Onko ihmisen hauras kuori lupa rikkoa taiteen vuoksi? – Peeping Tomin absurdi tragikomedia kysyi ja vastasi – Tirkistelylläkin on rajansa

Tarinan ohjaaja vastaan hangoitelleen Romeu Runan jäähylle näyttelemään jäävuorta. Kuvassa selin puvustajaa ja maskeeraajaa esittänyt Yi-Chun Liu. Kuva © Darina Rodionova

Peeping Tomin S 62° 58’ W 60° 39’ on häijyn hauska tragikomedia. Esityksen pinnan alta paljastui kuitenkin niin paljon tasoja, syvälle meneviä eettisiä pohdintoja, huolta maailman tilasta ja loistavaa esittämistä, ettei naurulle jäänyt aikaa eikä sijaa.  

Haaksirikko on voimakas vertauskuva. Peeping Tomin monitasoisessa huikeassa performanssissa ei siirrelty päämäärättömästi vain Titanicin kansituoleja. Uppoamassa oli myös taidemuoto ja instituutio, jota me olemme oppineet kutsumaan teatteriksi. Yhden ihmisen traumasta kasvoi apokalyptinen kollaasi, surrealistin tragikomedia meidän narsistisesta elämäntavastamme ja sen seurauksista. Esitys huipentui Romeu Runan huikeaan monologiin.

Valkoinen, etuoikeutettu mies oli riisuttu vallastaan ja vaateistaan. Silti hän jaksoi yhä uhota, haastaa koko maailman puhumalla rumia, käyttäen äärimmäisen karkeaa kieltä. Mies oli uhrannut läheisensä, oman poikansa taiteensa alttarille. Nyt myös tämä hänen ainoa suuri rakkautensa oli hylännyt hänet. Syvällä sisimmässään mies haluaisi yhä näytellä suuria rooleja Tšehovin ja Shakespearen näytelmissä. Mutta kuka meistä dopamiini narkkareista enää jaksaa katsoa teatteria tämän ympärillämme ja puhelimissamme pyörivän 24/7-sirkuksen keskellä.

Runan on epäilemättä koulutukseltaan tanssija. Monologin rujo kieli sai vastineensa hänen rujon kauniissa liikekielessään ja mimiikassaan. Näin voimallisesti ja koskettavasti en ole vielä koskaan nähnyt kenenkään esittävän mieleltään murjotun miehen raivoa ja tuskaa.

Esityksen nimen koordinaatit veivät meidän Eteläiselle jäämerelle keskelle ei mitään. Tarinan toisessa todellisuudessa merihätään joutunutta alusta kuvattiin elokuvastudiossa. Alusta ympäröivät jäälautat ovat styroksia. Muovia on myös Chey Juradon taiturimaisin tanssiaskelin tästä muovimerestä virvelöimä lohi. Myrsky tässä hyperrealistisessa vesilasissa syntyi savukoneen, strobovalojen, kovaäänisten, puhaltimien ja kulissilaivaa keikuttavan koneisto avulla.

Kun elokuvassa liikutaan Antarktiksella, esiintymisasuihin kuuluu turkiksia ja näyttelijät kantavat lähes loputtomasti huolta, että turkikset ovat kierrätettyjä.

Laivan miehistä, eli elokuvan näyttelijät olivat nousseet kapinaan ja elokuvan ohjaajalta luovat ideat lopussa. Elokuvan ohjaajalla oli sama nimi kuin Peeping Tom -tanssiteatterin taiteellisella johtajalla Franck Chartierillä. Myös tämän fiktiivisen elokuvan näyttelijöillä on samat nimet tai lempinimet kuin heitä esittävillä tanssiteatterin tanssijoilla.

Tarinan viemisellä mylvivien leveysasteiden tuolle puolen arktisen luonnon keskelle oli syynsä. Tarinan leveysasteet antoivat kontrastia tarinan ydinteemalle. Ihminen on fyysisesti ja varsinkin psyykkisesti hauras. Jos teatteri on yhteisön tekemää taidetta ja taide terapiaa, miten pitkälle taiteilija tai hänen ohjaajansa voi mennä omien henkilökohtaisten traumojensa purkamisessa? Mitkä ovat näyttelemisen ja henkilökohtaisen elämän rajat?

Tai oikeammin, voiko tällaista veteen piirrettyä viivaa edes olla olemassa?

Esityksen alussa oli kohtaus, jossa esityksen roolihahmo Franck vaati esityksen Romeuta tilittämään oman taiteilijanuransa aiheuttamaa traumaa. Sitä, miten hänen narsisminsa, keskittyminen taiteilijanuraan ja loputtomat kiertueet olivat tuhonneet hänen suhteensa omaan poikaansa.

Peeping Tom on belgialainen tanssiteatteri, jonka ovat perustaneet koreografi Gabriela Carrizo ja Franck Chartier. Peeping Tomin teosten lähtökohtana ovat hyperrealistiset lavastukset ja tapa näyttää yleisölle jotakin piiotettua ja ennenkuulumatonta. Kuva © Peeping Tom

Romeu tilittää, mutta kapinoi myös saamaansa tehtävää vastaa. Lopussa tämä kapina muuttuu alussa mainituksi hurjaksi purkaukseksi.

Seuraavaksi yritetään kuvata lemmenhetkeä, joka toteutettuna näyttää enemmän raiskausyritykseltä kuin yhteiseen sopimukseen perustuvalta näyttelemiseltä. Lauren Langloisin ja Runan suutelukohtauksesta tehdään yhä uusia ottoja, eikä yhteistä kemiaa löydy. Rangaistukseksi niskoittelusta Franck laittaa Romeun jäähylle näyttelemään jäävuorta.

Esityksen tematiikka sivusi keskustelua, jota meillä on käyty esimerkiksi Jouko Turkasta ja turkkalaisesta teatterista.

Peeping Tom on Gabriela Carrizon ja Chartierin 20 vuotta sitten perustama ensemble. Maailmanmaineeseen nousseen tanssiteatterin ilkikurinen ja itseironinen nimi on helppo liittää tämän esityksen aiheeseen. Se tavallaan kysyy, miten pitkälle taiteessa, eräänlaisessa tirkistelyssä voidaan mennä? Mikä meistä tekee meistä tirkistelijän? Kysymys on taiteen etiikasta ja moraalista?

On olemassa myös Michael Powellin vuonna 1960 ohjaama psykologien kauhutrilleri Peeping Tom, jossa psykopaatti sarjamurhaaja kuvaa kaitafilmille uhriensa kärsimykset ja kuoleman. Murhaaja ei kuvaa dokumentoidakseen hirmutekonsa. Hän halusi filmiä katsoessaan kokea uudestaan ne voimakkaat tuntee, jotka hän koki uhriaan kiduttaessaan ja surmatessaan.

Elokuva on fiktio, mutta tällaisia snuff elokuvia on tehty myös siinä reaalimaailmassa maailmassa, jossa me elämme. Jo pelkkä ajatus saa voimaa pahoin.

Nimien samanlaisuus lienee pelkkä sattuma. Sanapari on yleinen tirkistelijää tarkoittava sanonta. Powellin elokuvaa tuskin kukaan vielä jollakin mielekkäällä tavalla elossa oleva ihminen enää muistaa. Näitä muistavat vain minun kaltaiseni puolivalmisteet vainajiksi. Sen ja samasta aiheesta tehtyjen myöhempien elokuvien kysymystä taiteen rajoista ei voi kokonaan sivuuttaa. Ei varsinkaan tässä uudessa uljaassa maailmassa, jonka uuskielessä ihmisoikeuksia rajoittavat ja kumoavat lait ovat uudistuksia.

Tekijöiden mukaan S 62° 58’ W 60° 39’ tarkastelee 20 vuotta toimineen ensemblen historiaa ja sisäistä kehitystä fyysisen teatterin keinoin. Runan huikea ja hurja monologi ja samalla esitys päättyi kohtaukseen, jossa hän pyysi kyynelet silmissä jotakuta yleisön joukosta saattamaan hänen pois näyttämöltä. Häntä saattamaan lähti nuori mies, joka ikänsä puolesta olisi hyvin voinut olla Runan poika.

Sovinnon ja jäähyväisten aika? Tuskin! Lista Peeping Tomin vuosien varrella saamista kansainvälisistä ja kansallisista taidepalkinnoista ja maininnoista on pitkä kuin gorillan käsivarsi. Yli 20:n kansainvälisen palkinnon lista alkaa Prix du Meileur de Danse -palkinnosta vuonna 2005 ja uusin saavutus on viime vuonna saatu Premis de la Críca Prix (Paras kansainvälien teatterituotanto).

Kiinnostaa on tietenkin myös se, että nämä esittävän taiteen uudistajat tulevat tanssin piiristä. Carrizo ja Chartier ovat molemmat koreografeja.   

S 62° 58’ W 60° 39’

Peeping Tom tanssiteatterin esitys Espoon Teatterin &Fest Focus Gent -teatterifestivaalilla Espoon kulttuurikeskuksen &Louhi-salissa 16.3.2024.

Esitys Espoossa oli Peeping Tomin ja &:n (Espoon Teatterin) yhteistuotanto.

Ohjaus: Franck Chartier

Esiin­ty­jät: Marie Gyselbrecht, Chey Jurado, Lauren Langlois, Yi-Chun Liu, Sam Louwyck, Romeu Runa, Dirk Boelens, Eurudike De Beulin avustuksella

Va­lo­suun­nit­te­lu: Tom Visser

Ää­ni­suun­nit­te­lu: Raphaëlle Latini

Pu­vus­tus: Jessica Harkay, Peeping Tom

Miten paratiisista voi tulla helvetti, jossa sen alkuperäisten asukkaiden on yhä vaikeampi elää? – Antigone in the Amazon on klassinen tragedia, jonka moraalista opetusta me emme halua nähdä emmekä kuulla

Esityksessä näyttämöllä näytellyt ja videoidut kohtaukset muuttuivat yhdeksi kokonaisuudeksi. Roolityöt olivat upeita. Kuvassa Kay Sara tragedian Antigonena hautaamassa veljeään Polyneikea, jota kohtauksessa näytteli näyttämöllä Federico Araujo. Kuva © Kurt Van Der Elst/NTGent

Amazonin alueen alkuperäiskansoille maailmanloppu koitti 500 vuotta sitten. Eikä tämä tragedia ole päättynyt vieläkään. Esitystä ei ohjaaja Milo Raun mukaan ole tehty shokeeraamaan. Silti Espoon Teatterin &Fest Focus Gent -festivaalin Antigone in the Amazon järkytti. Esitys oli upeasti toteutettua ja näyteltyä dokumenttiteatteria ja monitasoinen ajatusten kudelma. Esityksen kuvaama todellisuus löi kasvoille. Siltä ei voinut eikä voi sulkea silmiään.     

Sotilaspoliisit ampuivat 17. huhtikuuta 1996 kylmäverisesti 19 mielenosoittajaa Trans-Amazonian valtatiellä Parán osavaltiossa Brasiliassa. Belgialaisen NTGent-teatterin taiteellinen johtaja Milo Rau organisoi brasilialaisten näyttelijöiden ja avustajien kassa 27 vuotta myöhemmin tuosta joukkomurhasta rekonstruktion. Videoidussa esityksessä kypäräpäiset ja luotiliiveihin pukeutuneet poliisit poimivat mielenosittajien joukosta joukon johtajat, pahoinpitelivät heitä ja teloittivat heidät lopuksi päähän ampumalla.  

Kohtaus oli kauhea, eikä sen todistusvoimaa tehnyt mieli epäillä. Näin joukkojenhallintaan erikoistuneet mellakkapoliisit toimivat kaikkialla maailmassa. Tosin oikeusvaltioissa ketään ei tapeta. Oikeus osoittaa mieltään kuuluu kasainvälisten sopimusten säätelemiin ihmisoikeuksiin. Tilapäisesti kiinniotettuja elokapinallisia rangaistaan korkeintaan sakolla niskoittelusta poliisia vastaan.

NTGent-teatterin näytelmässä Antigone in the Amazon todellisuus tunki näyttämölle hyytävällä tavalla. Eikä kohtauksen luomaa tunnetta helpottanut edes myöhempi kevennys, jossa paikalliset teatterin tekijät valmistautuivat kohtaukseen. Yksi mielenosoittaja kopautti rystysillään sotapoliisia esittäneen näyttelijän kypärää, molempien kasvoilla leppoisa virnistys.

Poliisi oli tuolloinkin läsnä ja väkivallan uhka oli aistittavissa näistä kuvista. Teatterin tekijät saivat luvan kohtauksen järjestämiseen ja tien katkaisemiseen sen ajaksi vasta alkuperäiskansojen aktivistin johdolla käytyjen sitkeiden neuvottelujen jälkeen.

Helsingin Sanomien haastattelussa esityksen konseptin luonut ja sen ohjannut Rau sanoo, ettei hän koskaan yritä shokeerata aiheillaan, vaan analysoida niitä. Järkyttävä alku oli rankkaa dokumenttiteatteria. Esimerkiksi New York Timesin kriitikko Laura Cappelle kirjoittaa krittikissään esityksestä, että se tuntui itse asiassa enemmän pitkäjänteiseltä journalismilta kuin teatterilta.

Amazonin alueen sademetsien tulevaisuus on meitä kaikkia koskeva asia. Se on yksi ihmiskunnan kohtalonkysymyksistä. Yhtä polttava eettinen kysymys koskee meidän kykyämme tuntea myötätuntoa ja asettua sorrettujen puolelle. Antigone in the Amazon tavoitti minun mielestäni tasoja ja syvyyttä, joita ei voi tarkastella ja joihin ei voi päästä kuin taiteen keinoin. Sveitsiläistä Rauta ei ole syyttä juhlittu ja palkittu teatterin uutena tiennäyttäjänä.

Antigone in Amazon kuuluu niihin esityksiin, jotka jäävät pysyvästi mieleen. Se oli vaikuttava ja älyllisesti haastava kokemus.  

Antigone on Sofokleen tragedia, joka on ajoitettu vuoteen 442 ennen ajanlaskun alkua. Näytelmässä prinsessa Antigone haluaa haudata kuolleen veljensä Polyneikeen ruumiin, jonka kuningas Kreon on jättänyt häpeällisesti taistelukentälle ja kieltänyt hautaamisen. Antigone uhmaa tätä kuninkaan käskyä kuolemankin uhalla.

Rekonstruktio Trans-Amazonian valtatiellä vuonna 1996 sotilaspoliisien tekemästä mielenosoittajien joukkomurhasta oli järkyttävä. Kuvassa näyttämöllä Pablo Casella ja Frederico Araujo, videolla sotapoliisin roolissa Arne De Tremerie. Kuva © Kurt Van Der Elst/NTGent

Ajatus eurooppalaisten näyttelijöiden esittämän antiikin tragedian viemisestä Parán osavaltion köyhien ja usein lukutaidottomien ihmisten katsottavaksi voi tuntua pahimman luokan kulttuurielitismiltä, henkiseltä kolonialismilta. Mutta ei ole sitä, vaikka näytelmässä mukana olleiden Sara De Bosscheren ja Arne De Tremerien rooleihin kuuluin punaisena lankana myös julkituotu omaan asemaan ja pyrkimyksiin liittynyt epäily.

Luku- ja kirjoitustaito ovat ihmislajin aikajanalla varsin tuore keksintö. Sofokleen tragedia sijoittuu ajallisesti eräänlaiseen saumakohtaan, josta me kuvittelemme yksilökeskeisen länsimaisen kulttuurimme voittokulun alkaneen.

Näytelmän kertojana ja muusikkona toiminut Pablo Casella muistutti meitä siitä, että antiikin Kreikan  tragediat oli alun perin kirjoitettu pelkästään kuorolle, roolihenkilöt, yksilöt tulivat antiikin teatteriin vasta myöhemmin.

Ennen kirjoitustaidon kehittymistä kaikki peritty tieto oli yhteisöllistä. Se siirtyi tarinoiden muodossa yhteisöjen kollektiivisessa muistissa sukupolvelta toiselle tuhansia ja taas tuhansia vuosia aina oman lajimme syntyyn asti.   

Brasilian valtion nykyisellä alueella on asunut ihmisiä ainakin 30000 vuotta. Amazonin alueella on asunut satoja eri heimoja. Paikallisia kieliä ja kulttuureja oli lähes yhtä paljon kuin heimojakin. Metsästykseen, keräilyyn ja kiertoviljelyyn perustuvien yhteisöjen elämäntapa muistuttaa meidän mielikuvia paratiisista, jossa ihmiset asuivat ennen ”syntiinlankeemusta”.

Portugalilaisten valloittajien tulo merkitsi Brasilian alkuperäiskansoille katastrofia. ”Meille maailmaloppu tuli viisisataa vuotta sitten”, sanoi esityksessä sokean tietäjän Teiresiaan roolin näytellyt Ailton Krenak. ”Mutta me olemme täällä yhä”. ”Länsimaiset eivät ole vielä ymmärtäneet, mitä maailmaloppu tarkoittaa. Eivät ole tottuneet siihen.”

Krenak on kirjailija, toimittaja ja filosofi joka lapsena erotettiin väkisin omasta aimoré-kansastaan.

Historia on tulevaisuutta. Tämä Krenakin ajatus kehityksestä ei istu meidän kehitysuskoon kasvatettujen tajuntaan, mutta osuu asian ytimeen. Kaikki aikaisemmat historian tuntemat korkeakulttuurit ovat nousseet, kukoistaneet ja lopulta tuhoutuneet. Tuhon syynä on lähes poikkeuksetta ollut ilmastomuutos, jota ihmisen oma taloudellinen toiminta on usein vauhdittanut. Miksi meidän nykyisen, maailmanlaajuisen teknokulttuurin kohtalo olisi jokin toinen?

Amazonin alueen alkuperäiskansojen kollektiiviseen tajuntaan miljoonia uhreja vaatinut ”maailmaloppu” on vuosisatojen kuluessa jättänyt epäilemättä pysyvän jäljen.

Raun mukaan tulevaisuutta ei rakenneta uusliberalistien ajatuspajoissa. Tulevan aikakauden ajatukset ja aatteet syntyvät köyhien faveloissa ja monikulttuurisissa yhteisöissä. Niissä on myös tallella se tieto ja taito, joilla selvitään hengissä äärimmäisissä oloissa.

Sofokleen Antigonessa tarina kertoo kapinasta, väkivalan monopolin omaavan vallanpitäjän haastamisesta. Teatteritaiteen saralla esitys oli omimmillaan, kun se analysoi pahuuden olemusta. Alun pitkässä monologissa Casella luonnehti ihmistä hirviöksi ja viritti meidät kohtamaan shokeeraava joukkomurha. Tässä Raun analyysi jäi kauhistelun asteelle, eikä kysymykseen pahuuden luonteesta tietenkään ole olemassa helppoja vastauksia.

Hirviöitä meistä ihmisistä tekee kykymme kuvitella ja suunnitella tulevaisuutta. Me pystymme tappamaan päämääriemme saavuttamiseksi ilman aggressiotta. Tappamiseen liittyvät tunteet ja traumat voimme kiertää, teettämällä itse työn tappamiseen koulutetuilla ihmisillä, näytelmän esimerkkitapauksessa sotapoliiseilla. Suomen kielessä valta ja väkivalta ovat jopa samaa kantaa.

Suunnattomia alueita Amazonin alueen sademetsiä on kaskettu ja raivattu soijan suurviljelijöiden pelloiksi ja karjankasvattajien laitumiksi. Näytelmän videoissa näkyi kuitenkin yhä alueen luonnon tavaton kauneus. Kuvassa oikealla ja vasemmalla Sara De Bosschere ja Arne De Tremerie, jotka näyttelivät Antikogonen kyläläisille. Keskellä kuvassa Frederico Araujo, joka näytteli muun muassa mielenosoittajien johtajaa. Kuva © Kurt Van Der Elst/NTGent

Brasiliassa sotilasjuntta piti valtaa vuodesta 1965 aina vuoteen 1985. Näyttämöllä Casella muistutti, että fasistit nousivat valtaa uudestaan vaaleilla, kun Jair Bolsonaro valittiin vuonna 2018 presidentiksi. Bosonaron valtakausi päättyi vuona 2022, mutta muutokset tapahtuvat hitaasti. Brasilia on ollut ja on varmasti edelleen väkivaltainen luokkayhteiskunta. Hierarkian pohjalla ovat Afrikasta orjina tuotujen ihmisten jälkeläiset. ”Jos kuulut seksuaaliseen vähemmistöön tai olet musta, voit joutua milloin tahansa tapetuksi”, Casella muistutti.

Sofokleen tragedia päättyy Antigonen ja hänen rakastettunsa Haimon, Kreonin pojan itsemurhaan. Moraalinen opetus liittyy siihen, että Kreon ymmärtää olevansa tekojensa kautta syyllinen pokansa kuolemaan.

Raun näytelmässä sivutaan tässä kohtaa alkuperäisväestöön kuuluvien ihmisten korkeaa itsemurhariskiä. Survival International -järjestön mukaan raportissa Progress Can Kill (2015) todetaan, että ilmiö on maailmanlaajuinen. Alkuperäiskansoihin kuuluvien ihmisten itsemurhariskit ovat kaikkialla moninkertaisia valtaväestöön verrattuna.

Esityksen videokuvista välittyi Amazonin alueen luonnon tavaton kauneus. Maan tuon elämää luovan ja elämää ylläpitävän Ylijumalattaren syli kukkii yhä. Silti Hänen, äiti maan lapsille maailmasta on tullut mahdoton paikka elää.  

Antigone in the Amazon

NTGent-teatterin esitys Espoon Teatterin &Fest Focus Gent -festivaaleilla Espoon kulttuurikeskuksen &Louhi-salissa 9.3.2024

Käsikirjoitus: Milo Rau ja työryhmä Frederico Araujo, Pablo Casella, Sara De Bosschere, Arne De Tremerie

Konsepti ja ohjaus: Milo Rau

Videolla: Sara Kay, Gracinha Donato, Célia Maracajà, MTS (Movimento dos Trabalhadores Rurais sem Terra) taiteilijakuoro ja Teiresiaan roolissa Ailton Krenal

Dramaturgia: Giacomo Bisordi

Dramaturginen yteistyö: Douglas Estevam, Martha Kiss Perrone

Dramaturgian assistentit: Kaatje De Geest, Carmen Hombostel

Yhteistyössä (konsepti, tutkimus ja dramaturgia): Eva-Maria Bertschy

Musiikin sävellys: Elia Rediger, Pablo Castella

Lavastussuunnittelu: Anton Lukas

Pukusuunnittelu: Gabriela Cherubini, Jo De Visscher, Anton Lukas

Valosuunnittelu: Dennis Diels

Videosuunnittelu: Moritz von Dungern

”Making of” video: Fernado Nogari

Videoeditointi: Joris Vertenten

Tuotanto: Joris Vertenten