olen nähnyt, mutta jota en osaa nimetä.

Näytelmän monitasoisuudesta kertoo paljon se, että tarinassa on mukana myös meidän yksilöä ja yksilöllisyyttämme korostavan kulttuurin kääntöpuoli. Tehtyään seksuaalisia kokeiluja nimettömän nettituttavuuden kanssa, Bekim rakastuu mieheen, jonka egoismi ja narsismi ovat aivan omaa luokkaansa. Symboliikkaa korostaa se, että myös tämä Ville Tiihosen upeasti tulkitsema hahmo on näytelmässä kissa.

Kissan puheet maahanmuuttajista olivat sitä luokka, että mirrin nimeksi olisi hyvin voinut laittaa Suomen Sisu.

Katri Renton lavastus, Emilia Erikssonin puvustus, Kalle Ropposen valosuunnittelu ja Antti Puumalaisen äänisuunnittelu antoivat hienot puitteet näytelmän vaikuttavalle kokonaisuudelle. Nyt näytelmän sisältö vei ainakin minut niin voimakkaasti mukanaan, ettei lavastuksen yksityiskohtia tullut rekisteröityä kovin tarkkaan. Mutta ehkä todella vaikuttavan skenografian tunnistaa juuri siitä, ettei sitä erota kokonaisuudesta.

Teatteriesitys on yhteisön toteuttama taideteos.

No toki yksi toivoa herättävä yksityiskohta, kirjahylly täynnä kirjoja jäi heti mieleen. Tämän tarinan Bekim on mies, jonka olohuoneen sisustusta kirjahylly ei pilaa.

Balkanissa, entisen Jugoslavian alueella on eletty monikulttuurisissa yhteisöissä vuosisatoja ja tavallisesti ainakin jonkinlaisessa sovussa. Jugoslavian hajoaminen johti kuitenkin alueella sotiin, etnisiin puhdistuksiin ja hirmutekoihin vielä 1990-luvulla.

Näytelmän Bekimin perhe joutuu tämän etnisen väkivallan uhriksi. Syrjintä ja uhkailu huipentuvat siihen, että perheen koti häväistään ja tuhotaan. Katsojana jäin miettimään näiden yksilötarinoiden ohella tätä suurta kokonaisuutta. Miksi maassa, jossa on vuosisataiset perinteet sille, että ihmiset puhuvat eri kieliä, uskovat erilailla ja aakkosiakin on kahdenlaisia, viha ja raaka väkivalta saavat tällaisia muotoja.

Tosin myös tällä väkivallalla on juurensa. Balkanin ruutitynnyristä puhuttiin jo 1800-luvulla ja alue on ollut satoja vuosia kristittyjen ja islaminuskoisten hallitsijoiden geopoliittisten valtataistelujen taistelutanner.

Silti alueen serbejä, kroaatteja, albaaneja, bosnialaisia, makedonialaisia ja sloveeneja on yhdistänyt ainakin suvun päämiehen, suvun patriarkan auktoriteettiin ja määräysvaltaan perustuva yhtenäinen valtakulttuuri, ainakin tämän sanan kirjaimellisessa merkityksessä.

Näytelmän isä Bajram on poikansa tavoin hyvin lahjakas ihminen. Hän hallitsee jo Suomeen tullessaan useita Balkanilla puhuttuja kieliä ja oppii myös aikamiehenä nopeasti suomen kielen niin hyvin, että voi työskennellä opettajana. Silti Bajram ei älykkyydestään huolimatta selviä psyykkisesti murtumatta siitä, että hänen lapsensa ja vaimonsa itsenäistyivät.

Politiikkaa ja eturistiriitoja ei voida kuitenkaan selittää psykoanalyysin keinoin edes silloin, kun harjoitettu valtapolitiikka johtaa hirmutekoihin. Valta toimii aina näytelmän käärmeen logiikalla. Paholainen asuu poliittisissa realiteeteissa.

Kissani Jugoslavia Kansallisteatterin Willensaunassa

Perustuu Pajtim Statovcin romaaniin Kissani Jugoslavia

Dramatisointi Eva Buchwald

Ohjaus Johanna Freudlich

Lavastus Katri Rentto

Pukusuunnittelu Emilia Eriksson

Valosuunnittelu Kalle Ropponen

Äänisuunnittelu Antti Puumalainen

Rooleissa Toni Harjajärvi, Sari Puumalainen, Petri Liski, Ville Tiihonen