Jarkko Mandelinin jazzorkesteri soitti muunnelmia annetusta teemasta – Suuri 12 tanssijan ryhmä toi joukkokohtausiin näyttävyyttä – Orkesterin liikekielessä klassisen vakavuus muuttui hetkessä populaarimusiikin riehakkuudeksi – Esitys päättyi riemukkaaseen pingviinioratorioon  

Pingviinin lentoa. Esityksen finaalissa hypyille otettiin lisäpotkua hyppylaudalta. Kuvassa Mia Jaatisen huimaa ilma-akrobatiaa. Frakkiin pukeutuneiden tanssijoiden näyttävät hypyt harmaanvalkoiselle vaahtomuovipatjalle toivat väistämättä mieleen pingviineistä näkemäni luontodokumentit. Kuva (c) Petra Kuha    

Näin ei käy usein, mutta nyt tanssiesitys Silence tuli esityksen jälkeisenä yönä uniin. Unikuvissa David Attenboroughin luontodokumentin pingviinit hyppäsivät merestä jäälautoille ja esityksen frakkeihin pukeutuneet tanssijat pomppasivat ponnahduslaudalta vaahtomuovista leikatuille jääkuutioille rinta rinnan ja sulassa sovussa. Tuo uni oli niin häkellyttävä ja niin riemastuttavan hauska, että heräsin omaan nauruuni.

Jos esityksen tekijöiden tarkoitus oli saada katsojassa aikaan syvältä pulppuavaa iloa ja pitkään kestävän myönteisen tunnetilan, minun kohdallani tuo tarkoitus toteutui maksimaalisesti. Kiitos!

Silence on kolmen ryhmän yhteinen produktio ja siinä on mukana tanssijoita Helsinki Dance Companysta, Kinetic Orchestrasta ja Tanssiteatteri Minimistä. Esityksessä oli 12 tanssijaa ja yhdessä he muodostivat frakkeihin pukeutuneina vaikuttavan näyn jo tanssin alkaessa.

Teoksen koreografian kantavana ideana on orkesteri, joka soittaa liikettä. Elina Kolehmaisen pukusuunnittelun ilmiselvänä inspiraation lähteenä oli konserttiestetiikka ja nimenomaan sinfoniaorkestereiden konserttiestetiikka. Oli hännystakit ja sivunauhalliset housut, oli valkoiset, asuun kuuluvat paidat ja viimeisenä silauksena violetin värisen rusetit.

Selvä poikkeus pukukoodista oli se, että tanssijat tanssivat paljain jaloin. Tämä poikkeus sinfoniaorkesterin pukukoodista antoi meille katsojille myös vihjeen, miten teosta voi tulkita.

Taide ei synny täydellisyydestä. Taide etsii ristiriitaa, virhettä, riitasointua. Näin Mandelinin johtama orkesteri ja sen solistit soittivat liikettä. Joukkokohtauksiin, duettoihin ja sooloihin oli ajoitettu näitä riitasointuja, yllättäviä käänteitä, jotka kiehtoivat ja huvittivat meitä katsojia. Kokonaisuus oli vaikuttava ja ajoittain riemastuttavan hauska.

Mandelinin mukaan teoksen perusidea oli luoda sinfoninen taideteos, joka yllättää rytmillään, liikekielellään ja rakenteellaan. Hyvä esimerkki yllättävästä ja yllättävästä liikekielestä oli esimerkiksi joukkokohtaus, jossa tanssijoiden vartalot toistivat yhtenäisenä liikkeenä samaa metronomista liikettä.

Irti painovoiman kahleista ja kohti korkeuksia. Jarkko Mandelinin ja ryhmän tanssijoiden luomassa liikekielessä saattoi nähdä itämaisista kamppailulajeista ja katutanssista saatuja vaikutteita. Kuva (c) Petra Kuha

Helsinki Dance Companyn ja Kinetic Orchestran teoksessa Gravity liike pyrki kumoamaan painovoiman. Silecessä ei kohti korkeuksia ponnistettu vain esityksen päättäneessä pingviinihyppelyssä, vaan liikkeiden harmonisen sinfonian lomaan sijoitetut riitasoinnut olivat yllättäviä sooloja, joissa tanssijan huiman korkealle nousseet hypyt päättyivät mielikuvitusta ruokkiviin kuperkeikkoihin.

Nämä yllättävät soolot rikkoivat joukkokohtausten harmoniaa ja ainakin kerran odottamaton syöksy haastoi myös kahden tanssijan dueton. Taidokas valojen käyttö lisäsi näiden yllättävien käänteiden rajun liikekielen luomaa vaaran tuntua.    

Joukkokohtauksissa 12 tanssijan liikkeissä oli samaa juhlavuutta kuin suuren orkesterin soitossa. Vaikka tämän orkesterin kapellimestaria ei voinut nähdä, Mandelinin tahtipuikon heilahdukset saattoi aistia. Teoksen sisällä oli sooloja ja duettoja, joissa tanssijoiden oma ääni kuului tavallista selvemmin.

Jokainen esittävän taiteen esitys on ainukertainen. Se ei toistu koskaan aivan samanlaisena. Silence on esitys, jossa tätä läsnäolon tuottamaa vaihtelua on tietoisesti lisätty. Tanssijoiden omiin koreografioihin perustuvien soolojen ja duettojen esittämisestä järjestetään arvonta jokaista esitystä edeltävänä päivänä.  

Mandelinin Silence oli jazzorkesteri, joka esitti annetusta teemasta yhä uusia muunnelmia. Toki nämä improvisaatiot oli etukäteen harjoiteltuja. Houkutus nähdä tämä ensi-illassa huikean konsertin uudet muunnelmat uudestaan on joka tapauksessa suuri.    

Käsiohjelmassa Mandelin kertoo, että teos on jaettu viiteen osaan. Jokaisella osalla on oma logiikkansa ja niiden tanssiminen vaatii merkittävästi erilaisia liiketaitoja partneroinnista lattiatekniikkaan. Mandelinin ammattitanssijoiden ammattijargoni ei välttämättä avaudu maallikolle.

Tanssijoiden tekemien huimien nostojen liikekieltä oli sen sijaan helppo ymmärtää. Herkullisiin variaatioihin teemasta kuului esimerkiksi selän yli kiertäen tehty nosto.

Viehättävää ja vaikuttavaa nykytanssissa on myös sen tekijöiden näkemys tasa-arvosta. Mendelinin jazzorkesteri on työpaikka, jossa ei olla miehiä ja naisia, vaan tanssijoita.

Tanssi on yhteisön tekemää taidetta. Se mitä me katsojat näemme, on syntynyt koreografin ja tanssijoiden vuorovaikutuksen kautta. Esityksen liikekieli on syntynyt kokeilujen kautta. Tuskin edes klassisessa baletissa on koskaan päästy huipputuloksiin johtamistavalla, jossa minä olen mies ja pomo ja sinä tyhmä nainen.

Mandelin on klassisen baletin koulutuksen saanut koreografi.

Silence

Helsinki Dance Companyn ja Kinetic Orchestran kantaesitys Helsingin kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä 9.10.2024

Koreografia Jarkko Mandelin ja tanssijat

Konsepti ja lavastus Jarkko Mandelin

Äänisuunnittelu ja säestys Janne Hast

Valosuunnittelu Aku Lahti

Pukusuunnittelu Elina Kolehmainen

Naamioinnin suunnittelu Aino Hyttinen

Tanssijat Luca Bologna, Hugo Sellam, Oskari Turpeinen, Jacob Börlin, Sanni Giordani, Manuela Hieri, Mia Jaatinen, Minna Kaaronen, Jyri Kasper, Kalle Lähde, Suvi Nieminen, Justus Pienmunne  

Ilon aika antaa kärsivälliselle katsojalle mojovan elämyksen – Esityksen outous ja kauneus vangitsee mielen – Se vei tämän kirjoittajan lähes hypnoottisen keskittymisen tilaan – Ilon aika oli ja on yhä haastava arvoitus

Kaupunginteatterin pienen näyttämön näyttämöä ja takanäyttämön eteen rakennettua seinää peitti valtavan kokoinen punainen kangas, joka loi vahvan tilantunteen. Kuvassa vierailijana näytelmässä näytellyt Mitra Matouf. Kuva © Katri Naukkarinen

Helsingin kaupunginteatterin pieni näyttämö ei ole pieni. Se on valtavan suuri silloinkin, kun näkymää takanäyttämölle rajoitti varmasti tarkoituksella pystytetty väliseinä. Ehkä tuo tila sai nuo kosmiset mittasuhteet minun mielessäni siksi, että koko näyttämöä ja sitä väliseinää peitti karmiininpunainen kangas.

Tai ehkä se oli violetti, en tiedä. Esityksen kuluessa tuon kankaan liturginen väri tuntuivat muuttuvan alinomaa.

Alussa oli tuo suuri tila ja näyttämölle astu tarinan äiti Heidi Herala puhumaan valkoinen peruuki päässään niistä tuttuakin tutummista asioista, joista äidit puhuvat, mutta jollakin tavalla oudolla kielellä. Sitten hän sai seurakseen siskon Mitra Matoufin ja alkoi äidin ja tyttären dialogi.

Esityksen outous ja kauneus ottivat heti alussa otteen tämän kirjoittajan mielestä ja lähes hypnoottinen keskittymisen tila pysyi yllä loppuun asti. Esityksen muoto oli kiehtova. Tekijät ovat yhdistäneen performanssitaiteen ja villin tanssitaiteen estetiikkaa puheteatterin traditioihin.

Vaikuttavaa, yllättävää ja arvoituksellista.

Norjalainen Arne Lygre on pohjoismaisen näytelmäkirjallisuuden uusi suuri nimi. Keskiviikkona suomenkielisen kantaesityksensä Helsingin kaupunginteatterissa saanut Ilon aika on eeppinen kuvaelma elämästä, valinnoista ja meitä ympäröivästä yhteiskunnasta. Näin kirjoitetaan Teatterin tiedotuskeskuksen sivuilla kirjailijasta ja hänen näytelmästään.

Minut upea näytelmä vei johonkin toiseen todellisuuteen. Ilon aika oli toki puheteatterin keinoin toteutettu tarina ihmisistä ja heidän valinnoistaan. Dialogin muoto oli kutenkin jotakin muuta, mitä me odotimme. Heralan ensimmäistä pitkää monologia seurasi monta lyhyttä tai vähän pidempää monologia. Hyvin tarkka puhe vei illuusion vuorovaikutuksesta.

Käsiohjelmassa ohjaaja Tatu Hämäläinen korostaa näytelmän kielen tarkkuutta. Ihmisten arkisessa vuoropuhelussa se mitä ei sanota, on kuitenkin lähes yhtä merkityksellistä kuin se mitä sanotaan. Nyt ei ollut niin. Nyt käsikirjoitukseen kirjoitetut repliikit lausuttiin ensimmäisestä kirjaimesta ja puolipisteestä viimeiseen pilkkuun ja pisteeseen asti. ”Äiti sanoo: …”

Näytelmässä oli mukana kahdeksan näyttelijää ja jokaiseilla heistä kaksi roolia.

Väliajan jälkeen näyttämötilaa rajattiin radikaalisti tuomalla näyttämölle kuvan apunäyttämö. Se lyhensi näyttelijöiden välimatkaa toisiinsa ja meihin katsojiin. Kuva © Katri Naukkarinen

Puhetavan etäännyttävää vaikutusta tehostivat esiintymisasut. Kaikilla näyttelijöillä oli päässään vitivalkoinen, pitkähiuksinen blondiperuukki ja yllään täsmälleen samanlaiset vaatteet, vihreä ruutupaita, valkoinen teepaita ja mustat housut. Eroa oli vain jalkineissa.

Roolihenkilöiden tarinat olivat niitä tavallisia ja sellaisina tietysti kaikkein merkityksellisempiä elämän peruskysymyksiä. Äiti kertoi haaveistaan tulla isoäidiksi ja tytär, ettei voi saada lasta. Poika, tarinan minä henkilö hautoi itsemurhaa, tai sitten ei, mutta sitä äiti joka tapauksessa pelkäsi. Joku riiteli ja erosi, joku kuoli ja joku jäi leskeksi. Naapurit kommentoivat. Poika lähti rakastettunsa luota ja katosi.

Ilon ajassa näyteltiin epäilemättä upeasti. Roolien vaativuutta lisäsi se, että esityksen muoto tavallaan erotti puheen ja läsnäolon toisistaan. Etäännyttäviä elementtejä korostettiin vielä näyttelijöiden asemoinnilla. Monessa kohtauksessa osa näyttelijöistä vetäytyi aivan takanäyttämön eteen rakennetun seinän viereen, kauas ja lähes kuulumattomiin, mikä sekin oli tietysti valinta, koska käytössä olivat osamikrofonit.

En tiedä, miten pitkälle Lygre on käsikirjoituksessa määritellyt näytelmän muodon. Ainakin Helsingin kaupunginteatterin tekijöiden tapa oli todella kiehtova. Silkkaa performanssia oli esimerkiksi kohtaus, jossa kolme näyttelijää teki sisääntulonsa ja myös näyttelivät näyttämölle levitetyn valtavan kankaan alla.

Ilon aika oli ja on esityksen lavastuksen, valot ja puvut suunnitelleen Chrisander Brunin taidonnäyte.

Brunin velhontaidoista valaistuksen suunnittelijana johtui varmasti myös se, etten ainakaan minä voinut missään vaiheessa olla varma siitä, oliko näyttämön peittänyt valtava kangas karmiininpunainen, purppuranvärinen, tai kenties oranssi. Samoin näyttelijöiden metsurinpaitojen väri tuntui vaihtuvan vireästä siniseksi ja taas vihreäksi.

Väliajan jälkeen näyttämötilan mittakaavaa muutettiin radikaalisti. Näyttämölle työnnettiin eräänlainen apunäyttämö, katettu esiintymislava. Tämä tila toi näyttelijät lähelle toisiaan ja lähemmäksi myös meitä katsojia.

Villin tanssikohtauksen päätteeksi näyttelijät heittäytyivät näyttämölle huohottavien vartaloiden keoksi silittelemään toisiaan. Kuva © Katri Naukkarinen

Se villi minuutteja kestänyt tanssi tanssittiin tämän apunäyttämön ympärillä. Olen väärä henkilö arvioimaan hurjaa menoa vauhdittaneen teknomusiikin laatua, mutta olen varma, että sen avulla olisi helppo riehua itsensä transsiin jopa ilman bilehuumeita. Näyttelijät käpertyivät tanssin jälkeen yhdeksi huohottavien vartaloiden kasaksi silittämään toisiaan.

Vaikuttavaa oli jo laakerit punaisena käyneen pyörivän näyttämön pyörryttävä liike.

Ilon ajan päräyttävän musiikin on säveltänyt Islaja. Hän myös soitti näyttämöllä laitteella, jota ainakin ennen sanottiin syntikaksi ja lauloi ensimmäisellä jaksolla meille yhden laulun. Digitalisoitunut maailma muuttuu siihen tahtiin, että tällainen vanhus ei enää pysy perässä.

Näytelmän minä, äidinpoika Aksle vakuutti näytelmän lopussa rakastavansa ihmisiä. Samaa vakuuttelivat myös tarinan muut roolihenkilöt. Se oli rakkauden korkeaveisuuta maailmassa, jossa humanismi näyttää jälleen pystyyn kuolleelta käsitteeltä.

Hämäläinen tulkitsee Ilon ajan ydinsanoman myönteisen kautta käsiohjelman kommentissa. Hänestä näytelmässä on poikkeuksellista se, miten siinä suhtaudutaan konfliktiin. Varsinkaan nuori sukupolvi ei Ilon ajassa ole kiinnostunut konfliktista ja vanhojen asioiden kaivelusta, vaikka heille tarjotaan mahdollisuutta siihen. He haluavat keskittyä nykyhetkeen ja ovat kiinnostuneita ennemmin ilon etsimisestä ja ilossa olemisesta kuin menneiden murehtimisesta.

Ilon aika uskoo ihmiseen ja ihmisen hyvyyteen. Asioista voidaan olla eri mieltä, mutta tärkeintä on olla yhdessä ja mennä lämpöä, rakkautta ja iloa kohti.”

Kriittinen katsoja voi tulkita Ilon ajan tematiikan myös toisin. Itse kiteytin omat epäilykseni kysymykseksi, jos ei ole menneisyyttä, voiko olla tulevaisuutta? Elämä on jatkumo, geenien virtaa ajassa. Me kannamme menneisyyttämme mukanamme, tahdoimme tai emme.

Ilon aika

Helsingin kaupunginteatterin suomenkielinen kantaesitys teatterin pienellä näyttämöllä 5.9.2024

Käsikirjoitus Arne Lygre

Suomennos Ari-Pekka Lahti

Ohjaaja Tatu Hämäläinen

Lavastus, valo ja pukusuunnittelu, valokuvat Chrisander Brun

Säveltäjä, muusikko Islaja

Äänisuunnittelu Eero Niemi

Naamioinnin suunnittelu Jutta Kainulainen

Koreografia ja liike Maria Saivosalmi, Tatu Hämäläinen

Rooleissa Rasmus Slätis, Heidi Herala, Mitra Matouf, Rauno Ahonen, Jouko Klemettilä, Vappu Nalbantoglu, Ursula Salo, Sauli Suonpää

Rakkautta nukketeatteriin ensi silmäyksellä – Whatever Love Means oli ilkamoivaa aikuisten leikkiä suurilla vaahtopäisillä nukeilla – Käsikirjoituksen sosiologisten lähdeteosten luettelo on pitkä kuin gorillan karvainen käsivarsi 

Rakkaushuoliensa kanssa konsulttien pakeille hakeutuvaa Hertta näyttelee Petra Heinänen. Vaahtopaisten konsuttien luonteista ja tehtävistä kertovat hahmojen nimet Tunnetaitokupido, Aluehallintovastaava Venus, Runoilija, Alaviite, Bridney ja Sosiologi. Kuva © Majo Kurki

Esityksen jälkeen vastaus tuntui itsestään selvältä. Siihen saattoi vastata vain uudella kysymyksellä. Miksei nukketeatteria tehdä aikuisille useammin? Työryhmä Royal Hattaran Whatever Love Means oli lempeä ja hauska satiiri populaarikulttuurin meissä herättämistä odotuksista ja tempuista, joilla näitä romantiikan kaipuun aiheuttamia vaivoja hoidetaan.

Kuuden nuken konsulttitoimisto pyrki monitieteellisellä metodilla parantaa asiakkaaksi hakeutuneen Hertan tunnekylmyyttä. Rakkaus ei Hertan mielestä tunnu miltään. Laskutus tässä konsulttitoimistossa toimi silloinkin, kun sen ykkösterapeutti nukahti kesken terapiaistunnon.

Nimensä esitys on saanut prinssi Charlesin pienimuotoisen skandaalin aiheuttaneesta lausunnosta. Kun Charles ja Diana Spencer olivat kihlautuneet ja pariskunnalta kysyttiin televisiohaastattelussa, ovatko he rakastuneita? ”Of course!”, Diana vastasi. Charles puolestaan täydensi tulevan vaimonsa vastausta varauksella: ”Whatever in love means.”

Englannin kuningas Charles III pääsi esitykseen valtavan kokoisena puhuvana päänä selittämään lausuntoaan. Vaikka suuri puhuva pää edusti kohtauksessa television estetiikkaa, kysymys kirjaimellisesti syötettiin tällä hahmolle sosiaalisessa mediassa käytetyllä lyhytkielellä ja myös vastaus tuli näkyviin kirjain kirjaimelta.

Charles oli tekijöiden semanttinen neronleimaus. Englannin kuninkaalliset ovat toimineen jo vuosikymmeniä eräänlaisena inhimillisenä siltana populaarikulttuurin luoman lumemaailman ja todellisen maailman välillä. Toden ja sadun ero konkretisoitui meille kaikille viimeistään silloin, kun eronnut Diana kuoli auto-onnettomuudessa.

Tekijöiden mukaan tämän kokoluokan nukketeatteria ei Suomessa ole vielä koskaan tehty. Hahmojen estetiikka ja tarinan komiikka toivat mieleen Suomen televisiossakin 70-luvulla pyörineen englantilaisen The Muppet Show’n. Tekijöille keskeinen inspiraation lähde on ollut ruotsalainen sarjakuvataiteilija Liv Strömquist ja hänen uusin suomennettu albuminsa Pelisalissa.

Tehdasasetuksilla romanttista ja elämää suurempaa rakkautta valmistetaan Hollywoodissa. Kaikki kohtauksia ja hahmoja en tunnistanut. Käsiohjelman mukaan kohtauksia oli poimittu muun muassa elokuvista Titanic, Notting Hill, Pretty Woman ja Sinkkuelämää. Mielikuva tehdasasetuksista syntyi siitä, että sanat rakkaus ja romantiikka nousivat esiin kirjaimellisesti neonväreissä vaahtomuovista leikatuista kirjaimista muotoiltuina.

Kuten alussa mainitsin, terapeutti nukahti eikä rakkauden liekki, roihusta puhumattakaan vielä syttynyt Hertan sydänalassa.    

Hollywoodin romantiikkatehtaan tuotteita esiteltiin käsinukeilla pitkän pöydän ääressä. Kuvan Kohtauksessa Bridget Jonesin päiväkirjan parhaan naispääosan Oscarin roolistaan napannut Renée Zellweger arpoo elämänsä miestä Hugh Grantin ja Colin Firthin välillä. Kuva © Majo Kurki

Whatever Love Means on teatterille ominaisesti ja tässä tapauksessa oikein leimallisesti yhteisön tekemää taidetta. Käsiohjelman mukaan esityksen alkuperäisidean ovat kehittäneen nukketeatteritaiteilijat Merja Pöyhönen ja Riina Tikkanen yhdessä valosuunnittelija-lavastaja Essi Santalan kanssa. Toteutukseen he ovat saaneet oikean unelmatiimin.

Maria Säkön Helsingin Sanomiin kirjoittamassa haastattelussa Santala kertoo, miten esityksessä käytetty materiaali, vaahtomuovi alkoi kuljettaa tarinaa. En tunne kovin hyvin nukketeatteri, mutta voin kuvitella, miten nuket valmistusvaiheessa saavat ensin muotonsa ja miten niille samalla alkaa kehittyä ikään kuin oma persoonallisuus ja tahto.

Uskon, että produktion näyttelijöille suurikokoisten nukkejen kanssa esiintymien on ollut valaiseva kokemus. Päälle puettavalla rooliasulla on oma yksilöllinen habitus, luonne ja tahto. Roolihahmon sisäistäminen on varmasti ihan omaa luokkansa, kun tämän hahmon kanssa on voinut keskustella kasvokkain ilman peiliä.

Käytetty tekniikka antoi käsinukeille myös mahtavan liikkuvuuden. Ohjaajana Pöyhönen myös osasi ottaa ilon irti Studio Pasilan näyttämön tarjoamista laajoista tiloista. Esittäjiään suurempien nukkejen vauhti oli ajoittain melkoista vipeltämistä.

Käsikirjoittaja Taija Helmisen mukaan tarinan lähestymiskulma tarinaan löytyi ranskalaisen sosiologin ja kulttuuriantropologin Pierre Bourdieun ajattelusta. Bourdieuta esityksessä oli ainakin kohtaus, jossa vaahtomuovipäiset asiantuntijat kertoivat meille, ettei Titanic elokuvan tarina yläluokkaisen tytön ja alaluokkaisen pojan välisestä elämää suuremmasta rakkaudesta ei voi todellisessa maailmassa toteutua. Käsikirjoittajan vankasta sosiologisesta otteesta kertoo myös kaupunginteatterin sivuilta muutaman klikkauksen päästä löytyvät tiedot käsikirjoituksen lähteistä.  

Miten tarinan rakkautta etsivälle ja palavaa intohimoa kaipaavalle Hertalle käy konsulttien kynsissä? Oikein hyvin ja romanttisen tarinaperinteen kaikkien sääntöjen mukaan. Katselukokemuksena Whatever Love Means oli ilkamoivaa aikuisten leikkiä suurten nukkejen kanssa, eli juuri sitä, mitä teatterin pitääkin olla.

Hurmaavat vaahtopäät esiintyvät Helsingin kaupunginteatterin Nykyesityksen näyttämöllä Studio Pasilassa. Esityksiä on vain kahdeksan, joten tähän herkkuun kannattaa tarttua heti.

Nykyesityksen näyttämö aloitti toimintansa vuonna 2021. Helsingin kaupunginteatteri antoi tuolloin tilat ja tekniikan vapaan kentän toimijoille. Teatteria vakavasti harrastavan kannattaa seurata Nykyesityksen näyttämön tarjontaa. Masi Tiitan Nykyesityksen näyttämöllä kantaesitetty Dilemma valittiin tänä vuonna mukaan Tampereen Teatterikesän pääohjelmistoon.

Whatever Love Means

Nykyesityksen näyttämön esitys Helsingin kaupunginteatterin Studio Pasilan näyttämöllä 7.8.2024

Alkuperäisidea: Merja Pöyhönen, Essi Santala, Riina Tikkanen
Käsikirjoitus: Taija Helminen
Ohjaus: Merja Pöyhönen
Ohjaajan assistentti: Olavi Ermala
Nukenrakennus: Helena Markku
Lavastus: Johanna Latvala
Tarpeisto: Tonja Goldblatt
Valosuunnittelu: Essi Santala
Äänisuunnittelu: Olli-Pekka Jauhiainen ja Petteri Salomaa
Kuvat: Majo Kurki
Esiintyjät: Petra Heinänen, Henni Kervinen, Sirpa Järvenpää, Helena Markku, Elena Rekola, Miika Suonperä, Riina Tikkanen

Tukijat: Suomen Kulttuurirahasto, Suomen Kulttuurirahaston Uudenmaan rahasto, Taiteen Edistämiskeskus, Turun Teatterisäätiö, Aura of Puppets

Kaino Wennerstrandin huima performanssi haastoi katsojan kysymään ja etsimään omia vastauksia – Minne suuntautuu tämän naisen ja Liisi Tandefeltin katse? – Tulevaisuuteen…?

Kaino Wennerstrand on huolella vaalinut omaa yksityisyyttään. Se on antanut uskottavuutta hänen taiteelleen. Työt ovat saaneet puhua puolestaan. Muusikkona ja biisin tekijänä hänet tunnetaan myös taiteilijanimellä Kaino Kim Vieno. Kuva © Eero Yli-Vakkuri/HKT

Voi olla, että jokainen aito taiteilija haluaa ainakin joskus olla koston jumalatar ja surmata kaikki rakkaansa. Mikään esille laitettu teos tai julki tuotu ajatus ei ole täydellinen. Ei sitä, mitä tekijä on kiihkeästi tavoitellut.

Ehkä Kaino Wennerstrandin kohdalla tämä koetun ja todellisuuden ristiriita ulottuu myös omaan kehoon. Radioesseessään Fixit hän kertoo vihaavansa omaa ruumistaan.

Omaan heteronormatiiviseen ja kognitiiviseen keskinkertaisuuteeni vangittuna minulla on kuitenkin vain rajalliset kyvyt ymmärtää ja samaistua. Tiedän toki myös kokemusperäisesti, miten syvät ja elinikäiset haavat toiseus voi aiheuttaa silloinkin, kun oma toiseus ei näy heti ulkomuodossa tai käytöksessä.

Helsingin kaupunginteatterin Studio Pasilassa torstaina ensi-iltansa esityksessä Empty Stage Wennerstrand tarkasteli tätä omien ajatustensa ja tunteidensa valtakuntaa hyvin laajalla perspektiivillä runollisissa lauluissaan, jotka oli kehystetty voimakkaalla konemusiikin konserttiestetiikalla.

Tulkitsin performanssin avainbiisiksi runoelman I am Medea. Nimi on viittaus Euripideen kirjoittamaan antiikin tragediaan, josta englanniksi laulanut Wennerstrand käytti näytelmän nimen latinakielistä muotoa.

”You saw me through my addictions/ I helped with digging the graves”

Tulkinta oli ilmeinen ainakin sen jälkeen, kun meille väliajalla jaettiin esityksen käsiohjelma. Siihen on painettu Helsingin kaupunginteatterin Nykyesityksen näyttämön kuraattorin Riikka Thitzin valaiseva ja syvällinebn essee Sofokleen Antigonesta ja Euripideen Medeasta. Molempien tragedioiden ensiesityksestä on kulunut kohta 2500 vuotta ja silti niiden vanhat ja nykyiset tulkinnat ovat avaimia teatteritaiteen ymmärtämiseen.

Tavallaan Wennerstrand kaivoi näyttämöllä hautoja rakkaimmilleen hyvästä syystä. Se suomalaisen taiteen todellinen kostonhenki antoi kuulua itsestään heti esityksen alussa. Tämä esityksen toinen Medea puhui perussuomalaisten puheenjohtajan ja nykyisen valtiovarainministerin äänellä siitä, miten työn tuottavuus on Suomessa laskenut vuodesta toiseen ja valtion kassa on tyhjä. Taide on ylellisyystuote, johon meillä ei ole varaa.

Ennakkotietojen mukaan esimerkiksi teatteritaide on menettämässä nykyisistä valtiontuistaan ainakin 30 miljoonaa euroa.

Kim Modigin (nyk. Wennerstrand) ja Heidi Wennestrandin radiofeature Hopeakulttuuri on hieno kädenojennus meille vanhuksille, jotka yhä jaksamme etsiä iloa ja elämyksiä teatteritaiteen näyttämöiltä. Sitä elämää. Wennerstrandin Fixit on katukielelle käännetty analyysi EU-jargonista. Hän luki Fixitiä varten kolmisenkymmentä EU-lainsäädäntöön ja yhteisön rakenteeseen liittyvää teosta.

Osakari Onnisen Suomen Kuvalehteen ja Apuun tekemissä haastatteluissa Wennerstrand puhuu työväenluokasta ja kansasta sillä hieman löysällä ja määrittelemättömällä tavalla, jolla lehtijutuissa työväenluokasta ja kansasta puhutaan. Euroopan unioni on Wennerstradille täyttymättömien toiveiden tynnyri, sattumien ja kontrollin synnyttämä kaaos.

Ei Wennerstrand silti mikään brexit-fixit -persu ole. Kaikkea muuta. Minusta Empty Stage henki sitä näköalattomuutta ja toivottomuutta, joka nykyisin riivaa hyvin älykkäitä ja herkkiä ihmisiä. Tätä herkkyyttä ja haavoittuvuutta kuvasi sattuvasti esityksessä myös Wennerstrandin ylisuuri ja todella paksusti topattu takki. Se oli haarniska ja pomminpurkaja suoja-asu.

Jos populistit ovat kaapanneet työväenluokan panttivangikseen, sillä ei tässä mielessä ole merkitystä. Taide on elitististä ja varsinkin sellainen älykköjen taide, jota Wennerstrand edustaa on sitä.

Maailmanloppu on muuttunut läpi ihmiskunnan historian eläneestä myytistä todellisuudeksi, jonka olemassaolon, tämän tulossa olevan katastrofaalisen käänteen ihmiskunnan historiassa, me voimme teoreettisesti hahmottaa ja jonka etenemisestä meillä on tarkkoihin mittauksiin perustuvaa empiiristä evidenssiä. Prosessi on toki äärettömän monimutkainen, mutta sen suunnasta ei ole enää epäselvyyttä.

Kaupunginteatterin verkkosivulla sanotaan, että ”teoksessaan Wennerstrand etsii länsimaista katsetta, joka näkee tyhjyyttä siellä, missä on elämää. Tyhjä, tai tyhjää esittävä teatterinäyttämö on tuhovoimaisen kolonialismin näsäviisas siskopuoli.” Niinpä.

Wennerstrand on huippulahjakas kuvataiteilija, käsitetaiteilija, runoilija, näyttelijä ja muusikko, eli kaikilla tavoin kelpo yksilö luovaksi neroksi. Teatteritaiteen maisteriksi hän valmistui Taideyliopiston Teatterikorkeakoulusta vuonna 2009.

Empty Stage -performanssit toinen jakso oli eräänlainen antiteesi näyttelijäntaiteelle ja esitystaiteelle yleensä. Wennerstrand puhui paljon ja todennäköisesti itsestään. Hän lojui välillä näyttämön takaosassa sijainneella sovalla, välillä hetekalla, jonka hän veti etunäyttämölle. Mitä tai mistä hän puhui hiljaisella äänellä jäi minulta kokonaan tällaisen vanhan papparaisen korkean kuulokynnyksen taakse.

Sirkusta edusti tässä jaksossa Wennerstrandin hyppy hänen näyttämölle vetämänsä hevosen selkään. Samaa voimistelutelinettä hän käytti alustana esitellessään omaa paljasta ruumistaan asennossa, joka maailmantaiteessa on tyypillinen naisista tehdyissä alastontutkielmissa.

Käsiohjelman luettelo kirjoista ja muista teoksista, jotka ovat Wennersrandin mukaan antaneet vaikutteita ja muovanneet esitystä, on vaikuttava. Slovenialainen filosofin Alenka Zupančič on nimenä minulle uusi tuttavuus. Toistaiseksi vielä kuuluisamman filosofin Michael Foucaultin nimi kertoo jo jopa tällaiselle hyvin aukkoisen yleissivistyksen omaavalle, miten merkittävä rooli sateenkaaren eri sävyjä edustavilla queer-ihmisillä on ollut edistykseksi ja sivistykseksi kutsuttujen ilmiöiden kehityksessä.

Varsinainen big bang Wennerstrandille näyttää olleen Anthony Kubiakin Stages of Terror, ”hengästyttävä sukellus teatterin näyttämön ideologioihin ja väkivaltaan.”

Kubiakin kirja puhutti journalisteja 90-luvulla ja myös taiteilijat heräsivät pohtiman tätä terrorin ja julkisuuden tappavaa vuorovaikutusta viimeistään siinä vaiheessa, kun kaksi koulupoikaa teki Oliver Stonen elokuvan Natural Born Killers innoittamana Columbiassa toistakymmentä uhria vaatineen joukkomurhan.

Helsingin kaupunginteatterin esityskuva Liisi Tandefeltistä, joka vuonna 1970 näytteli Rosa Luxenburgin roolin näytelmässä Berliini järjestyksen kourissa. Kuva © Helsingin kaupunginteatteri

Käsiohjelmaan on painettu myös kuva näyttelijä Liisi Tandefeltistä. Helsingin kaupunginteatterin esityskuva on otettu vuonna 1970 ja siinä tuolloin 34-vuotias Tandefelt näyttelee Kalle Holmbergin ohjaamassa näytelmässä Berliini järjestyksen kourissa Rosa Luxemburgin roolissa.

”Tää on överiä, mutta näen itseni tuossa Tandefeltin hahmossa. Haluaisin olla just noin lavalla”.

Tantefelt on kuvassa vaikuttava hahmo, loistava näyttelijä. Minulle kuva toi väistämättä mieleen myös ajan, jolloin suomalainen teatteri oli äärivasemmiston temmellyskenttää. Spartakistikapinan johtajana teloitettua Luxenburgia palvottiin meillä Suomessa tuolloin kommunistisen liikkeen marttyyrina, jonka sosiaalidemokraatit olivat murhanneet. Kapinan kukistamista johti vuonna 1919 Weimarin tasavallan hallituksen sosiaaalidemokraateihin kuulunut puolustusministeri Gustav Noske.

Kuva on kiehtova. Nainen seisoo siinä viimeisellä rannalla. Tantefeltin ilme on kuvassa hyvin vakava. Viistosti oikealle suuntautuva katse kertoo päättäväisyydestä väistämättömän edessä. Kädet on viety selän taakse. Ehkä kuvan kohtauksessa Tantefeltin näyttelemä Luxenburg seisoo teloituskomppanian edessä.

Wennerstrand on huolella vaalinut omaa yksityisyyttään. Se on antanut uskottavuutta hänen taiteelleen. Työt ovat saaneet puhua puolestaan. Valtion taidepalkinto hänelle myönnettiin vuonna 2021. Kuvataiteilijana ja muusikkona hän on julkaissut myös nimellä Kaino Kim Vieno.  Kuunnelkaa vaikka tätä. Aivan mahtavaa.

Empty Stage

Kaino Wennerstrandin performanssi Helsingin kaupunginteatterin Studio Pasilassa 11.4.2024

Puvustuksen suunnittelu: Daglara

Musiikin tuotanto ja laulujen sovitukset: Karin Mäkiranta

Valosuunnittelu: Pietu Pietiläinen

Live Sound: Ilja Pippa

Esiintyminen, laulujen sanoitukset ja laulujen esittäminen: Kaino Wennerstrand

Ikä ei paina, kun kapinahenki elää – Villiä taiteilijaelämää Arena-näyttämön hoivakodissa – Forever Young on leivottu hittiaineksista

Erik Gedeonin näytelmäteksti on herkullinen ja Helsingin kaupunginteatterin kokeneet näyttelijät antoivat palaa sydämen kyllyydestä. Kuvassa Juha Jokela, Leenamari Unho ja Mikko Vihma. Kuva © Otto-Ville Väätäinen/Helsingin kaupunginteatteri

Musiikkikomedia Forever Youngista tulee epäilemättä Helsingin kaupunginteatterin uusi hitti. Sveitsiläisen Erik Gedeonin näytelmätekstin huumori oli osuvaa ja sydämellisen lämminhenkistä. Suomentaja Sanna Niemeläinen, ohjaaja Heikki Sankari ja kampelimestari Tuomas Kesälä ovat onnistuneet paikallistamaan sveitsiläisen näytelmäkirjailijan näytelmän poikkeuksellisen herkullisella tavalla. Teatterin taitavat näyttelijät antoivat palaa sydämensä kyllyydestä.

Esimerkiksi Mikko Vihman huikea potpuri suomirockin ikimuistoisista biiseistä kolmelta eri vuosikymmeneltä sai monet meistä katsojista hihkumaan riemusta.

Nauroin ensi-illassa välillä tikahtuakseni. Vaikka kokemusasiantuntijana tiedän jo, ettei tässä vanhaksi tulemisessa ole juuri mitään hauskaa, vanhuus on syytä ottaa huumorilla, kun ei muutakaan voi.  

Gedeonin näytelmän juju lähtee näyttelijäntaiteen ytimestä – mielikuvaharjoituksista. Nyt Vuokko Huovatan, Pertti Koivulan, Leenamari Unhon, Juha Jokelan ja Vihman piti luoda roolihahmo itsestään 20 vuotta nykyistä ikäänsä vanhempana. Uusia kuviteltuja ikävuosi oli kertynyt myös esityksen pianistille. Kapellimestari Kesälä tuli ensimmäisenä näyttämölle happinaamari kasvoillaan kiskoen painava painepulloa perässään.

Mistä nämä tänään viidenkympin ja kuudenkympin hujakoilla elävät näyttelijät itsensä löytävät 20 vuoden kuluttua? No tietenkin näyttämöltä. Arena-näyttämö oli muutettu palvelukodiksi. Ajan kuluminen ja uusi vuosikymmen määriteltiin komedian alussa siten, että roolihahmot muistelivat vuoron perään niitä Helsingin kaupunginteatterin tuttuja näyttelijöitä, jotka olivat vuonna 2044 mukamas siirtyneet jo pilviteatterin enkelikuoroon.

Gedeonin näytelmän nimikappaleeksi valitseman Alphaville-yhtyeen sanoitukseltaan hieman höpsähtänyt Forever Young sisältää myös vissin totuuden. Me emme juuri muutu sen jälkeen, kun villit nuoruusvuodet ovat menneet ohi. Konservatiivisesti elämään asennoituneista nuorista tulee kärtyisiä vanhoja konservatiiveja ja liberaaleista pörrääjistä edelleen kokeiluhaluisia ja vallattomia vanhuksia.

Vanhusten palvelutalo Arenan asukkaat järjestivät heti komedian alussa kunnon pössyttelybileet ja loppua koti kapinalippua heiluteltiin vieläkin radikaalimmalla tavalla. Taiteilijaelämään elettiin Arenalla kuin Ismo Alagon loistobiisissä ikään. Käänteet olivat niin yllättäviä ja hauskoja, ettei niitä huoli tässä sen tarkemmin selvittää. Kaupunginteatterin keski-ikään ehtineet sotaratsut ovat kohtausten ajoituksen mestareita.

Mikko Vihman huikea potpuri suomirockin kootuista pätkistä sai monet meistä katsojista hihkumaan riemusta.  Otto-Ville Väätäinen/Helsingin kaupunginteatteri

Tarinassa perinteinen teatteri oli muutettu vanhustentaloksi julkisen vallan säätötoimien takia. Teattereiden ylläpitoon ei enää riittänyt rahaa valtion kirstunvartijoilta. Tyhjilleen jääneet teatteritilat joutivat uusiokäyttöön.

Tämä näytelmän tulevaisuudenennuste voi ikävä kyllä toteutua jo kauan ennen kuin komedian näyttelijät ovat ehtineet hoivakotivaiheeseen. Yhdessä asiassa tämän päivän asumisyksiköiden mummot ja papat voivat kuitenkin vain kadehtia tulevaisuuden hoivakoti Arenan asukkaiden lokoisia oloja. Heillä oli ensi-illassa päätoiminen hoitaja, Vappu Nalbantoglun ilkikurisesti tulkitsema pirttihirmu, joka jakoi lääkkeet ja järjesti asukkaille ratkiriemukkaita jumppatuokioita: Olkapää, peppu, polvet varpaat…

Sanotaan, että tämän päivän hyväkuntoisille harmaille panttereille 70 on uusi 50. Näin voi olla peiliin katsomatta. Ikänäkö kelpaa tässä yhteydessä todisteeksi luojan älykkäästä suunnitelmasta. Valitettavasti muu kroppa: polvet, lonkat, selkäruoto ja olkanivelet alkavat välittää toisenlaista informaatiota. Myös suolisto, keuhkot, eturauhanen ja muut sisäelimet yrittävät kertoa, että meidän kehostamme tulee väistämättä, kun vuosi kertyy, ensin vankila ja pahimmassa tapauksessa lopulta kidutuskammio.

Tätä vanhuuden jäykistelypuolta käsiteltiin riemastuttavassa kohtauksessa, jossa Pertti Koivula ja Mikko Vihman ottivat kukkotappelussa mittaa toisistaan. Koreografi Johanna Keinäsen kamppailukoreografia oli ilmiselvästi muunnelma Oliver Hardyn ja Stan Laurenin slapstick-komiikasta. Liikkeiden ääretön hitaus vain lisäsi vastavuoroisten ja yhä voimallisempien tölväysten koomisuutta.   

Kuusikymppinen Gedeon on elänyt omaa nuoruuttaan 80-luvulla. Kasarisukupolvea ovat myös musiikkikomedian Koivula, Unto ja Jokela. Vihman ja Hovatan villein nuoruus taitaa ajoittua ainakin osittain jo 90-luvun puolelle.

Tekijät ovat selvästi ajatelleet myös meitä, jotka alamme olla hoivakoti-iässä jo nyt. Carl Sigmanin ja Peter de Rosen Buona Sera Signorina on 50-luvun ikivihreitä, samoin Unto Monosen Kohtalon tango. Bee Gees -yhtyeen Stayin’Alive oli ja on 70-luvun megahittejä samoin kuin Alan Marrillin ja Jake Hookerin I Love Rock’n Roll. Musiikkikomedian nimibiisi Forever Young 80-luvun hittejä.  

Kaija Koon levyllä tulkitsema Saara Törmän ja Aku Rannilan Kaunis, rietas, onnellinen on sävelletty ja sanoitettua vasta tällä vuosituhannella.

Yhdessä kohtauksessa roolihahmo Vuokko Huovatta 71v muistelee hurjaa nuoruuttaan. Hahmo oli yhdistelmä jonkinlaista koijärveläisyyttä, 70-luvun punkkulttuuria ja 60-luvun hippien julkista alastomuutta. Mutta ehkä tällainen vastakulttuuria edustava hahmo sopi myös juppien 80-luvulle.

Meidän ikäihmisten seksuaalisuuteen viitattiin myös hauskassa tanssikohtauksessa.

Forever Young

Helsingin kaupunginteatterin suomenkielinen kantaesitys Arena-näyttämöllä 7.3.2024

Käsikirjoitus: Erik Gedeon (Forever Young 2010)

Suomennos: Sanna Niemeläinen

Ohjaus: Heikki Sankari

Kapellimestari: Tuomas Kesälä

Koreografia: Johanna Keinänen

Lavastus: Antti Mattila

Pukusuunnittelu: Sari Suominen

Valosuunnittelu: Paavo Kykkänen

Äänisuunnittelu: Jaakko Virmavirta

Naamioiden suunnittelu: Milja Mensonen

Näyttämöllä: Vuokko Hovatta, Juha Jokela, Pertti Koivula, Vappu Nalbantoglu, Leenamari Unho, Mikko Vihma, Tuomas Kesälä

Jerusalem on näyttämötaiteen mestariteos – Jez Butterworthin räväkkä draamakomedia oli kuin aarrearkku – Sen rosoisen kannen alta tuli esiin lähes loputon määrä kerronnan tasoja   

Terveisiä kunnan johdolle. Heikki Kinnunen korottaa Johnny Rooster Byronin roolissa äänensä. Ari-Pekka Lahden käännös näytelmästä oli tarkkaa ja muhevaa suomen kieltä. Kuva (c) Otto-Ville Väätäinen/Helsingin kaupunginteatteri

Jerusalem osoittautui maineensa veroiseksi moderniksi klassikoksi. Volyymilla esitetyn draamakomedian rosoisen pinnan alta nousi esiin teatteritaiteen mestariteos. Helsingin kaupunginteatterin ensi-illan näyttelijöiden tulkinnoissa oli sydäntä ja vimmaa. Santeri Kinnunen loisti näytelmän avainroolissa surmanajaja Johnny Rooster Byronina. Pasi Lampelalla oli ohjaajana selkeä näkökulma monikerroksisen näytelmän tarinaan. Kokonaisuus oli vaikuttava. Katsojalle jäi kuitenkin epäilys, etteivät hyvin kompleksin tarinan kaikki merkitystasot avautuneet suomen kielellä.  
      
Englantilaisen Jez Butterworthin Jerusalem on moderni klassikko. Vuonna 2009 kantaesitetty näytelmä on anglosaksisessa maailmassa nimetty usein 2000-luvun parhaaksi näytelmäksi. Helsingin kaupunginteatterin suomenkielinen kantaesitys torstaina näytti meille, mihin näytelmän maine perustuu. Räväkkä draamakomedia kertoi tarinan yhteiskunnan ulkopuolella elävistä laitapuolen kulkijoista. Tämän pinnan alta löytyi tavaton määrä kerronnan tasoja.

Käsikirjoittaja ja kriitikko James Graham muistuttaa The Guardianiin kirjoittamassaan arviossa, että Butterworthin näytelmä on ladattu täyteen metaforia. Näytelmän aiheita ovat yksilö, yhteiskunta, politiikka ja taide. Nämä ilmiöt ja kokonainen maailma tehdään näkyviksi vertauskuvien kautta. Muodoltaan näytelmä on klassinen, kolminäytöksinen draamakomedia. Tällainen vanhakantaisuus oli sekin helppo tulkita tavallaan teatteritaidetta kommentoivaksi metaforaksi.

Grahamin ja usean muun kirjoittajan tuoreet arviot näytelmästä vuodelta 2023 löytyvät Helsingin kaupunginteatterin Jerusalemia esittelevältä verkkosivulta.

Jo ensimmäinen näyttämökuva oli ladattu vahvoilla symboleilla. Sitä hallitsi suurikokoinen Pyhän Yrjön risti, punavalkoinen lippu, jota Englannissa käytettiin vallan merkkinä keskiajalla. Sitten näyttämölle astui Mitra Matouf, näytelmän Phaedra keijukaisen siivet selässään laulamaan William Blaken runoelmaan sävellettyä hymniä Jerusalem. Näytelmän tarinassa eletään Pyhän Yrjön päivää.

Ei tarvittu mentaalista GBS-paikannusta paikantamaan, missä sijaitsee se viimeinen paratiisi, kaistale metsän ja uuden lähiön välistä joutomaata, jonne tarinan sankari Johnny Rooster Byron (Heikki Kinnunen) on hinannut rähjäisen asuntovaununsa. Tämä kylä Pewsey sijaitsee Whiltshiren kreivikunnassa, jossa sijaitsee myös maailmankuulu Stonehenge. Tietenkin myös se on mukana Butterworthin tarinassa.
Byronin jengi Davey (Betadi Mandunga), Ginger (Markus Järvenpää), Pea (Lumi Aunio), Tanya (Minni Gråhn ja Lee (Alexander Wendelin). Kuva Otto-Ville Väätäinen/Helsingin kaupunginteatteri

Tarina alkoi yksilön ja yhteiskunnan välisellä konfliktilla. Kaupunginvaltuuston virkamiehet Linda Fawcett (Ursula Salo) ja Luke Parssons (Mikko Virtanen) naulasivat Byronin asuntovaunun oveen häätömääräyksen. Ohjaaja Pasi Lampelan mukaan Jerusalem tuo esiin yksilön ja yhteiskunnan välisen ikiaikaisen ristiriidan ja kuvaa kamppailua vapaamman ihmisyyden ja mielikuvituksellisemman elämän puolesta. Käsiohjelman esipuheessa hän tiivistää näkökulmansa kysymykseksi, mitä yhteiskunnasta kertoo se, mitä se sysää ulkopuolelleen?

Näytelmän Johnny Byron on omaa vapauden ideologiaansa elämäntavallaan julistava messias. Hänen ympärilleen on viinan ja huumeiden kyllästämiin kemuihin kokoontunut sekalainen seurakunta. Lee (Alexander Wendelin), Pea (Lumi Aunio), ja Tanya (Minni Gråhn) ovat paikallisia nuoria, Davay (Betadi Mandunga) nuori teurastamon työntekijä, Ginger (Markus Järvenpää) työtön jo ikääntynyt rappari, Wesley (Jouko Klemettilä) paikallisen pubin vuokranantaja ja Professori (Joachim Wigelius) iäkäs oppinut. Yhteistä heille on elämäntapa, jonka takia heidät on ainakin meillä Suomessa julistettu yhteiskunnan vihollisiksi ja tuomittu niin eduskunnan puhujapöntöstä kuin valtioneuvoston linnastakin käsin varkaiksi ja loisiksi.

Kaupunki haluaa hätää omin lupinensa metsässä vuosia asuneen Byronin sosiaalisista syistä. Kunnon kansalaisten mielestä Byronin elämäntapa herättää pahennusta ja villitsee parempien piirien perheiden nuoria huonoille teille. Taustalla ovat kylmät taloudelliset intressit. Paikallinen grynderi on iskenyt silmänsä maapalaan, jolle Byron on leirinsä pystyttänyt (Fuck the new estate!).

Vertauskuvalliseksi teki mieli tulkita myös se apokalyptinen krapula, johon Byron ja hänen opetuslapsensa heräävät tarinan alussa edellisen yön hurjien juhlien jälkeen. Byron on näissä juhlissa pyllyillyt alastomalla performanssillaan elinikäisen porttikiellon siihen viimeiseen seudun kapakoista, johon hänellä oli vielä lupa tulla. Tässä ei kuitenkaan podettu brexitin jäkeistä morkkista. Butterworthin paholaisen myllyt jauhoivat ja jauhavat yhä toisaalla. Tämä kirkastui meille viimeistään näytelmän upeassa loppuhuipentumassa.

Pyrkimys johonkin aitoon ja luonnonmukaiseen oli koko ajan läsnä. Sen merkiksi Byron oli humalapäissään rusikoinut yöllä televisionsa palasiksi brikettimailalla.

Luulen löytäneeni vastauksen myös Lampelan kysymykseen mitä? Näytelmän Byron on taiteilija, juttujensa puolesta paroni Münchhausenin henkinen perillinen suoraan alenevassa polvessa. Byron on maailman ainoa mies, joka on siitetty kahden kreivikunnan alueella ja syntynyt luoti hampaidensa välissä. Sirkustaiteilijana Byron hankki legendaarisen maineen kuolemaa halveksivilla tempuillaan. Tarinan nykyhetkessä surmanajajana vakavasti loukkaantunut Byron on huumekauppias, jonka juttujen tenhovoimaa vahvistavat piri, mari ja väkevät juomat.

Vapauden valtakunnalla on monet kasvot ja niin teatterissa pitääkin olla. Loistavana jutunkertojana Byron on tietenkin myös hyvin kirjallinen hahmo. Tässä suhteessa epäilen, että Butterworth on ladannut näytelmän dialogiin mielikuvia niin sanotusti kieli poskella. Juopottelusta inspiraatiota hakeneiden nerokkaiden kirjailijoiden nimilista on pitkä kuin tipaton tammikuu.

Arvoituksellinen Phaedra (Mitra Matouf) on asunut salaa vuoden Byronin (Heikki Kinnunen) asuntovaunussa. Ikääntyneen taiteilijan ja hyvin nuoren tytön suhteen laatu jäi arvoitukseksi. Kuva (c) Otto-Ville Väätäinen/Helsingin kaupunginteatteri

Siivet selässään näytelmän ensimmäisen ja toisen näytöksen laulullaan aloittanut Phaedra ei ole tarinassa mikään astraaliolento, vaan paikallisen kauneuskilpailun 15-vuotiaana voittanut teini ja alamaailman vaikutusvaltaisen gangsterin Troy Whitworth (Rauno Ahonen) tytärpuoli. Phaedra on kadonnut kauneuskilpailun jälkeen ja yllättävä käänne paljastaa, että hän on asunut vuoden Byronin asuntovaunussa.

Whitworth on pahoinpidellyt tytärpuoltaan. Byronin ja Phaetran suhteen laatua ei avata. Onko Byron suojelija vai hyväksikäyttäjä, pyhimys vai paskiainen?

Populaarimusiin piirissä lienee pikemminkin sääntö kuin poikkeus, että tyttöystävät nuorenevat samaan tahtiin kuin maestrot vanhenevat. Charles Chaplinin kaikki kolme vaimoa olivat avioliittoa solmiessaan alaikäisiä. Omat mielikuvani kohtaus vei nuoreen imatralaiseen teatterin harrastajaan, joka Orli-oopperan harjoitusten aikana 90-luvala alkoi seurustella tuolloin viisikymppisen esitystä ohjanneen näytelmäkirjailija Veijo Baltzarin kanssa.

Näytelmän Whitworth ilmaiseen oman tulkintasa suhteen laadusta pahoinpitelemällä veljiensä kanssa Byronin raa’asti.

Byron on myös isä. Hänellä ja Dawnilla (Merja Larivaara) on lapsi Marky (ensi-illassa Alvar Lisko). Dawn tuntee yhä vetoa Byroniin ja Byron isänrakkautta poikaansa kohtaan. Muuta ei kahdessa kohtauksessa kerrota Byronin ja Dawnin suhteen laadusta tai historiasta. Tarina toki on tuiki tavallinen ja katsojan oli teki mieli olettaa, että siihen liittyi jotakin omakohtaista.

Näin elämäntilanteet tuppaavat vaihtelemaan paremmissakin taiteilijapiireissä.  

Rasismin osalta Butterworthin eeppiset teemat eivät tämän kirjoittajalle varmasti kaikilta osin täysin auenneet. Energinen ja karismaattinen Mandunga teki teurastajasta hyvin sympaattisen hahmon, tämän luotaantyöntävästä ammatista huolimatta. Mandungan Davay peitti työnsä aiheuttaman ahdistuksen poikamaiseen uhoon: ”Minä tapan nautoja pang, pang, pang.” Toki mielikuva siitä, miten rasismi jakaa työmarkkinoilla ihmiset ihonvärin perusteella voittajiin ja häviäjiin oli voimakas.

Klemettilä näytteli Westleyn roolin jonkinlaisessa Pyhän Yrjön päivän juhlallisuuksiin kuuluvassa perinnepuvussa päässään merkillinen kukkahattu. Lampela ja pukusuunnittelija Sari Suominen ovat ehkä halunneet korostaa kukkahatulla ja vatsanpäällä ristiin menevillä punaisilla olkanauhoilla Westleyn roolia tarinan narrina, humalaisena totuuden puhujana. Juopottelemalla itsensä psyykkisesti ja fyysisesti rajatilaan saattanut mies on meille suomalaisille tuttu hahmo ja omaan mieleeni on jäänyt pysyvästi edesmenneen Juha Mujeen bravuuri aiheesta elokuvassa Raid.

Tarujen mukaan esihistoriallisella ajalla valtavista järkäleistä rakennettu kivikehä Stonehenge on jättiläisten tekemä. Byron kertoo tavanneensa tällaisen jättiläisen ja keskustelleensa hänen kanssaan. Keskustelun jälkeen tämä vähintään 50 metriä korkea jättiläinen on lähtenyt harppomaan pitkin Wiltshiren kreivikunnan nummia.

Jättiläisestä alkoi Leen johdolla keskustelu journalismin tilasta. Miksi paikallinen lehdistö ei näe pitkin kreivikuntaa harppovaa jättiläistä tai ei pidä tarpeellisena kirjoittaa ilmiöstä. Tämänkin vertauskuvan voi tulkita vähintään kahdella tavalla. Lienee kuitenkin niin, ettei hätärumpuja tarvitse paukuttaa vain sen takia, etteivät paikalliset tiedotusvälineet tee enää juttuja teatterista tai sen tekijöistä.

Stonehengen muinaiset rakentajat harjoittivat todennäköisesti jonkinlaista luonnonuskontoa. Luonto oli ihmistä väkevämpi ja tämä jättiläinen saneli elämisen reunaehdot. Siksi Byron rummuttaa näytelmän huikeassa finaalissa tätä jättiläistä palaamaan. Kysymys ei ole tiedon puutteesta. Kysymys on siitä, että me emme halua nähdä tätä jättiläistä.

Näytelmän finaalissa Byronin metsän puut nousevat rytisten juuriltaan. J. R. R. Tolkienin huornit kävivät hyökkäykseen Blaken saatanallisia myllyjä vastaan. Vaikka me kiellämme todellisuuden, emme halua kuulla tai nähdä tätä jättiläistä, sen varjo vaikuttaa meihin koko ajan. Maailma on muuttunut hyvin nopeasti niiden 15 vuoden aikana, jotka ovat kuluneet Butterworthin näytelmän kantaesityksestä Lontoon Royal Court teatterin Jerwood-näyttämöllä.

Meidän maailmankuvaamme hallitsee pelko, joka on sumentamassa järjen valon. Toiseus on muuttumassa tässä maailmassa hengenvaaralliseksi. Verkkoaitoja ja piikkilankaa ei viritellä vain rajoilla, vaan myös niiden toisten ympärille.   

Jerusalem

Helsingin kaupunginteatterin ensi-ilta pienellä näyttämöllä 1.2.2024

Käsikirjoitus: Jez Butterworth

Suomennos: Ari-Pekka Lahti

Ohjaus: Pasi Lampela

Lavastus: Katariina Kirjavainen

Pukusuunnittelu: Sari Suominen

Valosuunnittelu: Kari Leppälä

Äänisuunnittelu: Eradj Nazimov

Naamioinnin suunnittelu: Tuula Kuittinen

Dramaturgi: Ari-Pekka Lahti

Rooleissa: Santeri Kinnunen, Markus Järvenpää, Joachim Wigelius, Alexander Wendelin, Betadi Mandunga, Jouko Klemettilä, Rauno Ahonen, Merja Lerivaara, Mikko Virtanen, Ursula Salo, Mitra Matouf, Lumi Aunio, Minni Gråhn, Alvar Lisko/Niilo Sämpi

Veren häiden voima ja vimma nostivat kylmät väreet iholle – Hidas ajan virta ja aggressiivinen liikekieli ripustivat katsojan koukkuun – Garcia Lorcan iätön tarina on tragedia vailla loppua

Esitys huipentui Justus Pienmunnen pitkään ja vaikuttavaan sooloon. Pienmunne tanssi poskellaan verikyynel pukeutuneena valkoisen revittyyn paitaan ja laahuksella varustettuun hameeseen. Kuva (c) Stefan Bremer/Helsingin kaupunginteatteri.

Helsinki Dance Companyn Veren häät oli voimakasta, maskuliinisuudessaan aggressiiviista ja vaikuttavaa tanssitaidetta. Koreografi Kaari Martinin ja tanssijoiden luoman liikekielen ilmaisuvoima nosti kylmät väreet iholle. Federico Garcia Lorcan hyytävä tragedia poliittisten ristiriitojen repimästä 1930-luvun Espanjasta on aivan yhtä ajankohtainen nyt kuin 90 vuotta sitten.

Ensemblen edellinen teos, kaikessa kauhistuttavuudessaan huikea Lomonosovin moottori nosti alitajunnasta esiin ne painajaismaiset näyt, joita mielikuvituksemme loihtii esiin lähestyvän ekokatastrofin jälkeisestä maailmasta. Veren häät on tiukasti kiinni meidän ajassamme. Esityksen alussa tanssijoiden vartaloista muodostunut ajan virta kulki aluksi hitaasti, mutta vääjäämättömästi vasemmalta kohti näyttämön oikeaa reunaa.

Kohtauksen lopussa klaani kokoontui samaa pöytään, mutta ei keskustelemaan, vaan aukomaan päätään. Mimiikkaa, jossa samalla puolella pöytää istuneet tanssijat aukoivat suurieleisesti suutaan sanomatta mitään, olisi voinut ajatella myös koomiseksi elementiksi, mutta sellainen ei tullut mieleenkään.

Esityksen vaikuttavimmassa joukkokohtauksessa tanssijat kokoontuivat pöydän ääreen juhlimaan häitä. Jokaisella heistä oli päässään valkoinen morsiushuntu. Pöydän äärestä he siirtyivät riviin näyttämön etureunaan ja toistivat kuorossa, kukin kuin itselleen samaa loitsua yhä uudestaan: ”Olen puhdas!” Kuvassa Sari Haapamäki, Justus Pienmunne, Mikko Paloniemi, Aino Seppo, Heidi Naakka, Jyrki Kasper, Kaisa Torkkel. Kuva © Stefan Bremer/Helsingin kaupunginteatteri.

Sama teema toistui heti kohtauksessa, jossa tanssijat istuivat tuoleilla rivissä kasvot meihin katsojiin päin. Jokainen esitti omaa teemaansa, mutta ei pyrkinyt dialogiin meidän katsojien tai toisten tanssijoiden kanssa.  

”Lorcan hengessä heräämme uneen ja näemme kuvia, jotka ovat meille yhteisiä ja kertovat siitä, minkä päivänvalo kätkee.”

Esityksen ohjauksesta ja esitysdramaturgiasta vastanneiden Martinin, Roni Martinin ja Arto Kahiluodon yhdessä muotoilemaan, käsiesitteeseen painettuun luonnehdintaan kiteytyy hienosti se, mitä tekijät halusivat meille näyttää ja sanoa.

Garcia Lorca oli monilahjakkuus, kirjailija, runoilija ja säveltäjä. Hän oli mukana surrealismia edustaneiden taiteilijoiden yhteisössä. Nimet Salvador Dali ja Luis Buñuel ovat meille kaikille tuttuja jotain kelloa monen mielessä kilauttavat varmasti myös nimet Pepin Belloon ja Manuel de Fallaan.

Mikko Paloniemen soolossa tarinan lemmenkipeän ukkomiehen Leonardin keikarinluonnetta korostettiin humoristisella yksityiskohdalla. Tuolin kanssa tatamilla taistellut Paloniemi jäähdytti tässä hikisessä väännössä kasvojaan espanjalaisella viuhkalla. Kuva (c) Stefan Bremer/Helsingin kaupunginteatteri.

Alussa nähty äärimmäisen hidas liike tuntui ja näytti jonkinlaiselta tanssin antiteesiltä. Rohkeasti surrealistisia elementtejä ovat käyttäneet Jukka Huitila esityksen lavastuksessa ja valaistuksessa ja Elina Kolehmainen puvustuksessa – ne orkesterin jäsenten hatut ja silmälaput, ne tanssijoiden repaleiset rievut. Orkesterin yläpuolelle näyttämölle oli ripustettu kylän teurastajan kyltti, sian paloittelukaaviota esittävä, pinkinpunaisena loistava neonvalomainos ja akun varaustilaa esittävä näyttö.

Virta kuluu, aika loppuu meiltä syntisiltä. Ehkä kuitenkin vaikuttavin yksityiskohta oli keskellä näyttämöä katosta roikkunut lihakoukku. Tarinan alussa siihen ripustettiin kenkä, mikä symbolisoi Lorcan verisen sukutarinan ensimmäisen uhrin kuolemaa, lopussa koukkuun ripustautui yksi tanssijoista.

Lorcan Veren häät on vuonna 1932 valmistunut tragedia kahden suvun, kahden klaanin välisestä vihanpidosta. Sen teemoja ovat rakkaus, mustasukkaisuus, viha, valta ja vallan käytöstä ja muodoista syntyvä eriarvoisuus. Loistavana runoilijana Lorcalla oli oma jäljittelemätön tapansa kertoa tämä tarina. Itse tarina on eri variaatioineen ollut varmasti olemassa jo kauan ennen kuin esimerkiksi William Shakespeare tai ylipäätään kukaan muukaan kirjoitustaitoinen on tarttunut siihen.

Lorcan oma kohtalo antoi tälle tarinalle aivan oman sävynsä. Äärioikeiston kuolemanpartio surmasi 36-vuotiaan Lorcan elokuussa vuonna 1936. Espanjan sisällissota oli puhjennut kuukautta aikaisemmin.

Lorcan Veren häät eroaa tämän tarinan yleisestä muodosta siinä, että toisen klaanin patriarkka ja myös hänen vallanperijänsä, vanhin poika oli surmattu jo ennen kuin tarina alkaa. Kilpakosijan häistä alkavan verilöylyn motiivi on epäilemättä verikosto. Oman aikansa modernismia näytelmässä edusti varmaan myös se, että toinen kilpakosija, morsiamen rakastettu, jolle tyttö myös antautuu ennen häitä, on tarinassa naimisissa.

Vaikka esityksessä ei kuvata väkivaltaa konkreettisesti, tanssin fyysisyys ja ilmaisuvoima loivat voimakkaita mielikuvia. Esitystä ei syystä suositella alle 12-vuotiaille. Veren häiden tappotantereelta laahattiin pitkin permantoa pois yhä uusia taistelun kaatuneita jaloista tai käsistä vetämällä.

Upean orkesterin muusikot Roni Martin, Juan Antonio Suárez ”Cano”, Victor Carrasco ja Sanna Salmenkallio. Kuva © Stefan Bremer/Helsingin kaupunginteatteri

Veren häät oli miesten maailma. Tai ainakin hyvin luontevalta tuntui se, että esityksen kerronnan keskiössä oli neljä neljän eri miehen esittämää sooloa. Veriseksi tragediaksi yltyneen vihan apostolina toimi Unto Nuoran upea soolo, joka minun tulkinnassani kertoi jo surmatun klaanin patriarkan terveiset haudan takaa. Sitä seurasivat Mikko Paloniemen ja Jyrki Kasperin soolot.

Raju ja aggressiivinen, näyttämön kanveesia syleilevä liikekieli muistutti molemmissa sooloissa jonkinlaista yksinpainia, jossa kuvitteellista vastustajaa esitti kamppailussa tuoli. Tarinan lemmenkipeän ukkomiehen Leonardin keikarinluonnetta korostettiin humoristisella yksityiskohdalla. Paloniemi jäähdytti tässä hikisessä väännössä kasvojaan espanjalaisella viuhkalla.

Esitys huipentui Justus Pienmunnen pitkään ja vaikuttavaan sooloon. Pienmunne tanssi poskellaan verikyynel pukeutuneena valkoisen revittyyn paitaan ja laahuksella varustettuun hameeseen.

Teatterin esittelytekstin mukaan Veren häät on yhtä kuin liittomme ylensyönnin ja itsepetoksen, tolkuttoman kulutuksen ja välinpitämättömyyden kanssa. Se on ruumiinavaus eläimen inhimillisyydestä ja ihmisen eläimellisyydestä. Näin varmasti on ja ehkä siksi tämän taiteen alttarin yläpuolelle nostetussa alataritaulussa oli kuvattu yksi ahneutemme lukemattomista viattomista uhreista, teurastettu ja paloiteltavaksi valmis sika.

Esityksen vaikuttavimmassa joukkokohtauksessa tanssijat kokoontuivat pöydän ääreen juhlimaan häitä. Jokaisella heistä oli päässään valkoinen morsiushuntu. Pöydän äärestä he siirtyivät riviin näyttämän etureunaan ja toistivat kuorossa, kukin kuin itselleen samaa loitsua yhä uudestaan: ”Olen puhdas!”

Lorcan tarinan morsian ei ole puhdas. Emmekä myöskään me ole viattomia ylensyönnin, itsepetoksen, tolkuttoman kulutuksen ja välinpitämättömyyden synneistä. Ikivanhassa tarinaperinteessä on kaikuja, joita me emme halua kuulla. Minulle kohtauksesta tulivat mieleen etnonationalistiset liikkeet ja harhaiset käsitykset roduista ja veren puhtaudesta. Klaaniyhteiskuntien historiallisista juurista lähteneet poliittiset opit, joiden varjolla on murhattu miljoonia ja taas miljoonia ihmisiä ja murhataan yhä.

Veren häiden upean estetiikan nosti lopullisesti lentoon loistava orkesteri. Roni Martinin, Juan Antonion Suárezin ”Canon” ja Sanna Salmenkallion trion soinnissa oli rosoa ja vimmaa ja Victor Carrascon tulkinnoissa Lorcan flamencolauluista pakahduttavaa tunnetta.

Veren häät

Kantaesitys Helsingin kaupunginteatterin Studio Pasilassa 24.1.2024

Tekstit: Federico Garcia Lorca

Koreografia: Kaari Martin

Sävellys: Roni Martin

Sovitukset: Roni Martin

Ohjaus ja esitysdramaturgia: Karin Martin, Roni Martin, Arto Kahiluoto

Lavastus ja valosuunnittelu: Juha Huitila

Pukusuunnittelu: Elina Kolehmainen

Äänisuunnittelu: Eppu Helle, Roni Martin

Miksaus: Eppu Helle

Naamioiden suunnittelu ja toteutus: Hanna Piispanen

Esiintyjät: Sari Haapamäki, Jyrki Kasper, Heidi Naakka, Unto Nuora, Mikko Paloniemi, Justus Pienmunne, Aino Seppo, Kaisa Torkkel

Orkesteri: Victor Carrasco, Roni Martin, Sanna Salmenkallio, Juan Antonio Suárez ” Cano”

Studio Pasilassa lastenteatteria tehdään suurella sydämellä – Shed-musiikkiteatterin lasten ja nuorten Lumikuningatar kertoi näiden teatteri harrastajien osaamisen tasosta – Esityksen upea estetiikka sai vanhan ukonkin silmäkulmat kostumaan  

Lumikuningattaren roolin näytteli Vappu Nalbantoglu. Valovoimainen ja näyttelijänä tavattoman muuntautumiskykyinen ja laaja-alainen Nalbantoglu sopii varmasti esikuvaksi monelle näyttelijänurasta haaveilevalle teatterin harrastajalle. Kuva © Robert Seger/Helsingin kaupunginteatteri

Helsingin kaupunginteatterin ja Shed-musiikkiteatterin Lumikuningatar oli riemastuttava kokemus. Eikä vain lauantain ensi-illan katsomossa omiensa puolesta jännittäneille omaisille. Nuorten teatterin harrastajien energia ja esittämisen ilo veivät jopa tällaisen vanhan ukon jälleen teatterin taikapiiriin.

Shed-musiikkiteatterin lapset ja nuoret teatterin jälleen myös sen, että teatterin harrastajien esityksissä on parhaimmillaan jotakin hyvin ainutlaatuista ja ainutkertaista. Vilpittömyyttä, tuoreutta ja sitä jo edellä mainittua esittämisen iloa, olemassaolon riemua.

Teatterin harrastajista koostuvalla ensemblellä on myös yksi vahvuus, josta ammattiteatterit voivat yleensä vain haaveilla, joukkovoima. Tässä produktiossa on ollut mukana yli 70 lasta ja nuorta. Näistä 10-19 -vuotiaista lapsista ja nuorista oli lauantaina päivänäytöksessä näyttämöllä puolet. Kaksinkertaisella roolituksella on varmistettu lasten ja nuorten jaksaminen ja tietysti ennen kaikkea se, että kaikki ryhmän jäsenet pääsevät esittämään.

Näin oletan.

Ohjaaja Heikki Sankari sekä koreografit Pauliina Aladin ja Jyri Numminen ottivat työssään ilon irti tästä harvinaisesta resurssista. Joukkokohtaukset olivat toinen toistaan näyttävämpiä. Tanssien liikekielestä syntyi tässä joukossa todellisia kollektiivisia energian purkauksia. Myös lauluvoimaa oli vähintäänkin riittävästi.

Shed-ryhmässä teatteria harrastetaan ilmiselväti hyvin tavoitteellisesti. Osaamisen korkea taso kuului näiden nuorten puhetekniikassa. Jokaisesta vuorosanasta sai selvää, samoin rap-henkisten biisien sanoista. Räppääminen suomeksi on todellinen taitolaji sekä sanoittajalle että biisin esittäjälle.

Helsingin kaupunginteatterissa lastenteatteria tehdään oikealla asenteella. Tarjotaan parasta, mitä värkeistä irti lähtee. Tämä tahtotila näkyy esityksen käsiohjelman tekijäluettelosta. Lumikuningattaren biisien sävellykset ja sovitukset on tehnyt Tuomas Kesälä, joka toimi myös viidestä muusikosta koostuneen orkesterin johtajana. Esityksen skenografian (lavastus ja videot) on suunnitellut William Iles, valaistuksen on suunnitellut Teppo Saarinen, äänet Jaakko Mäkinen, huikean puvustuksen Laura Dammert ja naamioinnit Henri Karjalainen. Lumikuningatarta näytteli monen näyttelijänurasta haaveilevan nuoren esikuva, näyttelijänä tuhat taitoinen Vappu Nalbantoglu.

Lumikuningatar perustuu H. C. Andersenin tuttuun satuun. Sovituksen on tehnyt Janne Puustinen. Puustisen sovituksessa ja Sankarin ohjauksessa korostuivat tarinan sadunomaisuus.

Vanhoissa kansansaduissa tarinan ytimessä on usein vanhempien auktoriteetti. Peikko vie, jos lähdet metsään ilman lupaa, tai hiisi nappaa järvenrantaa leikkimään eksyneen lapsen. Aikuinen voi lukea Andersenin satua myös tarinana rajattoman yksinvallan jäätävistä seurauksista. Kremlissä istuu vallan päällä juuri nyt yksi kaikkien aikojen kylmäävimmistä pakkasherroista.

Puustinen on nostanut tarinan temaattiseen kärkeen ystävyyden ja sen vastakohdan, yksinäisyyden, joka on tutkimusten mukaan lisääntynyt myös lasten ja nuorten keskuudessa. Tämän sadun ytimessä oli nyt ajatus toivosta ja uudesta alusta. Niin synkkää ja jäätävää talvea ei ole eikä tule, ettei kevät jälleen koittaisi.

Käsiohjelman mukaan Lumikuningatar sopii teemojensa ja niiden käsittelyn puolesta kuusi vuotta täyttäneille ja sitä vanhemmille lapsille. Katsoin esityksen yhdeksänvuotiaan Einon kanssa ja hän oivalsi hyvin esityksen vuorovaikutukseen ja ryhmädynamiikan liittyvät pointit. Omasta luokastaan Eino löysi myös esimerkin siitä, miten kiusaamien voi olla myös kiusaajan hätähuuto siitä, ettei hän löydä aitoon ystävyyteen tarvittavaa tunnesidettä muiden ikäistensä kanssa.

Vähän aikaa sitten Helsingin kaupunginteatterin Pienen vedenneidon nähnyt ja kokenut Eino piti myös Jääkuningattaresta. Eritystä kiitosta sai esityksen huikea loppufinaali.

Laura Dammertin suunnittelemat upeat esiintymisasut ruokkivat katsojan mielikuvitusta. Kuva © Robert Seger/Helsingin kaupunginteatteriHKT Lumikuningatar 28.11.2023

Lumikuningatar

Helsingin kaupunginteatterin ja Shed-musiikkiteatterin ensi-ilta Studio Pasilassa 2.12.2023.

Alkuperäisteos: H C. Andersen

Käsikirjoitus: Janne Puustinen

Laulujen sanat: Janne Puustinen, Tuomas Kesälä

Ohjaus: Heiki Sankari

Ohjaajan assistentti, vastaava opettaja: Hanna Nuorala

Shed-opettajat: Pauliina Aladin, Pauliina Kiuru, Jyri Numminen

Sävellys, musiikin sovitus ja kapellimestari: Tuomas Kesälä

Koreografiat: Pauliina Audin, Jyrki Numminen

Kevät-biisin sävellys: Aleksi Kinnunen

Pukusuunnittelu: Laura Dammert

Äänisuunnittelu: Jaakko Mäkinen

Naamioiden suunnittelu: Henri Karjalainen

Dramaturgi: Hanna Piirto

Orkesteri: Tuomas Kesälä, Matti Lehtinen, Pasi Kallio, Ville Vannemaa, Pasi Könönen

Esiintyjät: Vappu Nalbantoglu, Eelis Ahokas, Martta Alin, Cherie Anderson, Selma Atas, Emma Barlow, Roosa Canth, Janne Diemb, Sade Edevbaro, Iida Eronen, Maya Kahra Garcia, Anna Giardini, Sisu Heikkilä, Opri Härkönen, Pisara Härkönen, Kaisla Juuti, Kaspian Kallio, Alvar Kajander, Elsa Kariluoma, Iida Karvonen, Eemi Kelokorpi, Saga Kelokorpi, Pauli Kesälä, Kira Koivisto, Viiru Kolehmainen, Unna Korhonen, Kaius Käki, Kamilla Käki, Pihla Käki, Minttu Kärki, Sofia Kärkkäinen, Elli Könönen, Veera Laiho, Juudit Laisaari, Roope Lappalainen, Lenni Laukkanen, Laura Lehtosalo, Stella Liede, Frida Mansikka, Inkeri Marjamäki, Elsi Meretniemi, Kerttu Mikkonen, Sofia Nevalainen, Hilda Niemi,
Lilja Nurmo, Vilja Paasila, Lily Pakola, Zoe Palosaari, Henni Palsala, Oona Puhakka, Noah Rivera Rentola, Anni Riutankoski, Emma Räsänen, Ronja Räsänen, Helka Savisalo, Enna Sievänen, Jen Sjövall, Hilja Socada, Iisa Suorela, Riku Suorela, Alisa Syväoja, Adanna Tikander, Erin Tudor, Harriet Tudor, Vilppu Uusitalo, Lumie Varjola, Otso Vasama, IIja Verkhovskaya, Sara Vihma, Valo Viksten, Hertta Viksten, Elsie Vine, Aletta Vuorela

Rikos ja rangaistus Monika Fagerholmin tapaan – Helsingin kaupunginteatterin sovitus kirjasta on taiteellisesti kunnianhimoinen ja hätkähdyttävän ajankohtainen – Kuka tappoi bambin? on tarina kasarisukupoven lapsista

Misa Lommin näyttelemä Emmy on tarinassa Gusten elämän rakkaus. Nuorta 16-vuotiasta Gustenia näyttelee Jaakko Hutchings ja tarinan kertojaa, 26-vuotiasta Gustenia Pyry Nikkilä, kuvassa taustalla. Eläinklinikalla harjoittelijana työskentelevän Emmyn suuri rakkaus ovat koirat. Kuva © Noora Geagea/Helsingin kaupunginteatteri

Helsingin kaupunginteatterin Kuka tappoi bambin? on taiteellisesti kunnianhimoinen ja hätkähdyttävän ajankohtainen näytelmä. Pipsa Lonka on onnistunut suurenmoisesti Monika Fagerholmin omaäänisen kielen sovittamisessa näyttämölle.

Fagerholm on omaääninen kirjailija, jonka lause hakee vertaistaan. Vuonna 2019 ilmestynyt Kuka tappoi bambin? on täynnä viitauksia kulttuuriin ja uskontoon, eikä dramaturgin haastetta vähennä se, että romaanissa siirrytään aikatasolta toiselle taitoluistelijan notkeudella. Miten muuttaa sana lihaksi, miten luoda näyttämölle se mielenmaisema, jonka Fagerholmin kirja lukija mielessä herättää?

Helsingin kaupunginteatterille kirjan dramatisoinut Lonka on löytänyt vastaukset tähän kysymykseen. Mahdoton tehtävä voidaan ratkaista pelkistämällä, tarttumalla siihen, mikä tuntuu kaikkein oleellisimmalta. Fagerholmin romaanin ja myös näytelmän ytimessä on sitaatti Simone Weililta. Se on muunnelma Raamatun kaksoiskäskystä: ”Rakasta itseäsi kuten vierasta itseään merkitsee kääntäen: Rakastaa itseään kuten vierasta.”

Sitaatin on kirjassa alleviivannut veljensä kuoleman jälkeen teologian opintonsa lopettanut ja ihmissuhteissaan tuuliajolle ajautunut tarinan Saga-Lill (Aksinja Lommi). ”Rakasta itseäsi kuten vierasta.”

Fagerholmin kirjan voi lukea yksilötasolle vietynä kuvauksena itsestään suurta melua pitävän kasarisukupolven lapsista. Tarinan keskiössä on brutaali rikos, neljän lukioikäisen teinipojan tekemä joukkoraiskaus. Tästä hirmuteosta kasvaa syyllisyys, joka lopulta tuhoaa sekä tekijöiden että heidän läheistensä elämän tavalla tai toisella. Tosin näytelmässä poikien vanhempien kohtalo jäi avoimeksi.

Sukupolvitematiikkaan viittaa jo näytelmän nimi. Se on sitaatti edellisen sukupoven kapinan aloittaneen punkbändi Sex Pistolsien biisistä Hwo killed Bambi?

Kuka tuhosi meidän lapsuutemme ja illuusiot onnellisesta elämästä?

Ranskalaisen filosofin Weilin edellisen vuosisadan alkupuolella antama määritelmä vieraantumiselle on yhä tätä päivää ja varsinkin tätä päivää. Seksipyssyjen esittämään haasteeseen meistä itse kukin voi etsiä vastausta peiliin katsomalla. Nuorten tekemät joukkopahoinpitelyt yleistyvät hurjaa vauhtia, tai ainakin tekijöiden niistä kuvatut videot leviävät nyt verkossa kulovalkean tavoin.

Fagerholmin kirjassa väkivalta varjostaa nuorten miesten elämää. Gusten hakkaa parhaan ystävänsä Nathanin ja Nathan puolestaan pahoinpitelee samaan kaveripiiriin kuuluvan Cosmon sairaalakuntoon.

Näytelmässä tämä väkivaltaisuus kuvattiin liikekielen kautta. Justus Pienmunnen koreografiassa pääosaan nousi hänen itsensä näyttelemän Nathanin rooli. Näyttämön Nathan oli ehkä enemmän punttisalilta itsetuntoa hakenut macho kuin notkea taitoluistelija. Tulkinta osui kuitenkin hienosti näytelmän kokonaisuuteen, jossa Nathan oli myös joukkoraiskauksen aloitteentekijä.

Nopeiden aikasiirtymien ongelman Lonka oli ratkaissut suorastaan nerokkaasti. Näyttämöllä oli samaan aikaan kaksi eri ikäistä Gustenia. Ratkaisu teki näytelmän kertojan, Pyry Nikkilän näyttelemän 26-vuotiaan Gustenin sisäisen dialogin näkyväksi. Samalla 16-vuotiasta Gustenia näytelleen Jaakko Hutchingsin läsnäolo näyttämöllä kertoi, miten meidän muistomme toimivat. Meidän aivomme on elävä organismi, joka luo nämä muistot yhä uudestaan. Kaikki aikaisemmat versiot meistä ovat meissä läsnä jollakin ainutlaatuisella tavalla.

Meidän pitää ainakin yrittää rakastaa noita aikaisempia versioita itsestämme kuin itseämme.

Erittäin toimiva oli myös ratkaisu, jossa raiskauksen uhri, kirjan Sascha Anckar etäännytettiin niin, ettei hän ollut mukana roolihenkilönä näyttämöllä lainkaan. Joukkoraiskauksen kuvottavat yksityiskohdat tuotiin näyttämölle vain sanallisen kuvailun avulla. Ratkaisu ei kuitenkaan vähentänyt tämän rikoksen kauhisuttavuutta – päinvastoin, se avasi ne torjunnan portit, jotka me mielessämme tavallisesti lukitsemme äärimmäistä pahuutta kohdatessamme.

Longan ratkaisu on tietysti myös taiteen etiikan kannalta oikea. Teatteri ei kaipaa eikä tarvitse yhtään näyteltyä raiskausta.

Kuka tappoi Bambin? alkoi tyhjän tilan teatterina. Kuvan kohtauksen huonekalut siirrettiin näyttämölle tämän kohtauksen ajaksi. Kuvassa Jaakko Hutchings (näytelmän nuori Gusten), Nathanin isää Abbea näyttelevä Kari Mattila, Nathanin äitiä Annelisea näyttelevä Heidi Herala ja näytelmän Nathan Justus Pienmunne. Kuva © Noora Geagea/Helsingin kaupunginteatteri

Myös Riikka Oksanen käytti taitavasti etäännyttämistä näytelmän ohjauksessa. Fagerholmin romaanin alussa seisotaan järven rannalla ja samaa avaruuden tunnetta Oksanen oli saanut ensemblensä kanssa näytelmän tarinaan.

Saimme nauttia aivan poikkeuksellisen hienovireistä näyttelijäntyöstä. Tarinan roolihenkilöt kokivat intohimoa, onnistumisen iloa, torjutuksi tulemisen aiheuttamaan tuskaa ja musertavaa syyllisyyttä. Mitään ei kuitenkaan väännetty rautalangasta, vaan näytelmä tarjosi meille katsojille oivaltamisen iloa. Fagerholmin hieno kieli muuttui eleiksi, ilmeiksi ja fyysiseksi läsnäoloksi.

Teatteriesitys on aina osiensa summa ja tässä Janne Vasaman ja kumppaneiden loistelias skenografia oli se pala, joka todella teki Fagerholmin kirjan maailman näkyväksi. Hyväosaisten huvilakaupunki ja Nathanin perheen upea omakotitalo, aavelaiva avautuivat näyttämölle metallinhohtoisina. Taustakankaalla lainehti Mika Haarasen projisoima Kylmäjärvi.

Kari Leppälän suunnittelema valaistus käsitteli myös osaltaan näytelmän moraalidilemmaa. Salamavalojen tavoin välkkyvät valot kuvasivat osuvasti sitä media- ja somemyrskyä, jonka hyväosaisten perheiden poikien tekemä joukkoraiskaus sai tarinassa aikaan.

Yleisellä tasolla tätä tarinan osa-aluetta laajensi Tiina Kaukasen pukusuunnittelu. Miljoonat julkiset ja yksityiset kamerat ovat tehneet sen, että meillä ei kodin ulkopuolella ole enää yksityisyyttä. Siksi pään ja ainakin osan kasvoista peittävästä hupparista on tullut lähes välttämätön vaate monille nuorille. Tarinan nuorten aikuisten elämä on sosiaalisen median kautta ollut julkista ehkä aivan lapsesta asti.

Tyypillistä oli myös se, että raiskaukseen syyllistyneiden poikien vanhemmat puolustivat lapsiaan viestintäpalvelu X:stä entisestä Twitteristä tutulla tyylillä. Nathan äitiä Annelisea näytellyt Heidi Herala haukkui kysymyksiä tehneitä toimittajia kommunisteiksi ja raiskauksesta kirjoittaneita lehtiä kommunistipaskaksi. Kärjistys oli osuva.

Näytelmän tarina lähti liikkeelle siitä, että samaan kaveripiiriin kuulunut Cosmo haluaa hyödyntää elokuvayhtiönsä nimissä tapauksen saamaa valtavaa julkisuutta ja tehdä joukkoraiskauksesta dokumenttielokuvan.

Temaattisesti Fagerholmin kirja on kuin Fjodor Dostojevskin Rikos ja rangaistus nykyaikaan sovitettuna. Gusten on tarinan Raskolnikov, joka syyllisyydentunnossaan ilmiantaa itsensä ja raiskaukseen osallistuneet toverinsa. Lopulta vain Nathan tuomitaan oikeudessa ja hänkin saa lievän tuomion. Vanhempien vaikutusvalta ja varakkuus pelastaa muut kokonaan pälkähästä. Nathanan isän Abben (Kari Mattila) rahoilla myös Cosmon aikeet tehdä aiheesta dokumentti haudataan hiljaisuudella.

Mikään ei ole maailmassa tässä suhteessa muuttunut.

Mika Haarasen projisoinnit näyttelijöiden katseista olivat vaikuttavia. Justus Pienmunnen koreografian aggressivinen liikekieli kuvasi tarinan nuorten taipumusta väkivaltaan, joka tarinan ytimessä purkautuu brutaaliksi joukkoraiskaukseksi. Kuva © Noora Geagea/Helsingin kaupunginteatteri    

Näytelmän loistelias lavastus vei meidät jo ensimmäisessä kohtauksessa Fagerholmin kirjan maailmaan. Näyttelijät oli asemoitu pyörivälle näyttämölle tarkoin harkitulla tavalla ja katseiden keskipisteessä Gustenin äitiä Angelaa näytellyt Leena Rapola lauloi alastomana läpinäkyvässä kylpyammeessa istuen oopperaa.  

Näytelmä varmasti avautuu helpommin niille, jotka ovat lukeneet kirjan. Siihenkin liittyy teatterin kannalta riskejä. Sanna Kangasniemen kritiikki Fagerholmin kirjasta Helsingin Sanomissa kuvannee hyvin sitä, miten Fagerholmin fanit hänen kirjojaan lukevat. Kangasniemen näytelmästä Helsingin Sanomiin kirjoittama arvostelu on tässä suhteessa synninpäästö näytelmän tekijöille.   

Kuka tappoi bambin?

Helsingin kaupunginteatterin esitys pienellä näyttämöllä 2.9.2023

Perustuu Monika Fagerholmin romaaniin Vem dödade bambi?

Suomennos: Laura Jänisniemi

Dramatisointi: Pipsa Lonka

Ohjaaja: Riikka Oksanen

Koreografia: Justus Pienmunne

Lavastus: Janne Vasama

Pukusuunnittelu: Tiina Kaukanen

Valosuunnittelu: Kari Leppälä

Projisoinnit: Mika Haaranen

Äänisuunnittelu: Eero Niemi

Naamioinnin suunnittelu: Maija Sillanpää

Dramaturgi: Henna Piirto

Kuvat: Noora Geagea

Rooleissa: Jaakko Hutchings, Pyry Nikkilä, Justus Pienmunne, Elias Keränen, Leena Rapola, Heidi Herala, Kari Mattila, Misa Lommi, Aksinja Lommi

Masi Tiitan ja kumppaneiden Dilemma oli tarkka tutkielma sanattoman viestinnän merkityksestä – Esitys avasi näköalan läsnäoloon perustuvan taiteen syvään päähän

Kuva on kohtauksesta, jossa Samuli Niittymäen esittämä mies tarjoutui hieromaan Kreeta Salmisen esittämän naisen kipeytynyttä olkapäätä. Tässä taitavasti toteutetussa kohtauksessa erilaisten viestien dilemma saavutti lakipisteensä. Kohtaus oli tavallaan arkinen, tavallaan intiimi ja esityksen luomassa kontekstissa hyvin kompleksinen. Kuva © Katri Naukkarinen/Helsingin kaupunginteatteri

Helsingin kaupunginteatterin Dilemma oli tarkka ja hauska kuvaus kohtaamisista. Esityksessä Masi Tiitta ja hänen ensemblensä jäsenten havainnot inhimillisen vuorovaikutuksen dynamiikasta olivat riemastuttavia. Kun me kohtaamme uudestaan hyvänpäivän tutun tai vanhan ystävän vuosien takaa kahden yksilön lähentyminen toisiaan kohti noudattaa tiettyjä rituaaleja.

Tosin tämän kirjoittajalle eivät ensimmäisenä tulleet mieleen vanhat tutut ja ystävät, vaan jo vuosikymmeniä kirjahyllyssä pölyttyneet Desmond Morrisin klassikot Alaston apina ja Ihmisten eläintarha.

Tarkat ja tuttuudessaan koomisen hauskat havainnot meille kaikille tyypillisitä käyttäytymismaleista olivat kuitenkin vain tämän taideteoksen ensimmäisen taso. Kaupunginteatterin Nykyesityksen näyttämö -pilottisarjaan kuuluva Dilemma teki teräviä havaintoja myös esittävän taiteen reunaehdoista. Tai ainakin minulle kirkastui jälleen, miksi läsnäoloon ja suoraan vuorovaikutukseen perustuvat taiteet ovat niin ilmaisuvoimaisia ja vaikuttavia kuin ne ovat.

Esitys alkoi kohtauksella, jossa näyttelijät Kreeta Salminen ja Samuli Niittymäki olivat pimennossa ja me kuulimme vain heidän äänensä. Sitten kohtaus kahden ihmisen tunnustelevasta jutustelusta aloitettiin alusta. Nyt Salmisen ja Niittymäen seisoessa näyttämöllä kasvokkain muutaman metrin päässä toisistaan.

Me emme kommunikoi keskenämme vain sanoilla, vaan luottamus tai epäluulo toista ihmistä kohtaan, läheissyys tai torjunta syntyvät nonverbaalisen viestinnän perusteella. Katseet, ilmeet, eleet, liikkeet ja lopulta kosketukset, jos niin pitkälle edetään, ratkaisevat sen, miten lähelle itseämme me toisen yksilön päästämme.

Vaikka kohtaamisiin liittyvät tunnustelevat sanat ovat tavallaan osa rituaalia, me tunnistamme sanojen merkityksen tietoisesti. Katseiden, ilmeiden ja eleiden merkityksen me rekisteröimme vaistomaisesti. Meidän aivomme reagoivat niihin ajatusta nopeammin. Keskushermostomme autonomiset algoritmit virittävä elimistöämme toimimaan tilanteen mukaan ja näihin varautumiin liittyvät tunteet ja tietoisuus näistä tunteista tulevat vasta jälkijunassa.

Tässä on se inhimillisen viestinnän dilemma. Ehkä voimakkaimmilla me koemme tämän kaksoisviestinnän aiheuttamat pulmat rakkauselämässämme, kun päätämme sekoittavat kaiken muun ohella vielä kehojemme erittämät kemialliset viestit, feromonit.

Mitalin toinen puoli on siinä, että älyä näissä meidän vaistojamme ohjaavissa keskushermoston algoritmeissa on vähemmän kuin 70-luvun taskulaskimissa. Riittävä varmuus siitä, mitä toinen ihminen toivoo, haluaa tai mihin hän pyrkii, selviää vain puhumalla.  

Dilemmassa nämä vuorovaikutuksen mekanismit tulivat näkyviksi. Ikkunan meille katsojille tähän esittävän taiteen syvään päähän avasivat Salmisen ja Niittymäen loistelias näyttelijäntyö ja Tiikan tarkka, yksityiskohdissaan suorastaan nerokas ohjaus. Tai ehkä ohjaus on tässä väärä ilmaus. Tiikka on koreografi ja Dilemma oli esityksenä kuin hitain liikkein etenevää tanssia.

Kehystarinassa Salminen oli jo urallaan edennyt kirjailija ja Niittymäki ensimmäisen kustannussopimuksensa saanut aloitteleva kirjailija. Esityksen roolihenkilöitä yhdisti ainakin jossain määrin samanlainen elämänpiiri. He tunsivat toisensa aikaisempien tapaamisien perusteella. Jännitteen tarinalle antoi se, että Niittymäen näyttelemällä miehellä oli joko jo ennakolta ajateltu tai tapaamisen aikana syntynyt tavoite. Hän halusi, että Salmisen näyttelemä nainen auttaisi häntä hänen ensimmäisen kirjansa kirjoittamisessa.

Esityksen alussa Salminen ja Niittymäki seisoivat muutaman metrin päässä toisistaan. Vartaloiden hieman takakenoinen asento kertoi varautuneisuudesta. Molempien kehonkieli oli hillityssä niukkuudessaan mestarillista. Reilu kahden metrin välivalta kertoi myös, että kaksi suomalaiseen tapakulttuuriin kasvanutta kohtasi toisensa. Mieleen tuli vanha vitsi korona-ajalta, jossa suomalaiset siirtyivät pakollisesta kahden metrin turvavälistä epidemian hellitettyä normaaliin viiden metrin varoetäisyyteen kanssaihmisistä.

Fyysiseen kosketukseen, halaukseen päästiin pitkän kaavan kautta. Sen jälkeen tunnusteltiin mahdollisuuksia tunnetason läheisyyteen kuohuviinipullon avaamiseen ja viinin juomiseen liittyvällä rituaalilla. Tämän jälkeen päädyttiin konfliktiin ja torjuntaan. Torjunta ei liittynyt ainakaan suoraan seksuaalisuuteen, vaan Niittymäen esittämän miehen yritykseen käyttää Salmisen esittämän naisen osaamista ja ammattitaitoa hyväkseen oman uran rakentamisessa.

Hanne Jurmun pukusuunnittelu ja Kristian Palmun valosuunnittelu auttoivat meitä katsojia pääsemään jyvälle esityksen keskeisistä ideoista. Kädellisiin kuuluvan eläinlajin käyttäytymistä tutkittiin nyt tavallaan laboratorio-oloissa. Studio Pasilan suuren näyttämön takaseinän eteen oli ripustettu näyttämän jakava valkoinen kangas ja muuten tyhjää näyttämöä valaisivat kirkkaat kohdevalot.

Tällainen käyttäytymistieteiden laboratorio teatteri taiteena ja instituutiona tavallaan on.

Nykyisin eläinten käyttäytymistä ei yleensä tutkita eläintarhassa, vaan eläinten luonnollisessa elinympäristössä. Tätä kädellisten etologiaa edustivat Jurmun suunnittelema puvustus. Molemmilla tanssijoilla oli arkiset ja väljät vaateet. Niittymäen hahmon maskuliinisuutta korostettiin nahkatakilla ja Salmisen feministisyyttä vyötärölle hihoista sidotulla flanellipaidalla.

Ohjelmatiedoissa ei ole mainintaa esityksen lavastajasta. En siis osaa edes arvailla, kenen idea oli ripustaa oksa näyttämön yläpuolelle roikkumaan. Ehkä juuri tuo oksa voi ajatukseni Desmond Morrisiin, joka tunnetiin käyttäytymistä tutkivien tieteiden popularisoijana myös surrealistisena taiteilijana, joka opetti Congo-nimisen simpanssin maalaamaan samantapaisia surrealistisia mielenmaisemia kuin hän itsekin teki.

Esityksen taustamateriaaliin on liitetty Sanna Kangasniemen Helsingin Sanomiin tekemä Salmisen ja Tiitan haastattelu. Juttuun on linkki teatterin verkkosuvulla, mutta en tiedä, pääseekö sitä lukemaan maksumuurin takaa, jos ei ole Hesarin tilaaja. Juttu kannattaa lukea. Tiitta ja Salminen ovat taiteilijoita, joista varmasti kuulemme vielä.

Nykyesityksen näyttämön kuraattoreina ovat toimineen Suvi Tuominen, Riikka Thitz ja Tuomas Laitinen. Uutta teatteria ja esitystaidetta esittelevä sarja on Helsingin kaupunginteatterin kädenojennus paitsi teatteri-ilmaisua kehittäville vapaille ryhmille myös ennen muuta meille teatteria intohimoisesti seuraaville katsojille.

Trial & Theatre -ryhmän Nano Steps jäi minulta väliin VR:n aiheuttamien logististen ongelmien takia. Ami Karvosen, Kid Kokon ja Anna Mustosen performanssi Liike ja tyhjyys ei jostain syytä ollut tematiikastaan huolimatta Studio Pasilan tiloissa aivan yhtä vaikuttava kuin Teatteri Takomossa, jossa se kantaesitettiin.       

Nykyesityksen näyttämö jatkuu myös ensi vuonna.

Dilemma

Nykyesityksen näyttämö -sarjaan kuuluva kantaesitys Helsingin kaupunginteatterin Studio Pasilan näyttämöllä 22.8.2023

Näyttämöllä: Kreeta Salminen, Samuli Niittymäki

Ohjaus: Masi Tiitta

Valosuunnittelu: Kristian Palmu

Pukusuunnittelu: Hannu Jurmu

Tuotanto: Helsingin kaupunginteatterin Nykyesityksen näyttämö