Hykertelin suorastaan järjettömän onnentunteen vallassa esityksen päätyessä. Teatteri on, kun niikseen tulee, maailman parasta huumetta. Kansallisteatterin Europaeus on juuri sellainen puhdistava kokemus, jollaisen vain teatteri parhaimmillaan voi tarjota.
Olin saanut kosketuksen poikkeukselliseen lahjakkuuteen, jota myös neroudeksi on kai tapana kutsua. Dramaturgi Juha Hurme on ilmiselvästi löytänyt käsikirjoitusta kirjoittaessaan Savitaipaleen suuresta pojasta, David Emanuel Daniel Europaeuksesta oman sielunveljensä.
Europaeus on intensiivinen ja samalla ilmava esitys, joka ruokkii lakkaamatta katsojan omia assosiaatioita. Sen voima perustuu väkivahvaan fyysiseen läsnäoloon, jonka vaikutuksesta katsomon ja näyttämön väliin usein jäävä näkymätön seinä katoaa kokonaan. Kaiken lisäksi esitys on aivan julmetun hauska.
Kehon kielellä on keskeinen asema Hurmeen teatteriestetiikassa. Hume on kuitenkin myös näytelmän Europaeuksen veroinen kielivirtuoosi, liikaviisas, joka tuntee sekä suomalaisen että maailmankirjallisuuden kuin omat taskunsa.
Kansallisteatterin Europaeuksessa riittää tasoja Inkerin suomalaisten kansalauluperinteestä William Shakespeareen ja ranskalaisen Antonin Artaud’n Julmuuden teatteriin. Käsiohjelmaan on painettu otteita Hurmeen tekeillä olevasta uudesta kirjasta Souturomaani, jossa hän kertoo teatteria koskevista ajatuksistaan. Käsiohjelma kannattaa ehdottomasti ostaa.
Hurmeella on ilmiömäinen kyky johdatella katsojan assosiaatiot lapsuuden kokemuksiin. Varmasti tämä huomenlahja on läsnä myös, kun Hurme ohjaa. Se olisi ainakin yksi selitys sille, että mies on tehnyt niin onnistuneita produktioita nimenomaan teatterin harrastajien kanssa.
Ehkä tästä lähteestä kumpuaa myös aikuisten oikeasti Hurmeen käsikirjoituksille ja ohjauksille tyypillinen lempeä humanismi.
Kuten me kaikki tiedämme, pienet lapset ovat hirviöitä, jotka ovat koska tahansa valmiita työntämään pesueen heikoimman raukan linnun poikasten tavoin ulos pesästä ilman mitään tunnontuskia. Tätä julmuuden teatteria näytellään varmasti päivittäin jokaisessa suomalaisessa päiväkodissa ja alakoulussa. Hurme myös tuo sen ihan itsenään esimerkiksi näytelmän kohtaukseen jossa Suomalaisen kirjallisuudenseuran rivimiehet Jallu, Jurri ja Yrjö kiusaavat Europaeusta.
Mikä sitten tekee tällaisesta tarkkanäköisyydestä lempeää humanismia? No ainakin se, että Hurmeen tavassa nähdä ja ymmärtää sitä, millaisia me ihmiset perimmältään olemme, ei ole kyynisyyden häivääkään.
Mutta pohdiskelua on tältäkin osin vielä pakko jatkaa. Olen nähnyt varmasti toistakymmentä Hurmeen ohjausta, enkä ole vieläkään saanut miehestä täyttä tolkkua.
Nimiroolin näyttelee Lappeenrannan oma poika Timo Tuominen, ja hän tekee sen unohtumattomalla tavalla. Tuomisen elekielessä on juuri sopiva määrä liioittelua, kun hän näytelmän alussa tulkitsee änkyttämisen takia ujoudesta kärsivää Europaeusta.
Samasta varresta löytyy kuitenkin myös räjähtävää energiaa, kun tätä tarinamme eksentrinen nero innostuu jostakin uudesta ja aivan mullistavasta ajatuksesta. Riemastuttavassa kohtauksessa, jossa Europaeus saarnaan Duo Hurmeen eli Hanna Rajakankaan ja Petra Poutanen-Hurmeen kanssa voimistelun siunauksellisuudesta, Tuominen vetää tuosta vaan näyttämöllä itsensä näyttävään spagaattiin.
Loistavia ovat myös Esa-Matti Long, Taisto Reimaluoto ja Antti Pääkkönen Suomen kirjallisuuden seuran rivi- ja suurmiehinä.
Reimaluoto, Long ja Pääkkönen esittävät kaikki kolme ja vielä samanaikaisesti Suomalaisen kirjallisuudenseuran vahvaa miestä, hänen hirmuisuudelleen, näytelmän filosofian tohtori Sven Gabriel Elmgreniä.
Tämän kolmikon varaan rakennetut kohtaukset ovat painiotteineen hulvattoman hauskoja, kun Elmgreen käy näytelmässä teilaamaan Aleksis Kiven Seitsemää veljestä. Eikä tilanteiden koomisuutta ainakaan vähennä Anne Kotolan kolmikolle suunnittelemat, frakista tai saketista, sinisistä painitrikoista ja silinterihatuista koostuvat asukokonaisuudet.
Duo Hurmeen eli Petra Poutanen-Hurmeen ja Hanna Rajakankaan Väliaikakupletti on yksi esityksen monista bravuureista. Se edustaa muodoltaan kalevalaista kansanperinnettä ja on samalla suora viittaus shakespearelaiseen teatteriestetiikkaan.
Näytelmä alkaa Europaeuksen Omalla tanssilla, jossa Tuominen tuo näytelmämme sankarin näyttämölle. Kohtaukseen ei kuulu yhtään repliikkiä, mutta Rajakangas ja Poutanen-Hurme säestävät sitä esityksellä, jossa on mukana myös Poutanen-Hurmeen virtuositeetteihin kuuluvaa kurkkulaulua.
Roolisuoritukset ovat häikäisevän hyviä, mutta kokonaisuuden kruunaa se, että Europaeus on ennen kaikkea yhteisön tekemää teatteria.
Suomi on tunnetusti maa, johon mahtuu kerralla vain yksi totuus. Savitaipaleella syntyneen David Emmanuel Daniel Europaeuksen tragedia on yksi esimerkki siitä, mihin tällainen vaihtoehdottomuus voi johtaa.
Europaeus oli ajatuksineen huikeasti aikaansa edelle. Hän myös keräsi suuren osan Kalevalan kansanrunoudesta. Silti mies kuoli rutiköyhänä ja hyljeksittynä nälkään Pietarissa vuonna 1884.
Yhden totuuden yhteiskunta hukkaa mahdollisuuksiaan. Eikä tällaisen kapea-alaisen ajattelun tuhot rajoitu vain taiteeseen ja kulttuuriin.
Esimerkkejä löytyy varmasti myös politiikan ja talouden puolelta. Eikä niitäkään tarvitse hakea 1800-luvulta tai viime vuosisadan Kekkoslovakkiasta. Myös Nokian kännykkäbisneksen uho ja tuho ovat todennäköisesti jatkumoa tälle yhä uudestaan toistuvalle Europaeuksen tragedialle.
Kansallisteatteri on ohjelmistollaan edelleen tiukasti ajassa kiinni. Nostan teatterin johtajalle Mika Myllyaholle hattua.