Englantilainen näytelmäkirjailija Nick Dear on dramatisoinut uuden näytelmäversion Mary Shelleyn romaanista Frankenstein. Uusi tulkinta kantaesitettiin Lontoossa vuonna 2011. Uusi sovitus on uskollinen romaanin tarinalle päinvastoin kuin useimmat niistä lukemattomista elokuva- ja näytelmäsovitukset joita tarinasta on tähän mennessä tehty.
Kansallisteatterin johtajan Mika Myllyahon suurelle näyttämölle ohjaama suomenkielinen kantaesitys Dearin uudesta sovituksesta on visuaalisesti näyttävää teatteria. Näyttämökuvat ja muun muassa suurilla urkupilleillä esiin loihditut äänimaailmat ovat todella komeita upeasta aloituskohtauksesta lähtien.
Shelleyn Frankenstein oli 1800-luvun alussa sensaatio ja vielä suurempi sensaatio siitä tuli, kun suurelle yleisölle selvisi, että tämän kauhuromaanin oli kirjoittanut nainen. Frankensteinia on pidetty myös ensimmäisenä science fiction kirjana, siis kirjana, joka on aloittanut kokonaan uuden ja merkittävän genren kirjallisuudessa.
Kysymyksessä on siten suuri klassikko, jonka päälle on ehtinyt parissa vuosisadassa kasautua paksu kerros tulkintoja. Dear on pyrkinyt kaivamaan tämän kaiken rojun alta esille mahdollisimman autenttisen tarinan.
Yllättävää kyllä, tohtori Frankenstein ja hänen luomansa olio eivät tästä kasvojenkohotuksesta nuorru, vaan molemmat kärsivät lievästä anemiasta.
Kirjan alkuperäinen nimi Frankenstein, or the Modern Prometheus viittaa vanhaan kreikkalaiseen Prometheus-myyttiin. Kysymys on siis varsinkin romaanin syntyaikoina höyrykoneineen ja sähkövirtoineen lähes kaikkivoivilta näyttäneiden tiedemiesten vastuusta.
Jostain syytä tänään vanhasta myytistä tulee mieleen pikemminkin megakonsertteja kiertävien rokkikukkojen touhut, kuin valtavan suureksi paisuneet tiedeyhteisön tekemiset tai tekemättä jättämiset. Toki maksa voi joutua koville niissäkin hommissa, kun menee varastamaan tulen jumalilta.
Shelleyn 1800-luvun maailmassa olisi vielä helppo tehdä suoraviivainen tulkinta. Luotu haastaa luojansa debattiin kysymällä, miten kaikkivaltias ja kaikkitietävä on voinut luoda jotain näin epätäydellistä? Ei siis ihme, että kirja herätti ilmestyessään 1818 myös ankaraa paheksuntaa.
Tosin tämä tulkinta ei mene yksi yhteen itse Prometheus-myytin kanssa. Antiikin Kreikan Prometheus oli titaani, joka loi ihmisen ja varasti heille tulen jumalilta. Eli asialla ei ollut täysin oppinut mestari, vaan jonkin sortin kisälli, joka tuhersi mestareiltaan varastamillaan työkaluilla hieman epäkuranttia tavaraa.
Hullut tiedemiehet on ihmiskunnan kauhugalleriassa siirretty kuitenkin jo ajat sitten varaston puolelle, ja jos heitä tarinan kannalta tarvitaan, paikalle kutsutaan todella eksoottista väkeä jostain Alfa Kentaurin tuolta puolen.
Pintaa raaputtamalla Frankensteinin tarinan alta löytyy psykologinen trilleri toiseudesta. Myllyaho ja kumppanit auttavat katsojan myös hyvään alkuun tällaisessa tulkinnassa painamalla käsiohjelmaan varsin seikkaperäisen kuvauksen kirjan kirjoittaneen Shelleyn elämänvaiheista. Se on todella kiinnostavaa luettavaa.
Mary Shelleyn äiti, lastenkirjailijana ja feministinä maineeseen noussut Mary Wollstonecraft kuoli synnytyksen jälkeisiin komplikaatioihin tyttärensä syntymän jälkeen. Kasvettuaan Marylla oli tilaisuus tutustua edesmenneeseen äitiinsä ja hänen ajatteluunsa äidiltä jääneen kirjallisen tuotannon kautta.
Kauaksi ei siis jää ajatus, että Mary on tavallaan itse tarinansa Frankensteinin hirviö, joka surmaa syntyessään oman äitinsä.
Äidin varhainen kuolema on myös romaanin tohtori Frankensteinin keskeinen motiivi luoda uutta elämää. Jostain syystä Dear on jättänyt tämän ulottuvuuden tarinasta omassa sovituksessaan lähes tykkänään huomiotta. Tai sitten en itse ole ollut ihan koko ajan hereillä näytöksessä.
Näytelmän skenografiasta vastaa tiimi, jossa on ollut mukana lavastaja Kati Lukka, pukusuunnittelija Tarja Simonen, musiikko Tapani Rinne, valosuunnittelija Ville Toikka, äänisuunnittelija Esa Mattila, video-ohjaaja Petri Tarkiainen ja naamioitsijoina Jani Kylmälä ja Tarja Ylianttila.
Kuten jo alussa tuli sanottua, jälki on kerta kaikkiaan komeaa.
Kansallisen näyttämön näyttelijät ovat tapansa mukaan loistavia. Ja mitä muskelit!
Hirviön rooli on näyttelijän kannalta aina varmasti hyvin inspiroiva ja Esa-Matti Longan tulkinnassa tämä olio saa paljon inhimillisiä ulottuvuuksia.