Avainsana: Ilja Peltonen

Leijona ja lammas, Tiina Weckström ja Anne Pajunen käyskentelivät näytelmässä yhdessä kedolla. Asta Honkamaan ja Sini Peltosen sovitus ja ohjaus noudatti unien logiikkaa. Kuva Ilkka Saastamoinen/Kansallisteatteri

Kansallisteatterin Elämänvoima on kuvaus nautinnosta. Sini Pesonen kirjoittaa käsiohjelmassa haaveilleensa Asta Honkasalon kanssa esityksestä, joka tuottaisi nautintoa: puhdasta nautintoa ilman kärsimystä ja konfliktia.

Ainakin yhdessä mielessä Honkasalo, Pesonen ja esityksen aloittaneen videon tekijä Ina Niemelä saavuttivat käsiohjelmassa ilmaistun tavoitteen. Ilman tarinaa tai juonta edenneiden kohtausten kokonaisuus antoi eväitä nautintoon, jonka veroista ei ole toista.

Mielentila, jossa aivojen assosiaatiokanavat avautuvat ja mielen pohjalla muhineet ideat yhdistyvät aivan uudella ja täysin ennustamattomalla tavalla on taivas maa päällä – ja joskus myös helvetti.

Tätä varten taide on.

Elämänvoima sai minussa aikaan poikkeuksellisen voimakkaan kokemuksen ulkopuolisuudesta. Poikkeuksellisen siksi, että kokemus ulkopuolisuudesta lienee minun kaltaiselleni ihmiselle vallitseva mielentila.

Elämänvoima oli ja on vieläkin tätä kirjoitettaessa arvoituksellinen esitys. Sellaisena se oli ja on yhä hyvin kiinnostava. Arvoitus pitää yrittää ratkaista. Mitä tekijät haluavat ilmaista teatteriestetiikalla, josta tarina on häivytetty lähes näkymättömiin?

Miten tavallinen, jopa triviaali on samalla myös arvoituksellista?

Honkamaa on muotoillut yhden näytelmän ydinteemoista muotoon, miten luodaan esitys nautinnosta ilman todellisuuspakoa?

Esitys koostui kolmesta osasta, joista Niemelän käsikirjoittama, kuvaama ja leikkaama video Elämänvoima oli oma kokonaisuutensa. Videolla ja siihen liitetyllä ääniraidalla Niemelä rinnasti luontosuhteensa ja suhteensa omaan kehoonsa.

Videolla näyttämönä toimi puolen aarin puutarhaviljelmä. Käsien työntäminen mehevään multaan ja genitaalien nuoleminen ovat molemmat meissä piilevän aistillisuuden ylistystä. Sekä koppakuoriaisten että ihmisten paritteleminen palvelevat samaa päämäärää, elämän jatkumista.

Niemelän video on antanut nimen koko produktiolla. Näyttämöllä se on käsiohjelman mukaan kahden käsikirjoittajan ja kahden ohjaajan, Honkamaan ja Pesosen yhteinen hanke.

Esityksen toisessa osassa Honkamaa kuvaa idylliä. Lähtökohtana oli perhe aamiaisella ja esteettisenä momenttina hitaus.

Aamun lehden lukeminen aamiaispöydässä ja karjalanpiirakat keitettyjen munien kera kuuluvat epäilemättä nautintoihin, joihin ei liity representaatiota.

Kohtaus oli viritykseltään koominen, mutta tavaton hitaus toi siihen outouden elementin. Pitkä kohtaus päättyi hyvin yllättävään käänteeseen, jossa meitä kantavan elämänvoiman seksuaalinen puoli sai fyysisen tulkinnan.

Honkamaa kokeili ja leikitteli teatterin kontekstilla. Eräänlaiseksi allegoriaksi teatterista, tai taiteesta noin yleensä, tulkitsin Arttu Kurttilan pitkän monologin toffeekarkeista. Tärkeitä karkin syöjän kannalta ovat muun muassa väri, muoto, suutuntuma ja maku. Tässä karkkimaailmassa on suklaa- ja lakritsitäytteisten herkkujen ohella myös jauhoisia lehmäkarkkeja.

Elämänvoima kuului tässä toffeekaramellien laajassa kirjossa selkeästi genreen, jossa osa sitkeästä tahmasta pitää kaivaa sormilla irti hampaista.

Esityksen kolmannessa osassa Pesonen syvensi näytelmän keskeistä teemaa. Kohtaus, jossa kuvattiin fyysisen kosketuksen tuottamaa nautintoa, oli todella kaunis, kirjaimellisesti koskettava.

Hieno oli myös kohtaus, jossa kuvattiin nuoren tytön seksuaalisuutta ja iloa oman vartalon ja aistillisuuden tuottamasta nautinnosta. Anne Pajusen tanssi trampoliinilla oli vangitsevaa. Hieno toteutus myös osoitti, että illuusio alastoman ihmisvartalon kauneudesta voidaan toteuttaa teatterissa riisumatta ketään täysin kelteisilleen.

Loistavaa!

Honkamaan tavoin Pesosen ohjauksessa viljeltiin omintakeista huumoria. Ehkä tämän huumorin piikkiin pitää laittaa myös se, että toisessa osiossa Kurttila oli komennettu tepastelemaan näyttämöllä ainoana asusteenaan vesijuoksukelluke.

Honkamaan perheidyllin ideaaliperheen jäsenillä oli harrastuksia, Pesosella hupaisia muistoja saunan lämmittämisestä.

Pesosen tai työryhmän kymmenen käskyn ohjeet nautinnolliseen seksiin saivat esitystä kanssani seuranneen tyttäreni tuhahtelemaan jälkeen päin. Millä ihmeen vuosikymmenellä esityksen tekijät oikein ovat syntyneet?

Tiina Weckström on vaikuttava hahmo näyttämöllä ja hänen tulkitsemansa La dolce vita yksi näytelmän kohokohdista. Pajusen fyysisyys, liikekieli oli puhuttelevaa. Elämänvoima oli korostetusti yhteisön tekemää teatteria siinä, että näyttelijät eivät tehneet selkeästi henkilöitäviä rooleja. Näyttelijäntyö oli osa esteettistä kokonaisuutta samalla tavalla kuin taiteilijat läsnäolollaan performanssitaiteessa.

Elämänvoima

Kantaesitys Kansallisteatterin Omapohjassa 9.9.2020

Käsikirjoitus Asta Honkamaa ja Sini Pesonen

Ohjaus Asta Honkamaa ja Sini Pesonen

Lavastus ja pukusuunnittelu Auli Turtiainen

Valo- ja videosuunnittelu Ina Niemelä

Äänisuunnittelu Jani Peltola

Naamioinnin suunnittelu Tuire Kerälä

Esiintyjät Arttu Kurttila, Anne Pajunen, Ilja Peltonen, Tiina Weckström

Elämänvoima lyhytelokuvan teksti, kuvaus ja leikkaus Ina Niemelä

Seksi Ina Niemelä ja Henri Hälinen

Kansallisteatterin Tarina rakkaudesta ja pimeydestä on tiheää ja älyllisesti vaativaa teatteria. Kuvassa Miina Turunen ja Juhani Laitala. Kuva Stefan Bremer/Kansallisteatteri

Kansallisteatterin Tarina rakkaudesta ja pimeydestä on tavallaan paradoksi. Esitys on temaattisesti niin tiheä, että kaikki ne keinot, joilla teatteri koukuttaa katsojaansa, menettävät merkityksensä.

Tämä ei tarkoita sitä, että esityksessä olisi esteettisessä mielessä jotakin vikaa. Tarina rakkaudesta ja pimeydestä on syvällisesti ajateltua, oivaltavasti ohjattua ja loistavasti näyteltyä teatteria.

Israelilaisen Amos Ozin kielellisesti taiturimaisen, rönsyilevän ja runsaan romaanin dramatisointi on varmaan oikea dramaturgin painajainen, mahdoton tehtävä.

Kirjan näytelmäksi dramatisoineet Mikaela Hasán ja Michael Baran ovat sijoittaneet näytelmän emotionaaliseen keskiöön tarinan kirjailijan (Juhani Laitala) kipeän suhteen hänen edesmenneeseen äitiinsä (Miina Turunen). Äiti katoaa miehen lapsuudenmuistoissa yhä syvemmälle masennuksen syövereihin ja tekee lopulta itsemurhan, kun poika on 12-vuotias.

Näytelmän temaattisessa ytimessä on kysymys kielen mahdollisuuksista ja rajoista. Hasán ja Baran tuovat tämän perustavaa laatua olevan kysymyksen näyttämölle hyvin vakuuttavalla tavalla.

Käsiohjelmassa on erikseen mainittu, että dramatisointi perustuu Ozin romaanin hepreankieliseen alkuteokseen Sippur al ahava ve-hosekh, sen ruotsinnokseen En berättelse om kärlek och mörknes ja suomennokseen Tarina rakkaudesta ja pimeydestä.

Maininta ei ole mitään snobien elvistelyä, vaan epäilemättä täyttä totta. Vanhan diplomaattipiireihin sijoitetun anekdootin mukaan asian ydin voidaan kiteyttää suurin piirtein näin: hän puhuu sujuvasti monia kieliä, mutta onko hänellä myös jotain sanottavaa?

Tämä ei tarkoita sitä, että anekdootin polyglotti olisi jotenkin erityisen tyhmä ihminen. Kysymys on kielen rajoista. Tietoinen ajattelu tapahtuu aina jollakin meidän hallitsemallamme kielellä. Tietoinen ajattelu on kuitenkin vain pieni osa sitä minuudeksi kutsuttua kokonaisuutta, jota meidän korviemme välissä jauhava mylly pitää yllä.

Me emme tiedä mitään toisesta ihmisestä. Me emme tiedä mitään itsestämme. Näin näytelmän kirjailija pohtii epätoivoisena vuorovaikutuksen todellisia mahdollisuuksia.

Lapsuuden muistoissa kirjailijan masentunut äiti kommunikoi poikansa kanssa kertomalla tarinoita. Kirjailijan vanhemmat elävät hänen mielikuvissaan maailmassa, jossa todellisuus kalpenee kirjojen lehdille tallennetun rikkaan tarinamaailman rinnalla.

Kirjailijan vanhemmat haluavat elää Tolstoin eettisten oppien mukaan. Todellisuudessa he ovat kuitenkin ristiriitaisia persoonallisuuksia kuin Dostojevskin romaanien henkilöt ja heidän kyvyttömyytensä sopeutua tai muuttaa olosuhteitaan vie heidät reaalimaailmassa keskelle Tšehovin kirjojen todellisuutta.

Tässä maailmassa on tärkeä tietää, mikä on allegorian ja metaforan ero. Tarinan pimeällä puolella Ozin viljelemä huumorikin on tietenkin sysimustaa.

Ihmisen geenit on kartoitettua kokonaan ja tarkan tiedon omien geenien DNA-rihmojen nukleiinihappojen järjestyksestä voi nykyisin tilata vajaalla tuhannella eurolla. Neurologinen tutkimus antaa meille yhä syvällisempää tietoa aivojen toiminnasta.

Tieto todellisuudesta ei kuitenkaan poista sitä eksistentiaalista ahdistusta, jota tietoisuus aiheuttaa. Kysymys kielen rajoista ja mahdollisuuksista kääntyy helposti kysymykseksi elämästä, maailmankaikkeudesta ja kaista, kuten Douglas Adams -vainaa tämän perimmäisen kysymyksen muotoilee scifi-klassikossaan.

Kaiken lisäksi meillä on pinttynyt tapa jäsentää ajatuksiamme ja tunteitamme tarinoiden kautta. Vedämme helposti yhtäläisyysmerkit omien ajatustemme ja todellisuuden välille. Meidän käsityksemme todellisuudesta on siten maailmankatsomuksesta ja uskonnollisesta vakaumuksesta riippumatta vähintäänkin harhainen.

Jokaisen meistä pitää joka tapauksessa ihan itse löytää vastaus kysymykseen, mikä tekee juuri minun elämästäni mielekästä ja merkityksellistä. Autuaita ovat varmasti ne, joille vastaus tähän kysymykseen on itsestäänselvyys.