Virolaisen Lauri Laglen Suur õgimine (Suuri ahmiminen) laittoi Tampereen teatterikesässä katsojan mielikuvituksen liikkeelle. Tallinnalaisen Teater NO99:n esitys tarjosi muhevan maaperän luovalle ajattelulle. Jos kuvittelemme, että teatterin estetiikalla on jokin älyllinen ja emotionaalinen maksimi, Tampereen teatterikesässä nähty virolaisten esitys oli lähellä sitä.
Vaikka teatterin esteettisestä maksimista puhuminen on tietenkin silkkaa höttöä, Lagle näyttelijöineen luovii joka tapauksessa tavattoman taitavasti groteskin näytelmänsä karikoissa. Vaikka näytelmän tarina, neljä ihmistä ahmii itsensä kuoliaaksi, on suorastaan vulgaari, esitys ei sorru kertaakaan mauttomuusiin.
Suur õgimine on ihanan kekseliästä teatteria.
Ryhmän esitys palkittiin Viron parhaana näytelmänä vuonna 2012. Eikä turhaan. Nuoren Lauri Lagnen nimi kannattaa painaa visusti mieleen. Miehestä kuullaan vielä. Tallinnan matkaa suunnittelevan kannattaa tietenkin laitta muistiin myös teatterin nimi ja yhteystiedot. Virossa tehdään nyt todella kiinnostavaa teatteria.
Näytelmän idea on otettu jo edesmenneen Marco Ferrerin elokuvasta Suuri Pamaus (La Grande Bouffe). Ferrerin elokuva tuli ensi-iltaan kotimassaan Ranskassa vuonna 1973 ja se herätti aika tavalla paheksuntaa.
Omat muistoni tuosta elokuvasta 40 vuoden takaa ovat aika hataria. Elokuvassa neljä miestä syö itsensä kuoliaaksi. Muistan ainakin sen, miten elokuvassa piirakan malli muotoiltiin taikinaan näihin bakkanaaleihin viihdyttäjäksi kutsutun ilotytön paljaalla takapuolella. Lopussa tarinan miehet kuolevat toinen toisensa jälkeen mahtavien pieruoratorioiden saattamana.
Ferrenin elokuva on ollut virolaisille tekijöille inspiraatioin lähde ja meille katsojille yksi avain tämän ahmimisnäytelmän ymmärtämiseen. Juttu lähtee nimestä Suuri Pamaus.
Vahvaan empiiriseen näyttöön nojaava alkuräjähdysteoria on vakiinnuttanut asemansa luonnontieteen näkemyksenä tunnetun maailmankaikkeuden synnystä. Teoria kantaa yhä syntyvaiheessa saamaansa englanninkielistä lempinimeä Big Bang.
Tuosta pamauksesta on kulunut nyt noin 13,8 miljardia vuotta ja kysymys kuuluu, onko siellä tyhjyyden keskellä meidän Maan asukkaiden lisäksi ketään?
Laglen itse dramatisoima Suur õgimine on näytelmä ihmisen ikävästä niiden vihreiden ja mulkosilmäisten olentojen luo, jotka asuvat jossain Alfa Kentaurin tuolla puolen.
Peli tehdään selväksi jo näytelmän alussa. Eero Epnerin kirjoittamassa pitkässä monologissa, jonka Priit Võigemast hurjalla intensiteetillä tulkitsee, pohditaan älyllisen elämän esiintymistä maailmakaikkeudessa ja meidän mahdollisuuksiamme kohdata nämä muukalaiset.
Pelkästään omalla Linnunradallamme on jopa noin 200 miljardia tähteä. Niin kutsutulla elämänvyöhykkeellä omaa tähteään kiertäviä Maan kaltaisia kiviplaneettoja on varovaistenkin arvioiden mukaan satoja miljoonia.
On tietenkin ainakin periaatteessa mahdollista, että elämää esiintyy vain maapallolla, koska muusta ei ole toistaiseksi mitään empiiristä evidenssiä. Massojen laki tekee kuitenkin tästä vaihtoehdosta hyvin epätodennäköisen, ainakin itse uskon, että tämä vaihtoehto on suorastaan äärettömän epätodennäköinen.
Seuraava kysymys kuuluukin, miksei kukaan ei vielä tullut käymään tai edes soittanut?
Tämä kysymys on askarruttanut myös eturivin tiedemiehiä. Helsingin Sanomien tiedesivuilla asiasta oli erinomainen artikkeli aivan äskettäin. Amerikkalainen astrofyysikko Frank Drake käänsi kysymyksen myös matemaattiseksi kaavaksi, niin kutsutuksi Green Bankin yhtälöksi 1960-luvulla.
Green Bankin yhtälön oletusten perusteella pienten vihreiden miesten pitäisi itse asiassa olla jo täällä, tai oikeammin heidän rakentamiensa itse itseään monistavien robottien pitäisi olla jo täällä.
Green Bankin yhtälö on eri tekijöiden summa, jossa on arvioitu muun muassa elinkelpoisten planeettojen määrä Linnunradalla, älykkään sivilisaation synnyt todennäköisyys ja niin edelleen.
Jo kansakoulusta me muistamme, että kertolaskun summa on nolla, jos yksikin sen tekijöistä on nolla. Geen Bankin yhtälössä yhtälön viimeinen tekijä on arvio tähtien väliseen avaruusmatkailuun kykenevien sivilisaatioiden eliniästä. Draken arvio lähtee 10.000 vuodesta.
Entä jos tuo elinikä onkin vain nolla vuotta? Ainakaan tämän omamme, maapallon laajuisen teknokulttuurin pitkäikäisyydestä ei ilmiselvästi ole mitään takuita tällä hetkellä.
En tiedä, ketä Epner on käyttänyt monologiensa lähteenä, mutta näytelmän toisessa monologissa Võigemast kertoi meille Tampereen teatterikesän katsomossa istuneille, että yhteyden saaminen toiseen sivilisaatioon ottaa aikansa, noin 600.000 vuotta.
Ehdimmekö me ahmia itsemme kuoliaaksi, ennen kuin kukaan ehtii edes soittaa? Siinä kelpo kysymys näytelmän teemaksi.
Priit Võigemast, Margus Prangel, Marika Vaarik ja Eva Klemets ovat huikean hyviä rooleissaan. Esitys perustui lähes kokonaan Võigemastin esittämiä pitkiä monologeja lukuun ottamatta mimiikkaan, kehon kieleen.
