Avainsana: Helmi-Leena Nummela

Kom-teatterin Veriruusut estetisoi sisällissodan raakuuksia – etäännyttäminen toimii esityksessä hyvin. Vihalle ei enää ole sijaa.

Tuula Kaukasen suunnittelemissa rooliasuissa on samaa historiallista tarkkuutta kuin Anneli Kannon kirjassa. Näyttämöllä kuvassa Saga Sarkola, Inka Reyes, Helmi-Leena Nummela, Oona Airola ja Vilma Melasniemi. Kuva: Marko Mäkinen/Kom-teatteri

Kom-teatterin Veriruusut on kaunis ja surumielinen näytelmä Valkeakosken punaisten naiskaartin tytöistä. Anneli Kannon romaanin pohjalta esityksen dramatisoineen ja ohjanneen Lauri Maijalan tulkinta jäi hieman ulkokohtaiseksi. Mutta näin pitääkin olla. Se vain osoittaa, että itsenäisen Suomen kaikkein syvimmät haavat ovat vihdoin parantumassa.

Kantolan kirja Veriruusut on tavallaan suomalaisten tyttöjen tuntematon sotilas. Jokainen tarinan nuorista naisista joutuu kypsymään lapsesta aikuiseksi muutamassa kuukaudessa sisällissodan ja väkivallan kurimuksessa.

Kanto on haastattelussa sanonut, että hänen vuonna 2008 ilmestynyt romaaninsa eli kymmen vuotta hiljaiseloa ennen kuin sekä Kom-teatterin että Tampereen Työväen Teatterin tekijät tarttuivat siihen.

Näyttämölle Kannon romaani sovitettiin kuitenkin ensimmäisen kerran pian sen ilmestymisen jälkeen. Ohjaaja Pekka Saaristo sovitti ja ohjasi sen porilaisten teatterin harrastajien Contakti-teatterille.

Contakti esitti Veriruusut tammikuussa 2010 Mikkelissä Työväen näyttämöpäivillä ja näytelmä äänestettiin tuolloin yleisön suosikiksi.

Oma ehdoton suosikkini oli tuolloin näyttämöpäivillä Maijalan ohjaama ja yhdessä teatterikorkeakoulun muiden opiskelijoiden kanssa käsikirjoittama Teatteri Rujon Mannerheim eli lapsista ei mitään.

Helsingin Sanomien Maja Säkö suitsuttaa kritiikissään Kom-teatterin Veriruusuja. Kymmenen vuotta sitten Maijalan ja hänen ryhmänsä esityksestä käytiin hieman toisenlaisia puheenvuoroja Hesarin yleisönosastossa.

Minulle Veriruusujen hallittu ja hillitty estetiikka kertoi ainakin sen, että Maijalalle on taiteilijana käynyt, kuten meille kaikille tuppaa käymään – hän on kasvanut aikuiseksi. Vastuu Kom-teatterista ja sen taloudesta painaa teatterin taiteellista johtajaa.

Kannon kirjaa punakaartin tytöistä pidetään historiallisesti tarkkana kuvauksena ja samaa tarkkuutta on myös Kom-teatterin tulkinnan nyansseissa. Sähkö oli 1910-luvun Suomessa vielä varsin uusi keksintö. Köyhällistön vallankumousta tehtiin 1918 pääsääntöisesti öljylappujen ja kynttilöiden valossa.

Tommi Suovankosken niukka valaistus antoi Veriruusuille hienon tunnelman.

Vaikka näyttämölle on raivattu tilaa, sinne ei ole saatu tietenkään mahtumaan edes pientä paperitehdasta. Lavastaja Markku Pätilän ja työryhmän näyttämölle ideoima ja toteuttama pyörivä näyttämö on nerokas idea. Se antoi näyttämön liikekielelle ja työn raskaan raadantaa kuvaavalle koreografialle dynaamisuutta.

Autenttiseen ajankuvaan on pyritty myös sillä, ettei esityksessä käytetä otsamikrofoneja ja äänenvahvistusta.

Yhdessä esityksen kaikki hienot nyanssit ovat tuottaneet Maijalalle ongelmia näyttämötilan hallinnassa. Katsomon ylimmältä piippuhyllyltä esitystä tuli seurattu kuin jalkapallo-ottelua. Kannustin kovasti omaa joukkuetta, mutta osa näyttelijöiden repliikeistä jäi auttamatta kuulokynnyksen taakse.

Katsomon eturivistä esitys olisi varmaan antanut hieman toisenlaisen teatterielämyksen.

Veriruusun roolityöt ovat teatteritaiteen kaikkien sääntöjen mukaan hienoja. Muun muassa Lappeenrannan kaupunginteatterin Niskavuoren Hetassa näytellyt Helmi-Leena Nummela loistaa keskeisessä Sigridin roolissa.

Etäännyttäminen on Maijalalta varmasti harkittu ja tietoinen ratkaisu. Sisällissodan voittaneet valkoiset ovat näytelmässä mukana vain viitteellisesti. Sodan väkivalta ja julmuus on taitavasti estetisoitu.

Maijala on työryhmineen luottanut esityksen katsojan kykyyn lähestyä hänelle outoa maailmaan tunteen ja samaistumisen kautta. Kokonaisuus toimii ja ammattikriitikotkin lankeavat loveen.

 

Kom-teattri: Veriruusut

Dramatisointi Anneli Kannon romaanista ja ohjaus: Lauri Maijala
Lavastus: Markku Pätilä
Pukusuunnittelu: Tiina Kaukanen
Maskeeraus: Leila Mäkynen
Valosuunnittelu: Tomi Suovankoski
Äänisuunnittelu: Jani Rapo
Rooleissa: Oona Airola, Antti Autio, Vilma Melasniemi, Juho Milonoff, Helmi-Leena Nummela, Inka Reyes, Niko Saarela, Ursula Salo, Saga Sarkola ja Eeva Soivio

 

Kuvassa: Saga Sarkola, Inka Reyes, Helmi-Leena Nummela, Oona Airola ja Vilma Melasniemi
Valokuva: Marko Mäkinen
​

 

Minä myös olin ahne ja palvoin kultaista vasikkaa

Teatteri-ilmaisun vahvuuksiin kuuluu illuusio yhteisöllisyydestä. Toisen näytöksen alussa nähty yhteiskuvakohtaus oli toteutettu tavattoman kauniisti. Kuvassa Petrus Kähkönen, Heidi Herala, Rauno Ahonen, Ursula Salo, Vappu Nalbantoglu, Tuukka Leppänen, Helmi-Leena Nummela ja Jari Pehkonen. Kuva Mirka Kleemola/Helsingin kaupunginteatteri

Kaikkea ei tarvitse perustella tai edes ymmärtää. Teatterissa kohtauksen estetiikan voi rakentaa puhtaasti läsnäolon varaan. Ohjaaja Heidi Räsänen onnistuu tässä myös työryhmineen erinomaisesti. Helsingin kaupunginteatterin Kultainen vasikka sai hieman hapuilevan alun jälkeen ilmaa siipiensä alle.

Maria Jotunin Kultainen vasikka on suomalaisen näytelmäkirjallisuuden klassikko. Se on pysynyt merkkiteoksena, johon yhä uudet tekijäpolvet tarttuvat, jo puhtaasti teatteritaiteen omien lainalaisuuksien kautta.

Jotuni on kirjoittanut näytelmäänsä viisi hienoa naisroolia. Perjantain näytöksessä Vappu Nalbantoglu, Heidi Herala, Helmi-Leena Nummela, Sanna-June Hyde ja Ursula Salo kiittivät ja antoivat palaa oikein kunnolla.

Jotunin ja hänen aikalaistensa näytelmät eivät todista sen väitteen puolesta, että suomi ei ole mikään kieli, vaan tapa istua penkin päässä karvat korvilla. Kultainen vasikka on erittäin puhelias näytelmä ja ehkä juuri näytelmän alussa näytelmän Eedit Honkaa näyttelevällä Nalbantoglulla oli pieniä ongelmia puhetekniikkansa kanssa.

Räsänen keventää ohjaajana klassikon raskasta verbaalista kuormaa tuomalla näyttämölle nykyteatterille tyypillisen vahvan fyysisen läsnäolon. Esityksen fyysisyys huipentuu esityksen viimeiseen kohtaukseen, jossa Eeditin pikkusiskoa Lahja Ahlroosia näyttelevä Nummela antaa nuoriin liittyvän toivon paremmasta näkyä ja kuulua oikein megafonin kanssa.

Nummelan energiapurkaus herätti varmasti viimeisenkin meistä katsomon puolella oman kyynisyytemme untuvavaipan alla torkkuneista katsojista.

Antti Mattilan ideoima lavastus tukee näytelmän dramaattisia käänteitä. Pienten piirien rosvouksesta yleiseksi kansanhuviksi yltyvä keinottelu saa yhteiskunnan tukipylväät huojumaan ihan konkreettisesti. Itse asiassa itsenäistyvän Suomen kuplatalous seisoo jo näytelmän alussa tukevasti kaikki tukijalat ilmassa.

Hieno yksityiskohta on myös näyttämölle tuotu hedelmäpeli, jota aikaisemmin kutsuttiin myös yksikätiseksi rosvoksi. Tuoreen tutkimuksen mukaan maan pienituloiset rahoittavat Veikkauksen pelien kautta parempiosaisten tyyriitä harrastuksia ja kulttuuririentoja parilla miljardilla eurolla vuodessa.

Sama peli on tietysti käynnissä suuressa mittakaavassa myös arvopaperimarkkinoilla. Omaan onneensa ja asiantuntijoiden neuvoihin luottavat piensijoittajat rahastetaan säännöllisin väliajoin.

Käsiohjelmassa Räsänen kertoo, ettei hänen ohjaamansa esitys pyri jäljittelyssään realismiin, vaan on kuin urbaani museoesine, jossa nykyaika ja mennyt kietoutuvat toisiinsa.

Näin asiat tietysti tuppaavat olemaan ihan jokaisessa klassikkotulkinnassa. Ajan patina näkyy. Meidän on liki mahdoton ymmärtää ainakaan tunnetasolla, millaista varsinkin naisten elämä on ollut 1900-luvun alun sääty-yhteiskunnassa. Mutta ei omien tunteiden optimointi taloudellisesti kannattavalla ja kestävällä tavalla liene mitenkään poikkeuksellista myöskään tämän päivän maailmassa.

Räsänen on nyt joka tapauksessa hyvin vavahduttavalla tavalla kiinni nykyajassa. Talouden ”raudanlujat realiteetit” ja se todellisuus, johon elämä maapallolla perustuu, eivät ole vielä koskaan olleet näin kaukana toisistaan.

Jotuni oli reilut sata vuotta sitten vielä optimisti. Naiset olivat saaneet Suomessa äänioikeuden valtiollisissa vaaleissa toisena maana maailmassa vuonna 1906. Myös naisten taloudellinen itsemääräämisoikeus oli vähitellen tunnustettu lainsäädännössä. Tosin avioliitossa elävät naiset vapautuivat aviomiestensä taloudellisesta holhouksesta lopullisesti vasta vuonna 1930 säädetyllä avioliittolailla.

Suomen piskuisen rahaeliitin keinottelusta ja moraalikadosta kertova Maria Jotunin näytelmä haudattiin hiljaisuuteen yli 20 vuodeksi heti kantaesityksen jälkeen sisällissodasta toipuvassa Suomessa. Sodan voittajat eivät halunneet nähdä malkaa omissa silmissään.

Jotunin modernit ihmiskuvat sopivat varmasti myös huonosti sääty-yhteiskunnan patriarkaalisen ihmiskuvaan. Jotunin näytelmän naiset ovat ihmisiä, yksilöitä, eivät huoria tai madonnia. Tällainen näytelmä kestää aikaa ja aikalaisten tulkintoja.

Helsingin kaupunginteatteri, pieni näyttämö: Kultainen vasikka 27.10.2017.

Teksti: Maria Jotuni

Ohjaus: Heidi Räsänen

Lavastus: Antti Mattila

Pukusuunnittelu: Sanna Levo

Dramaturgi: Henna Piirto

Valosuunnittelu: Mika Ijäs

Äänisuunnittelu: Eradj Nazimov

Musiikin sävellys, sovitus ja sellon soitto: Petrus Kähkönen

Rooleissa: Vappu Nalbantoglu, Tuukka Leppänen, Heidi Herala, Jari Pehkonen, Helmi-Leena Nummela, Sanna-June Hyde, Rauno Ahonen, Aino Seppo, Ursula Salo ja Petrus Kähkönen.

 

 

Espoon kaupunginteatterin Breaking the Waves sai vanhan ja harmaantuneen kriitikonkin kyyneliin

BTW_setti1_45 (1)
Helmi-Leena Nummela tekee koskettavan roolin näytelmän Bessinä. Taustalla kuvassa Taneli Mäkelä, näytelmän Jan ja Minna Hämäläinen, näytelmän Dodo. Kuva Otto-Ville Väänänen

Espoon kaupunginteatterin näytelmän Breaking The Waves loppuhuipennus sai silmäni kostumaan. Se ei ole aivan tavatonta. Tämän karun kuoren alla asuu varsin herkkä mieli. Tällä kertaa  silmäkumista karanneet kyyneleet valuivat valtoimenaan aina harmaantuneelle parralle asti.

 

Tanskalainen Lars von Trier ohjasi David Pirien ja Peter Asmussenin kanssa kirjoittamastaan käsikirjoituksesta menetyselokuvan Breaking the Waves. Vaikka Trierin elokuva on elokuvataiteen mestariteos, se kannattaa unohtaa, kun menee katsomaan näytelmää Espoon kaupunginteatteriin tai Turun kaupunginteatteriin. Teatteri on toinen taidemuoto – se syvällisempi ja ilmaisuvoimaisempi tapa kertoa tarinoita. Teatterissa Trierin ja kumppaneiden tarinan syvärakenteet, sen vertauskuvalliset ja symboliset tasot tulevat esiin aivan uudella tavalla.

Eikä se ole sattuma. Teatteri on vuorovaikutuksen perustuvaa yhteisöjen taidetta tässä ja nyt. Siksi se kykenee kuvaamaan niin hyvin niitä näkymättömiä voimia, jotka meitä ihmisten yhteisöissä liikuttavat.

 

Näytelmän tapahtumat on sijoitettu pieneen ja eristyneeseen skotlantilaiseen kalastajakylään, jossa asuu aikoinaan Britanniassa uskontonsa takia vainottuja puritaaneja, tai ainakin uskonnollisessa ehdotomuudessaan sen oloista väkeä. Ehkä kiehtovinta Espoon kaupunginteatterin esityksessä oli se, miten monitasoisesti ja hienovaraisesti se kuvaa tätä uskonnollisen ahdasmielisyyden leimaavaa yhteisöä.

Tässä maailmassa ei ole yhtään lähtökohtaisesti pahaa ihmistä. Kylän ihmiset voivat olla ahdasmielisiä ja suvaitsemattomia, mutta eivät pahoja. Pahuus tulee yhteisön ulkopuolelta. Pahuus pesii tarinan käännekohdassa kylän sataman redillä makaavassa ”punaisessa laivassa”.

 

Näytelmän Bessin tarina on vertauskuva sille kärsimysten tielle, jota poikkeuksellisen herkät ja voimakkaasti tuntevat ihmiset joutuvat yhä nykyäänkin kulkemaan. Myytti taiteilijoista, jotka ovat tulleet kuuluisiksi vasta kuolemansa jälkeen, ei ole syntynyt aivan tyhjästä. Huippulahjakas Trier on neurooseineen ja välillä todella omituisine mielipiteineen epäilemättä tällainen poikkeusihminen.

Näytelmän Bessin maailma syntyy mielikuvista.  Tunnetiloja kuvataan tämän tästä väreillä.  Bessille hyvä sää on sininen. Tarinan myyttiset ainekset aikuisena katolisuuteen kääntynyt Trier on ammentanut katolisesta pyhimyskulttuurista ja mystiikasta.

 

Breaking the Waves on Turun kaupunginteatterin ja Espoon kaupunginteatterin yhteistuotantoa. Turun ensi-ilta Logomo-teatterissa oli viime huhtikuussa.

Liisa Urpelaisen suomennos ja Vivian Nielsenin dramaturgia noudattavat tarkasti elokuvan käsikirjoitusta. Eikä muuten kai voi ollakaan. Kansainvälisten menestyselokuvien plarista ei yleensä ole lupa muuttaa edes pilkun paikka. Myös tämän takia elokuva on paras heittää esityksen ajaksi mielestään.

Olen nähnyt valitettavan vähän Turun kaupunginteatterin esityksiä. Vähäisenkin kokemukseni perusteella uskallan väittää, että Turussa on panostettu poikkeuksellisen näyttelijäntyöhön. Esimerkiksi puhetekniikka on Turun kaupunginteatterin näyttelijöillä todella hanskassa.

Turun kaupunginteatterin taiteelliseksi johtajaksi viime vuonna kiinnitetty Mikko Kouki luottaa ohjaajana näyttelijöihin. Eikä syyttä. Breaking the Waves on näyttelijöiden teatteria.

Bessin rooliin on produktiota varten kiinnitetty nuori, vuonna 1987 syntynyt Helmi-Leena Nummela ja miespäärooliin, Bessiä tarinassa 27 vuotta vanhemman aviomiehen, Janin rooliin veteraani Taneli Mäkelä.

 

Nummela teki lauantain esityksessä huikean hienon roolin. Kaikki oleellinen oli läsnä jo ensimmäisessä, hienosti toteutetussa kohtauksessa, jossa pikkulapsena isänsä menettänyt Bess juttelee meren rannalla mielikuvitusisänsä kanssa.  Hahmo oli heti valmis ja tulkinnan intensiteetti ja herkkyys kasvoivat loppua kohti mittoihin, jotka saivat tällaisen raavaan miehenkin kyyneliin.

Taneli Mäkelä vähäeleinen tapa näytellä sopi erinomaisesti Janin rooliin. Mäkelän roolityö ja hieno karsima istuivat hyvin näytelmän tematiikkaa, jossa kuollut isä puhuu Bessille jumalan äänellä. Tätä paremmin ei katsojalle tarvinnut perustella Bessin ja Janin näytelmän kyläyhteisön mielestä epäsovinnaista rakkautta ja avioliittoa.

 

Markus Tsokkisen lavastus oli pelkistetty ja karu, kuin saari keskellä näyttämön avaruutta. Lavastus korosti näytelmän kyläyhteisön muusta maailmasta eristäytynyttä asemaa. Yhdessä Sanna Malkavaaran valavalle skriinille toteuttaminen videoiden kanssa kokonaisuudesta syntyi näyttämökuvia, joita parempia pitää hakea radioteatterin puolelta.

Malkavaara videoilla huokui ja hengitti majesteettinen valtameri.

Tuomas Lampisen puvustusta pitää vielä erikseen kehua. Helmi-Leena Nummelan rooliasuissa toistuvat oivaltavasti Trierin ja kumppaneiden käsikirjoituksen värikoodit.

 

Äänisuunnittelija Tommi Koskinen ja Kouki ohjaajana ovat käyttäneet esityksen äänimaisemassa 70-luvun alun suuria rock- ja popklassikoita Led Zeppelinin Whole Lotta Lovesta Elton Johnin Goodbay Yellow Brick Rodiin ja T. Rexin Hot Lovesta David Bowien Life On Marsiin. Näytelmässä soitetaan otteita kaikkiaan kymmenestä tällaisesta ainakin oman sukupolveni silmissä ikoneiksi muuttuneista populaarikulttuurin helmistä.

Ratkaisulle on vaikea löytää hyviä perusteluita. Kontrastia näille populaarikulttuurin suurille klassikoille antaa esityksen hautauskohtaus, jonka äänimaisemassa huokailee meri. Rantaan luovien tyrskyjen ääni muodostaa ainakin minun maailmassani ehkä sen kaikkein kauneimman äänimaiseman.

Trierin ja kumppaneiden Breaking the Waves on nyt jollakin tavalla ajan hermolla. Turun ja Espoon kaupunginteattereiden yhteistuotannon lisäksi Suomessa Oulun kaupunginteatteri on tehnyt siitä oman produktionsa, joka tulee ensi-iltaan marraskuussa.  Saksassa näytelmää esitetään parhaillaan ainakin Stuttgardissa.

 

 

 

 

 

 

 

Kolme sisarta Maijalan tapaan

Kolme sisarta näyttelevät Eeva Soivio, Vilma Melasniemi ja Laura Malmivaara. Kuva Noora Geagea
Kolmea sisarta näyttelevät Eeva Soivio, Vilma Melasniemi ja Laura Malmivaara. Kuva Noora Geagea

On varmasti ainakin tuhat ja yksi tapaa dramatisoida ja ohjata Anton Tšehovin Kolme sisarta. Ja sitten on tämä Lauri Maijalan tapa.

Maijala on ohjannut KOM-teatterin Kolmesta sisaresta burleskin komedian. Eikä se ole yhtään huono idea. Myös Tšehov itse oli sitä mieltä, että Kolmea sisarta on komedia.

Maijala on satiirikko, jonka pilkan terävin kärki osuu jälleen tarkasti maalinsa. Tšehovin kolme sisarta on rakastettu klassikko, jonka henkilöhahmot ovat tulkinnasta ja vuosikymmenistä toiseen herättäneet sekä teatterin tekijöissä että yleisössä suuria tunteita. Maijalalta ei ole jäänyt huomaamatta, että tähän tunteiden kirjoon mahtuu myös ylenkatsetta ja pilkkaa. Mokomat luuserit.

Ihminen on oman onnensa seppä. Tätä lakia sisarista nuorin Irina (Laura Malmivaara) lukee lakia KOM-teatterin kohtauksessa työntekoa äänekkäästi vieroksuville luutnantti Tuzenbachille (Juho Milonoff) ja hänen upseerikollegalleen Soljonyille (Eero Milonoff) kokoomuksen Nykypäivästä. Arbeit macht frei!

Se sattuu kummasti tällaisen urautuneen poroporvarin kokoomuslaiseen sieluun.

Maijalan ohjauksessa näytelmän roolihenkilöt eivät ole mitään eteerisiä impressioita, ideaaleja, jotka ovat olemassa vain tajunnan tasolla, vaan lihaa ja verta. Näyttämöllä ja Sorin Sirkuksen katsomon portaissa juostiin keskiviikkona lujaa eikä yhtään kuvaa tai tuolia jätetty kaatamatta.

Meno ja meininki olivat välillä kuin lastentarhassa hoitotätien ylipitkäksi venähtäneen kahvitauon aikana. Kaikki Prozorovan sisarusten talon ikkunat kivitetään rikki.

Lahjakkaan ja omaäänisen taiteilijan tunnistaa varmimmin hänen teostensa kerroksellisuudesta. Maijalan dramatisoinneissa ja ohjaksista tällaisia tasoja löytyy vaikka muille jakaa.

Kolmessa sisaressa liikutaan yhdellä tasolla tekijöille ilmeisen tärkeällä, mutta maallikolle hieman hämäräsi jäävällä tasolla. Maijala on teatterintekijä jo kolmannessa polvessa ja samaa vikaa on ainakin Milonoffin veljeksissä ja Olgan roolin esityksessä näytelevässä Vilma Melasniemessä.

Epäilen, että esityksen herkullisimmat sisäpiirivitsit menivät ainakin meikäläiseltä tällä kertaa yli hilseen. Epäilys syntyy siitä, että Maijala on ohjauksessaan rikkonut kaikki niitä kirjoittamattomia sääntöjä, joita yleensä noudatetaan näytelmän kohtausten rakentelussa.

Maijalan Juoppohullun päiväkirjan filmatisoinnista alkanut yhteistyö lavastaja Markku Pätilän kanssa jatkuu KOM-teatterin Kolmessa sisaressa. Se ei kuitenkaan välttämättä helottanut katsojan osaa. Lavastukseen kuuluu palon arjen askareisiin liittyviä esineitä ja niille on vielä helppo antaa merkityksiä. Se kaikki muu jumittaa helposti korvien välissä jylläävän raksuttimen pitkäksi aikaa.

Lopputulos ei ole kovin katsojaystävällinen, mutta sitäkin mielenkiintoisempi. Maijala ja näyttelijänsä eivät pelkästään kapinoi, vaan tekevät hyviä kysymyksiä.

Teatterin suurten klassikkojen päälle on vuosikymmenten ja vuosisatojen aikana kertynyt luvuton määrä kerroksia eri aikakausia edustavien teatterintekijöiden tulkinnoista. Sekä alkuperäiset tekstit että niistä tehdyt dramatisoinnit ja ohjaukset ovat kuitenkin huippulahjakkaiden ihmisten tekosia.

Tomppeliosaston näkemyksiin ihmisen todellisesta eksistenssistä on päästy kurkistamaan vasta siinä vaiheessa, kun sanomalehdet alkoivat julkaista teatterikritiikkejä. Tavalliset punaniskat eivät tunnetusti juuri runoja rustaa edes kotitarpeiksi, puhumattakaan siitä, että he kirjoittaisivat romaaneja tai näytelmiä.

Mikä on ihmisen todellinen eksistenssi? Ovatko muutamat tähän pölkkypäiden klaaniin sattumalta syntyneet valioyksilöt kelvollisia todistamaan koko ihmiskunnan puolesta? Mistä kumpuaa kaikki tämä kaipaus ja häpeä?

Maijalan töissä minua kiehtoo miehen viljelemä salaviisas sarkasmi. Mies on hanakka provosoimaan, mutta ei tee sitä itsetarkoituksellisesti. Tekstien ja ohjausten ironia haastaa katsojan ajattelemaan.

Näyttelijät ovat epäilemättä sekä fyysisesti että psyykkisesti kovilla Maijalan tarjoilemassa kyydissä. Kun volyyminappulat käännetään kypälle, nupit ovat ja pysyvät kaakossa. Sellainen olotila ei tietenkään anna kovin paljon liikkumavaraa hienovarisiin psykologisiin nyansseihin perustuvalle tulkinnalle.

Kolmessa sisaressa useita eri rooleja näyttelevä Taisto Reimaluoto on KOM-teatterin esityksen huippuhyvien näyttelijöiden joukossa vielä ihan oma lukunsa. Reimaluodolla on aivan ainutlaatuinen lavakarisma ja niin persoonallinen ja omaääninen tapa esittää, että vertailukohtia löytyy tällä hetkellä vain vainajien joukosta. Edesmennyt Veikko Sinisalo tulee hakemattakin mieleen, vaikka miehet ovat sekä habitukseltaan että tyyliltään kuin kahdelta eri planeetalta.

Maijalan opiskelukavereidensa kassa Työväen näyttämöpäiville Mikkeliin tekemä ”Mannerheim eli lapsistasi ei mitään” nosti jonkinlaisen myrskyn Helsingin Sanomien yleisönosastossa muuta vuosi sitten. Miehen taiteellinen lopputyö Muoviukkeli Lahden Teatteri Jukossa oli ainakin meikäläisestä kova juttu.

Maijala on esiintynyt kasi kertaa ohjaajana myös Lappeenrannan kaupunginteatterissa.  Hevosen tarina perustui Maijalan omaan käsikirjoitukseen. Ei lintu eikä kala taas perustui saksalaisen Franz Xaver Kroetzin tekstiin.

Anton Tšehov: Kolme sisarta. Suomennos Martti Anhava. Ohjaus Lauri Maijala, lavastus Markku Pätilä, puvut Niina Pasanen, maskeeraus Leila Mäkynen, valot Kari Vehkonen, äänet Lauri Maijala ja Jani Rapo. Rooleissa Vilma Melasniemi, Eeva Soivio, Laura Malmivaara, Leo Honkonen, Eero Milonoff, Juho Milonoff, Helmi-Leena Nummela, Taisto Reimaluoto, Niko Saarela ja Timo Torikka.