Avainsana: Jani Karvinen

Ranskan Jean-Marie Le Pen kohtaa Kansallisteatterissa Vlad Seivästäjän – Pirkko Saision satiiri osuu ja uppoaa

Sinikka Sokka, Ulla Tapaninen ja Tiina ”Tinze” Weckström varastivat välillä koko shown upeilla bravuureillaan. Tarja Simonen pukusuunittelu ja Jari Kettusen naamioinnit antoivat esitykselle aivan oman esteettisen ilmeen. Kansallisteatterin Mustassa Saarassa oli voimaa kuin siinä pienessä, gallialaisessa kylässä. Kuva Tuomo Manninen/Kansallisteatteri

Kansallisteatterin Musta Saara on rohkeaa ja hyvin ilmaisuvoimaista teatteria. Nyt uskalletaan sanoa, miten pieniä populistien pelut ovat.

Esitys oli komea kuin mikä. Kansallisteatterin näyttelijäkunnasta löytyy mahtavasti lauluvoimaa. Upean näyttelijäntyön kruunasivat Sinikka Sokan, Ulla Tapanisen ja Tiina Weckströmin yhdessä ja erikseen näyttämöllä esittämät bravuurit.

Käsikirjoittajilla Pirkko Saisiolla ja musiikin sovittaja Jussi Tuurnalla oli meille tärkeää sanottavaa. Miten vastustaa sitä hulluutta, joka jälleen nostaa päätään Euroopassa?

Teatterin ase on nauru. Musta Saara on hillittömän hauska kabaree. Tosin nauru tarttui siellä katsomon puolella usein kurkkuun niin kuin pitääkin.

Saision ja Tuurnan satiirin kohteina ovat Euroopan äärioikeistolaiset ja populistiset liikkeet ja puolueet, jotka ovat viime vuosina saaneet reilusti lisää kannatusta. Samaan aikaan sekä maahanmuuttajien että romanien, Euroopan unionin kansalaisten kaltoin kohtelu saa yhä räikeämpiä muotoja.

”Valitettavasti joudumme pitämään Italian romanit, koska emme voi karkottaa heitä.” Näin pahoitteli sisäministeriksi Italian vaalien jälkeen noussut oikeistopopulistisen Lega-puolueen johtaja Matteo Salvin, kun hän esitti ulkomaalaisten romanien välitöntä karkotusta.

Lainaus on käsiohjelmaan painetusta toimittaja Heikki Aittakosken esseestä Oikeistopopulismin tuuheat metsät, jossa hän kuvaa näiden liikkeiden viimeaikaisia edesottamuksia Euroopan maissa.

Populistisiin liikkeisiin mahtuu hyvin sekalaista ja sekopäistä sakkia. Yhteistä kaikille Euroopan populistisille liikkeille on se, että niiden kyydissä suuntaa ei katsota navigaattorista vaan peruutuspeilistä. Nationalismi rehottaa ja sille kaivetaan esikuvia historiasta. Ranskan Kansalliselle liittoumalle Marie Le Pen on ilmiselvästi kuin uudesti syntynyt Orléansin neitsyt Jeanne d’Arc.

Saisio ja Tuurna ovat kylväneet tekstiin ja esityksen musiikkiin hykerryttävän määrän viittauksia Euroopan historiaan. Välillä käytiin aina parin vuosituhannen päässä menneisyydessä, katsomassa, miten ensimmäiset kristityt pakenivat airottomilla veneillä henkensä kaupalla Välimeren yli kristittyjen vainoja.

Historia lomittui hienosti tämän päivän uutisiin. Mukana olivat tietenkin myös ne kaikkein kipeimmät kuvat Turkin rannikolla lähellä Bodrumin satamakaupunkia hukkuneesta pikkupojasta Aylan Kurdista.

Ohjaaja Laura Jäntti on hyödyntänyt tämän runsaudenpulan loistavasti. Nousut ja laskut seurasivat toisiaan nopealla rytmillä ja välillä kohtaukset etenivät pyörryttävällä vauhdilla. Ainakin minä meinasin tikahtua, kun Katariina Kaitue Marie La Peninä alias Marina Teräväkynänä karautti miekka ojossa näyttämölle espanjalaisella ratsulla valkoiset hiukset ja valkoinen lippu hulmuten.

Luojan kiitos Kaituan takapuolen turvaksi tämä katolisen inkvisition jalostama puuhevonen oli satuloitu ihan oikealla satulalla.

Satiiri on tyylilajina täynnä sudenkuoppia varsinkin nyt kun loukkaantumisesta on tullut kaikessa keskustelussa uusi normaali. Sen vuoksi Tapaninen piti meille jo esityksen alussa pienen oppitunnin siitä, mitä kulttuurinen appropriaatio tarkoittaa. Hieno sivistyssana meinaa kulttuurin lainaamista, pahimmillaan omimista

Olisi oikeastaan ihan mukava tietää, miten taajaan teatterinjohtaja Mika Myllyahon puhelin on soinut Mustan Saaran ensi-illan jälkeen.

Esityksen häkellyttävällä runsaudella on tietenkin kääntöpuolensa. Lauantaina vieressäni istunut pariskunta sai ilmeisesti tarpeekseen jo ennen väliaikaa ja lähti kalppimaan katsomosta.

Liika on aina liikaa, mutta Musta Saara edusti kyllä juuri sitä teatterin lajia, jossa kohtuus on ehdottomasti liian vähän. Itse en katsojana olisi mistään hinnasta luopunut esimerkiksi kohtauksesta, jossa Juha Mujeen näyttelemä Jean Marie Le Pen alias Janne-Maria Teräväkynä kohtaa Timo Tuomisen näyttelemän Vlad Seivästäjän alias kreivi Draculan.

Asetelma ja koko kohtaus olivat ihanan pähkähulluja. Kaiken lisäksi Tuominen lauloi todella komeasti. Lappeenrantalaisten kannattaa painaa mieleensä, että Tuominen esittää 19. marraskuuta Jacques Brelin lauluja kaupungin oman teatterin pienellä näyttämöllä. Älkää vaan jättäkö väliin.

Satiiriin kuuluu, ettei Draculan esikuvassa, oikeassa Vlad III:ssa, Transilvaniaa 1400-luvulla hallinneessa ruhtinaassa ei ollut mitään hauskaa. Käsiohjelmassa kirjailija Jani Saxell kertoo, että 1400-luvulla Manner-Eurooppaan levittäytyneet romanit joutuivat maaorjuuteen ja epäilemättä myös Vlad Seivästäjän kaltaisten tyrannien mielivallan alle.

Mutta mitään oikeasti hauskaa ei tietenkään ole myöskään Ranskan Kansallisen liittoutuman perustajassa Jean Marie La Penissä eikä hänen liikettä nyt johtavassa tyttäressään.

Ihminen on erehtyväinen. Jani Karvisen näyttelemä Pitkä Laiha Sika on yritetty tainnuttaa teurastusta varten lyömällä elukkaa kirveen teräpuolella päähän. Musta Saara ei ole mikään faabeli, kuten näyttämöltä vakuutettiin. Karvisen sika ja Erkki Saarelan Tanssiva Karhu olivat esityksen arvoituksellisimmat hahmot.

Itse kuvittelin, että molemmat hahmot viittasivat ainakin siihen hybridivaikuttamiseen, jolla Venäjä pyrkii horjuttamaan Euroopan unionin yhtenäisyyttä rahoittamalla eri maiden oikeistopopulistisia puolueita.

Toki tanssiva karhu on kuulunut varmasti myös satoja vuosia sirkustaiteella itsensä elättäneiden, vaeltavien romanien perinteisiin.

Itse kuitenkin pohdin yhä, miksi tämä sika, oikea EU- ja hallituslobbarin arkkityyppi on pitkä ja laiha?

Tuurnan johtama teatterin orkesteri on kyllä raju bändi. Tuurna on sovituksineen, Kati Lukka lavastajana, Morten Reinan valosuunnittelijana, Jussi Matilainen, Ville Leppilahti ja Sakari Kiiskinen äänisuunnittelijoina ja koreografi Janne Marja-aho ovat yhdessä Jäntin kanssa vastuussa siitä, että Mustasta Saarasta on tullut sellainen ihanan jämäkkä mylläkkä kuin se lauantaina oli.

Tarja Simone on myös pukusuunnittelijana tehnyt kerralla selväksi, että nyt mennään. Simonen hulvaton kabareetyyli sopi esitykseen kuin nenä päähän.

Kansallisteatteri

Musta Saara, kantaesitys Suomen Kansallisteatterin suurella näyttämöllä

Käsikirjoitus Pirkko Saisio

Ohjaus Laura Jäntti

Musiikki Jussi Tuurna

Koreografia Janne Marja-aho

Lavastus Kati Lukka

Puvut Tarja Simone

Naamiointi Jari Kettunen

Valot Morten Reinan

Äänisuunnittelu Jussi Matikainen ja Ville Leppilahti

Rooleissa Juha Muje, Katariina Kaitue, Janne Marja-aho, Sinikka Sokka, Ulla Tapaninen, Tiina Weckström, Erkki Saarela, Jani Karvinen, Timo Tuominen, Kristiina Halttu, Annika Poijärvi, Harri Nousiainen, Mikko Kauppila, Ville Mäkinen

Metsäjätti on kova bändi

Metsäjätti on jäntevä tragikomedia. Pirjo Määtän, Heikki Pitkäsen ja Jani Karvisen otteissa näyttämöllä on hevimetallibändin uskottavuutta. Kuva Kansallisteatteri Tekla Pohjolainen

Kirjailija Miika Nousiaisen romaani Metsäjätti on hieno kertomus ystävyydestä ja elämästä vaneritehtaan ympärille syntyneellä pienellä teollisuuspaikkakunnalla. Imatralla tai Lappeenrannassa syntyneellä ja kasvaneella ei ole vaikeuksia samaistua tämän tarinan henkilöihin.

Ohjaaja-dramaturgi Aleksis Meaney on tehnyt Nousiaisen kirjasta hienon sovituksen Kansallisteatterin pienelle näyttämölle. Kirjan henkilöt ja tarina muuttuvat koskettavalla tavalla teatteriksi vain kolmen näyttelijän voimin.

Meaney onnistuu dramatisoimaan myös upealla tavalla sen likaisen pelin, jota monikansalliset yritykset käyvän maailmanlaajuisilla markkinoilla. Ne haluavat rahastaa markkinoilla, joilla vallitsee rikkaiden teollisuusmaiden hintataso ja kolmannen maailman tuotantokustannukset.

Tässä maailmassa maailmanmarkkinahintoja manipuloidaan häikäilemättä tuotantoa rajoittamalla. Suomessa kannattaa lopettaa kymmenen prosentin voitolla pyörivä vaneritehdas, jos tuotantoa supistamalla ja keinotekoista niukkuutta luomalla Kiinassa tai Etelä- Amerikassa päästään näin 20 tai jopa 50 prosentin tuottoihin.

Kaukaan vaneritehtaan ja Voikkaan paperitehtaan entiset työntekijät tuntevat hyvin ne näytelmässä esitetyt puheet, joilla metsäkonsernien konsernijohtajilla on tällaisessa yhteydessä tapana perutella näitä ”välttämättömiä” leikkauksia.

Meaneyn dramatisointi ja ohjaus ovat ajankohtaisen sisältönsä puolesta silkkaa hevimetallia.

Pirjo Määttä tulkitsee tällaisen monikansalliseksi kasvaneen metsäjätin sukupuoletonta ja kasvotonta konsernijohtajaa jäätävällä kylmyydellä. Määttä myös näyttelee näytelmän kaikki naisroolit ja näissä tulkinnoissa inhimillistä kosketusta mittaavan lämpömittarin asteikolla päästään lähelle sitä toista ääripäätä.

Meaneyn Metsäjätti ei siis ole mikään saarna kapitalismin kauheuksista. Metsäjätti on jäntevä draama, jossa korostuvat inhimilliset tunteet ja elämän perimmäinen sattumanvaraisuus. Kansallisteatterin pitkä, lähes kaksimetrinen Jani Karvinen ja ei niin pitkä Heikki Pitkänen näyttelevät lapsena ystävystyneitä Jannea ja Pasia suorastaan hellyttävällä tavalla. Kaveruksien elämänurat lähtevät kasvamaan jo koulussa hyvin eri suuntiin, mutta kietoutuvat myös uskottavalla tavalla toisiinsa.

Janne ottaa tylylle teollisuuspaikkakunnalle Törmälään muualta muuttaneen Pasin siipiensä suojaan. Murkkuiässä yhdistäväksi tekijäksi näiden kahden ystävän välillä muodostuu intohimo metallimusiikkiin. Metallinkolistelun merkkibändit käydään tarkkaan läpi myös näyttämöllä.

Katri Rennon lavastus on pelkistetty ja eritäin toimiva. Näyttämökuvat antavat osuvan ilmeen pienen teollisuuskylän ankealle arjelle.

Metsäjätti on yksi Kansallisteatterin myös kokonaisuutena hienon ohjelmiston helmistä. Eteläkarjalaisten teatterin harrastajien kannattaa mennä katsomaan Metsäjättiä myös sillä silmällä. Olen varma, että Nousiaisen kirjan tarina ja Meaneyn kirjan pohjalta tekemä dramaturgia taipuvat myös puhuttelevaksi harrastajateatteriesitykseksi.

Kiinalaisen kyökkiorjan kohtalokas hammassärky

Veryttelypuku sopii hyvin rooliasuksi hurjaa vauhtia etenevään tarinaan. Etualalla Anna-Riikka Rajanen, takana Pirjo Luoma-aho, Jani Karvinen, Olli Ikonen ja Harri Nousiainen. Kuva Kansallisteatteri/Valtteri Kantanen

Saksalaisen Roland Schimmelpfennigin Kultainen lohikäärme on tragikomedia kauheasta hammassärystä ja sen traagisista seurauksista. Näytelmän tarinoiden keskiössä on Euroopan uusi köyhälistö, usein orjuuden kaltaisissa oloissa ilman mitään oikeuksia työskentelevät paperittomat maahanmuuttajat.

Kultainen Lohikäärme on Schimmelpfennigin piikikäs puheenvuoro hänen kotimaassaan kiivaana käyvään keskusteluun monikulttuurisuudesta. Todellisuus, jota näytelmä kuvaa, on tietenkin täyttä totta myös tämän päivän Suomessa.

Kansallisteatterin Kultaisen lohikäärme on toteutettu suomalaisessa teatterissa ainakin toistaiseksi harvinaisella montaasitekniikalla. Schimmelpfennig lainaa elokuvan ilmaisutapoja, eikä minkä tahansa elokuvan, vaan tämän tarinan muotokielen juuret ovat ilmiselvästi viime vuosisadan alun mykkäelokuvissa.

Charles Chaplinin ja kumppaneiden kuvaamat ryysyköyhälistön nimettömät sankarit saavat tässä näytelmässä omat vastineensa uuden vuosituhannen teatterissa.

Schimmelpfennigin Kultainen lohikäärme on alusta loppuun lähes kaksi tuntia kestävää ryöppyävää puhetta. Aitoja repliikkejä on silti vain muutama ja näidenkin hyvää päivää kirvesvartta -lauseiden merkitys ei ole sanoissa vaan kohtauksissa, joissa ne esitetään.

Ohjaaja Mika Leskinen ja hänen tiiminsä selvisivät tästä poikkeuksellisen haastavasta esitystavasta minun mielestäni loistavasti. Kohtauksesta toisen mentiin hurjalla rytmillä. Lähes jokainen kohtaus alkoi siten, että kohtauksen esittänyt näyttelijä kertoi ensin, missä ollaan, kuvasi muutamalla sanalla tätä ympäristöä ja kertoi sitten, mitä juuri sillä hetkellä tapahtui.

Mielikuva tapahtumien keskipisteenä toimineesta kiinalais-vietnamilais-thaimaalaisesta pikaravintolasta, viereisestä kivijalkakaupasta ja saman rakennuksen ylemmissä kerroksissa sijaitsevista asunnoista syntyivät katsojan päässä ja samalla myös elokuvalle tyypillinen illuusio samanaikaisista tapahtumista useassa eri paikassa.

Kohtausten usein koomisesti virittynyt tunnetila lyötiin pöytään ylärekisteriin vedetyllä mimiikalla, mistä varmaan syntyi myös tämän kirjoittajan vahva mielleyhtymä mykkäkauden mestareiden elokuviin.

Toinen myös elokuvalla tyypillinen keino vaihtaa tunnetilasta toiseen, on muuttaa valaistusta ja äänimaisemaa. Myös tässä Ilkka Niskasen valosuunnittelu ja Esa Mattilan näytelmää varten luoma äänimaailma toimivat hienosti.

Schimmelpfennig on kirjoittanut tekstiinsä näkyviksi jopa leikkauspöydän ääressä työskentelevän editorin askelmerkit. Tosin käsite pieni tauko taitaa kuulua äänielokuvan tai kuunnelman leikkaajan arsenaaliin.

Tämä verbaalisesti ilmaistu pieni tauko taisi olla myös ainoa tauko tässä hurjaa vauhtia toisiinsa lomittuvien tarinoiden vyörytyksessä. Harri Nousiaisen, Pirjo Luoma-Ahon, Anna-Riikka Rajasen, Olli Ikosen ja Jani Karvisen ottaman haasteen vaikeuskerrointa kuvaa hyvin se, että he tekivät kahteen naiseen ja kolmeen mieheen yhteensä 18 roolihahmoa.

Kultainen lohikäärme edustaa vaikeusateeltaan lajityyppiä, johon pitäisi liittää varoitus, älä yritä tätä kotona. Silti pitkälle edenneen harrastajateatterin kannattaisi harkita tätä vaihtoehtoa vakavasti. Kalliita lavasteita tai rooliasuja ei tarvita ja esitys on helppo siirtää paikasta toiseen.

Näytelmän kääntänyt Jukka-Pekka Pajunen ja Leskinen ohjaajana kääntävät voitokseen myös kieleen liittyvät pulmat. Suomi lienee yksi maailman sukupuolineutraaleimmista kielistä. Saksa kielessä miehet ovat yhä miehiä ja kaikki muut näitä luomakunnan kruunuja palvelevaa joutoväkeä.

Temppu tehdään roolijaolla. Esimerkiksi kahta näytelmän saksalaista lentoemäntää esittävät työryhmän pisimmät ja partaisimmat korstot Jani Karvinen ja Olli Ikonen. Vertauskuva toimii. Lentoemännät ovat ammattinsa puolesta oman aikamme nomadeja siinä missä ilman papereita liikkuvat siirtolaisetkin. Palkkaluokassa ja liikkumisen vapaudessa vain on se vissi ero.

Itse asiassa päällimmäiseksi jäänyt mielikuva siitä, että Nousiainen, Ikonen ja Karvinen esittävät tarinan naisia ja Luoma-Aho ja Rajanen hierarkian pohjimmaiseksi ajautuneita miehiä, on väärä. Mielikuva tuli siitä, että Rajanen oli keskiviikkona niin hurjassa vedossa, että hänen esittämisensä tavallaan dominoi koko näytelmää.

Toki myös yksi Rajasen rooleista hirveätä hammassärkyä potevana maahanmuuttajana on tarinan kannalta keskeinen.

Suoran linkin maahanmuuttajista ja monikulttuurisuudesta käytyyn keskusteluun Schimmelpfennig leikkaa näytelmäänsä Aisopoksen klassisen sadun Heinäsirkka ja muurahainen kautta.

Luoma-Ahon roolityöstä muurahainen tuli sen kummemmin hakematta mieleen ”Mutti”, Saksan liittokansleri Angela Merkel. Maailman vaikutusvaltaisimpana naisena pidetty Merkel on kotimaassaan tuominnut monikulttuuriseen yhteiskuntaan tähtäävän politiikan mahdottomaksi ja turmiolliseksi.

Schimmelpfennig on epäilemättä eri mieltä. Maahanmuuttajien mukanaan tuomasta kulttuurista meidän pitäisi hyväksyä muitakin osia kuin etninen keittiö.

Makrotasolla Schimmelpfennigin muurahainen ja heinäsirkka voisivat olla vaikka Saksa ja täystyrmäyksen jälkeen armopaloja aneleva Kreikka.

Näytelmän mikrotasolla laittomasti maahan tullut kiinalainen mies kuolee hampaanpoiston aiheuttamiin komplikaatioihin, koska hänellä ei paperittomana ole mitään mahdollisuutta päästä hammaslääkäriin.

Tragedian ytimessä, johon Leskinen ilmeisesti käsiohjelmaan painetussa ohjaajan puheenvuorossa viittaa, on näytelmässä heinäsirkan tarina. Seksityöhön pakotettu ihmiskaupan lapsiuhri, joka tapetaan humalaisen asiakkaan mielijohteesta, edustaa yksilötasolla puolustuskyvyttömän ihmisen hyväksikäytön ja alistamisen maksimia.

Kultaisen lohikäärmeen käsiohjelmaan painetut maahanmuuttajien tarinat ovat tosia. Eikä näille tarinoille ole olemassa sen paremmin kuin Schimmelpfennigin näytelmälle mitään loppua tai kulminaatiopisteestä.

Chaplinin elokuvissa neuvokas kulkuri suuntaa elokuvan lopussa mielitiettynsä kanssa käsi kädessä kohti taivaanrannassa häämöttävää parempaa tulevaisuutta.

Näin voi käydä myös parhaassa tapauksessa lopulta Eurooppaan laittomasti muuttaneelle maahanmuuttajalle. Makrotasolla Schimmelpfennigin näytelmän tarinalle ei ole olemassa onnellista loppua. On yhä enemmän sellaisia muurahaisia, joiden mieltä ihmisoikeuksista jopa se kaikkein oleellisin, oikeus elää, pitää ansaita.

Tämän tragedian ytimestä ei taida olla mitään ulospääsyä.

Papukaijakuumetta

Lappeenrannasta maailmalle lähtenyt Timo Tuominen näyttelee näytelmän Edgar Partsia ja Marleena Kuusniemi hänen vaimoaan Juudit Partsia. Kuva Stefan Bremer/Kansallisteatteri — Lappeenrannasta maailmalle lähtenyt Timo Tuominen näyttelee näytelmän Edgar Partsia ja Matleena Kuusniemi hänen vaimoaan Juudit Partsia. Kuva Stefan Bremer/Kansallisteatteri

Näyttää hyvältä, tuntuu pahalta. Kun näytelmä on toteutettu Suomen ykkösteatterin koneiston koko voimalla, ylöspano on tietenkin komeaa katsottavaa ja kuultavaa.

Näytelmän upea visuaalinen ilme kuitenkin vain korostaa kirjailija Sofi Oksasen dramaturgian heikkouksia. Oksanen estetisoi sodan ja miehitysaikojen kauheuksia tavalla, joka teki minulle jo hänen kirjansa lukemisesta raskaan ja vastenmielisen kokemuksen.

Yksi totuus tästä ”ylistetystä” romaanista löytyy oikeastaan jo sen nimestä.

Kirjan ja näytelmän nimi ”Kun kyyhkyset katsoivat” symbolisoi Viron juutalaisten kohtaloa saksalaismiehityksen aikana. Symbolinen nimi tulee sitä, että saksalaiset sotilaat pyydystivät sodan aikana Tallinnan kyyhkysiä ruuakseen.

Nimeen liittyvän symboliikan voi kuitenkin mieltää myös toisin. Saksalaisten pyydyksiin jäi Tallinnan talojen katoilla ja ullakoilla kesykyyhkysiä, joita on pidetty ja pidetään yhä vahinkoeläiminä, eräänlaisina lentävinä rottina. Varallisiksi nämä nopeasti kaupunkiolosuhteissa lisääntyvät pulut tekee se, että ne levittävät myös ihmiseen tarttuvaa papukaijakuumetta.

Enää en yhtään ihmettele sitä, että Oksanen on Virossa paisti ihailtu kirjailija myös rankan pilailun ja pilkan kohde.

Myös Viron juutalaiset katosivat jonnekin. Heidänkin kohtaloonsa liittyi tällä kertaa myös voimakas taloudellinen intressi. Viron palavakivi oli välttämätöntä natsi-Saksan sotaponnistuksille ja sen louhimiseksi tarvittiin valtavasti orjatyövoimaa ja kokonainen keskitysleirien verkosto.

Virolaiset joutuivat valitsemaan toisen maailmansodan aikana ruton ja koleran välillä. Oksasen kirja perustuu historiallisiin tapahtumiin ja henkilöihin. Kirjan henkilöt jäävät kuitenkin merkillisen yksiulotteisiksi. Ne ovat pikemminkin jonkinlaisia esteettisiä olioita kuin lihaa ja verta.

Kirjassa ei ole käytännössä lainkaan dialogia. Dramatisointi ei ole muuttanut tätä kirjan heikkoutta voimaksi, päinvastoin. Kansallisteatterin erittäin taitavat näyttelijät olivat selvästi koko ajan vaikeuksissa roolihahmojensa kanssa. Varsinkin aikaisemmin todella hienoja luonnerooleja tehneen Timo Tuomisen työskentelyä näytelmän pääroolissa oli nyt välillä suorastaan tuskallista seurata.

Ohjaaja Raila Leppäkoski purkaa omaa ahdistustaan käsiohjelmassa kysymykseksi kuinka voi kuvata historiallisesti tapahtunutta kohtuutonta julmuutta? Pahuus ei näy ihmisen kasvoista.

Yksi vastaus on yksinkertainen, ei mitenkään.

Pohjimmiltaan kysymys lienee sekä yksilön että yhteisön tasolla syyllisyydestä ja siitä vapautumisesta. Oikeuttaako atavistinen halumme jäädä henkiin mahdottomiksi muuttuvissa olosuhteissa kakki tekomme?

Jalankulkijan päälle suojatiellä ajanutta autoilijaa ei oikeusvaltiossa tuomita murhasta. Motiivi ratkaisee. Onnettomuudessa kuolleen jalankulkijan lisäksi myös auton kuljettaja on vakiintuneen käytännön mukaan aina ainakin jossain määrin olosuhteiden uhri.

Näytelmän Edgar Partsin (Timo Tuominen), Juudit Partsin (Matleena Kuusniemi) ja Roland Simsonin (Janne Hyytiäinen) kohdalla kysymykset syyllisyydestä ja motiiveista muodostavat hyvin monisyisen vyyhdin. Natsi-Saksa kävi Adolf Hitlerin johdolla itäisellä alueella käsittämättömän raakaa tuhoamissotaa ja Josif Stalinin kommunistinen hirmuhallinto vastasi haasteeseen samalla mitalla.

Tällaisissa olosuhteissa ivan tavalliset ihmiset muuttuvat helposti hirviöiksi. Tämän totuuden Oksanen on kirjoittanut SS-Untersturmsführer Mentzelin (Jukka-Pekka Palo) suuhun. Mentzel valittaa näytelmässä, miten hänen johtamansa poliittinen poliisi on hukkua väärien ilmiantojen tulvaan. Hän epäillee, että niiden motiivina ovat puhtaasti kauna, kateus ja kosto.

Kun kysymys syyllisyydestä nousee polttavaksi, Oksanen aloittaa kirjassaan uuden luvun. Sama toistuu tietenkin Leppäkosken ohjauksessa.

Leppäkoski ja Oksanen eivät tällä kertaa onnistu sanomaan oikein mitään yleispätevää ihmisenä olemisesta. Katsojalle, joka ei tunne hyvin toisen maailmansodan historiaa hyvin, näytelmän sisältö jää todennäköisesti hyvin hämäräksi. Viron historian osalta tähän tietämättömien joukkoon taitaa kuulua suurin osa meistä suomalaisista. Siitä ovat pitäneet huolen suomettumisen ja rähmällään olon pitkät vuodet.

Käsiohjelmasta löytyvät lyhyet kuvaukset keskeisistä tapahtumista, henkilöistä ja käsitteistä. Hyvä niin.

Luultavasti todellisuus on myös tällä kertaa tarua ihmeellisempää. Näytelmän Edgar Partsilla on historiallinen esikuva Adgar Meos, jonka todellinen elämäntarina on todennäköisesti paljon kiinnostavampi juttu, kuin Oksasen hänen elämästään kirjoittama fiktio.

Kaiken tämän jälkeen katsojalta jää helposti huomaamatta, että mukaan mahtuu myös yksi todella terävä koukku, joka osuu ja uppoaa kipeästi. Näytelmän Roland Simson on mukana maanalaisessa organisaatiossa, joka salakuljettaa meren yi Ruotsiin henkensä edestä pakenevia juutalaisia.

Simsonin omat motiivit jäävät tarinassa hieman hämäriksi, mutta se tehdään selväksi, että kysymys on myös raasta ja tuottoisasta bisneksestä. Miten tuo kaikki eroaa siitä, mitä parhaillaan tapahtuu Pohjois-Afrikassa ja Välimerellä, jonka yli ihmiset pakenevat esimerkiksi Syyriasta parhaillaan henkensä kaupalla?

Siinä on toinen vastaus Leppäkosken tuskaiseen kysymykseen. Syyrian sisällissota on vaatinut jo yli satatuhatta siviiliuhria. Miten kuvata tätä inhimillistä murhenäytelmää tai oikeammin, mitä me välitämme siitä?

Vastaus on ikävän ilmeinen.