Kapsäkin Äärimmäisyys oli lumoavan kaunista elokapinaa – palatseista inhimillisiin mittoihin sovitettu ooppera oli ilmaisuvoimaista teatteria

Kuvassa keskellä Jaakko Junttila, jonka hurja parkour tarinan rosvona näytti välillä hengenvaaralliselta touhulta. Myös mezzosopraano Jeni Packalén (kuvassa vasemmalla) sai Claran roolissa kiipeillä hienoja vertikaalisia linjoja vetäneen Ville Virtasen lavastuksessa. Kuva Tero Vihavainen/Musiikkiteatteri Kapsäkki

Musiikkiteatteri Kapsäkin Äärimmäisyys oli vaikuttava esteettinen elämys. Teos oli niin kaunis, että sitä on vaikea kuvata sanoin. Antti Nylénin kirjoittamassa libretossa Franciscus Assisilaiselta kysytään, mitä on täydellinen onnellisuus?

Epätäydellisessä maailmassa tuohon kysymykseen ei taida olla yhtään täydellistä vastausta. Sama epätäydellisyys pätee myös kieleen jolla me puhumme ja ajattelemme. Tätä kirjoittaessani sulattelen yhä sitä voimakasta tunnereaktiota, jonka upea teos herätti minussa.

Olen aina rakastanut oopperaa – etäältä, kuten saavuttamatonta pitää rakastaa. Olin silti yllättynyt, tai pitäisikö sanoa suorastaan järkyttynyt siitä, miten tavattoman ilmaisuvoimaista ooppera voi olla, kun se tuodaan palatseista inhimilliseen mittakaavaan rakennettuun tilaan. Musiikkiteatteri Kapsäkki antoi tälle esittävän taiteen muodolle aivan oman mittakaavan eikä tätä mittakaavaa missään nimessä pidä sanoa pienoisoopperaksi.

Minulla ei ole koulutuksen ja kokemuksen tuomaa osaamista Maija Ruuskasen sävellysten analysointiin. Tiedän toki, että musiikki on lähempänä sitä todellisuutta, jota voidaan kuvata tarkasti vain matemaattisten kaavojen avulla, kuin puhuttu kieli. Silti tässä emootio meni järkeilyn edelle.

Niin varmasti pitääkin olla. Käsiohjelmassa Ruuskanen kertoo, että taide on hänelle tapa jäsentää tunteita, ajatuksia ja maailmankuvaa. Äärimmäisyys kertoo tunnetasolla ilmastoahdistuksesta. Ruuskasen mukaan on turhauttavaa tajuta oma pienuutensa ja saamattomuutensa. On helppo käpertyä, sulkea silmänsä, valehdella, teeskennellä ja tuudittautua. On vaikeaa, lähes mahdotonta muuttua, luopua aktiivisesti, muuttaa omaa elämäntapaansa ja maailmaa.

Jos tulkitse oikein, Ruuskasen mielestä meidän ajattelussamme on universumin kokoinen mittakaavavirhe. Niin kauan kuin on elämää, on toivoa. Äärimmäisyys ei ole kuolinmessu maapallon biosfäärille ja ihmiskunnalle, vaan meidän nykyiselle elämäntavallemme.

Nylénin libreton kieli oli kauniin runollista. Sen toistot istuivat minun korvissani saumattomasti Ruuskasen sävelkulkuihin ja saivat yhdessä OMO Ensemble –kuoron soimaan kauniisti.

Yhdellä tasolla Äärimäisyys kertoo Italiassa 1100- ja 1200-lukujen vaihteessa vaikuttaneesta Giovanni di Pietro di Bernardonesta, rikkaaseen sukuun syntyneestä pojasta, joka nuorukaisena luopui kaikista etuoikeuksistaan ja maallisista mukavuuksista. Kirkko julisti hänet myöhemmin pyhimykseksi.

Francisko Assisilaisen valintoja on reilut 800 vuotta palvottu ja irvistelty äärimmäisenä elämäntapana. Nylénin libretossa hän toimii myös peilinä meidän omalle äärimmäisyyteen viedylle elämäntavallemme.

Hämmentävää on, mitä Nylén kirjoittaa käsiohjelmassa Franciscon ja häntä seuranneiden fransiskaanimunkkien elämäntapaan liittyvästä filosofiasta. Franciscolle luonto oli kaikki mitä on. Hänen käsityksensä mukaan sitä ei voi edes suojella tai tuhota. Tämä voi hätkähdyttää meitä, mutta tässä hämmentävän modernissa ajatuksessa kysymys on mittakaavasta. Universumi on ollut vajaat 14 miljardia vuotta sellainen kuin se on ja se jatkaa olemassaoloaan vielä hyvin kauan sen jälkeenkin, kun meitä ei enää ole.

Ehkä Franciscus uskoi samaan täydellisen välinpitämättömään jumalaan kuin me tämän päivän ateistit.

Oopperan ohjannut Juulia Tapola oli vetänyt esityksen osatekijät hienosti yhteen toimivaksi kokonaisuudeksi. Ooppera alkoi konserttiestetiikalla, jossa kuoro lauloi näyttämön parvella. Sen jälkeen siirryttiin hyvin orgaaniseen esittämiseen. Kuoron jäsenten sijoittelu kohtauksissa näyttämöllä oli niin taitavaa työtä, että jokainen heistä sai ikään kuin oman tunnistettavan roolihahmonsa.

Esityksen liike-energia ja dynaamisuus huipentuivat Jukka Tarvaisen huimaan koreografiaan. Pyhää Franciscusta esittäneen Tarvaisen ja rosvoa esittäneen parkourkouluttaja Jaakko Junttilan tanssin liikekieli eteni vertikaalisesti pitkin näyttämölle pystytettyjä putkitelineitä välillä hengenvaralliselta näyttävällä tavalla.

Tarinan kertojana toimi pyhän Claran osassa mezzosopraano Jeni Packalén. Hänen upea äänensä ja tyylikäs esittäminen antoivat esitykselle sen viimeisen silauksen, joka sai ainakin minut ajattelemaan, että olen saanut kokea jotakin ainutkertaista, jotakin sellaista, joka tekee ihmisen ainakin hetkeksi lähes täydellisen onnelliseksi.

Packalénin koulutetun äänen resursseista ja volyymista kertoi jotakin jo se, että eturivissä istuneet tytöt peittivät korvansa käsillään hänen lauluosuuksiensa aikana.

Äärimmäisyys

Kantaesitys Musiikkiteatteri Kapsäkissä 14.10.2021

Libretto: Antti Nylén

Sävellys: Maija Ruuskanen

Ohjaus: Juulia Tapola

Koreografia: Jukka Tarvainen

Parkour: Jaakko Junttila

Lavastus, valo- ja videosuunnittelu: Ville Virtanen

Pukusuunnittelu: Jenni Nykänen

Äänisuunnittelu: Maija Ruuskanen

Esiintyjät

Pyhä Clara: mezzosopraano Jeni Packalén

Kuoro: EMO Ensemble

Pyhä Franciscus: Jukka Tarvainen

Rosvo: Jaakko Junttila

Urkuharmoni: Maija Ruuskanen

Kuoronjohto: Kristina Bogataj

EMO Ensemblen laulajat

Sopraanot: Eliisa Heinilä, Saara-Kaisla Kangas, Iiris Kekäle, Elina Rantanen

Altot: Karita Hakala, Sini Kangas, Siiri Karjalainen, Veera Tuhkala

Tenorit: Arttu Brax, Janne Hovi, Akseli Savola

Bassot: Juha Aalto-Setälä, Matias Hintsa, Eero Smeds, Aleksi Vänttinen