Avainsana: Harri Nousiainen

Marina Meinanderin ja Kirsi Porkan Tuohtumus on osuva kuvaus tämän päivän todellisuudesta – syvyyttä näytelmän teemoille antoi vavahduttavan hieno näyttelijäntyö – voimakas illuusio läsnäolosta välittyi näyttöruudunkin kautta

Kansallisteatterin Tuohtumus näytelmästä tehdyn tallenteen katsoja saa nauttia upeasta näyttelijäntyöstä. Kuvan kohtauksessa on kyse sisarten välisestä vihapuheesta. Näytelmän Solveig (Sari Puumalainen) käy päälle ja hänen sisarensa Ella (Anna-Maija Tuokko) on altavastaajana. Ilmeet, käsien liikkeet ja vartaloiden asennot kertovat sanattomasti kohtauksen kuvaamista tunnetiloista. Kuva Katri Naukkarinen/Kansallisteatteri

Kansallisteatterin Tuohtumus kantaesitettiin Vallilan konepajalla, Vallilan Kansallisteatterin näyttämöllä 17. syyskuuta. Verkossa suoratoistona esitettävä tallenne näytelmästä kuvattiin 5. tammikuuta. Tuolloin näytelmä esitettiin ilman yleisöä.

Taltioinnissa on käytetty useita kameroita, vaihtuvia kuvakulmia, voimakaita lähikuvia ja myös, näin otaksun, digitaalisen kuvankäsittelyn tarjoamia mahdollisuuksia. Kuvakulmien vaihdot toivat esitykseen mukaan elokuvailmaisusta tututun elementin, leikkauksen.

Taltiointi on erinomaista työtä. Lähikuvat antoivat myös tallenteen katsojalle uuden kuvakulman näyttelijän työhön. Lähikuvat näyttivät, miten tavattoman taitavasti Sari Puumalainen, Anna-Maija Tuokko, Jukka-Pekka Palo, Pirjo Määttä, Lumi Aunio ja Harri Nousiainen käyttivät ilmeitä, eleitä, vartalon liikkeitä, koko fyysisen esittäminen kirjoa roolihahmojensa tunnetilojen kuvaamiseen. Vaikka suora vuorovaikutus puuttui, illuusio läsnäolosta kasvoi häkellyttävän voimakkaaksi.

Kansallisteatterin Tuohtumus on suoratoistonakin ehdottomasti teatteria.

Pohjan loistavalle näyttelijäntyölle antoi Marina Meinanderin ja Kirsi Porkan ajateltu ja syvällinen käsikirjoitus. Tekijöiden mukaan Tuohtumus on tragikomedia sanojen voimasta. Näytelmä keskiössä on vihapuhe, mutta itse tarinasta kasvoi kokovartalokuva suomalaisen yhteiskunnan tilasta.

Esityksen kolmas tukipylväs oli Meinanderin ja Porkan oma ohjaus. Kohtaukset oli toteutettu hienosti, tunnetilat kohtauksesta toisen vaihtuivat dramaattisesti ja jopa monet pienet yksityiskohdat olivat tavattoman ilmaisuvoimaisia. Kaikkea ei tarvitse sanoa, kun kokonainen uusi maailma voidaan avata katsojalle myös pienillä eleillä.

Riemastuttava oli esimerkiksi tragikoominen kohtaus, jossa perheen vakavasti sairas isä (Palo) harjoitteli tyttärineen ja tyttärentyttärineen tulevia hautajaisiaan. Kun hänen tyttärensä Solveig (Puumalainen) oli ehtinyt muistopuheessaan kohtaan, jossa hän käsitteli isänsä uraa kunnallispolitiikassa, arkussa makaava Palo nosti ylös oikean (!) kätensä, jossa hän piteli punaista ruusua.

Kohtaus oli paitsi hauska myös valaiseva. Ainakin minun sukupolveni katsojalle tämä yksi pieni ele kuvasi lähes kattavasti näytelmän suuriin ikäluokkiin kuuluvan isän koko elämänuraa opettajana ja kunnallispoliitikkona. Viime vuosisadalla sosiaalidemokraatit käyttivät ruusutunnusta vaalimainonnassaan ja jakoivat punaisia ruusuja vaalitilaisuuksissa.

Tarinan keskiössä ovat keski-ikään ehtineet sisarukset Solveig ja Ella (Tuokko) elämänsä taitekohdassa. Sisarusten elämää ja valintoja ovat aikaisemmin muokanneet ja varjostaneet äidin varhainen kuolema ja Ellan teiniäitiys. Uusi uhka on isän vakava sairaus ja lähestyvä kuolema.

Yksityisestä yleiseen perheen tarina avattiin näytelmässä sillä, että Ella oli urallaan vakavaan kriisiin vihapuheen takia joutunut freelancer toimittaja ja Solveig loi nelikymppisenä uutta uraa kouluttautumalla ja pyrkimällä hoivayhtiön Corecaren johtajaksi ja johtajana uudistamaan hoivakodin toimintaa.

Solveig piti korkealentoisia puheita pomoilleen uuteen asemaansa pyrkiessään ja alaisilleen pyrkiessään toteuttamaan näitä ideoitaan.

Meinanderin ja Porkan näytelmän temaattinen kärki on näiden kahden erilaisen puheen vaikuttavuudessa.

Meidän itse kunkin elämä, oma minuus on alati muuttuva hyvin monimutkaisten vuorovaikutusmekanismien summa. Meinanderin ja Porkan syvällinen käsikirjoitus ja näyttelijöiden upea näyttelijäntyö antoivat roolihenkilöille sävyjä ja syvyyttä. Syntyi kaikupohjaa kysymyksille, joita näytelmän tekijät tekivät sekä itselleen että meille katsojille: Miksi parhaassa työiässä olevien ihmisten vakavasta masennuksesta on tullut alati paheneva kansantauti?

Kyselytutkimusten mukaan Suomessa elää maailman onnellisin kansa. Miksi sitten tämän tyynen pinnan alla kuplii synkkä viha?

Meinander ja Porkka eivät kuulu niihin, joiden mielestä aggressioiden taustalla on aina patologinen maskuliinisuus, väkivaltainen ja misogyyninen mieskulttuuri. Ellan maalittamisesta sosiaalisessa mediassa ja verkkolehtien kommenttipalstoilla jäi näytelmässä kiinni keski-ikäinen ja keskiluokkainen nainen, jolla on sekä koulutusta että yhteiskunnallinen asema, jonka voi menettää.

Minulla ei ole vielä ollut tilaisuutta tutustua katsojana Vallilan korjaamolle rakennettuun teatteriin. Tuohtumuksen lavastuksesta voi kuitenkin päätellä, että tilaa on runsaasti käytössä.

Katri Rennon suunnittelema lavastus ja Ville Toikan valosuunnittelu tulkitsivat osuvasti näytelmän teemoja. Voimakkaan mielenjärkytyksen kokeneet ihmiset, sellaiset kuin näytelmän potkut työstään saanut Solveig, jakavat varmasti tunteen siitä, miten seinät tuntuvat kaatuvan päälle.

Ainakin minä näin Rennon lavastuksessa näytelmän teemojen valossa myös vahvan symbolitason. Hyvinvointiyhteiskunnasta on todellisuudessa jäljellä vain enää mahtavat kulissit. Vanhusten hoivapalvelut ei ole ainoa yhteikunnallinen kipupiste. Aivan yhtä katteetonta alkaa nykyisin olla puhe tasasa-arvoisesta koulutuksesta tai terveydenhoidosta.

Näytelmän Corecare ei ole hoivapalveluja tarjoava vanhusten koti, vaan tuotantolaitos, jonka logoon on laitettu kovasti Metsä Groupin hirvenpäätunnusta muistuttava logo.

Hyvää tarkoittava puhe tavoitteista ja keinoista saa yhä vähemmän vastakaikua, koska ristiriita puheiden ja todellisuuden välillä on voimakas. Se antaa tilaa vihapuheelle ja valehtelulle. Yksilöpsykologian tai laumadynamiikan kannalta keskiaikaiset noitavainot ja tämän päivän somemyrskyt eivät eroa mitenkään toisistaan. Sosiaalisen median kaikupohja vain laajentaa tämän joukossa tiivistyvän tyhmyyden järjettömiin mittasuhteisiin.

Näytelmän äänisuunnittelusta ovat vastanneet Veli-Pekka Lahtela ja Olli Valkola. Tallennetussa esityksessä näyttelijöillä on käytössä otsamikrofonit. Ilmeisesti esityksen taltioinnin äänityksessä on käytetty teatterin omaa tekniikkaa. Esityksen äänimaailma oli kirkas, selkeä ja luonnollinen, mikä ei jostain minulle tuntemattomasta syystä ole mikään itsestäänselvyys suomalaisissa televisiosarjoissa.

Tuohtumus ei teatterin ilmoituksen mukaan palaa enää syksyllä ohjelmistoon. Se on syytä katsoa nyt striimattuna kotisohvalta. Toivottavasti teatterilla on mahdollisuus vielä saada se mukaan kansainvälisille festivaaleille. Näytelmässä on potentiaalia palkintosijoille.

Tuohtumus

Kansallisteatterin 5.1. taltioitu esitys suoratoistona verkossa 17.3.2021.

Näytelmän voi katsoa keikalla.fi sivuston kautta. Sivulta löytyvät ohjeet palvelun käytöstä.

Näytelmä on katsottavissa ainakin 31.7. asti. Esitys kestää tunnin ja 55 minuuttia.

Käsikirjoitus ja ohjaus Marina Meinander ja Kirsi Porkka

Lavastus Katri Rento

Pukusuunnittelu Saija Siekkinen

Musiikki Riikka Talvitie

Valosuunnittelu Ville Toikka

Äänisuunnittelu Veli-Pekka Lahtela ja Olli Valkola

Videosuunnittelu Petri Tarkiainen

Naamioinnin suunnittelu Laura Sgureva-Cox

Rooleissa Sari Puumalainen, Anna-Maija Tuokko, Jukka-Pekka Palo, Pirjo Määttä, Lumi Aunio ja Harri Nousiainen

Ranskan Jean-Marie Le Pen kohtaa Kansallisteatterissa Vlad Seivästäjän – Pirkko Saision satiiri osuu ja uppoaa

Sinikka Sokka, Ulla Tapaninen ja Tiina ”Tinze” Weckström varastivat välillä koko shown upeilla bravuureillaan. Tarja Simonen pukusuunittelu ja Jari Kettusen naamioinnit antoivat esitykselle aivan oman esteettisen ilmeen. Kansallisteatterin Mustassa Saarassa oli voimaa kuin siinä pienessä, gallialaisessa kylässä. Kuva Tuomo Manninen/Kansallisteatteri

Kansallisteatterin Musta Saara on rohkeaa ja hyvin ilmaisuvoimaista teatteria. Nyt uskalletaan sanoa, miten pieniä populistien pelut ovat.

Esitys oli komea kuin mikä. Kansallisteatterin näyttelijäkunnasta löytyy mahtavasti lauluvoimaa. Upean näyttelijäntyön kruunasivat Sinikka Sokan, Ulla Tapanisen ja Tiina Weckströmin yhdessä ja erikseen näyttämöllä esittämät bravuurit.

Käsikirjoittajilla Pirkko Saisiolla ja musiikin sovittaja Jussi Tuurnalla oli meille tärkeää sanottavaa. Miten vastustaa sitä hulluutta, joka jälleen nostaa päätään Euroopassa?

Teatterin ase on nauru. Musta Saara on hillittömän hauska kabaree. Tosin nauru tarttui siellä katsomon puolella usein kurkkuun niin kuin pitääkin.

Saision ja Tuurnan satiirin kohteina ovat Euroopan äärioikeistolaiset ja populistiset liikkeet ja puolueet, jotka ovat viime vuosina saaneet reilusti lisää kannatusta. Samaan aikaan sekä maahanmuuttajien että romanien, Euroopan unionin kansalaisten kaltoin kohtelu saa yhä räikeämpiä muotoja.

”Valitettavasti joudumme pitämään Italian romanit, koska emme voi karkottaa heitä.” Näin pahoitteli sisäministeriksi Italian vaalien jälkeen noussut oikeistopopulistisen Lega-puolueen johtaja Matteo Salvin, kun hän esitti ulkomaalaisten romanien välitöntä karkotusta.

Lainaus on käsiohjelmaan painetusta toimittaja Heikki Aittakosken esseestä Oikeistopopulismin tuuheat metsät, jossa hän kuvaa näiden liikkeiden viimeaikaisia edesottamuksia Euroopan maissa.

Populistisiin liikkeisiin mahtuu hyvin sekalaista ja sekopäistä sakkia. Yhteistä kaikille Euroopan populistisille liikkeille on se, että niiden kyydissä suuntaa ei katsota navigaattorista vaan peruutuspeilistä. Nationalismi rehottaa ja sille kaivetaan esikuvia historiasta. Ranskan Kansalliselle liittoumalle Marie Le Pen on ilmiselvästi kuin uudesti syntynyt Orléansin neitsyt Jeanne d’Arc.

Saisio ja Tuurna ovat kylväneet tekstiin ja esityksen musiikkiin hykerryttävän määrän viittauksia Euroopan historiaan. Välillä käytiin aina parin vuosituhannen päässä menneisyydessä, katsomassa, miten ensimmäiset kristityt pakenivat airottomilla veneillä henkensä kaupalla Välimeren yli kristittyjen vainoja.

Historia lomittui hienosti tämän päivän uutisiin. Mukana olivat tietenkin myös ne kaikkein kipeimmät kuvat Turkin rannikolla lähellä Bodrumin satamakaupunkia hukkuneesta pikkupojasta Aylan Kurdista.

Ohjaaja Laura Jäntti on hyödyntänyt tämän runsaudenpulan loistavasti. Nousut ja laskut seurasivat toisiaan nopealla rytmillä ja välillä kohtaukset etenivät pyörryttävällä vauhdilla. Ainakin minä meinasin tikahtua, kun Katariina Kaitue Marie La Peninä alias Marina Teräväkynänä karautti miekka ojossa näyttämölle espanjalaisella ratsulla valkoiset hiukset ja valkoinen lippu hulmuten.

Luojan kiitos Kaituan takapuolen turvaksi tämä katolisen inkvisition jalostama puuhevonen oli satuloitu ihan oikealla satulalla.

Satiiri on tyylilajina täynnä sudenkuoppia varsinkin nyt kun loukkaantumisesta on tullut kaikessa keskustelussa uusi normaali. Sen vuoksi Tapaninen piti meille jo esityksen alussa pienen oppitunnin siitä, mitä kulttuurinen appropriaatio tarkoittaa. Hieno sivistyssana meinaa kulttuurin lainaamista, pahimmillaan omimista

Olisi oikeastaan ihan mukava tietää, miten taajaan teatterinjohtaja Mika Myllyahon puhelin on soinut Mustan Saaran ensi-illan jälkeen.

Esityksen häkellyttävällä runsaudella on tietenkin kääntöpuolensa. Lauantaina vieressäni istunut pariskunta sai ilmeisesti tarpeekseen jo ennen väliaikaa ja lähti kalppimaan katsomosta.

Liika on aina liikaa, mutta Musta Saara edusti kyllä juuri sitä teatterin lajia, jossa kohtuus on ehdottomasti liian vähän. Itse en katsojana olisi mistään hinnasta luopunut esimerkiksi kohtauksesta, jossa Juha Mujeen näyttelemä Jean Marie Le Pen alias Janne-Maria Teräväkynä kohtaa Timo Tuomisen näyttelemän Vlad Seivästäjän alias kreivi Draculan.

Asetelma ja koko kohtaus olivat ihanan pähkähulluja. Kaiken lisäksi Tuominen lauloi todella komeasti. Lappeenrantalaisten kannattaa painaa mieleensä, että Tuominen esittää 19. marraskuuta Jacques Brelin lauluja kaupungin oman teatterin pienellä näyttämöllä. Älkää vaan jättäkö väliin.

Satiiriin kuuluu, ettei Draculan esikuvassa, oikeassa Vlad III:ssa, Transilvaniaa 1400-luvulla hallinneessa ruhtinaassa ei ollut mitään hauskaa. Käsiohjelmassa kirjailija Jani Saxell kertoo, että 1400-luvulla Manner-Eurooppaan levittäytyneet romanit joutuivat maaorjuuteen ja epäilemättä myös Vlad Seivästäjän kaltaisten tyrannien mielivallan alle.

Mutta mitään oikeasti hauskaa ei tietenkään ole myöskään Ranskan Kansallisen liittoutuman perustajassa Jean Marie La Penissä eikä hänen liikettä nyt johtavassa tyttäressään.

Ihminen on erehtyväinen. Jani Karvisen näyttelemä Pitkä Laiha Sika on yritetty tainnuttaa teurastusta varten lyömällä elukkaa kirveen teräpuolella päähän. Musta Saara ei ole mikään faabeli, kuten näyttämöltä vakuutettiin. Karvisen sika ja Erkki Saarelan Tanssiva Karhu olivat esityksen arvoituksellisimmat hahmot.

Itse kuvittelin, että molemmat hahmot viittasivat ainakin siihen hybridivaikuttamiseen, jolla Venäjä pyrkii horjuttamaan Euroopan unionin yhtenäisyyttä rahoittamalla eri maiden oikeistopopulistisia puolueita.

Toki tanssiva karhu on kuulunut varmasti myös satoja vuosia sirkustaiteella itsensä elättäneiden, vaeltavien romanien perinteisiin.

Itse kuitenkin pohdin yhä, miksi tämä sika, oikea EU- ja hallituslobbarin arkkityyppi on pitkä ja laiha?

Tuurnan johtama teatterin orkesteri on kyllä raju bändi. Tuurna on sovituksineen, Kati Lukka lavastajana, Morten Reinan valosuunnittelijana, Jussi Matilainen, Ville Leppilahti ja Sakari Kiiskinen äänisuunnittelijoina ja koreografi Janne Marja-aho ovat yhdessä Jäntin kanssa vastuussa siitä, että Mustasta Saarasta on tullut sellainen ihanan jämäkkä mylläkkä kuin se lauantaina oli.

Tarja Simone on myös pukusuunnittelijana tehnyt kerralla selväksi, että nyt mennään. Simonen hulvaton kabareetyyli sopi esitykseen kuin nenä päähän.

Kansallisteatteri

Musta Saara, kantaesitys Suomen Kansallisteatterin suurella näyttämöllä

Käsikirjoitus Pirkko Saisio

Ohjaus Laura Jäntti

Musiikki Jussi Tuurna

Koreografia Janne Marja-aho

Lavastus Kati Lukka

Puvut Tarja Simone

Naamiointi Jari Kettunen

Valot Morten Reinan

Äänisuunnittelu Jussi Matikainen ja Ville Leppilahti

Rooleissa Juha Muje, Katariina Kaitue, Janne Marja-aho, Sinikka Sokka, Ulla Tapaninen, Tiina Weckström, Erkki Saarela, Jani Karvinen, Timo Tuominen, Kristiina Halttu, Annika Poijärvi, Harri Nousiainen, Mikko Kauppila, Ville Mäkinen

Kansallisteatterin Koivu ja tähti tuo näyttämölle suurten ikäluokkien taistolaisvuosien henkisen krapulan

Koivun ja tähden esillepano on upea. Huikea lavastus alkoi kuitenkin syödä näyttelijöiden läsnäoloon perustuvaa esittämisen ydintä. Kuvassa Riku Nieminen esittää yhtä näytelmän ikimetsän puista. Kuva Stefan Bremer/Kansallisteatteri

Kansallisteatteri juhlistaa Suomen satavuotiasta itsenäisyyttä Pirkko Saisiolta tilatulla näytelmällä Koivu ja tähti. Toteutus ei tuo ainakaan minun mieleeni ensimmäisenä Zacharias Topeliusta, vaan vanhat SF-elokuvat. Esityksen ylöspano on häikäisevän komea, mutta mahtipontinen lavastus jättää myös ohjaaja Laura Jäntin pulaan: Hirsimökkien vaellus näyttämöllä aiheutti esitykseen ikävää tyhjäkäyntiä.

Toki myös Saision Suomen historiallisista vaiheista kirjoittama, tajunnanvirtaa muistuttava saaga on tekstinä ongelmallinen. Koivu ja tähden kohtaukset muistuttivat välillä ikävästi suomalaista sketsiviihdettä. Puhe jatkui vielä sen jälkeen, kun kohtauksen kärki oli jo taittunut.

Kansallisteatterin juhlavisiossa suomalaisuus on ollut vilua ja nälkää. Jo lähitulevaisuudessa meitä odottaa ekokatastrofi ja tuonen lautturi, joka korjaa omansa pois. Nälkämaan ja maailmanlopun väliin mahtuu välitila, jossa näytelmän roolihahmot höpöttävät kukin omiaan. Kukin elää omassa henkisessä kuplassaan.

Sodan kokeneiden sukupolvien suuri projekti, hyvinvointiyhteiskunta on heidän lastensa ja lastenlastensa toimesta muuttunut kuplataloudeksi.

Saision ja kumppaneiden kansalliselle päänäyttämölle maalailema kuva suomalaisuudesta ja meistä suomalaisista on surullinen ja aika tavalla myös naurettava. Omaa kruunuaan voi aina yrittää kirkastaa heittäytymällä rähmälleen kuraan, muta aidosta nöyryydestä tässäkään tuskin on kysymys.

Mutta toisaalta Saision harjoittama itseruoskinta on mitä suurimmassa määrin suomalaisuutta.

Väliajan jälkeen näytelmä muuttui kiinnostavaksi, kun näyttämölle raahattiin miehissä suurikokoinen Leninin patsas. Samalla näytelmä sai jollakin tavalla omakohtaisen sävyn. Otaksun, että Saisio kuuluu niihin ikäluokkansa edustajiin, joita Suomen nuoren kulttuurieliitin hurahtaminen stalinismiin vaivaa yhä.

Näytelmän Lenin oli kuin Tommy Hellstenin virtahepo olohuoneessa. Suomen nuoret älyköt ryhtyivät joukolla kannattamaan ideologiaa, jonka nimissä aggressiivinen ja imperialistinen suurvalta miehitti naapurimaitaan. Suuriin ikäluokkiin kuuluvat nuoret eivät enää 70-luvulla voineet olla täysin tietämättömiä rikoksista ihmisyyttä vastaan, joita kommunistisen ideologian nimissä oli tehty.

Täytyy tunnustaa, etten ole kovin hyvin perillä siitä, millaista keskustelua aiheesta on käyty vihervasemmiston sisällä suurten ikäluokkien edustajien välillä. Tulkitsen Saision näytelmää kuitenkin niin, että hiljaisuus on ollut suorastaan korvia huumaavaa.

Näytelmän päättävät maailmalopun kuvat olivat komeita, mutta myös ennalta arvattavia. Huono omatunto ja apokalyptiset visiot tahtovat kulkea meidän kristillisessä kulttuurissamme käsi kädessä. Tieteen kylmien tosiasioiden edessä taiteen tekijät muuttuvat usein jotenkin hampaattomiksi. Omiin maailmalopun visoihin ei osata suhtautua kriittisesti.

Ehkä vika on minussa. En tunnistanut sitä todellisuutta, jossa näytelmän rapujuhlia viettävät roolihahmot elivät. Kohtaukset muistuttivat epäilyttävästi Maikkarin Putouksen sketsihahmokilpailuja.

Helsingin Sanomien Lauri Meri on varmasti oikeassa, kun hän kritiikissään arvelee, että Jäntti on ohjannut Koivua ja tähteä kieli keskellä suuta. Saision tekstistä olisi varmaan toisenlaisella ohjauksella syntynyt jonkinlainen sketsikokoelma.

Jäntin valitsema tapa ajoittaa kohtaukset tekivät näytelmästä jonkinlaisen historiallisen kuvaelman. Jännitteitä tarinaan syntyi, kun päästiin nykyaikaan, rapujuhliin ja Lenin patsas raahattiin paikalle.

Lavastaja Kati Lukan, pukusuunnittelija Tarja Simosen, valosuunnittelija Morten Reinanin ja kumppaneiden skenografia oli ja on todella upea. Kohti näyttämön korkealla olevaa kattoa kurkottava lavastus alkoi kuitenkin syödä teatterin kaikkein tärkeintä ilmaisukeinoa, näyttelijöiden läsnäoloa.

Tässä esityksessä se näyttämön neljäs seinä tuli kovin konkreettiseksi.

Esitys muistutti hieman kirkonmenoja korkeassa katedraalissa. Liturgiasta ja saarnoista huolehtivat näytelmän Kristoffer (Jukka Puotila) ja Hagar (Tiina Weckström) ja muiden näyttelijöiden tehtävänä oli toimia enkelikuorona. Jäntti vei esityksen teatterin antiikin Kreikasta periytyville juurille.

Voin kuvitella, että Saision teksti toimisi paremmin, jos hän olisi kirjoittanut libreton ja näytelmän hienosta musiikista vastannut Markus Fagerudd olisi säveltänyt siitä oopperan Kansallisoopperalle.

Kansallisteatteri, suuri näyttämö: Koivu ja tähti 28.10.2017

Näytelmän käsikirjoitus: Pirkko Saision

Ohjaus: Laura Jäntti

Lavastus: Kati Lukka.

Puvustus: Tarja Simone

Musiikki: Markus Fagerudd

Valosuunnittelu: Morten Reinan

Äänisuunnittelu Raine Ahonen ja Esko Mattila

Naamiointi: Jari Kettunen

Rooleissa: Katariina Kaitue, Mari Lehtonen, Petri Manninen, Riku Nieminen, Harri Nousiainen, Karin Pacius, Jukka-Pekka Palo, Heikki Pitkänen, Jukka Puotila, Elsa Saisio, Sonja Salminen, Paula Siimes ja Tiina Weckström

Kahden kerroksen väkeä

Kansallisteatterin näyttämökuvat ovat jälleen upeita pieniä yksityiskohtia myöten. Kuvan kädet kuuluvat Esa-Matti Logille, joka näyttelee Satinin roolin. Kuva Kansallisteatteri/Stefan Bremer

Kansallisteatterin Pohjalla alkaa komeasti. Ensimmäinen kohtaus kestää yli 15 minuuttia eikä sen aikana sanoa yhtään vuorosanaa. Silti ohjaaja Janne Reinikainen näyttelijöineen loihtii näyttämölle kerralla kaikki Maxim Gorkin samanimisen novellin keskeiset teemat. Kysymys on rakkaudesta, intohimosta, petoksesta ja kuolemasta.

Ensimmäisen kohtauksen naturalistinen tyyli tuo esiin myös syrjäytymisen psyykiset, yksilöön liittyvät ulottuvuudet, ne ihmistyypit ja kohtalot, jotka minulle tulivat tutuiksi, kun entisessä elämässäni tein töitä ja näin nälkää Helsingin kaupungin huoltoviraston huoltotarkastajana asunnottomien osasto kuutosella (Helsingin kaupungin sosiaalityöntekijöilleen maksamat palkat ja kaupungin vuokrataso eivät 80-luvun alussakaan olleet missään balanssissa).

Reinikaisen ja Eva Buchwaldin sovitus antaa terävän kuvan Gorkin vaellusvuosista, jotka hän eli yhteiskunnan pohjalle ajautuneiden ihmisten parissa viime vuosisadan alun Venäjällä. Gorkin novellin kuvaamat ihmistyypit ovat hyvin tunnistettavia.

Hätkähdyttävintä Kati Lukan lavastamassa ja Tarja Simosen puvustamassa näyttämökuvassa on se, ettei mikään ole oikeastaan muuttunut reilussa sadassa vuodessa. Syrjäytymisen syyt ja seuraukset olivat 1900-luvun alun Venäjällä ihan samat kuin ne ovat 2010-luvun Suomessa.

Jo lapsena alkanut kaltoinkohtelu, neurologiset ongelmat, mielenterveyden häiriöt ja päihteet sysivät ihmisiä tielle, jonka päässä odottaa vankila ja lopullinen syrjäytyminen. Mekanismit ovat yhä samat, vaikka tämän päivän Suomessa ei kuolla nälkään eikä kengät ja lämpimät vaatteet tai niiden puute se tekijä, joka ratkaisee, saako vielä elää, vai pitääkö kuolla seuraavan pakkaskauden aikana.

Vaikka Reinikainen onnistuu sanomaan kaiken oleellisen jo ensimmäisten 15 minuutin aikana, näytelmä tietenkin jatkui vielä hyvän tovin. Alun julman naturalistinen näytelmä alkaa kuin vaivihkaa saada romanttisia sävyjä. Köyhien yömajan asukkaat järjestävät juhlat osoittaakseen, että heillä on jotakin vielä rahaa ja muuta maallista mammonaa arvokkaampaa, toisensa.

Näytelmän yhteiskunnallisten ulottuvuuksien osalta tekijät voivat luottaa vain katsojien valistuneisuuteen. Näytelmän sammakkoperspektiivi ei tee näkyviksi niitä rakenteita, jotka vievät ihmisiä yhteiskunnan pohjalle.

Tässä suhteessa Kansallisteatterin pohjalla on enteellinen. Miljardien leikkaukset valtion ja kutien menoihin sortavat tulevien vuosien aikana kymmeniä tuhansia ihmisiä ankeasta köyhyydestä toivottomaan kurjuuteen. Päättäjäthän ovat jo nyt etukäteen ilmoittaneet, etteivät tulevat leikkaukset koske yhteiskunnan huipulla olevia hyväosaisia.

Tuntuu varmasti päätäjien kannalta helpottvalta ajatella, että se on näiden pohjalle ajettujen ihmisten oma syy.

Gorkin vuonna 1902 julkaistu Pohjalla lienee aika tyypillinen luokkayhteiskunnan kuvaus. Sorrettua alaluokkaa edustavat tarinassa yömajan asukkaat ja yläluokkaa yömajan isäntäpariskunta Mihail Ivanov Kostyljov (Harri Nousiainen) hänen vaimonsa Vasilisa Korpovna (Linda Wiklund) ja tämän pikkusisko Natasha (Pia Piltz).

Tässä vaiheessa Gorkin tarinaan tulee mukaan myös juoni, jossa keskeisiä aineksia ovat epäsäätyinen rakkaus, intohimo ja petos.

Reinikainen vaihtaa tyylilajia yksinäytöksisessä näytelmässä lennossa. Hän myös koristelee esitystä yhdellä alastomuuskohtauksella ja Timo Hietalan musiikilla, jota ensemble soittaa näyttämöllä sähkökitaroilla ja improvisoiduilla lyömäsoittimilla rumpupatterin rytmittämänä.

Molemmille löytyy toki perustelut. Kylpykohtauksessa Korpovna pesee pois alaluokan hajua, joka häneen on tarttunut yömajassa asuvasta rakastajastaan Vasja Pevelistä (Lauri Tilkanen). Kovalla volyymilla soitettu musiikki rinnastuu äänekkääseen riitaa, joka yömajan asukkaiden välillä syntyy siivoamisesta.

Symbolitasolla kysymys on ehkä rajatilaan ahdistetun ihmisen pään sisäisestä huudosta. Käsiohjelmaan painettujen elämänkertatietojen mukaan Maxim Gorki yritti 20-vuotiaana itsemurhaa.

Näytelmän pitää koossa hieno näyttelijäntyö. Vahva fyysinen läsnäolo tuntui käsin kosketeltavalta. Näytelmän bravuureihin kuului ehdottomasti Inga Björnin, näytelmän ilotyttö Nastjan huikea akrobatia köyden varassa.

Näin elämä meitä kannattelee…kuin köysi hirtettyä.

Kiinalaisen kyökkiorjan kohtalokas hammassärky

Veryttelypuku sopii hyvin rooliasuksi hurjaa vauhtia etenevään tarinaan. Etualalla Anna-Riikka Rajanen, takana Pirjo Luoma-aho, Jani Karvinen, Olli Ikonen ja Harri Nousiainen. Kuva Kansallisteatteri/Valtteri Kantanen

Saksalaisen Roland Schimmelpfennigin Kultainen lohikäärme on tragikomedia kauheasta hammassärystä ja sen traagisista seurauksista. Näytelmän tarinoiden keskiössä on Euroopan uusi köyhälistö, usein orjuuden kaltaisissa oloissa ilman mitään oikeuksia työskentelevät paperittomat maahanmuuttajat.

Kultainen Lohikäärme on Schimmelpfennigin piikikäs puheenvuoro hänen kotimaassaan kiivaana käyvään keskusteluun monikulttuurisuudesta. Todellisuus, jota näytelmä kuvaa, on tietenkin täyttä totta myös tämän päivän Suomessa.

Kansallisteatterin Kultaisen lohikäärme on toteutettu suomalaisessa teatterissa ainakin toistaiseksi harvinaisella montaasitekniikalla. Schimmelpfennig lainaa elokuvan ilmaisutapoja, eikä minkä tahansa elokuvan, vaan tämän tarinan muotokielen juuret ovat ilmiselvästi viime vuosisadan alun mykkäelokuvissa.

Charles Chaplinin ja kumppaneiden kuvaamat ryysyköyhälistön nimettömät sankarit saavat tässä näytelmässä omat vastineensa uuden vuosituhannen teatterissa.

Schimmelpfennigin Kultainen lohikäärme on alusta loppuun lähes kaksi tuntia kestävää ryöppyävää puhetta. Aitoja repliikkejä on silti vain muutama ja näidenkin hyvää päivää kirvesvartta -lauseiden merkitys ei ole sanoissa vaan kohtauksissa, joissa ne esitetään.

Ohjaaja Mika Leskinen ja hänen tiiminsä selvisivät tästä poikkeuksellisen haastavasta esitystavasta minun mielestäni loistavasti. Kohtauksesta toisen mentiin hurjalla rytmillä. Lähes jokainen kohtaus alkoi siten, että kohtauksen esittänyt näyttelijä kertoi ensin, missä ollaan, kuvasi muutamalla sanalla tätä ympäristöä ja kertoi sitten, mitä juuri sillä hetkellä tapahtui.

Mielikuva tapahtumien keskipisteenä toimineesta kiinalais-vietnamilais-thaimaalaisesta pikaravintolasta, viereisestä kivijalkakaupasta ja saman rakennuksen ylemmissä kerroksissa sijaitsevista asunnoista syntyivät katsojan päässä ja samalla myös elokuvalle tyypillinen illuusio samanaikaisista tapahtumista useassa eri paikassa.

Kohtausten usein koomisesti virittynyt tunnetila lyötiin pöytään ylärekisteriin vedetyllä mimiikalla, mistä varmaan syntyi myös tämän kirjoittajan vahva mielleyhtymä mykkäkauden mestareiden elokuviin.

Toinen myös elokuvalla tyypillinen keino vaihtaa tunnetilasta toiseen, on muuttaa valaistusta ja äänimaisemaa. Myös tässä Ilkka Niskasen valosuunnittelu ja Esa Mattilan näytelmää varten luoma äänimaailma toimivat hienosti.

Schimmelpfennig on kirjoittanut tekstiinsä näkyviksi jopa leikkauspöydän ääressä työskentelevän editorin askelmerkit. Tosin käsite pieni tauko taitaa kuulua äänielokuvan tai kuunnelman leikkaajan arsenaaliin.

Tämä verbaalisesti ilmaistu pieni tauko taisi olla myös ainoa tauko tässä hurjaa vauhtia toisiinsa lomittuvien tarinoiden vyörytyksessä. Harri Nousiaisen, Pirjo Luoma-Ahon, Anna-Riikka Rajasen, Olli Ikosen ja Jani Karvisen ottaman haasteen vaikeuskerrointa kuvaa hyvin se, että he tekivät kahteen naiseen ja kolmeen mieheen yhteensä 18 roolihahmoa.

Kultainen lohikäärme edustaa vaikeusateeltaan lajityyppiä, johon pitäisi liittää varoitus, älä yritä tätä kotona. Silti pitkälle edenneen harrastajateatterin kannattaisi harkita tätä vaihtoehtoa vakavasti. Kalliita lavasteita tai rooliasuja ei tarvita ja esitys on helppo siirtää paikasta toiseen.

Näytelmän kääntänyt Jukka-Pekka Pajunen ja Leskinen ohjaajana kääntävät voitokseen myös kieleen liittyvät pulmat. Suomi lienee yksi maailman sukupuolineutraaleimmista kielistä. Saksa kielessä miehet ovat yhä miehiä ja kaikki muut näitä luomakunnan kruunuja palvelevaa joutoväkeä.

Temppu tehdään roolijaolla. Esimerkiksi kahta näytelmän saksalaista lentoemäntää esittävät työryhmän pisimmät ja partaisimmat korstot Jani Karvinen ja Olli Ikonen. Vertauskuva toimii. Lentoemännät ovat ammattinsa puolesta oman aikamme nomadeja siinä missä ilman papereita liikkuvat siirtolaisetkin. Palkkaluokassa ja liikkumisen vapaudessa vain on se vissi ero.

Itse asiassa päällimmäiseksi jäänyt mielikuva siitä, että Nousiainen, Ikonen ja Karvinen esittävät tarinan naisia ja Luoma-Aho ja Rajanen hierarkian pohjimmaiseksi ajautuneita miehiä, on väärä. Mielikuva tuli siitä, että Rajanen oli keskiviikkona niin hurjassa vedossa, että hänen esittämisensä tavallaan dominoi koko näytelmää.

Toki myös yksi Rajasen rooleista hirveätä hammassärkyä potevana maahanmuuttajana on tarinan kannalta keskeinen.

Suoran linkin maahanmuuttajista ja monikulttuurisuudesta käytyyn keskusteluun Schimmelpfennig leikkaa näytelmäänsä Aisopoksen klassisen sadun Heinäsirkka ja muurahainen kautta.

Luoma-Ahon roolityöstä muurahainen tuli sen kummemmin hakematta mieleen ”Mutti”, Saksan liittokansleri Angela Merkel. Maailman vaikutusvaltaisimpana naisena pidetty Merkel on kotimaassaan tuominnut monikulttuuriseen yhteiskuntaan tähtäävän politiikan mahdottomaksi ja turmiolliseksi.

Schimmelpfennig on epäilemättä eri mieltä. Maahanmuuttajien mukanaan tuomasta kulttuurista meidän pitäisi hyväksyä muitakin osia kuin etninen keittiö.

Makrotasolla Schimmelpfennigin muurahainen ja heinäsirkka voisivat olla vaikka Saksa ja täystyrmäyksen jälkeen armopaloja aneleva Kreikka.

Näytelmän mikrotasolla laittomasti maahan tullut kiinalainen mies kuolee hampaanpoiston aiheuttamiin komplikaatioihin, koska hänellä ei paperittomana ole mitään mahdollisuutta päästä hammaslääkäriin.

Tragedian ytimessä, johon Leskinen ilmeisesti käsiohjelmaan painetussa ohjaajan puheenvuorossa viittaa, on näytelmässä heinäsirkan tarina. Seksityöhön pakotettu ihmiskaupan lapsiuhri, joka tapetaan humalaisen asiakkaan mielijohteesta, edustaa yksilötasolla puolustuskyvyttömän ihmisen hyväksikäytön ja alistamisen maksimia.

Kultaisen lohikäärmeen käsiohjelmaan painetut maahanmuuttajien tarinat ovat tosia. Eikä näille tarinoille ole olemassa sen paremmin kuin Schimmelpfennigin näytelmälle mitään loppua tai kulminaatiopisteestä.

Chaplinin elokuvissa neuvokas kulkuri suuntaa elokuvan lopussa mielitiettynsä kanssa käsi kädessä kohti taivaanrannassa häämöttävää parempaa tulevaisuutta.

Näin voi käydä myös parhaassa tapauksessa lopulta Eurooppaan laittomasti muuttaneelle maahanmuuttajalle. Makrotasolla Schimmelpfennigin näytelmän tarinalle ei ole olemassa onnellista loppua. On yhä enemmän sellaisia muurahaisia, joiden mieltä ihmisoikeuksista jopa se kaikkein oleellisin, oikeus elää, pitää ansaita.

Tämän tragedian ytimestä ei taida olla mitään ulospääsyä.