Avainsana: Hannu Hauta-aho

Ei kultaa, ei mirhaa, vaan raakaa torttutaikinaa – Karnevalistinen ote antoi syvyyttä Tampereen Teatterin pikkujoulujen sketsikimaralle – Last Christmas oli raikas ja ajoittain aidosti hauska huumoripläjäys

Tampereen Teatterin pikkujoulujen yllätysvieraisiin kuului syntipukki. Kun vanhassa suomalaisessa jouluperinteessä joulupukki tuo tuhmille lapsille risuja, Elisa Piispasen esittämä hahmo, uudesti syntynyt pyhä Nikolaus otti peräpäällään kannettavakseen sekä lasten että heidän vanhempiensa tuhmuudet. Kuvassa sohvalla Ville Mikkonen, Niina Alitalo ja Arttu Ratinen. Piiskan varressa Linda Wiklund. Kuva © Maria Atosuo/Tampereen Teatteri.

Tampereen Teatterin pikkujouluhupailun muoto yllätti. Last Christmas – Viimeinen joulu nojasi vankasti ikivanhaan karnevalistiseen perinteeseen. Siinä esitys erosi suomalaisten sketsiviritysten normaalista. Käsikirjottaja Ville Majamaan ja ohjaaja Sakari Hokkasen valinnat olivat selvästi määrätietietoisen harkinnan tulosta. Se tehtiin selväksi jo heti ensimmäisessä kohtauksessa.

Eräänlaisen tervetuliaispuheen pitänyt Ville Majamaa oli sekoittavinaan joulun ja pääsiäisen. Sen jälkeen uskonnolliset teemat toistuivat useissa sketseissä. Esiin nostetiin meidän suomalaisten kaksi ilmeistä pyhää, tekopyhyys ja pyhä yksinkertaisuus.

Yhdessä sketsissä kaksi bilehirmua poti aamusaunassa krapulaa ja morkkista. Tarinan yllättävässä käänteessä Elisa Piispanen ja Linda Wiklund vaihtoivat kylpytakit sermin takana jumalanpalvelukseen valmistautuvien pappien kasukoiksi. Pyhän Nikolauksen eli joulupukin reinkarnaatio syntipukki laitettiin sovittamaan perheen jäsenten laiskuudesta ja ahneudesta johtuvia syntejä ja siitä hyvästä tämän postmodernin joulupukin peräpäästä ajettiin lopulta ulos paholaista joulukuusen terävällä päällä.

Karnevalistinen ote kuulosti ja tuntui raikkaalta. Kaksimielisyyksiä ja alapäähuumoria viljeltiin poikkeuksellisen vähän. Kohtaukset oli rakennettu oikeaoppisesti. Kehittely (timing) johti yllättävään käänteeseen (punchline). Joissain sketseissä kuten pappien aamukrapulassa näitä käänteitä oli tasan yksi, toisissa nähtiin sarja yllättäviä käänteitä.

Ihan uusia vitsejä ei ole olemassa. Kaikki kaskut ovat variaatioita niistä vanhoista, hauskoiksi havaituista vitseistä. Vitsien tuoreus riippuu siitä, millaisia sisältöjä tuttujen kehysten sisään on onnistuttu kirjoittamaan. Aikuisten touhujen kommentointi kurahousuikäisten näkökulmasta toimii yleensä aina, niin nytkin. Myös Väinö Linnan romaanien ikonisiksi muotoutuneilla romaanihahmoilla on pysyvä paikkansa ainakin tamperelaisten humoristien hahmogalleriassa.

Poliittisen satiirin puolella humoristeille riittää varmasti vielä ainakin neljäksi vuodeksi kyntämätöntä sarkaa hammaskaluston aktiviteetteihin kuuluvan verbin infinitiivimuodon kanssa. Samoin hammastelun aiheita varmasti löytyy jatkossakin siitä, että hallituksen johtoon on eksynyt joku orpo. Vielä enemmän tavallisten ihmisten jokapäiväistä elämää kiusaavat tietenkin sitkeät puhelinmyyjät.

Sketsi, jossa Jeesus järjesti visailun itämaiden tietäjille, ei ollut ehkä sikermän hauskimpia. Vitsissä näkyi kuitenkin hyvin se hämäläishuumorin laji – viuruaminen, jonka Pohjois-Savossa syntynyt Juice Leskinen kehitti täällä riimeissään taiteeksi. Kuopiota itämaan tietäjissä esittänyt Arttu Ratinen lahjoitti Ville Majamaan esittämälle Jeesukselle Denverin, jolla hänen mukaansa voi kulkea vetten päällä silloin, kun Genesaretinjärvi on jäässä. Kuva © Maria Atosuo/Tampereen Teatteri.

Ikäiseni muistaa hyvin esimerkiksi Spede Pasasen Spede show’n, television huumoripläjäyksen, jonka kohtauksissa lähes loputonta puhetta ei seurannut koskaan naurun vapauttavaa iskua. Eikä kehittelyn ja sitä seuraavan punchlinen oikea-aikainen ajoitus ollut ihan ongelmatonta nytkään. Yllättävä käänne kehittelyn jälkeen ei saanut yleisöä reagoimaan heti. Palaute tuli vasta kohtauksen päätyttyä taputuksina ja riemunkiljahduksina. Mutta ehkä tällainen reagointi kuluu hämäläisen huumorin erityispiirteisiin.

Tamperelainen versio tästä hämäläishuumorista huipentui Wiklundin ihan oikean näköisestä saarnapöntöstä pitämään pikkujoulusaarnaan. Se edusti mentaliteettia, jolla tamperelainen kiittää hyvästä ruuasta: Ei tää nyt niin pahaa ole! Wiklundin hyvän tahdon saarna päätyi julistukseen, jonka mukaan kaikki kymmen käskyä täyttyvät, kun ihmiset yrittävät olla vähemmän kusipäitä toisiaan kohtaan.

Olen joskus kehunut Tampereen Teatterin ensi-iltayleisöä sen kannustavuudesta. Last Christmasin perjantain esityksessä ensi-illasta oli ehtinyt kulua jo lähes kuukausi ja nyt loppuun myytyä suuren näyttämön katsomoa kansoitti huomattavasti tavallista nuorempi, ilmeisesti pikkujouluja juhliva katsojakunta. Silti sama illuusio voimakkaasta läsnäolosta toistui. Katsojien odotukset olivat selvästi jo esityksen alussa samalla tavalla piripinnassa kuin heidän katsomoon tuomansa, alkoholipitoisilla juomilla täytetyt lasinsa.

Tampereen Teatteri on onnistunut luomaan hienon ja ilmeisen vakiintuneen vuorovaikutussuhteen yleisönsä kanssa. Näin kannustavan yleisön edessä myös näyttelijöiden on helpompi onnistua yli odotusten.

Myös kokonaisuutta keventävät musiikkinumerot noudattivat yllättävän käänteen periaatetta. Niina Alitalo lauloi itseään urkuharmonilla säestäen pari körttiläissoundia edustavaa biisiä, joiden mustanpuhuvat sanoituksetkin olivat linjassa tyylilajin kanssa. Kaikki rakastetut joululaulut esiteiin sikermänä, yhtenä k..pänä, jos yhden naisoletetun näyttelijän harojen välistä sojottavan HK:n sinisen esteettistä symboliikkaa on lupa näin tulkita. Samaa itseironiaa oli esityksen päättäneessä laulussa:

”On luovuttaja syntynyt, siis riemuin veisatkaa, ei kultaa eikä mirhaa, vaan raakaa torttutaikinaa, on luovuttaja syntynyt, siis viis veisatkaa…”

Graham Chapmanin, John Cleesen ja kumppaneiden Monty Python on toiminut esikuvana sketsejä kirjoittaville ja esittäville humoristeille jo yli 50 vuotta. Last Chrismas ei yllä satiirin ja surrealististen käänteiden suhteen ilmeisen esikuvansa sfääreihin. Ainakin minun silmissäni se oli kuitenkin yllättävän raikas ja ajoittain oikeasti hauska esitys.

Last Christmas – Viimeinen joulu

Tampereen Teatterin esitys suurella näyttämöllä 8.12.2023

Käsikirjoitus: Ville Majamaa

Ohjaus: Saraki Hokanen

Muusikko Niina Alitalo

Pukusuunnittelu: Jaana Aro, Valosuunnittelu: Raimo Salmi

Äänisuunnittelu: Hannu Hauta-aho

Lavastussuunnittelu: Mikko Saastamoinen

Kampausten, maskeerausten ja peruukkien suunnittelu: Riina Vänttinen

Näyttämöllä: Elisa Piispanen, Pia Plitz, Ville Majamaa, Ville Mikkonen, Arttu Ratinen, Linda Wiklund

Tampereen Teatterin Idän pikajunan arvoitus oli hienojen näyttämökuvien juhlaa – Upea toteutus antoi Agatha Christien tutulle tarinalla uutta syvyyttä

Hercule Poirotia näytellyt Ville Majamaa oli nyt elämänsä roolissa. Kuvassa taustalla tarinan konduktööti Michel (Arttu Ratinen) Monsieur Bouc (Kai Vanne) ja Hector Macqueen (Jukka Leisti) Kuva © Maria Atosuo/Tampereen Teatteri

Hyvä näytelmä ei ole osiensa summa. Se on enemmän.

Juuri tällä tavalla Tampereen Teatterin Idän pikajunan arvoitus oli enemmän. Ajateltu ja älykäs ohjaus, hieno näyttelijäntyö ja esillepano – lavastuksesta, valaistuksesta, puvustuksesta, kampauksista ja maskeerauksista, vidoista ja äänistä koostuvat näyttämökuvat – muodostivat yhdessä vaikuttavan kokonaisuuden.

Agatha Christien tarina oli todennäköisesti useimmille meistä katsojista tuttuakin tutumpi. Silti tämä lukitun huoneen murhamysteeri piti otteessaan. Antti Mikkolan tarkka ohjaus piti meidät katsojat pihdeissään viimeiseen kohtaukseen asti. Kohtausten ajoitus ja rytmi olivat kohdallaan. Yli kaksi tuntia kestäneeseen näytelmään ei mahtunut yhtään pysähtynyttä tai kuollutta hetkeä.

Idän pikajunan arvoituksesta voi nauttia myös taidolla toteutettuna pukudraamana. Maria Pajulan suunnittelemissa esiintymisasuissa ja Erja Mikkolan suunnittelemissa kampauksissa oli aitoa Hollywoodin glamouria.

Tampereen Teatterin esitys perustuu amerikkalaisen Ken Ludwigin tekemään tuoreeseen sovitukseen. Broadwayn hittejä tehtailleen Ludwigin kynänjälki varmasti näkyi tavattoman sujuvassa esityksessä, mutta kyllä myös Mikkolan oma näkemys tuli esille. Tämä on tietysti pelkkää arvailua, mutta otaksun, että esityksen näyttämökuvista vastanneessa työryhmässä on Mikkolan lisäksi useita muitakin korkeatasoisen sarjakuvataiteen ystäviä.

Esityskuva antaa vain jonkinlaisen käsityksen näytelmän upeasta skenografiasta. Kuvassa Pia Piltz, Anna Ackerman, Tanjalotta Räikkä, Kai Vaine, Elisa Piispanen, Jukka Leisti ja Aino Karlstedt. Kuva © Maria Atosuo/Tampereen Teatteri

Tekijöiden kunnianhimo ei ole kuitenkaan jäänyt korkeatasoisen viihteen tekemiseen. Näytelmän näyttämökuvien estetiikka antoi tutulle tarinalle lisää syvyyttä. Idän pikajunan arvoitus ilmestyi vuonna 1934, tuolla kohtalokkaalla vuosikymmenellä, jonka aikana Eurooppa ja koko maailma oli matkalla kohti synkkää pimeyttä. Näytelmä alkoi kontrabasson sydänalassa tuntuvilla, pahaenteisillä murahduksilla ja päättyi jostain vielä kauaa kuuluvilla tykinjyrähdyksillä.

Ensimmäinen suomennos Christien kirjasta ilmestyi Leena Karron suomentamana vuonna 1937. Ludwigin näytelmäsovituksen on kääntänyt vuonna 2019 Laura Raatikainen.

Näytelmän käsiohjelmassa mainitaan kolme eri murhamamman kirjasta tehtyä elokuvasovitusta. Tampereen Teatterin edellisen näyttämökauden herkkua Stalin kuolee sovittaessaan ja ohjatessaan Mikkola ei jäänyt loisteliaan elokuvan panttivangiksi, eikä ole nytkään jäänyt niin sanotusti junasta.

Näytelmän lopussa Hercule Poirot jää pää painuksissa pohtimaan juuri niitä oikeusvaltioon ja kansainväliseen oikeuteen liittyviä kysymyksiä, joita meidän on tänään pakko miettiä jälleen yhä hämärämmäksi käyvässä maailmassa.

Voimakas illuusio sarjakuvan maailmasta ei varmasti syntynyt katsomossa vain minun päässäni. Tiiti Hynnisen valo- ja videoinstallaatioilla Mikkola jakoi näyttämökuvan yhä uudellaan ikään kuin ruutuihin. Näissä ruuduissa näyttelijöiden puhuvat päät kommentoivat tapahtumia. Oli myös piirroskuvia aseista ja muita symboleja.

Sama toistui upeassa näyttelijäntyössä. Varsinkin väliajan jälkeen kohtauksissa oli mukana huutoja ja kirkaisuja, jotka jossain toisessa kontekstissa olisi helppo luokitella ylinäyttelemiseksi, mutta nyt ne olivat kuin niitä suurella versaalilla kirjoitettuja puhekuplia -mestarillisesti käytettyä liioittelua.

Teppo Järvisen lavastus oli tavoittanut sen ainakin meille junahulluille ainutlaatuisen rautateiden atmosfäärin tavalla, johon vain sarjakuva, siis kuvataide ja nyt näköjään myös teatteri pystyy. Liike sinänsä ei itseasiassa ole Christien tarinan kannalta mikään oleellinen elementti, mutta kyllä Järvisen kineettiset lavasteet, Hynnisen valot ja videot saivat nyt tarinan kulkemaan kuin kiskoilla.

Järvisen, Pajulan, Hynnisen äänisuunnittelusta vastanneen Hannu Hauta-ahon ja Mikkolan työryhmineen luoma kokonaisuus oli lajissaan oikea mestariteos.

Roolityöt olivat kaikki hyviä. Niiden leikkimielinen hyväntuulisuus kertoi, että ensemblellä on olut produktiota tehdessä henki päällä. Poirotia näytellyt Ville Majamaa oli nyt elämänsä roolissa. Hyvin tehty.

Tampereen yliopiston näyttelijäntaiteen yliopistolehtorin tehtävistä Tampereen Teatterin johtajaksi kolme vuotta sitten siirtynyt Mikko Kanninen on onnistunut luomaan Keskustorin varteen eräänlaisen hittitehtaan. Myös Idän pikajunan arvoituksesta on helppo povata yleisömenestystä, kunhan puskaradio ehtii tiedottaa esityksen laadusta. Oma paikka katsomossa kannattaa varata hyvissä ajoin.

Idän pikajuna arvoitus

Tampereen Teatterin ensi-ilta päänäyttämöllä 1.12.2023

Perustuu Agatha Christien romaanin Idän pikajunan arvoitus (Murder on the Orient Express, vuodelta 1934).

Sovitus: Ken Ludwig

Ohjaus: Antti Mikkola

Lavastussuunnittelu: Teppo Järvinen

Pukusuunnittelu: Mari Pajula

Valo- ja videosuunnittelu: Tiiti Hynninen

Äänisuunnittelu: Hannu Hauta-aho

Kampausten, peruukkien ja maskeerausten suunnittelu: Erja Mikkola

Rooleissa: Ville Majamaa, Kai Vaine, Pia Piltz, Jukka Leisti, Arttu Ratinen, Tanjalotta Räikkä, Anna Ackerman, Elisa Piispanen, Ville Mikkonen, Aino Karlstedt

Tampereen Teatterin Ihmisiksi on satiirinen komedia – Tuomo Rämön johtama ensemble onnistui tässä ultravaikeassa tyylilajissa erinomaisesti – Kari Hotakaisen lyhyt, terävä ja usein suorastaan tyly lause pääsi oikeuksiinsa

Ohjaus, näyttelijäntyö ja lavastus loivat yhdessä vahvan tunnelman. Miltä tuntuu löytää itsensä haisevasta jätekuilusta, josta ei näytä olevan mitään ulospääsyä. Hienosti näytelleiden Liisa Rintalan ja Matti Hakulisen ilmeet ovat kuvassa puhuttelevia. Miksi ovet eivät aukene meille? Kuva © Heikki Järvinen/Tampereen Teatteri

Kari Hotakaisen Tampereen Teatterille kirjoittama Ihmisiksi on dystopia. Torstain ensi-illassa näytelmästä kehittyi terävä yhteiskuntasatiiri, jossa Hotakaiselle tyypillinen lyhyt, terävä ja usein suorastaan tyly lause pääsi oikeuksiinsa.

Ihmisiksi kertoi kolmen ihmisen kohtaloiden kautta yhteiskunnasta, jossa voittajat vievät kaiken. Lappeenrannan kaupunginteatterille huikean Viimeinen Atlantis -näytelmän ohjannut Tuomo Rämö onnistui nyt kiteyttämään Hotakaisen tarinan näyttämöllä oleelliseen. Näytelmän pureva satiiri osui ja upposi.

Hotakaisen tarinassa Elina Rintala, näytelmän Liisa ja Matti Hakulinen, näytelmän Matti yrittivät yhteiskunnallista nousua kaatopaikalta käsin. Portinvartijana tähän oikeiden ihmisten maailmaan toimi Eeva Hakulisen näyttelemä virkailija. Näyttelijäntyö oli erinomaista. Rämö ja näyttelijät ovat harjoitusprosessin aikana selvästi paneutuneet myös puhetekniikkaan. Tai ainakin nyt varsinkin Matti Hakulisen näytteleminen oli musiikkia tämän kirjoittajan puolikuuroille korville.

Oppikirjojen mukaan satiirin keinoja ovat liioittelu, karnevalisointi, ironia ja shokeeraaminen. Hotakainen ja Rämö ovat saaneet nämä kaikki tyylikeinot mukaan vajaat kaksi tutia kestäneeseen esitykseen.

Teatteritieteen tutkijoiden mukaan satiirien komedia on katsojan kannalta se kaikkein vaativin tyylilaji. Tampereen Teatterin Ihmisiksi teki meille tämän usein hieman karvaan palan nielemisen helpoksi. Ensimmäisessä kohtauksessa näytelmän Matti Ja Liisa kaivautuivat esiin roskien täyttämästä kuopasta. Ainakin jo toisessa sukupolvessa kaatopaikalla eläneet tarinan sankarit halusivat päästä ihmisten ilmoille, mutta päätyivätkin kierrätysaseman jätekuiluun, josta ulospääsy oli vankan, lukitun panssarioven takana.

Digitaalisen tekniikan kaikkivoipaisuudesta tehtiin näytelmässä rankkaa pilaa. Meille senioreille insinöörien suunnittelemat idioottimaiset käyttöliittymät ovat yksi kiusa muiden vanhuudenvaivojen lisäksi. Meitä nuoremmat osaavat käyttää sujuvasti älypuhelimia ja muita digitaalisia härpäkkeitä, mutta yhä harvempi tuntuu ymmärtävän miten ne toimivat tai miksi ne toimivat. Tietoyhteiskunnassa, jossa kaikki tieto on ainakin periaatteessa saatavissa, ihmisten tietoisuus ja maailmankuva sen kuin kapenevat. Kuva © Heikki Järvinen/Tampereen Teatteri

Traaginen ja koominen kohtasivat oikeaoppisella tavalla. Näytelmän tarinan punaisena lankana kulkenut syrjäytymisen teema ja tämän syrjäytymisen seuraukset olivat kattavasti läsnä jo ensimmäisessä kohtauksessa. Mika Haarasen, Mari Pajulan ja Tuomas Vartolan ideoimasta ja tarinaan täydellisesti istuvasta skenografiasta ei puuttunut muuta kuin se pistävä kaatopaikan haju.

Romanttinen rakkaus ei voi tällaisissa oloissa kukoistaa, mikä tehtiin aluksi selväksi.

Anglosaksissa maissa ihmisen luokka-asema paljastuu heti, kun hän suunsa avaa. Hotakaisen teräviin havaintoihin kuului se, että sama ilmiö on edennyt myös Suomessa jo pitkälle. Varsinkin ne pojat, jotka eivät juuri koskaan lue mitään, eivät edes sitä Aku Ankkaa, ovat syvenevässä kierteessä kohti sitä yhteiskunnan sosioekomonomista jätekuilua.

Hotakaisen satiirin piikki osui terävästi näytelmän virkailijan hahmossa myös meihin ”oikeassa olijoihin”, jotka suhtaudumme huvittuneen ilkeämielisesti esimerkiksi perussuomalaisten rivikannattajien poliittisiin ulostuloihin. Eikä perusuomalaisten eduskuntaryhmän puheenjohtaja Jani Mäkeläkään ole ihan väärässä, kun hän kantaa huolta poikien ja miesten syrjäytymisestä. Tavallaan sääli, ettei Mäkelällä ole ilmeisesti oikeita sanoja tai kykyä huolensa ilmaisemiseen.

Ihmisiksi on dystopia, jossa myös suomalaisella kaatopaikalla syntyneet joutuivat hakemaan Suomen kansalaisuutta osallistumalla ja läpäisemällä kansalaisuuskokeen. Tässä Hotakaisen satiirin kohde oli helppo paikallistaa. Rasismin torjuntaa koskevista tiedonannoista huolimatta Petteri Orpon hallituksen maahanmuuttopolitiikka on sitä itseään.

Kuten virkailija näytelmässä totesi, maahanmuuttajat olivat tässä näytelmässä Matin ja Liisan kaltaisia melkein ihmisiä.

Lavastuksen suunnitelleen Mika Haarasen luoma illuusio kierrätyskeskuksen jätekuilusta oli omiaan herättämään klaustrofobista kauhua. Vain jätteiden pistävä haju puutui. Mari Pajulan pukusuunnittelu toi mieleen kauhukuvat ryysyköyhälistön paluusta katukuvaan. Elina Rintalan ja Matti Hakulisen ilmeet kuvassa kertoivat siitä toiveikkuudesta, jolla kaatopaikan sankarit vielä tarinan ensimmäisessä kohtauksessa pyrkivät ihmisten ilmoille. Kuva © Heikki Järvinen/Tampereen Teatteri

Oman osansa Hotakaisen satiirista sai myös meidän osaajien höyrypäinen into digitalisoida kaikki mahdolliset palvelut. Kuvaava oli kohtaus, jossa Liisa poltti lopulta päreensä ja täräytti nyrkillään nämä digitaliajan ihmeet kierrätyskuntoon.

Näytelmän toisessa osassa vedettiin johtopäätöksiä syrjinnän seurauksista, kun Matti ja Liisa olivat edenneet omien mahdollisten työuriensa huipulle lähihoitajiksi.

Ihmisiksi oli älyllisesti haastava ja aito satiiri myös siinä, että se pakotti miettimään oman elämäntavan tragikoomisuutta. Jostain syystä näytelmän toi minun mieleeni Ylen takavuosien hitin, Harri Nykäsen ja Tapio Piiraisen käsikirjoittaman televisiosarjan Raid. Sen tarinassa yhteiskunnasta täydellisesti syrjäytyneiden ihmisten yhteisö elää kaatopaikalla.

Mutta ei kaatopaikalla elävien ihmisten yhteisö ole Suomessa pelkkää fiktiota. Suomi oli sodan jälkeen asenteiltaan kova ja kylmä maa. Esimerkiksi Espoon Mankaalla sijainneella kaatopaikalla asui asunnottomien yhteisö aina 70-luvulle asti. Tuolloin Hannu ja Erkki Peltomaa tekivät heidän elämästään palkitun dokumentin Rantojen miehet.

Syrjäytymisen tai päihdeongelmien syitä ei tuolloin paljon pohdittu. Kaikki pohjalle ajautuneet olivat rappioalkoholisteja, puliukkoja. Niillä evästyksillä sai elää kituuttaa ja kuolla kurjan elämänsä päätteeksi myös luvuton määrä edeltäneissä sodissa sotatrauman saaneita veteraaneja.

Käsiohjelmassa Hotakainen kertoo ideasta, josta näytelmä sai alkunsa. Mitä jos olisi kaksi ihmistä, jotka eivät koskaan ole eläneet yhteiskunnassa, mutta nyt pyrkivät sinne. Raaka ja yksinkertainen tilanne nosti heti kysymyksiä. Millaista on olla mitätön? Millaista on nöyrtyä vahvojen edessä? Millaista työtä on tarjolla sille, joka ei mitään osaa?

Samojen kysymysten edessä ovat nyt ne, joiden toimeentulo perustuu lähes kokonaan yhteiskunnan maksamiin tukiin. Hallituksen hallitusohjelmaan kirjatut sosiaalitukien leikkaukset ovat raakoja. Niiden toteutuessa Romaniasta tulevat romanit eivät ole enää ainoita ryysyköyhälistön edustajia suomalaisessa katukuvassa. Yhä enemmän ihmisiä ajautuu kokonaan yhteiskunnan ulkopuolelle. Kodittomuus ja osattomuus yleistyvät.

Tosin edes nykyaikaisesta kierrätyskeskuksesta ei nimensä mukaisesti löydy enää loppusijoituspaikkaa näille syrjäytyneille. Siinä mielessä ajat ovat muuttuneet ja edistys edistyy.

Miten me jatkossa reagoimme kysymykseen, millaista on nöyrtyä vahvojen edessä? Hotakaisen vastaus näytelmässä oli selkeä. Nöyryyttäminen johtaa ennen pitkää nöyryytettyjen aggressioon. Orpon hallituksen leikkaukset kohdistuvat erityisen kipeästi puolueen äänestäjäkunnan sosioekonomisen rakenteen perusteella perussuomalaisten omiin jäseniin ja kannattajiin. Miten yhteiskunnan eriarvoistumisen edessä tavallaan viimeisen toivonsa perussuomalaisiin asettaneet äänestäjät reagoivat, kun leipä viedään lähes kirjaimellisesti suusta?

Katsomonkaan ei oikein enää voi siirtyä, koska katsomoa ei kohta enää ole.

Kari Hotakainen sai Finlandia-palkinnon vuonna 2002 romaanistaan Juoksuhaudantie. Itse en kuulu lukijana hänen kiihkeimpiin faneihinsa. Miestä on kuitenkin täysi syy sekä kunnioittaa että pitää esikuvana taiteilijana. Kirjallisten ansioiden lisäksi Hotakaisen meriittiin kuuluu muun muassa se, että hän oli mukana rahoittamassa David Foster Wallacen kirjan Päättymätön riemu käännöstyötä. Tero Valkoselta kului tämän suurromaanin kääntämiseen kokonainen vuosi. Hotakainen on taiteilija suurella sydämellä.

Ihmisiksi

Tampereen Teatterin kantaesitys Frenckell-näyttämöllä 7.9.2023

Käsikirjoitus: Kari Hotakainen

Ohjaus: Tuomo Rämö

Lavastussuunnittelu: Mika Haaranen

Pukusuunnittelu: Mari Pajula

Valosuunnittelu: Tuomas Vartola

Äänisuunnittelu ja musiikki: Hannu Hauta-aho

Rooleissa: Matti Hakulinen, Eeva Hakulinen ja Elina Rintala

Edward Albeen psykologinen trilleri ei ole menettänyt tehoaan – Tampereen Teatterin Kuka pelkää Virginia Woolfia oli vaikuttavaa näyttelijöiden teatteria

Edward Albeen Kuka pelkää Virginia Woolfia? on näyttelijöiden teatteria. Kuvassa Esa Latva Äijö (näytelmän George), Ritva Jalonen (Martha), Linda Wiklund (Honey) ja Kai Vaine (Nick). Kuva Harri Hinkka/Tampereen Teatteri

Aika toimii hyvin teatteriesityksen laadun mittana. Hyvä esitys saa katsojan viihtymään ja loistavan esityksen parissa menee ajan taju.

Tampereen Teatterin tulkinta Edward Albeen näytelmästä Kuka pelkää Virginia Woolfia? oli tätä viimeksi mainittua lajia. Ainakin minut esitys vangitsi katsomon penkkiin kuin naulittuna lähes kolmeksi tunniksi.

Alpeen näytelmä kertoo roolihenkilöidensä kautta elämästä 1950-luvulla amerikkalaisella yliopistokampuksella. Se oli uraansa yliopistomaailmassa luovien miesten ja edustusrouvien maailma. Yhtymäkotia tämän päivän arkeen suomalaisessa yhteiskunnassa on vaikea keksiä.

Tampereen Teatterin tulkinnassa näytelmä ei ole silti menettänyt mitään ajankohtaisuudestaan ja tai psykologisesta jännitteistään. Hienot roolisuoritukset saivat roolihenkilöiden eksistentiaalisen ahdistuksen tuntumaan ihan sydänalassa asti ja teatterinautinnon kruunasi Albeen viljelemä pikimusta älykköhuumori.

Albeen näytelmä ei ole turhaan noussut yhdeksi suurista klassikoista.

Tässä näytelmässä ei etäännytetä, vaan roolihenkilöiden psykopatologia kaadettiin noin kuvainnollisessa mielessä suoraan syliin. Tarinan George (Esa Latva-Äijö) ja Martha (Ritva Jalonen) alkavat leikkiä aamuyön tunteina humalassa sadistisia parisuhdeleikkejään ja osansa siitä saavat myös heidän myöhäiset vieraansa Honey (Linda Wiklund) ja Nick (Kai Vaine).

Näytelmä on Georgen ja Marthan, kahden näyttelijän julmuuden teatteria, jonka osallistuvaksi yleisöksi nuorempi pariskunta on houkuteltu. Tästä näkökulmasta Kuka pelkää Virginia Woolfia? on teatteria teatterista. Teatteri ja todellisuus kulkevat käsi kädessä.

Yhdellä tasolla näytelmä oli psykologien trilleri, johon liittyy arvoitus. Jännite kasvoi kohtaus kohtaukselta. Tarinan lopun Albeen on jättänyt auki. Kysymys on viime kädessä elämän tarkoituksesta ja kaikesta muusta sellaisesta. Tämän kysymyksen edessä me kaikki karvattomat apinat olemme samalla viivalla.

Albeen näytelmä on sekä draamakomedia että tragikomedia. Sen huumori on todella purevaa ja ajoittain myös suorastaan hillittömän hauskaa.

Välillä en oikein tiennyt, pitäisikö nyt itkeä vai nauraa. Albeen näytelmän ihanan roisi suomennos on Reita Lounatvuoren käsialaa.

Kuka pelkää Virginia Woolfia? on näyttelijöiden teatteria. Käsiohjelmassa ohjaaja Marika Vapaavuori kirjoittaa, että Kuka pelkää Virginia Woolfia? on oikeutetusti yksi niistä näytelmistä, jonka jokainen ohjaaja haluaa ohjata. Aivan varmasti se on myös näytelmä, jonka rooleissa jokainen näyttelijä haluaisi ainakin kerran elämässään näytellä.

Latva-Äijö, Jalonen, Wiklund ja Vaine kiittivät ensi-illassa tästä tilaisuudesta sillä parhaalla mahdollisella tavalla. Roolityöt olivat hienoja. Nyt näyteltiin järjellä ja sydämellä.

Varsinkin Latva-Äijö teki huikean roolin. Hän oli selvästi sisäistänyt urakehityksessään sivuraiteelle joutuneen ja kirjailijan urasta haaveilleen kyynisen historianlaitoksen apulaisprofessorin roolin. Latva-Äijölä oli näyttämöllä sekä uskottava että karismaattinen hahmo. Eivätkä pienet lipsahdukset vuorosanojen osalta vähentäneet tuon hahmon uskottavuutta vähääkään, päinvastoin.

Todellisuus syntyy yksityiskohdista ja eheää kokonaisuutta rikkovista säröistä. Latva-Äijön näyttämölle luoma hahmo hipoi näyttämöllä täydellisyyttä.

Jalosen roolihahmoon olisi kaivannut ehkä hieman lisää vivahteita. Vaihtoehdottomaan elämään sukupuolensa takia tuomitun huippulahjakkaan ihmisen turhautumat tulivat hyvin esille, mutta roolihahmon toinen puoli, tavaton herkkyys jäi dialogin varaan. Albeen näytelmässä Georgen ja Marthan kammottavassa parisuhdepelissä on pohjimmiltaan kysymys molemminpuolisesta rakkaudesta.

Se on pelin henki. Todella syvästi, vereslihaan asti voi haavoittaa vain ihmistä, joka rakastaa ja jota rakastaa.

Wiklund ja Vaine olivat tasavahva pari näyttämöllä. Vaineen haastavana tehtävänä oli näytellä näytelmässä ”komistuksen” roolia niin, ettei hahmoon väistämättä liittyvä koominen elementti lyö yli. Vaine teki tästä nuoresta biologianlaitoksen nyrkkeilevästä uraohjuksesta uskottavan hahmon.

Albeen näytelmästä tehty elokuva oli valtava menestys ja Elizabeth Taylor palkittiin Marthan roolista naispääosan Oscarilla ja Sandy Dennis Honeyn roolista naissivuosan Oscarilla. Jos Tampereen Teatterin versiosta pitäisi ihan välttämättä pystejä jakaa, minä antaisin ne tällä kertaa Latva-Äijölle ja Vaineelle.

Vapaavuoren ohjaus oli juuri sellainen kuin olla pitää. Näytelmän dramaturginen ongelma on tavallaan tarinan sisään rakennettu. Kun jo ennen väliaikaa sekä intensiteetti että tehot kasvoivat hyvin suuriksi, tarinan kaaren kääntäminen väliajan jälkeen uuteen nousuun on pulmallista.

Juho Lindströmin lavastuksessa näyttämölle oli rakennettu 60-luvun epookkia sellaisena kuin me olemme elokuvissa tottuneet sitä näkemään. Näyttämöä kiersivät massiivipuusta tehdyt kirjahyllyt joihin oli integroitu baari. Näin syntynyt tila oli kalustettu muhkeasti topatuilla nahkapintaisilla nojatuoleilla.

Ratkaisu oli toimiva ja hieno. Albeen näytelmä on teemoiltaan niin ajaton, ettei sen visuaalista estetiikkaa tarvitse sovittaa väkisin tähän päivään.

Näytelmän nimi viittaa niihin uusin yhteiskunnallisiin tuuliin, jotka alkoivat Yhdysvalloissa puhaltaa 60-luvulla. Englantilaisen kirjailijan Virginia Woolfin kirjat ja varsinkin kirja Oma huone, oli Yhdysvalloissa naisten tasa-arvoa vaativan feministisen naisliikkeen jäsenille tärkeä teos. Myös uudeksi naisliikkeeksi kutsutut feministit osoittivat mieltään muun muassa nasiten palkkatasa-arvon puolesta.

Kuka siis tässä näytelmässä pelkää Virginia Woolfia?

Näytelmän George ja Nick ovat tästä näkökulmasta eräänlaisia miesten patriarkaalisen yksinvallan viimeisiä mohikaaneja. Näytelmän nimi on lainaus Disneyn piirroselokuvan Kolme pientä porsasta laulusta Pahaa sutta ken pelkäisi.

Jussi Juba Tuomola päivittää tämän päivän mieskuvaa Viivissä ja Wagnerissa hyvässä seurassa.

Kuka pelkää Virginia Woolfia

Ensi-ilta Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämöllä 21.10.2020

Näytelmän käsikirjoitus Edward Albeen

Suomennos Reita Lounatvuori

Ohjaus Marika Vapaavuori

Lavastuksen suunnittelu Juho Lindström

Pukusuunnittelu Mari Pajula

Valosuunnittelu Tuomas Vartola

Äänisuunnittelu Hannu Hauta-aho, Jouni Keskinen

Kampausten ja maskeerausten suunnittelu Kirsi Rintala

Rooleissa Esa Latva-Äijö, Ritva Jalonen, Linda Wiklund, Kai Vaine

Hulluna ei todellakaan ole hyvä olla

Antti Mankonen, Antti Laukkarinen ja Kaisa Sarkkinen näyttelivät tavalla, joka sai minun sydänalassani kasvavan möykyn tuntumaan hetki hetkeltä yhä painavammalta Kuva Kai G. Baer/Teatte

Teatteri Telakan Hullu on loistavaa teatteri. Se todistaa jälleen kerran, miten ilmaisuvoimainen taidemuoto teatteri on. Katsojalle esitys voi olla kuitenkin myös silkkaa piinaa. Tässä esityksessä eivät vain näyttelijät eläydy täysillä.

Julmuuden teatterin perustaja, ranskalainen näytelmäkirjailija Antonin Artaud lienee teatterimaailman kuuluisin hullu.

Jos mielenterveyden ongelmista kärsineistä nimekkäistä taiteilijoista tehtäisiin kattava lista, siitä tulisi varmaan pitkä kuin päivästä mielisairaalan suljetulla osastolla.

Luovuus edellyttää mielen herkkyyttä erilaisille vaikutteille ja tällä herkkyydellä on epäilemättä hintansa. Toki hulluja riittää myös meidän tavallisten kaduntallaajien joukossa.

Ohjaaja Neil Hardwick kirjoitti viime vuosisadan puolella omasta vaikeasta masennuksestaan kirjan Hullun lailla. Luin sen aikanaan ahmimalla.

Ohjaaja Juha Hurme kirjoitti kokemastaan psykoosista kirjan Hullu. Sain tuon kirjan tuoreeltaan, vuonna 2012, mutta en ole saanut sitä vieläkään luettua loppuun asti.

Hurmeen kirjansa pohjalta Teatteri Telakalle dramatisoima ja ohjaama Hullu on ollut ehkä vuoden puhutuin teatteriesitys.

Teatterikesän infossa Hurme muistutti, ettei Hullu ole Juha Hurme nimisen henkilön sairaskertomus, vaan tilaisuus nähdä ja kokea, millaista on mielisairaalan suljetulla osastolla.

Valistunut katsoja osaa nähdä eron taiteilijan ja hänen teoksensa välillä. Minun kohdallani tämä etäisyyden ottaminen onnistui kuitenkin tällä kertaa poikkeuksellisen huonosti.

Teatteri Telakan seinät alkoivat kaatua päälle kohta näytelmän alun jälkeen.

Hardwick kertoo kirjassa, ettei vakava masennus vie ihmiseltä vain toimintakykyä, vaan se myös sattuu ihan helvetillisellä tavalla. Minä osaan kuvitella ihan hyvin, miltä Hurmeen näytelmässä kuvaama puhdas kauhu tuntuu.

Ehkä tämä hyvin voimakas samaistuminen johtui ainakin osaksi siitä, että Hurme on mukana esityksessä ääniroolissa.

Hurmeen mukaan Hullu on esitys, joka ohjasi itse itsensä. Se on siis yhteisön tekemää taidetta parhaimmillaan. Antti Laukkarinen, Antti Mankonen ja Kaisa Sarkkinen näyttelivät tavalla, joka sai minun sydänalassani kasvavan möykyn tuntumaan hetki hetkeltä yhä painavammalta.

Laukkarinen eläytyi järkensä tilapäisesti hukanneen näytelmäkirjailijan rooliin sellaisella intensiteetillä, että teki mieli välillä sännätä karkuun.

Hullu on varmasti voimaannuttava tai ainakin vapauttava kokemus katsojalle, joka on itse kokenut oman mielen järkkymisen aiheuttaman ahdistuksen. Meille muille se tarjoaa mahdollisuuden nähdä jotakin tästä todellisuuden puolesta.

Teatteri Telakan Hullu on myös vakuuttava näyttö siitä, miten voimakas ja ilmaisuvoimainen väline teatteri on taidemuotona. Ehkä Telakan ihmisten pitäisi laittaa Hullun ilmoituksiin myös maininta siitä, että tämä esitys voi vaarantaa mielenterveytesi.

Teatteri Telakka: Hullu

Käsikirjoitus ja ohjaus: Juha Hurme

Rooleissa: Antti Laukkarinen, Antti Mankonen ja Kaisa Sarkkinen

Pukusuunnittelu: Henna Mustamo

Valo- ja äänisuunnittelu & musiikki: Hannu Hauta-aho

Laulun sävellys: Arto Piispanen

Lavastussuunnittelu: Hannu Hauta-aho, Juha Hurme, Henna Mustamo ja Perttu Sinervo

Ohjaajan assistentti: Markus Myllyniemi

Myrskyluodon Maija

Antti Jaakkola ja Liisa Sofia Pöntinen pärjäävät hyvin teknisesti vaativissa rooleissaan Jannena ja Maijana. Kuva Lappeenrannan kaupunginteatteri/Ari Nakari

Merellä tullee ja rakkaus vie naisen vaikka läpi harmaan kiven.

Espoon kaupunginteatteria nykyisin johtavan Jussi Helmisen dramatisoima Myrskyluodon Maija edustaa sen sortin musiikkiteatteria, jossa järki ei päätä pakota, mutta tunnetta ja paatosta on sitäkin enemmän. Katsoja voi huoletta jättää aivonsa samaan narikkaan palttoonsa kanssa ennen esityksen alkua odottamaan sitä hetkeä, jolloin kyyti on taas edes pari astetta kylmempää.

Teatterimusiikin ja suomalaisten euroviisujen säveltäjänä kunnostautuneet Matti Puurtisen musiikki on balanssissa Helmisen pateettisen sovituksen kanssa. Tässä veneessä kokka kohisee, purje paukkuu ja perä solisee.

Mutta tuskin ahvenanmaalainen Anni Blomqvist silti tämän esityksen takia kääntää kylkeä haudassaan.

Hammasteluun ei muuten ole mitään erityistä syytä. Joku tykkää äidistä, toinen tyttärestä. Lappeenrannan kaupunginteatterin esitys on hienosti lavastettua ja ammattitaidolla esitettyä teatteriviihdettä. Se on kunniaksi tekijöilleen ja osoittaa, miten laaja-alaista osaamista teatterin lahjakkaasta porukasta irtoaa.

En tiedä, millainen työnjako teatteritieteen tohtori Ilari Nummella ja Jari Juutisella on ollut esityksen ohjauksen suhteen.

Taideteollisen korkeakoulun kouluttamana elokuvaohjaajana uransa aloittanut Nummi on tutkinut Tampereen yliopistossa teatteriesityksen oikeaoppista rakennetta. Kysymys lienee vanhan vaellus ja tehtävä – rakenteen analyysista.

Myrskyluodon Maijan tehtävä on kasvaa tytönheitukasta suureksi sieluksi. Tämän tehtävän suorittamiseksi hänen pitää vaeltaa, tai Maijan tapauksessa pikemminkin purjehtia pisteestä a pisteeseen b. Tähän matkaan mahtuu tietenkin sekä myötä että vastatuulia. Esityksen kannalta oleellista on se, miten nämä kipuamiset onnen kukkuloille ja putoamiset epätoivon syövereihin ajoitetaan.

Tämä kaikki näyttää ja kuulostaa tietenkin vakuuttavalta paperilla, mutta kuten me kaikki tiedämme, todellisten hittien kaavaa, eli reseptiä, jolla elokuvasta, teatteriesityksestä, romaanista tai musiikkikappaleesta leivotaan takuuvarma menestys, ei ole vieläkään keksitty.

Teatterinjohtaja Juutisen ja koreografi Kira Riikosen osaamisesta Myrskyluodon Maija on jälleen vakuuttava näyttö. Juutinen on onnistunut kokoamaan teatterin omasta väestä, musiikkiopiston opettajista ja oppilaista sekä tanssin ja teatterin harrastajista näyttämölle noin 40 esiintyjän ensemblen.

Esityksen joukkokohtauksista näkee, esityksen harjoitteluun on käytetty paljon aikaa ja vaivaa. Esityksessä on mukana toinen toistaan hienompia kohtauksia, vaikka tarina eristyneellä saarella kykkivästä pariskunnasta ei liene niitä kaikkein otollisimpia lähtökohtia näyttävien joukkokohtausten tekemiseen.

Parasta Myrskyluodon Maijassa tietenkin on myös Juutisen kannalta, että esitys on tuonut yleisön takaisin Lappeenrannan kaupunginteatterin katsomoon. Viime lauantaina esitys näytti loppuunmyydyltä.

Maijaa esittävällä Liisa Sofia Pöntisellä on kaunis ja persoonallinen lauluääni. Pöntisestä irtoaa myös viehätysvoimaa ja lavasäteilyä, joista riitti lämpöä aina Jukola-salin perimmäiselle penkkiriville asti.

Nämä avut riittävät paremmin kuin hyvin. Eikä ainakaan minulla ole myöskään minkäänlaista kompetenssia sen arvioimiseen, miten puhtaasti Pöntinen laulaa.

Sitä paitsi tässä asiassa äänisuunnittelija Hannu Hauta-aho äänimiehineen pystyy varmaan tekemään modernilla tekniikalla ainakin pieniä ihmeitä.

Kaupunginteatterissa vieraileva Antti Jaakola tekee Maijan kumppanista Jannesta mukavan tavallisen hahmon. Ääntäkin paljon elokuvissa äänirooleja tehneestä miehestä lähtee näihin hommiin ihan riittävästi.

Teatterin muu porukka pääsi näyttämään laaja-alaista osaamistaan. Esimerkiksi punttisalin laitteita ilmeisen ahkerasti kuluttava Samuli Punkka on hyvin fyysinen näyttelijä, joka roolin niin vaatiessa kiipeää varmaan vaikka perse edellä puuhun, tai ainakin tätä tarkoitusta varten ripustettuun köyteen.

Lappeenrannassa on osaava, lahjakkuuksia vilisevä porukka tekemässä teatteria ja tämä porukka ansaitsee ja itse asiassa myös tarvitsee välttämättä uudet tilat teatterin tekemiseen.

Teatterilaiset ovat valittaneet tilojen kosteus ja homeongelmista. Valitukset ovat ilmiselvästi aiheellisia. Ainakin allekirjoittaneen syksyllä diagnosoitu astma muistutti äreästi olemassaolostaan noin kolme tuntia kestäneen esityksen jälkeen.

Lappeenrannan kaupunginteatterissa on selvästi edelleen henki päällä, mutta ainakin katsojan on siellä välillä vähän vaikea saada henkeä kulkemaan.