Kansallisteatterin Kirsikkapuistossa saunotaan, ryypätään, lyödään korttia ja rähjätään oikein olan takaa. Silti tästä neljänäytöksisestä komediasta ei oikein ole koko kansan teatterikarnevaaliksi. Mika Myllyahon ja työryhmän tulkinta Anton Tshehovin suuresta klassikosta on sellaiseen tarpeeseen ehkä hieman liian älyllinen ja vaativa.
Erittäin kiinnostavasta esityksestä on siis kysymys. Myllyahon sovitus ja ohjaus on selvästi sukua Lauri Maijalan sovitukselle ja ohjaukselle Tshehovin Kolmesta sisaresta. Myös Kom-teatterin esityksessä jo yksi hullut teki enemmän hyviä kysymyksiä kuin kymmen viisasta ehtii vastata.
Myllyahon ja hänen työryhmänsä esittämät kysymykset ovat minusta erittäin hyviä. Myllyahon työryhmässä älynystyröitä on epäilemättä hierottu mustelmille asti.
Yhden avaimen Kirsikkapuiston arvoitukseen katsoja saa jo hankkimalla käsiohjelman. Siihen on painettu 19 riviä tekstiä ja 118 valokuvaa kohtauksista ja näyttelijöistä. Piti oikein laskea!
No toki käsiohjelman verbaalinen vihje on suoraan hevosen suusta. Siinä siteerataan Tshehovia, joka valittaa vaimolleen lähettämässään kirjeessä sitä, että teatterinjohtaja Vladimir Nemirovich-Danchenko ja ohjaaja Konstantin Stanislavski ovat vääntäneet hänen Kirsikkapuistonsa draamaksi.
Tasoja ja tulkinnanvaraa Tshehovin Kirsikkapuistosta löytyi siis jo ennen kantaesitystä 109 vuotta sitten. Myllyahon ja kumppaneiden sovitus ja toteutus vain alleviivaavat sitä, miten meidän tapamme sekä kertoa että ymmärtää tarinoita, ovat muuttuneet reilussa sadassa vuodessa.
Maailmaa ei enää hallita sanan, vaan kuvan mahdilla. Meidän tapamme kerto ja ymmärtää tarinoita ovat muuttuneet reilun sadan vuoden aikana.
Esityksen esteettinen muoto osuu joka tapauksessa täsmäaseen tarkkuudella Tshehovin näytelmän temaattiseen ytimeen. Esityksessä ollaan hyvin konkreettisesti kahden maailman rajalla.
Meillä jokaisella on muistoja satavuotiaan Kansallisteatterin ”kirsikkapuiston” tähtihetkistä. Näistä menneistä tähtihetkistä Kirsikkapuistosta nousi heti mieleen Kristian Smedsin ylistetty ja parjattu Mental Finland. Tuolloin kansallisteatterin lavalle pystytetty teräskontti edustaa varmasti hyvin tärkeää virstanpylvästä, oikeaa järkälettä suomalaisen teatterin historiassa.
Tähän teräskonttiin kiteytyy nimittäin hyvin kirkas ajatus todellisuuden luonteesta.
Viittaukset toisiin teoksiin ovat taiteessa paitsi sallittuja myös välttämättömiä. On tietenkin löysää puhetta väittää, että jokin aihe on ajassa kiinni. Varmaa kuitenkin on se, että lahjakkaat tekijät joutuvat painimaan samojen kysymysten kanssa.
Hyvät kysymykset eivät aina johda uutta luoviin vastauksiin, vaan umpikujaan, tuhon estetiikkaan. Mitä sitten, kun kaikki kirsikkapuut on kaadettu ja teatterin kaikki lauteet on saatettu vihdoin johonkin tuottavampaan käyttöön? Tulevaisuus on avoin ja epävarma. Elämme välitilassa, jossa kaikki tuntuu olevan myytävänä periaatteista lavasteisiin.
Tshehovin Kirsikkapuiston tarkka ihmiskuvaus on tallella. Mukana ovat kaikki seitsemän kuolemansyntiä ja tietenkin ihmisiä liikuttava rakkauden kaipuu ja se suurin kaikista, häpeä.
Hämmentävää on esityksen mittakaava. Tässä kirsikkapuistossa Kansallisteatterikin kutistuu kartanon kaluston yksityiskohdaksi, seinäkaapiksi, jonka kätköistä Gajev (Esko Salminen) kaivaa esiin vodkapullon ja tarjoaa itselleen ja sisarelleen Ranevskajalle (Tiina Weckströmille) tuikut murheeseen.
Kirsikkapuiston vertauskuvallisuus korostuu Myllyahon ja työryhmän sovituksessa. Se potkii katsojan mielikuvituksen liikkeelle. Hakemattakin tulee mieleen maailmantalouden uusi marssijärjestys, jossa tuhansien miljardien pääomilla operoiva Kiina parhaillaan ihan kirjaimellisesti ostaa maita ja mantuja konkurssin partaalla horjuvilta entisiltä maailman mahtimailta.
Vanha junavertaus on Suomen EU-taipaleella kaluttu välillä loppuun asti. Kirsikkapuistossa se kuitenkin toimii hienosti.
Tosin tämä juna ei ole menossa Brysseliin, eikä edes Pariisiin, vaan pääteasema on jokin paljon ikävämpi paikka. Eikä edes siitä, että me suomalaiset saisimme matkustaa joka tapauksessa hamaan loppuun asti ensimmäisessä luokassa, ole enää mikään kirkossa kuulutettu asia.
Myös ilkikurinen viittaus Ilja Repinin maalaukseen Volgan lautturit toimii. Näiden vankkureiden vetojuhdiksi on valjastettu maailman sadat miljoonan inhimillisemmän ja paremman elämän toivossa raatavat köyhät ihmiset, joita tässä kohtauksessa edustaa vanha lakeija Firs (Ismo Kallio).
_-_Volga_Boatmen_(1870-1873).jpg){kind=link}
Pasi Lampelan Teatteri Jurkkaan tekemä ohjaus Marsha Normanin näytelmästä Hyvää yötä äiti muistutti minua siitä, miten nautittavaa hyvin perinteisiä keinoja käyttävä puheteatteri voi parhaimmillaan olla.
Kansallisteatterin Kirsikkapuisto loihtii näyttämölle niin massiivisen mielenmaiseman, että sen keskellä jokainen näyttelijä ikään kuin kutistuu. Eikä tätä muuta miksikään se, että heidän kasvonsa projisoidaan videoskriinille usean metrin korkuisina.
Illuusio läsnäolosta särkyy. Myllyahon ja työryhmän Kirsikkapuisto ei ole mielenmaisemana mikään maalaisidylli, vaan suurkaupunki.
Yksilötasolla katarsis voi toki johtaa euforiaan, jossa painavimman kritiikin kirjoittaa lopulta se valkotakkinen setä tai täti M3-lomakkeelle. Teatteri on yhteisön tekemää taidetta ja sitä ei voi rakentaa pelkästään tunteiden varaan. Lunastuskokemusta hakevien kannattaa mennä mieluummin vaikka palvotun staran rock-konserttiin.
Huonoimmassa tapauksessa näyttelijät joutuvat piehtaroimaan näyttämöllä alasti sulkia takapuolessa toteuttaessaan ”mestariohjaajan” narsistista itsetehostuksen tarvetta, kuten Harald Birger Olausen sattuvasti kuvaa Andriy Zholdakin Turun kaupunginteatterille ohjaaman Kirsikkapuiston syvintä olemusta.
Maailma ei ole jakamaton, vaan se koostuu monista sisäkkäisistä ja toisiinsa lomittuvista todellisuuksista. Kirsikkapuistossa Kansallisteatterin grand old ladyn Tea Istan piti näytellä Ranevskajan rooli ja Smedsin kauppias Lopahinin rooli.
Istalla on aikaisemmin ollut keskeinen rooli Smedsin ohjaamassa Vertigossa.
Ista luopui roolista vain viisi viikkoa ennen ensi-iltaa vakavan sairauden takia. Samalla myös Smeds jäi pois produktiosta ja hänen tilalleen tuli Jani Volanen.
Viisi viikkoa on lyhyt aika. Oliko esitys keskeneräinen, kuten on väitetty? En tiedä. Ongelma, jos sitä voi ongelmaksi sanoa, piilee siinä, ettei tämän vuodatuksen alkuun kirjoitettuun kysymykseen ole mitään kokoavaa vastausta.
Tai sellaista ei ole löydetty. Taiteesta ei kaiketi kuitenkaan edes kannata puhua, jos oikean vastauksen etsimistä ei edes yritetä.
Käsitteet valmis tai täydellinen eivät kumpikaan oikein sovi ainakaan minun taidekäsityksiini, eivät ainakaan silloin, kun kysymys on teatterista. Mikään ei ole kiveen kirjoitettua. Sitä paitsi jopa Kansallisteatterin vieressä sijaitsevan rautatieaseman ”Kivimiehinä” tunnetut Lyhdynkantajat ovat parhaillaan remontissa. Eli se siitä valmiiksi saamisesta.
Hipsin viime torstaina Kansallisteatterin näytökseen suoraan Peijaksen sairaalasta. Kipeää koipea särki inhottavasti, väsytti ja vitutti. Mieli oli valmiiksi virittynyt torjumaan kaiken, mitä näyttämöllä oli tarjolla.
Kirsikkapuisto kuitenkin mursi kevyesti kaikki nämä mielen muurit. Ilmeisesti lukitsematta oli tällä kertaa jäänyt myös se takaovi, jonka kautta vaikutteita syöpyy mieleen ilman tietoista kontrollia. Muuten on vaikea selittää tätä pitkää vuodatusta.
Taiteen kehityksestä tai merkityksestä on varmaan turha puhua. Yhtä hyvin voi yrittää keksiä vastausta kysymykseen elämän tarkoituksesta ja kaikesta muusta sellaisesta.
Minusta on kuitenkin paikallaan, tai oikeastaan ihan välttämätöntä, että teatteri pyrkii aitoon vuorovaikutukseen sen maailman kanssa, joka alkaa heti teatterin ulko-ovelta. Näin on tehtävä, vaikka siellä ulkona sataisi räntää ja puhaltaisi kolkko koillistuuli.