Ohjaaja Lija Fscherillä on tunnistettava ja persoonallinen tyyli. Vahva fyysinen läsnäolo perustuu jatkuvaan liikkeeseen. Humisevan harjun liikekieli on lähellä modernia tanssia.
Itse asiassa mielikuva oli niin voimakas, että katsojana aloin odottaa näyttelijöiltä myös tanssijoille ominaista liikekielen ja esityksen rytmin täsmällisyyttä.
Toinen Fischerin tavaramerkki on älykäs tilan käyttö. Fischer ja lavastaja Tarja Jaatinen nostavat esityksen näyttämöteknisillä ratkaisuilla irti näyttämön tasosta. Jussi Östermanin näytelmää varten toteuttama äänimaailma vielä korostaa mainiosti tätä tilan tunnetta.
Se on mielen avaruutta.
Humisevan harjun näyttämökuvat ovat todella komeita, jos nyt voimaakseen liikkeeseen perustuvia illuusioita voi edes kuviksi kutsua.
Minuun vaikutti kuitenkin ehkä kaikkein voimakkaimmin se, miten Fischer avaa Emily Brontën 1800-luvulla kirjoittaman tarinan rakenteen. Katsojalle avautuu eräänlainen aikaikkuna, jossa näkyvät monet Brontën tarinan alla ja päällä olevat ajalliset kerrokset.
Niitä riittää. Lappeenrannan kaupunginteatterin Humiseva harju on esitys, joka toki herättää voimakkaita tunteita, mutta vetoaa ennen muuta katsojan älyyn.
Käsiohjelmassa Fischer kertoo, miten lähtemättömän vaikutuksen Brontën kirja teki häneen murrosikäisenä. Tämä kerros on myös näyttämöllä mukana, mutta samaan aikaan myös aikuiseksi kasvanut ohjaaja luotaa kokemusmaailmansa kautta omaa suhtautumistaan intohimoiseen rakkauteen.
Sama kertautuu näyttämöllä nuorta Cathy Earnshawia näyttelevän Netta Salosaaren ja aikuista Cathya ja hänen tytärtään Catherinea upeasti näyttelevän Sanna Kemppaisen tulkinnoissa.
Taitavasti Fischer salakuljettaa näyttämölle myös lapsuudenkokemuksia. Esimerkiksi kohtauksissa, joissa leikitään turpeen tai veden kanssa, vedotaan voimakkaasti katsojan atavistisiin vaistoihin.
Samalla ne korostavat elämän konkreettisuutta. Ihminen on ainetta ja tämä aineen ikuinen kiertokulku ulottuu tässä tarinassa aina Ensimmäiseen Mooseksen kirjaan asti: Maasta olet sinä tullut ja maaksi on sinun jälleen tuleman…
Omaa aikaamme luotaavalta aikajanalta puuttuu oikeastaan vain minun ikäisteni puolivalmisteiden jäätävä kyynisyys ja sarkasmi. Mutta toisaalta Brontën kuvaamassa 1800-luvun maailmassa vanhat pierut yleensä oikaisivat koipensa jo hyvissä ajoin ennen kunnianarvoista 60 vuoden ikää.
Koko aikakaudelle nimensä antaneen kuningatar Viktorian Englannissa seksuaalisuutta ei tietenkään kuvattu avoimesti. Brontën kirjassa nuori veri kiehuu pinnan alla sitäkin kuumempana.
Nuori nainen kuvasi seksuaalista kiihkoa ja väkivaltaa niin voimakkain vedoin, että aikansa kriitikot olivat vakuuttuneita siitä, että kirjan kirjoitti Emilyn, alkoholisoitunut ja tuon ajan muotihuumeeseen, oopiumiin addiktoitunut veli Branwell, jota 30-vuotiaana kuollut Emily hoiti viimeisinä elinvuosinaan.
Tuo erehdys johtui tienkin pääasiassa viktoriaanisen ajan ennakkoluuloista, jotka sivumennen sanoen elävät edelleen sitkeästi. Maailman mitassa mikään ei ole oikeastaan muuttunut.
Emily Brontëlla oli todennäköisesti hyvin läheinen suhde veljeensä. Mutta ei hänelläkään mitään oikotietä ollut miehen pään sisään. Eikä tällaista kaikkiin umpiluusta valettuihin lukkoihin sopivaa yleisavainta Fischerilläkään tietenkään ole.
Sekä Seppo Kaisanlahti että Turo Marttila näyttelevät hienosti Heathcliffin ja nuoren Heathcliffin rooleissa, mutta tämä produktio nyt ei vain ole miehille mikään erityinen näytön paikka.
Heathciff on hahmona tarina pahis, koston jumala, jonka jo Brontë on jalostanut kirjaansa ikivanhasta tarinaperinteestä. Hahmona Heathcliff on inhimillisen tarinaperinteen peruskauraa.
Aikaikkuna, jonka Fischer ryhmineen avaa katsojalle, ulottuu siten hyvin kauas menneisyyteen.
1800-luvun Britanniassa yläluokkaankin syntynyt nainen oli toisen luokan kansalainen, joka ei voinut edes periä vanhempiaan, vaan suvun maaomaisuuden sai aina joku suvun mies.
Tämä on se perustaso, josta myös Brontën kirjailijasisarukset rakensivat tarinansa. Tähän todellisuuteen kuuluivat järkiavioliitot ja naimakaupat.
Ainoan pakopaikan tarjosi omaan mielikuvitukseen perustuva fantasiamaailma.
Tämä fantasiamaailma tuodaan näyttämölle nukketeatterin ja komiikan keinoin. Maija Linturin ohjaama nukketeatteri niveltyy kokonaisuuteen mainiosti.
Koomisia elementtejä Fischer tuo perussynkkään tragediaan liikekielen kautta. Tehokeinoina käytetään toistoja ja esimerkiksi hääkohtauksissa kierroksia nostetaan niin paljon, että ollaan lähellä Mack Sennettin mykkäelokuvista tuttua slapstick-komiikkaa.
Ja melkoisia hirviöitähän ne murrosikäiset ovat, vielä pienemmistä lapsista nyt puhumattakaan…
Näyttämön yllä leijuu myös Cathy Earnshawin haamu, kun Netta Salosaari kiikkuu lavasteissa tai näyttämön yllä trapetsilla. Kauhua ja hilpeyttä herättävien horror-elokuvien juuret ovat syvällä samassa tarinaperinteessä, josta sekä Brontë että Fischer ammentavat.
Parasta Lappeenrannan kaupunginteatterin Humisevassa harjussa on kuitenkin se, että Fischer yrittää avata aikaikkunaa myös tulevaisuuteen. Se ei ole tietenkään helppoa maailmassa, jossa lähes kaikkea on kokeiltu ja melkein kaikki myös jo kertaalleen nähty.
Meidän tunteillamme ja käyttäytymisellämme on biologinen pohja. Se houkuttelee ajattelemaan, että näitä tunteita ja tekoja kuvaavat tarinat ovat ikuisia.
Fischer uskaltaa ryhmineen haastaa tällaisen ajattelun. Teatteri etsii sitkeästi uusia tapoja kuvata maailmaa ja suuria tunteita.
Suomessa teatteri on elänyt aina syvässä symbioosissa kirjallisuuden kanssa. Lappeenrannan kaupunginteatterin Humisevassa harjussa visuaalinen ilmaisu haastaa puhutun kielen dialogiin. Lopputuloksena syntyy teatteria, joka vaatii myös katsojalta paljon, mutta on sitäkin palkitsevampaa.
Humiseva harju potkii Kuningatar K:n tavoin katsojan ajatukset liikkeelle.