Avainsana: Heini Junkkaala

KokoTeatterin Norminäytelmä oli ajatusten ja tunteiden catewalk – Tarinan roolihahmot pohtivat identiteettiään ja asemaansa pois sulkevien sääntöjen ristipaineissa – Miten olla oikea ja aito homo?

Metsälintu Pahkisen yhdessä näyttelijöiden kanssa luoma liikekieli säväytti. Vuorovaikutus ja läsnäolo saivat hyvin konkreettisia muotoja. Kuvassa Jani Toivola, Cristal Snow, Petriikka Pohjanheimo ja Cécile Orblin. Kuva © Heidi Bergström

KokoTeatterin Norminäytelmässä suudeltiin paljon. Ei tosin näyttämöllä, vaan taustakankaalle heijastetulla videolla. Naisten toisilleen antamat suudelmat kertoivat hellyydestä, ehkä intohimostakin. Kuka tietää? Oleellista on se, että ne ovat kuvia myös siitä, mikä teatteritaiteessa on kaikki kaikessa.

Näytelmä ei kuitenkaan alkanut vuorovaikutuksen ja inhimillisen läsnäolon korkeaveisuulla, vaan silkalla kauhulla. Näyttämölle työntyi moniraajainen mörkö. Myöhemmin esityksen kuluessa Cristal Snow öyhötti saman peiton alla ja paljasti tuon otuksen oikean, perussuomalaisen karvan.

Yhteisön jäsenenä me noudatamme tälle yhteisölle ominaisia kirjoittamattomia sääntöjä. Marjo Niemen käsikirjoittama Norminäytelmä kertoi näistä säännöistä. Lähes läpitunkemattomaksi viidakoksi tämä normien tiheikkö muuttuu meidän elämässämme siksi, että me olemme kaikki mukana hyvin monissa yhteisöissä, joiden normit ovat usein ristiriidassa keskenään.

KokoTeatterin muodostaman taiteilijayhteisön ratkaisu tähän moninaisuuden pulmaan oli nerokas. Norminäytelmä oli rakenteeltaan ja estetiikaltaan ajatusten ja tunnetilojen catewalk.

Tyhjän näyttämön molemmilla sivustoilla oli rivi vaatetelineitä ja niissä riippui lähes luvuton määrä roolivaatteita. Näyttelijät vaihtoivat rooliasua jokaiseen kohtaukseen. Uudet vaateet, uudet ajatukset – uusi tunnetila. Häkellyttävää, ehkä, mutta se toimi suurenmoisella tavalla. Myös teatteri omat normit on tehty rikottaviksi. Tässä näytelmässä draaman käänteitä olivat näytelmän alku ja sen loppu.

Toinen esityksen muotoon vaikuttanut syy on epäilemättä pakottava sanomisen tarve. Norminäytelmä kesti väliaikoineen kolme tuntia. Se on paljon, kun esitys upeita tanssikohauksia lukuun ottamatta oli lähes katkeamaton sarja monologeja. Joku on laskenut, että näytelmässä on 40 eri roolia.

Kohtaus, jossa päiväkotilapset arvuuttelivat, mitä opettajan soittamat äänet tarkoittavat, oli enteellinen. Cristal Snown istui kohtauksessa pyörätuolissa jalka kipsattuna. Hänen sylissään ja vierellään Cécile Orblin ja Petriikka Pohjanheimo. Edessä lattialla keppihevonen. Kuva © Heidi Bergström  

Hänen ylhäisyytensä William Shakespeare oli kuitenkin joukkoineen läsnä. Teatterin traditioon esityksen sitoivat rooliasuihin ja esityksen äänimaisemaan liitetyt sitaatit. Mielikuvitusta ruokkineen puvustuksen suunnittelusta vastanneen Virve Karoliina Balkin nimi kannattaa painaa visusti mieleen vastaisen varalle.

Perusteet loputtomalle puheelle löytyivät näytelmän alun kauhukohtauksesta. Suomessa rehottaa naisiin kohdistuva väkivalta. Lesboilla ja transnaisilla riski joutua täysin ulkopuolisen hyökkääjän hyökkäyksen kohteeksi on vielä moninkertainen. Toisen naisen suuteleminen julkisella paikalla riittää pahoinpitelyn syyksi. Parisuhdeväkivalta on järkyttävässä yleisyydessään tietenkin vielä asia erikseen.

Homoseksuaalisten tekojen kriminalisointi poistettiin rikoslaista 53 vuotta sitten. Pelon maantiede ei ole kuitenkaan kadonnut minnekään. Näytelmän ensimmäinen kohtaus muistutti meitä tästä yhteiskunnan nyt tyynen pinnan alla piilevästä uhasta. Asenteet ovat vapautuneet, mutta vieläkään emme ole arkisuuden ja tavallisuuden tasolla.

Seuraava muutos voi hyvinkin olla muutos huonompaan. Enemmistön asenteet voivat kiristyä. Jyrkän homovastaisia suomalaisia talibaneja, ”uskon sotureita” istuu nyt jopa maamme hallituksessa.

Kiinnostavinta Niemen kirjoittamassa näytelmässä olivat havainnot poissulkevien normien yleisyydestä sateenkaari-ihmisten muodostamien yhteisöjen sisällä. Jani Toivola esittämä roolihahmo rukoili esityksen alussa jumalaa eheyttämään hänet aidoksi homoksi. Patriikka Pohjanheimon tulkitsema hahmo epäili omaa identiteettiään ja kelpoisuuttaan lesbojen yhteisön jäseneksi, koska oli ollut aikaisemmin naimisissa miehen kanssa.

Sama teema toistui yhä uudestaan. Esimerkiksi Cécile Orblinin tulkitsema hahmo arpoi itselleen lupaa käyttää kuntosalilla sateenkaariväreillä koristeltuja treenihousuja. Epävarmuus omasta identiteetistä ja paikasta omimmalta tuntuvassa viiteryhmässä olivat tämän tarinan roolihenkilölle kipeä paikka.

Ihminen on yhteisöllinen eläin. Toimintaamme ohjaa tavallaan sisäistetty kollektiivinen herruus. Yksilöiksi me muovaudumme yhteisöjen jäseninä. Omaa seksuaalista suuntautumista ei voi kuitenkaan valita. Se tulee annettuna.

Teatteri on yhteisön tekemää taidetta. Siksi on varmaan turha lähteä arvuuttelemaan, mikä on ollut ohjaaja Anna Veijalaisen, dramaturgi Heini Junkkaalan ja koreografi Metsälintu Pahkisen panos kokonaisuudessa. Itse pidin Pahkisen yhdessä näyttelijöiden kanssa luomasta liikekielestä. Se nosti esityksen välittämän energian aivan omalle tasolleen.

Sama energia välittyi myös näyttelijöiden näyttelijäntyöhön. Kun käsikirjoituksen sanottava on kyllin painavaa, sen sai huutaa julki niin, että varmasti kuului.

Muotinäytöksissä catewalkin pinta on yleensä päällystetty hyvin neutraalin värisellä päällysteellä. Komediateatterissa näyttämölle levitettiin ensin kirkkaan punainen ja väliajan jälkeen kirkkaan sininen muovimatto. Käsiohjelmassa ei mainita lavastajaa. Jos on lupa arvata, veikkaan, että nämä koko näyttämön peittäneet värit kuuluivat nerokkaan puvustuksen laatineen Balkin kokonaissuunnitelmaan.

Poikkeuksellisesta estetiikastaan ja muodostaan huolimatta Norminäytelmä oli yhdessä asiassa hyvin perinteistä teatteria. Siihen oli liitetty opetus. Elämä on tässä hetkessä, ei eilisessä tai huomisessa. Niemen sanoin tulevaisuus on tässä ja nyt.

Tätä elämän matkaa symbolisoitiin näytelmän alussa junamatkalla. Tampereelle ja Komediateatterin näyttämölle päästiin kapsäkkien kanssa. Pertti Jarlan mielikuvitusmaailma Fingerpori kuului tällä kertaa johonkin toiseen todellisuuteen.

Norminäytelmä

KokoTeatterin esitys Tampereen Teatterikesässä Komediateatterin näyttämöllä 8.8.2024

Käsikirjoitus: Marjo Niemi

Ohjaus: Anna Veijalainen

Dramaturginen apu: Heini Junkkaala.

Koreografia: Metsälintu Pahkinen

Valosuunnittelu: Ellen Virman

Videot: Laika Lillén

Äänisuunnittelu: Laura Palanne

Pukusuunnittelu: Virve Karoliina Balk

Näyttämöllä: Cécile Orblin, Petriikka Pohjanheimo, Cristal Snow, Jani Toivola

Rakkaita pettymyksiä rakkaudessa KOM-teatterin tapaan – Häkellyttävän hieno Valehtelijan peruukki avasi näköalan teatteritaiteen ytimeen

Pirkko Saisio ja Marja Packalén näyttelivät lähes tyhjällä näyttämölle. K Rasilan suunnittelemat puvut, asusteet ja kengät kuvasivat heidän rakastettujaan ja vihamiehiään, joiden kanssa muistoja kerrottiin usein dialogin muodossa. Kuva Noora Geagea/KOM-teatteri

Me muistamme elämämme ilot ja surut. Muistoihin liittyy lähes aina vahva tunnekokemus.

Unohtaminen on sääntö, muistaminen jotain poikkeuksellista. Näin Valehtelijan peruukin KOM-teatterille dramatisoinut ja ohjannut Heini Junkkaala pohtii muistamisen logiikkaa Susanna Laarin Helsingin Sanomiin tekemässä haastattelussa.   

Junkkaalan terävin oivallus on se, että muistot muuttuvat meidän mukanamme. Muisti ja muistot ovat tavallaan kaksi eri asiaa, vaikka meidän aivojemme biologiset prosessit tuottavat molempia.

Vaikka meidän muistomme on ankkuroitu todellisiin tapahtumiin, häihin ja hautajaisiin, näihin muistoihin liitetyt merkitykset muuttuvat.

Tämän elävän prosessin totuuksista näytelmä on epäilemättä saanut myös hieman arvoituksellisen ja humoristisen nimensä. Elämä on – teatteria! Me teemme oman elämämme klassikoista yhä uusia tulkintoja.

Tähän Junkkaala viittasi, kun hän puhui Laarin haastattelussa Valehtelijan peruukin dramaturgiasta. Meidän muistomme ovat muistikuvia elämämme käännekohdista, harkittujen ja yllättävien käänteiden syistä ja seurauksista.

Valehtelijan peruukin käsikirjoitus perustuu keskusteluihin, joissa Marja Packalén ja Pirkko Saisio tilittivät muistojaan urastaan ja ihmissuhteistaan. Keskustelut videoitiin ja Junkkaala litteroi ne vielä parille. Tekstiä syntyi yli 400 sivua eli hyvinkin yhden romaanin tarpeiksi.

Se on ollut valtava työ. Edes kahden hienon taiteilijan muistot eivät dramatisoi itse itseään.

Lopputulos oli joka tapauksessa hyvin tiivis. Vaikka Valehtelijan peruukki kesti väliaikoineen kaksi tuntia ja 20 minuuttia, jokainen sen kohtaus oli merkityksellinen, sisälsi uuden ajatuksen tai tarkkanäköisen havainnon.

Esimerkiksi kohtaus, jossa käsiteltiin suuriin ikäluokkiin kuuluvien taiteilijoiden ajatteluun ja uraan 70-luvulla vaikuttanutta taistolaisuutta. Tässä kohtauksessa myös vaatenaulakkoon ripustettu pukumies, taideyhteisön kommunisti agitaattori sai harteilleen valehtelijan peruukin.

Yhdellä taidokkaasti rakennetulla kohtauksella tehtiin näkyväksi, miten meidän kollektiivisista tarinoista syntyvä intersubjektiivinen tarinoiden todellisuus vaikuttaa meidän muistoihimme.

Saisi kirjailijana ja Packalén näyttelijänä ovat myös itse olleet luomassa omalla työllään tätä tarinoiden todellisuutta. Saision laajaan tuotantoon kuuluu muun muassa kolme omaelämänkerrallista romaania.

Laarin haastattelussa Packalén totesi, että seitsenkymppisen elämän hyviin puoliin kuuluu se, ettei oikeastaan mitään tarvitse enää hävetä. Kun ei tarvitse hävetä, ei ilmeisesti tarvitse myöskään esittää mitään. Packalénin ja Saision näyttelemisessä, tai pitäisikö sanoa läsnäolo näyttämöllä oli lumoavaa.

Saisio ja Packalén ovat julkisuuden henkilöitä, joiden elämänvaiheet ovat pienessä maassa ainakin heidän ikätovereidensa tiedossa. Siksi Junkkaalan ja dramaturgi Elina Snickerin dramaturginen ratkaisu, etäännyttäminen lisäsi esityksen vaikuttavuutta.

Saision ja Packalénin rakastetut, puolisot, lapset ja vihamiehet olivat tarinoissa mukana nimettöminä, viitteellisinä hahmoina. Ratkaisu vei meiltä katsojilta sinänsä peri-inhimillisen tirkistelyn ja juoruilun halun ja avasi näkymän tämän esityksen ytimeen.

Kymmenen vuotta sitten Junkkaala, Saisio ja Packalén tekivät Kom-teatteriin omaelämänkerrallisen esityksen Odotus. Tuolloin Saisio ja Packalén olivat vasta siirtymässä sille ristiriitaisten tunteiden miinakentälle, joka erottaa meidät kuusikymppiset kuolemasta.

Valehtelijan peruukissa nämä odotukset ovat alkaneet toteutua. Väliajan jälkeen näyttämölle astui tummansiniseen poplariin pukeutunut herra, jota sekä Sainio että Packalén yrittivät komentaa loitommalle.  

Seitsenkymppisistä useimmat ovat jo haudanneet omat vanhempansa. Sen jälkeen kuolema vierailee väistämättä yhä useammin meidän elämän piirissämme, mitä vanhemmiksi me itse elämme. Omaan sukupolveen kuuluvat läheiset ja ystävät alkavat kuolla toinen toisensa jälkeen.

Pitkässä parisuhteessa elänyt Saisio pohti, kumpi jää leskeksi. Packalén kertoi yksinäisyydestä, joka yllätti, kun vierailulla olleet lapsenlapset lähtivät pois.

Sydänsuruja, yksinäisyyttä ja kuolemanpelkoa vastaa Saisiolla ja Packalénilla oli tepsivä lääke. Elämä on suurta draamaa, mutta tyylilajin voi aina välillä valita komedian puolelta.

Näytelmässä Saisio kertoi, mikä erottaa seitsemänkymppisen ihmisen kuusikymppisestä: kymmen vuotta tapahtumarikasta ja merkityksellistä elämää.

Ikääntyminen iskee virtsateihin ja niveliin. Ruumis muuttuu raihnaiseksi, eikä asiaa voi auttaa. Vanhuudessa on kuitenkin myös armollinen puolensa. Jos pää vain kestää kasassa, saamme edelleen uida niin paljon, kuin suinkin haluamme.

Opimme vihdoin olemaan kilttejä myös itseämme kohtaan.   

 Valehtelijan peruukki

Kantaesitys KOM-teatterissa

Teksti Heini Junkkaala, Marja Packalén, Pirkko Saisio

Ohjaus Heini Junkkaala

Dramaturgia Elina Snicker

Lavastuksen ja puvustuksen suunnittelu K Rasila

Maskeerauksen suunnittelu Leila Mäkynen

Äänisuunnittelu Antti Puumalainen

Valosuunnittelu Tomi Suovankoski

Kuiskaaja Linu Torniainen

Näyttämöllä Marja Packalén ja Pirkko Saisio