Avainsana: Janne Marja-aho

Ranskan Jean-Marie Le Pen kohtaa Kansallisteatterissa Vlad Seivästäjän – Pirkko Saision satiiri osuu ja uppoaa

Sinikka Sokka, Ulla Tapaninen ja Tiina ”Tinze” Weckström varastivat välillä koko shown upeilla bravuureillaan. Tarja Simonen pukusuunittelu ja Jari Kettusen naamioinnit antoivat esitykselle aivan oman esteettisen ilmeen. Kansallisteatterin Mustassa Saarassa oli voimaa kuin siinä pienessä, gallialaisessa kylässä. Kuva Tuomo Manninen/Kansallisteatteri

Kansallisteatterin Musta Saara on rohkeaa ja hyvin ilmaisuvoimaista teatteria. Nyt uskalletaan sanoa, miten pieniä populistien pelut ovat.

Esitys oli komea kuin mikä. Kansallisteatterin näyttelijäkunnasta löytyy mahtavasti lauluvoimaa. Upean näyttelijäntyön kruunasivat Sinikka Sokan, Ulla Tapanisen ja Tiina Weckströmin yhdessä ja erikseen näyttämöllä esittämät bravuurit.

Käsikirjoittajilla Pirkko Saisiolla ja musiikin sovittaja Jussi Tuurnalla oli meille tärkeää sanottavaa. Miten vastustaa sitä hulluutta, joka jälleen nostaa päätään Euroopassa?

Teatterin ase on nauru. Musta Saara on hillittömän hauska kabaree. Tosin nauru tarttui siellä katsomon puolella usein kurkkuun niin kuin pitääkin.

Saision ja Tuurnan satiirin kohteina ovat Euroopan äärioikeistolaiset ja populistiset liikkeet ja puolueet, jotka ovat viime vuosina saaneet reilusti lisää kannatusta. Samaan aikaan sekä maahanmuuttajien että romanien, Euroopan unionin kansalaisten kaltoin kohtelu saa yhä räikeämpiä muotoja.

”Valitettavasti joudumme pitämään Italian romanit, koska emme voi karkottaa heitä.” Näin pahoitteli sisäministeriksi Italian vaalien jälkeen noussut oikeistopopulistisen Lega-puolueen johtaja Matteo Salvin, kun hän esitti ulkomaalaisten romanien välitöntä karkotusta.

Lainaus on käsiohjelmaan painetusta toimittaja Heikki Aittakosken esseestä Oikeistopopulismin tuuheat metsät, jossa hän kuvaa näiden liikkeiden viimeaikaisia edesottamuksia Euroopan maissa.

Populistisiin liikkeisiin mahtuu hyvin sekalaista ja sekopäistä sakkia. Yhteistä kaikille Euroopan populistisille liikkeille on se, että niiden kyydissä suuntaa ei katsota navigaattorista vaan peruutuspeilistä. Nationalismi rehottaa ja sille kaivetaan esikuvia historiasta. Ranskan Kansalliselle liittoumalle Marie Le Pen on ilmiselvästi kuin uudesti syntynyt Orléansin neitsyt Jeanne d’Arc.

Saisio ja Tuurna ovat kylväneet tekstiin ja esityksen musiikkiin hykerryttävän määrän viittauksia Euroopan historiaan. Välillä käytiin aina parin vuosituhannen päässä menneisyydessä, katsomassa, miten ensimmäiset kristityt pakenivat airottomilla veneillä henkensä kaupalla Välimeren yli kristittyjen vainoja.

Historia lomittui hienosti tämän päivän uutisiin. Mukana olivat tietenkin myös ne kaikkein kipeimmät kuvat Turkin rannikolla lähellä Bodrumin satamakaupunkia hukkuneesta pikkupojasta Aylan Kurdista.

Ohjaaja Laura Jäntti on hyödyntänyt tämän runsaudenpulan loistavasti. Nousut ja laskut seurasivat toisiaan nopealla rytmillä ja välillä kohtaukset etenivät pyörryttävällä vauhdilla. Ainakin minä meinasin tikahtua, kun Katariina Kaitue Marie La Peninä alias Marina Teräväkynänä karautti miekka ojossa näyttämölle espanjalaisella ratsulla valkoiset hiukset ja valkoinen lippu hulmuten.

Luojan kiitos Kaituan takapuolen turvaksi tämä katolisen inkvisition jalostama puuhevonen oli satuloitu ihan oikealla satulalla.

Satiiri on tyylilajina täynnä sudenkuoppia varsinkin nyt kun loukkaantumisesta on tullut kaikessa keskustelussa uusi normaali. Sen vuoksi Tapaninen piti meille jo esityksen alussa pienen oppitunnin siitä, mitä kulttuurinen appropriaatio tarkoittaa. Hieno sivistyssana meinaa kulttuurin lainaamista, pahimmillaan omimista

Olisi oikeastaan ihan mukava tietää, miten taajaan teatterinjohtaja Mika Myllyahon puhelin on soinut Mustan Saaran ensi-illan jälkeen.

Esityksen häkellyttävällä runsaudella on tietenkin kääntöpuolensa. Lauantaina vieressäni istunut pariskunta sai ilmeisesti tarpeekseen jo ennen väliaikaa ja lähti kalppimaan katsomosta.

Liika on aina liikaa, mutta Musta Saara edusti kyllä juuri sitä teatterin lajia, jossa kohtuus on ehdottomasti liian vähän. Itse en katsojana olisi mistään hinnasta luopunut esimerkiksi kohtauksesta, jossa Juha Mujeen näyttelemä Jean Marie Le Pen alias Janne-Maria Teräväkynä kohtaa Timo Tuomisen näyttelemän Vlad Seivästäjän alias kreivi Draculan.

Asetelma ja koko kohtaus olivat ihanan pähkähulluja. Kaiken lisäksi Tuominen lauloi todella komeasti. Lappeenrantalaisten kannattaa painaa mieleensä, että Tuominen esittää 19. marraskuuta Jacques Brelin lauluja kaupungin oman teatterin pienellä näyttämöllä. Älkää vaan jättäkö väliin.

Satiiriin kuuluu, ettei Draculan esikuvassa, oikeassa Vlad III:ssa, Transilvaniaa 1400-luvulla hallinneessa ruhtinaassa ei ollut mitään hauskaa. Käsiohjelmassa kirjailija Jani Saxell kertoo, että 1400-luvulla Manner-Eurooppaan levittäytyneet romanit joutuivat maaorjuuteen ja epäilemättä myös Vlad Seivästäjän kaltaisten tyrannien mielivallan alle.

Mutta mitään oikeasti hauskaa ei tietenkään ole myöskään Ranskan Kansallisen liittoutuman perustajassa Jean Marie La Penissä eikä hänen liikettä nyt johtavassa tyttäressään.

Ihminen on erehtyväinen. Jani Karvisen näyttelemä Pitkä Laiha Sika on yritetty tainnuttaa teurastusta varten lyömällä elukkaa kirveen teräpuolella päähän. Musta Saara ei ole mikään faabeli, kuten näyttämöltä vakuutettiin. Karvisen sika ja Erkki Saarelan Tanssiva Karhu olivat esityksen arvoituksellisimmat hahmot.

Itse kuvittelin, että molemmat hahmot viittasivat ainakin siihen hybridivaikuttamiseen, jolla Venäjä pyrkii horjuttamaan Euroopan unionin yhtenäisyyttä rahoittamalla eri maiden oikeistopopulistisia puolueita.

Toki tanssiva karhu on kuulunut varmasti myös satoja vuosia sirkustaiteella itsensä elättäneiden, vaeltavien romanien perinteisiin.

Itse kuitenkin pohdin yhä, miksi tämä sika, oikea EU- ja hallituslobbarin arkkityyppi on pitkä ja laiha?

Tuurnan johtama teatterin orkesteri on kyllä raju bändi. Tuurna on sovituksineen, Kati Lukka lavastajana, Morten Reinan valosuunnittelijana, Jussi Matilainen, Ville Leppilahti ja Sakari Kiiskinen äänisuunnittelijoina ja koreografi Janne Marja-aho ovat yhdessä Jäntin kanssa vastuussa siitä, että Mustasta Saarasta on tullut sellainen ihanan jämäkkä mylläkkä kuin se lauantaina oli.

Tarja Simone on myös pukusuunnittelijana tehnyt kerralla selväksi, että nyt mennään. Simonen hulvaton kabareetyyli sopi esitykseen kuin nenä päähän.

Kansallisteatteri

Musta Saara, kantaesitys Suomen Kansallisteatterin suurella näyttämöllä

Käsikirjoitus Pirkko Saisio

Ohjaus Laura Jäntti

Musiikki Jussi Tuurna

Koreografia Janne Marja-aho

Lavastus Kati Lukka

Puvut Tarja Simone

Naamiointi Jari Kettunen

Valot Morten Reinan

Äänisuunnittelu Jussi Matikainen ja Ville Leppilahti

Rooleissa Juha Muje, Katariina Kaitue, Janne Marja-aho, Sinikka Sokka, Ulla Tapaninen, Tiina Weckström, Erkki Saarela, Jani Karvinen, Timo Tuominen, Kristiina Halttu, Annika Poijärvi, Harri Nousiainen, Mikko Kauppila, Ville Mäkinen

Molliveljekset matkalla vallan ytimeen

Kasallisteatterin molliveljekset Obeda (Puntti Valtonen) ja Bobeda (Juha Muje). Kuva Kansallisteatteri/Stefan Bremer

Kansallisteatterin Slava! on hieno kokonaisuus. Lähes kokonaan läpilaulettu musiikkinäytelmä vyöryttää katsojan eteen toinen toistaa upeammin toteutettuja kohtauksia. Katsoja jää koukkuun jo ensi hetkistä lähtien. Slava! on ironialla höystetty keitos, jonka jälkimaku antoi paljon ajattelemisen aihetta.

Kansallisteatterin Slava! saa katsojan koukkuun heti kättelyssä. Orkesterin vetää estradille joukko Ilja Repinin Volgan lauttureita.

Tosin kysymys ei itse asiassa taida olla Repinin kuuluisasta maalauksesta, vaan Kari Suomalaisen Helsingin Sanomissa ilmestyneestä pilakuvasta Volgan lautturit, josta syntyi ulkopoliittisen skandaali vuonna 1958.

Samaa aiheeseen viittaavat myös lautta kiskovien Josif Stalinin vankileirien saariston pakkotyövankien taskuttomat toppatakit. Ne ovat ilmiselvä viittaus Jari Tervon romaaniin Myyrä.

Katsojan on tietenkin mahdoton tietää, miten ensimmäisen kohtauksen ensimmäiset hetket on ideoitu. En ole kuitenkaan urallani vielä nähnyt aikaisemmin produktiota, jossa lavastaja, puvustaja ja valaistuksen suunnittelija (Kati Lukka, Tarja Simonen ja Morten Reinan) olisivat ottaneet katsojan mielennäyttämön haltuunsa moisella äkkirynnäköllä.

Ensimmäisestä kohtauksesta alkoi vyörytys, jonka kantavia teemoja ovat viittaukset populaarikulttuuriin huikealla ironialla höystettyinä. Katariina Suuren päivistä ja Potemkinin kulisseista voidaan tehdä noin vain aikahyppy Ville Haapasalon televisioretkelle Kaukasiaan, lasia ja terästä säihkyviin pilvenpiirtäjiin, joita on noussut Tšetšenian sodissa tuhottuun Grosniin kuin sieniä sateella.

Lähes kokonaan läpilauletun musiikkinäytelmän intensiteetti kasvaa maksimiinsa jo ensimmäisessä näytöksessä. Timo Tuomisen huikea bravuuri näytelmän Volodjana toi väistämättä mieleen itsensä Charles Chaplinin bravuuri Diktaattorin Hynkelinä. Pirkko Saision piirtämä aikalaiskuva Vladimir Putinista ja Chaplinin aikansa kuvia kumartamaton näköiskuva Adolf Hitleristä ovat samaa maatta.

Tarkkanäköiselle katsojalle asia tehdään selväksi jo näytelmän käsiohjelman kansikuvassa. Se on mukaelma valokuvasta, jolla mainostettiin kulttimaineeseen noussutta John Landisin elokuvaa Blues Brothers. Slavan Obeda (Puntti Valtonen) ja Bobeda (Juha Muje) ovat kasiohjelman kuvassa tummine pukuineen, aurinkolaseineen ja Stetsoneineen kuin uudestisyntyneet Dan Aukroyd ja John Belushi.

Populaarikulttuuri on globalisoituvassa maailmassa maailmakulttuuria. Suomalainen teatteri, tai ainakin Kansallisteatteri on siis vaeltanut Impivaarasta paljon avarammille selkosille.

Slava! on musiikkinäytelmä ja jo siksi Jussi Tuurnan sitä varten säveltämä musiikki ja Jouni Prittisen koreografia ovat esityksen vankka kivijalka.

Harvinaisen epämusikaalisena ihmisenä en uskalla sanoa Tuurnan musiikista oikeastaan muuta kuin se, että se sopii kokonaisuuteen kuin nenä päähän.

Prittinen on varmasti katsonut Lontoon ja New Yorkin Broadwayn musikaalit kattavasti. Prittinen lainaa sinänsä tuttuja elementtejä oivaltavasti ja riemastuttavasti. Esimerkiksi Pohjois-Korean diktaattorin Kim Jong-Ungin (Marja Salo) esikuntana toimineiden upseerien tanssi koppalakin nostoineen oli hykerryttävän hauska.

Saision ja ohjaaja Laura Jäntin vuosikymmeniä kestänyt yhteistyö näkyy esityksessä. Tällä kertaa rouvat pääsevät lähelle täydellistä onnistumista. Kohtausten ajoitus toimi upeasti. Saision teksti elää ja hengittää.

Esitys kadottaa osan intensiteetistään vain toisessa näytöksessä kohtauksessa, jossa ollaan komedian ytimessä, koomisen ja traagisen leikkauspisteessä. Kohtaus kertoo Bobedan ja Obedan lapsuudesta. Musta korppi, KGB:n virka-auto vie heidän äitinsä ja pojat ilmiantavat oman isänsä Volodjan yllyttäminä.

Hetki, jossa kaikki tuntuu äkkiä pysähtyvän, on kuitenkin ilmiselvästi täysin harkittu kohta esityksessä. Se vei ainakin minun ajatukseni Saision tekstin temaattisen ytimeen. Saision tekstissä historialliset faktat, iltapäivälehtien juorut Vladimir Putinien avioerosta ja seurustelusta rytmisen voimistelun olympiavoittaja Alina Kabajevan kanssa sekä puhtaasti fiktiiviset, sadunomaiset elementit elävät sulassa sovussa keskenään.

Mikä muu kuvaisi paremmin tämän päivän normikansalaisen tiedollista uusavuttomuutta paremmin, kuin kyvyttömyytemme merkityksellistä ja todellisuuden kannalta lähes tai täysin triviaalia tietoa toisistaan. Jo Saisio on halunnut kuvata värikkäällä freskollaan modernin ihmisen mielenmaisemaa, kuva on hyvin osuva.

Yhtenäiskulttuuri ei ole kadonnut mihinkään maailmassa, jossa jokainen kynnelle kykenevä korostaa omaa ainutkertaista yksilöllisyyttään suurin piirtein samanaisella käsivarsitatuoinnilla, ja se suuri tarinakin tekee jälleen paluuta.

Slavan nerokas aloitus liitti heti esityksen ensihetkistä meidät katsojat osaksi tarinaa. Suomettuneen Suomen kasvojenkohotusleikkauksessa tässä ollaan.

Yhtä nerokas on myös Jäntin ja Saision tapa päättää tämä yhä pelottavampia sävyjä saanut esitys. Siinä uuden suvaitsevan Euroopan messiaaksi kohotettu euroviisuvoittaja Conchita Wurst (Janne Marja-Aho) ja koko ensemble laulavat yhdessä rakkauden kaikkivoipaisuudesta.

Chaplinin Diktaattori päättyy kohtaukseen, jossa Hynkelin kaksoisolento, juutalainen parturi pääsee diktaattorin asemasta pitämään kohottavan ja korkealentoisen puheen rauhan, demokratian ja ihmisyyden puolesta.

Diktaattori valmistui vuonna 1940 keskellä toista maailmansotaa. Me sodan jälkeen syntyneet tulkitsemme sen parodiaksi Hitleristä.

Slava! loppuu siis periaatteessa samalla tavalla. Huvittunut hymy tahtoo kuitenkin hyytyä, kun valloitushaluinen suurvallan diktaattori pitää valtaa heti rajan takana tässä ja nyt. Tuomisen taiturimainen roolityö tekee kauneuskirurgiassa käytettävän kasvosuojuksen taakse kätkeytyvästä Volodjasta hyvin pelottavan hahmon.

Esityksessä näytelmän Opedasta koulutetaan Venäjän turvallisuuspalvelun FSB:n upseeria. Kohtauksessa Puntti Valtonen lukee otteita venäläisten lehtien jutuista, jotka ovat ilmiselvästi autenttisia käännöksiä. Juttujen välittämä maailmankuva kertoo, että Venäjän todellisuus on kaikkia keksittyjä tarinoita ihmeellisempi.

Tähän kokonaisuuteen sopii tietenkin myös se, että me toimittajat olemme julistaneet Saision jo johtavaksi ulkopolitiikan ennustajaeukoksi.

Yksinkertaisten totuuksien maailmassa on lupa puhua myös itseään toistavasta historiasta. Todellisessa maailmassa ihmiset toistavat itseään lajilleen tyypillisellä tavalla. Maailma ei kulje nytkään kohti mitään ennalta määrättyä kohtaloa.

Saisio on hyvin tietoinen tästä. Siitä kertoo jo näytelmän nimi. Jokaisella kylmän rationaalisesti ajattelevalla roistollakin on aina myös idealistinen puolensa – se pahempi puoli.