Romanialaissyntyisen Eugène Ionescon Tuolit on absurdi komedia. Sen ilmaisuvoima perustuu tinkimättömään näyttelijäntyöhön. Se on teatteria aidoimmillaan ja seurasin perjantai-iltana Teija Auvisen ja Auvo Vihron näyttelemistä lumoutuneena. Tällaista teatterin pitääkin olla, mielentila, jossa aika menettää merkityksensä.
Täydelliseksi teatterielämyksen teki näytelmän perin pohjin tuntevan Otso Kauton hieno ohjaus ja yksinkertainen, mutta sitäkin vaikuttavampi lavastus, jossa salaisuuksien verho pudotettiin ihan kirjaimellisesti.
Jos minun jäykkä niskani taipuisi tuotteistamaan jokaisessa esityksessä ainukertaisina toteutuvia teatteriesityksiä kuluttajaystävällisillä pisteytyksillä, antaisin Tampereen Työväen Teatterille Tuoleista kaikki viisi tähteä.
Ranskaan Romaniasta muuttanut Ionesco kirjoitti näytelmänsä ranskaksi. Kielenvaihto ei hänelle ollut hyppy tuntemattomaan, sillä Ionesco asui myös lapsena suurimman osan ajastaan Ranskassa.
Tampereen Työväen Teatterin esitys perustuu sen ohjanneen Kauton reilut 20 vuotta sitten tekemään suomennokseen. Näytelmän suomenkielinen versio kantaesitettiin Kansallisteatterissa Willensaunassa Kauton ohjaamana lokakuussa vuonna 2002. Willensaunassa näyteltiin 20 vuotta sitten Nina Mansikan suunnittelemassa meriaiheisessa lavastuksessa lähes kirjaimellisesti viimeisellä rannalla.
Pienen pariisilaisen avantgarde-teatterin näytelmäntekijänä uransa aloittanut Ionesco kuuluu absurdin teatterin suuriin nimiin ja Tuolit näytelmänä tuntui nyt melkein rinnakkaisteokselta Samuel Beckettin yhtä arvoitukselliselle näytelmälle Huomenna hän tulee (Godo’ta odotellessa).
Tuolit oli älyllisesti haastavaa, arvoituksellista ja ihan oikeasti vaikeaa teatteria. Sellaisena se oli myös hyvin palkitsevaa. Älynystyröitä hyväileviä tulkintamahdollisuuksia oli lähes loputtomasti ja yhä edelleen tätä kiejoittaessani tuntuva jälkimaku on huikea.
Beckettin vuonna 1953 julkaistussa näytelmässä kaksi nukkavierua kulkuria odottaa kohtalonsa täyttymistä pystyy kuolleen puun juurella. Ionescon vuonna 1952 kantaesitetyssä Tuoleissa viimeisellä rannalla on pariskunta, kaksi pitkän elämän elänyttä vanhusta. Molempien näytelmien lohduton pessimismi on kuin peruutuspeili, jossa näkyvät toisen maailman sodan kauhut.
Tuoleissa Pariisi on lakannut olemasta, se on tuhottu jo 300 vuotta sitten ja nyt on ihmiskunnan viimeisen edustajan, talouspäälliköiden päällikön kerrottava kaikille, mitä näistä kauheuksista on opittu. Samaan apokalyptiseen teemaan Ionesco palasi Kuuban ohjuskriisin aikaan ajoittuvassa näytelmässään Kuningas kuolee, jossa luomakunnan kruunuksi itse itsensä julistanut ihminen poistuu lajina elämän näyttämöltä.
Ajankohtaisempaa näytelmää kuin Tuolit on tällä hetkellä vaikea löytää.
Tuolit voi mieltää myös terävänä analyysina kielen ominaisuuksista. Tuolit on näytelmänä ryöppyävää paradokseja tulvivaa puhetta, josta oli välillä vaikea saada tolkkua. Romaniassa syntynyt Ionesco kirjoitti näytelmänsä ranskaksi ja isänkielen vaihtaminen äidinkieleen, aito kaksikielisyys on varmasti tarjonnut hänelle aitiopaikan tarkastella sitä, mitkä ovat kielen reunaehdot. Aivan merkityksetöntä ei liene sekään, että Ionescon romanialainen isänsä oli ortodoksi ja ranskalainen äitinsä protestantti.
Näytelmän vanhukset pelaavat keskenään eräänlaista kielipeliä. Vaimoa näyttelevä Auvinen näkee maailman ja kannustaa miestään positiivisuuden kautta ja Vihron näyttelemä mies näkee maailman pelkästään negatiivisesti miinusmerkkisten linssien läpi. Se pakotti kysymään, oliko näillä kahdella edes edellytyksiä ymmärtää toisiaan?
Ionesco on tehnyt teräviä huomioita ihmisten käyttäytymisestä. Me tiedämme, että ihmiset jakaantuvat kielialueesta tai kulttuurista riippumatta liberaaleihin ja konservatiiveihin. Sitä me emme vielä tiedä ainakaan kovin tarkasti, miten aivojen neurologiset prosessit muuttuvat kieleksi: ajatuksiksi ja puheeksi. Filosofit voivat jatkaa edelleen debattiaan lauseiden totuusarvosta.
Ionescon näytelmää voi katsoa myös kuvauksena vanhuudesta. Tällaisenkin tulkinnan voi tehdä, vaikka viimeistään se epäilemättä karkottaa loputkin katsojat Kellariteatterin katsomosta.
Näytelmän yhteiset muistot ulottuivat vuorosanojen perusteella yli 70 vuoden päähän menneisyyteen. Katsoja saattoi olettaa, että molemmat olivat hyvin vanhoja. Jotakin kertoi jo se, että heidän muistonsa erosivat täydellisesti toistaan. Siinä missä vaimo muisteli perheen yhteistä lasta, miehen muistoissa he olivat lapseton pariskunta.
Edellä olevassa tulkinnassa tyhjät tuolit keroivat niistä kymmenistä miljoonista ihmisistä, jotka oli tapettu taisteluissa, siviiliväestön terroripommitukissa ja natsien tuhoamisleireillä. Tässä tulkinnassa tyhjät tuolit edustavat vanhusten läheisiä ja ystäviä, jotka elävät enää heidän muistoissaan.
Vaikka Ionescon ja Beckettin 50-luvulla kirjoittamat absurdin teatterin näytelmät ovat maailmanlopunnäkyineen hyytävän pessimistisiä, sodan jälkeiset vuodet olivat länsimaissakin elämän jatkuvuuteen uskovan optimismin aikaa. Tuon ajan hengestä vastaan sanomaton todiste ovat suuret ikäluokat, me boomerit, jotka olemme nyt astuneet vanhuuden kynnykselle.
Meidän nykyisellä elämäntavallamme tuosta vanhuudesta tulee paitsi kivulias myös todennäköisesti hyvin yksinäinen. Ionescon näytelmässä tätä yksinäisyyttä kuvataan sijoittamalla pariskunnan tarina saarelle, jossa vanha mies ja nainen eivät tapaa entisiä läheisiään ja ystäviään, vaan heidän haamujaan.
Tuolit
Tempereen Työväen Teatterin esitys Kellariteatterin näyttämöllä 14.10.2022.
Käsikirjoitus Eugène Ionesco
Suomennos, ohjaus, lavastus- ja pukukonsepti Otso Kautto
Valosuunnittelu Jarkko Sirainen
Äänisuunnittelu Jarkko Sirainen ja Otso Kautto
Rooleissa Teija Auvinen ja Auvo Vihro
