Avainsana: Espoon kaupunginteatteri

Olemme ymmärtäneet Leo Tolstoin romaanin Anna Karenina aina väärin – Onnellisilla ihmisillä ei ole kerrottavaa – Suomessa tolstoilaisuus elää ja hengittä ainakin Haagan seurakunnassa

*Kuvassa vasemmalta oikealle ovat Kristiina Viiala, Ludvig Daae, Lisen Rosell ja Amanda Apetrea. Kuva © Märta Thisner*

Gunilla Heilbornin performanssi Louhi-salissa alkoi kahdella videoprojisoinnilla. Toinen niistä oli kohtaus vanhasta, englantilaisen Julien Duvivierin ohjaamasta mustavalkoisesta elokuvasta Anna Karenina ja toinen Joe Wrightin vuonna 2012 ensi-iltansa saaneesta elokuvasta Anna Karenina. Molemmat kohtaukset päättivät Leo Tolstoin romaanin tarinan. Anna Karenina teki itsemurhan heittäytymällä junan alle.

Esityksen näyttämökuvat olivat karuja. Amanda Apetrea, Ludvig Daae, Lisen Rosell ja Kristiina Viiala esiintyivät lähes tyhjällä näyttämöllä. Lavasteina oli vain neljä puupölkkyä, joista kaksi oli päällystetty hopeankiiltoisella alumiinipaperilla. Tyhjän näyttämön estetiikalla oli syynsä. Tanssilla oli keskeinen sija sinänsä tässä harvinaisen puheliaassa performanssissa.

Aloitus alleviivasi Heilbornin ja hänen ensemblensä performanssin avainteemaa. Samasta kertoi tietenkin myös esityksen nimi 37 timmar & 3 minuter. Heilbornin mukaan esityksen nimeen on laitettu aika, joka menee Tolstoin tiiliskiviromaanin lukemiseen, jos ihminen lukee lähes tuhat sivuista romaania nopeudella 250 sanaa minuutissa.

Miksi sitten tämä ”ihmisyyden koominen tanssi” alkoi siitä, mihin Tolstoin romaanin tarina päättyi? Heilbornin mukaan siksi, että olemme todennäköisesti ymmärtäneet kaiken väärin. Samaan väärinymmärrykseen ovat sortuneet myös käsikirjoittajat, dramaturgit ja ohjaajat, jotka ovat käsikirjoittaneen, dramatisoineet ja ohjanneet Tolstoin kirjasta elokuvia, televisiosarjoja ja näytelmiä.

Tätä erehdysten sarjaa varmaan myös alleviivasivat performanssin aloittaneen elokuvakatkelmat joista toinen on englantilainen ja toinen amerikkalainen.

Performanssi haastoi meidän käsityksemme tarinoiden merkityksestä meidän muistojemme ja yhteisten, kollektiivisten muistojen kantajana ja välittäjänä. Näitä meidän itsestäänselvyyksinä pitämiemme ajatuspinttymiä moukaroitiin viiston huumorin avulla.

Ohjaajan kommentissa Heilborn konkretisoi esityksen teemaa anekdootilla televisiojuontaja Obrah Winfreystä. Heilbornin mukaan Yhdysvaltojen tunnetuin televisiokasvo ylisti kirjaa seksikkäänä Harlequin-romaanina ja keskittyi Annan upeaan rakkautarinaan olettaen, että tosielämää eletään silloin, kun se on intensiivisintä. Kun elämä on täynnä juonittelua, kun se muistuttaa suurta romaania. Kun se on mahdollisimman kaukana tavallisesta ja arjen rutiineista.

Heilbornin mukaan Obrah ymmärsi Tolstoin kirjan täysin väärin. Tolstoin näkemys oli päinvastainen. Elämä on parasta, kun ei ole kerrottavaa. Onnellisilla ihmisillä ei ole kerrottavaa.

Aika on puhutteleva elementti Heinbornin teoksessa myös toisessa mielessä. Teoksen ensi-ilta helmikuussa 2022 Dansens Husin uudella näyttämöllä Elverketissä Tukholmassa esitettiin vain viikkoa ennen Venäjän hyökkäystä Ukrainaan. Esityksessä Apetrea kertoi tarinan ryhmän vierailusta Moskovassa helmikuussa 2014. Ryhmä vieraili Leninin mausoleumissa ja seuraavan aamuna CNN uutiset kertoivat Krimin miehityksen alkamisesta.

Heilborn on aikaisemmissa töissään tutkinut The Knowledge -sarjan performansseissa muistia ja muistamista. Aftonbladetin toimittajan Cecilia Djurbergin tekemässä haastattelussa Heilborn kertoo Frances Yatesin kirjasta The Art of Memory. Se on hänen mukaansa eräänlainen ”raamattu” muistijärjestelmistä kiinnostuneille.

Muisti ja maailmankuva liittyvät tietenkin erottamattomasti yhteen. Siksi jokainen, jota Venäjän ulkopuolella askarruttaa, miksi venäläiset ajattelevat ja toimivat niin kuin he näyttävät ajattelevan ja toimivan, tarttui viimeistään viime helmikuussa venäläisen kirjallisuuden suuriin klassikoihin.

Heilborn siteeraa moskovalaista kirjallisuuden opiskelijaa, jonka mukaan Venäjän tapahtumista viime kuukausina järkyttyneet lainaavat todennäköisemmin Tolstoita kuin Fjodor Dostojevskia. Esityksessä Daae laittoi myös meidät katsojat valitsemaan käsiäänestyksellä puolemme, Tolstoi, vai Dostojevski?

Heilbornin mukaan Tolstoin Anna Karenina nostaa esiin kysymyksiä, jotka olivat kiistanalaisia 1800-luvulla ja ovat edelleenkin: paikka yhteiskunnassa, moraali, tekninen kehitys ja poliittinen kehitys.

Tämän kirjoittajalla ei ole edellytyksiä venäläisen kirjallisuuden syvälliseen analysointiin. Heilbornin ajatteluun ilmeisesti syvällisesti vaikuttanut Yetes kirjoitti esoteerisesta historiasta. Se on epäilemättä linkki Tolstoihin ja vihje hänen romaaniensa ymmärtämiseen Heilbornin tavalla.

Tolstoi antoi valtavan suosituilla romaaneillaan hankkimansa omaisuuden pois ja lahjoitti kirjojensa tekijänoikeustuotot yleiseksi omaisuudeksi. Elantonsa hän päätti hankkia suutarin töillä. Hänelle uskonnon harjoittaminen perustui siinä määrin sisäiseen hengelliseen kokemukseen, että hän halusi elää Vuorisaarnan oppien mukaan. Vakaumus perustui syvälliseen sisäiseen hengelliseen kokemukseen.

Suomessa teatterin tekijät vannovat tavallisesti Dostojevskin nimeen. Luultavasti meidän vähäväkisten joukossa tolstoilaisuus on läheisempää ja voimissaan ainakin Haagan seurakunnassa.

37 timmar och 3 minutter

Espoon Teatterin & Skadiviikkojen esitys Louhi-salissa 6.9.2023

Käsikirjoitus ja ohjaus: Gunilla Heilborn

Näyttämöllä: Amanda Apetrea, Ludvig Daae, Lisen Rosell ja Kristiina Viiala

Lavastus ja puvustus: Katarina Wiklund

Musiikki: Kim Hiorthøy

Valosuunnittelu: Johan Sundén

Videot: Mårten Nilsson

Koreografia: Stina Nyberg ja Gunilla Heilborn

Tuotanto: Johnson&Bergsmark

Valokuvaus: Märta Thisner

Yhteistuottajat: Dansens Hus, Norrlandsoperan

Esitys on toteutettu Kulturrådetin, Konstnärsnämndenin ja Tukholman kaupungin tuella.

Tanssimalla kohti taivaan kirkkautta – Marjo Kuuselan löytämästä tarinasta syntyi loistavaa tanssiteatteria – Tsuumin vasulaiset polkivat intohimon paholaista polkan tahtiin

Koreografiaan kuului myös näyttäviä nostoja, joista yksi lennätti Riikka Puumalaisen kohti valoa korkean pylvään päähän. Kuvan kohtauksen muut esiintyjät ovat Patrik Riipinen, Timo Saari, Johanna Elovaara, Reetta-Kaisa Iles ja Ville Rauhala bassoviuluineen. Kuva © Kari Sunnari/Tampereen Työväen Teatteri

Torstaina kantaesitetty Käärmeenpääntallaajat on Tampereen Työväen Teatterin ja Espoon Kaupunginteatterin yhteinen satsaus tanssiteatteriin. Esitys perustuu ohjaaja Marjo Kuuselan löytämään kiinnostavaan tarinaan vasulaisista. Pelimanniyhtyeen konsertista alkanut esityksestä kasvoi ensi-illassa inhimillisten tunteiden koko kirjoa kuvaava fresko.

Tunteiden kuvaamisessa tanssi on voimakas väline. Tavoiteltuun flow-tilaan mentiin Tampereen Työväen Teatterissa hämäläisittäin hitaasti kiiruhtamalla. Tavoite kuitenkin saavutettiin ja ainakin osa katsojista lankesi loveen. Meille muille esitys henki välittämisen tunnetta ja inhimillistä lämpöä.

Esityksessä oli mukana noin 60 Tampereen yhteiskoulun lukion oppilasta. Heidän osuutensa alkoi teatterin lämpiössä jo ennen kuin esitys siirtyi suurelle näyttämölle. Joukkokohtauksiin nämä opiskelijat toivat sellaista näyttävyyttä ja voimaa, johon millään ammattiteatterilla ei ole yleensä henkilöresursseja.

Nuorille lukiolaisille tanssi-ilmaisua opettaneet Liina Siimes ja Lotta Kaarla sekä teatteri-ilmaisua opettaneet Jyri Siimes ja Leena Tanhua ovat hioneet reilussa puolessa vuodessa näistä nuorista erinomaisia esiintyjiä, joiden kantti kesti esiintymisen myös teatterin varsinaisen kontekstin ulkopuolella, jossa yleisö ei ollut varautunut tämän kaltaiseen vuorovaikutukseen. Näyttämön joukkokohtauksissa lukiolaiset loistivat. Joukon voima tihentyi esimerkiksi kohtauksessa, jossa tarinan vasulaiset tanssivat kohti taivasta. Hyppy, hyppy, hyppy… Kivimäen haitarin säestyksellä tällä liikkeen ja saman sanan toistolla oli suggestiivista imua.

Lukiolaisten oma jatko-osa esitykselle, Käärmeenpääntallaajat II saa ensi-iltansa Teatterimontussa 17. toukokuuta.

Päävastuun tarinan kuljettamista kantoivat Tanssiteatteri Tsuumin kuusi tanssijaa. Kriitikko Auli Räsäsen määritelmän mukaan vuonna 1998 perustettu helsinkiläinen ryhmä on tehnyt suolaiselle kansantanssille saman minkä Värttinä on tehnyt suomalaiselle kansanmusiikille.

Käärmeenpääntallaajissa tanssijoiden liikekielessä näkyivät ryhmän osaaminen ja juuret suomalaisen kansantanssin uudistajana. Tsuumin taiteellisen johtajan Reetta-Kaisa Ilesin, Marjo Kuuselan ja ryhmän tanssijoiden luomassa koreografiassa paritanssista lähtevää perustaa oli laajennettu upeilla sooloilla ja monenlaisilla tanssin erityylisuuntia ja vivahteita sisältävillä mausteilla.

Teatterisalissa esitys alkoi Patrik Riipisen hurjalla soololla katsomon ensimmäisten penkkirivien lomaan rakennetulla apunäyttämöllä. Soolossa sysimustan körttiläisyyden aiheuttamat paineet melkein musersivat miehen lattiaa vasten. Liikekielestä tuli mieleen hakemattakin hidastettu katutanssi.

Esityksessä oli mukana noin 60 Tampereen yhteislyseon oppilasta. Projektissa mukana olevat nuoret aloittivat tanssi- ja teatteri-ilmaisun harjoitukset viime syksynä. Ulkopuolinen ei voi tietää, mikä on ollut kunkin oppilaan lähtötaso, mutta esityksen perustella osaamista ja lahjakkuutta näillä nuorilla riittää. Heidän esiintymisensä toi joukkokohtauksiin näyttävyyttä ja voimaa. Kuva © Kari Sunnari/Tampereen Työväen Teatteri

Aloituksen jälkeen siirryttiin kohtaus kohtaukselta kohti vasulaisten vapauden teologiaa. Liikkeen johtajan Iisakki Vasun nimeä kantavan uskonnollisen lahkon edustajat palvoivat jumalaa polkan tahtiin. Ruumiin tuottama ilo oli lahkon jäsenille jumalan tahto ja se johti myös seksuaaliseen heräämiseen ja vapautumiseen. Tansseissa tätä seksuaalista heräämistä ja iloa kuvattiin joukkokohtauksilla, duetoilla ja sooloilla kauniisti.

Ruumiin ja sielun yhteyden palvonta huipentui toisen jakson alussa. Johanna Elovaaran apunäyttämöllä esittämä soolo laajeni joukkokohtaukseksi, jossa käärmeen päätä tallattiin oikein jytinällä. Sen jälkeen ryhdyttiin puimaan vasulaisten ”vapaan rakkauden” jälkiseurauksia. Aika kulki vääjäämättä myös vasulaisten ohi ja tässä ajan pyörässä oli pakko roikkua kiinni.

Viimeisessä näyttävässä joukkokohtauksessa, tarinan loppuhuipennuksessa Riipinen pyöri taustalla hameeseen pukeutuneena dervissinä. Se kertoi meille, ettei vasulaisuus ole ollut mikään poikkeus uskontojen kirjossa, vaan tanssimalla on palvottu jumalaa ja pyritty saavuttamaan taivaallinen hurmos myös monissa muissa uskonnoissa.

Meidät katsojat otettiin mukaan esitykseen heti alussa. Yhteistä laulu ja tanssiesitystä johtivat rivin päissä mikrofoneja käyttäneet Reetta-Kaisa Iles ja Tuomas Juntunen. Kuva © Kari Sunnari/Tampereen Työväen Teatteri

Janne Teivaisen skenografia tuki teoksen tarinaa. Meidän kristillisessä kulttuurissamme jokaisella on oma risti kannettavanaan. Teivaisen lavastuksessa tämä taakka oli iso, mutta kevyt kantaa. Teivaisen suorakaiteen muotoiset laatikot toimivat myös alustana, kun Riikka Puumalaisen tulkitsema roolihahmo upeassa nostossa kurotti seurakuntansa tukemana kohti taivasta ja sitten lankesi alas.

Torstain Käärmeenpääntallaajat oli kunnianosoitus Ari Nummiselle. Metallimiehestä itsensä tanssijaksi ja koreografiksi kouluttautunut ja koulinut Numminen on suomalaisen tanssitaiteen elävä legenda. Esityksessä Numminen tanssi oman soolonsa, joka osoitti ainakin minulle, ettei tanssijoilla ole parasta ennen päivää. Sen minkä tanssija nivelien notkeudessa vuosien kuluessa menettää, korvaa elämänkokemuksen tuoma viisaus.

Käärmeenpääntallaajien bändi on ymmärtääkseni koottu tätä esitystä varten. Kivimäen lisäksi siinä soittivat Pekko Käppi ja Ville Rauhala. Lisäksi näyttämöllä kävi kelloja kilauttelemassa esityksen äänisuunnittelun tehnyt Antti Puumalainen. Soitinvalikoimaan kuului muun muassa Kivimäen kaksirivinen haitari, Käpin soittamat jouhikko ja mandoliino sekä Rauhalan bassoviulu. Esityksen lauluja tulkitsivat Iles, näytelmän nimiroolin esittänyt Tuomas Juntunen ja me kaikki yhdessä.

Esityksen luoneen prosessin yhteisöllisyyttä korostetaan käsiohjelmassa sillä, että esiintyjiä ei erillä heidän tehtäviensä perusteella.

Viimeisen silauksen täydellisyyttä hipovaan kokonaisuuteen antoivat Mirkka Nyrhisen suunnittelemat puvut. Vaikka tarinassa liikuttiin ajallisesti 1800-luvulla, Nyrhisen puvut olivat ajattomia. Viimeisen silauksen puvustukselle antoivat Käpin ja Rauhalan oranssit lippalakit. Vaikka Hankkijaa ei enää ole eikä ehkä Hankkijan lippalakkejakaan, nuo oranssit päähineet veivät mielikuvat keskelle sitä uskonlahkojen Suomea, jossa intohimo on suurin kaikista kuolemansynneistä.

Vasulaisuus on merkillinen luku suomalaisten herätysliikkeiden historiassa. Etelä-Pohjanmaalla vaikuttanut Iisakki Vasun johtama lahko edusti 1800-luvun alkupuolella jonkinlaista varhaista hippiliikettä. Seuroissa tanssittiin ja iloittiin. Tanssi kutsuttiin taivaan hypyksi. Liikkeestä tiedetään vähän, koska liikkeen salliva ja kannustava suhtautuminen seksuaalisuuteen pakotti sitä kokoontumaan salaa.

Esityksen tanssijat ja muusikot kertovat uskostaan, esitystä koskevista ajatuksistaan ja tavoitteistaan Tsuumin Instagram-julkaisuissa.

Käärmeenpääntallaajat

Tanssiteatteri Tsuumin ja Tampereen Työväen Teatterin yhteinen kantaesitys Tampereen Työväen Teatterin suurella näyttämöllä 16.3.2023

Esitys on Tampereen Työväen Teatterin ja Espoon Kaupunginteatterin yhteistuotanto

Espoon Kaupunginteatterin ensi-ilta on 4.4.2023

Esitysdramaturgia: Marjo Kuusela

Musiikki: Anne-Mari Kivimäki

Koreografia: Reetta-Kaisa Iles, Marjo Kuusela ja työryhmä

Lavastus-, valo- ja videosuunnittelu Janne Teivainen

Pukusuunnittelu: Mirka Nyrhinen

Esiintyjät: Johanna Elovaara, Reetta-Kaisa Iles, Tuomas Juntunen, Taito Hoffren, Anne-Mari Kivimäki, Pekko Käppi, Ville Rauhala, Antti Puumalainen, Riikka Puumalainen, Timo Saari, Patrik Riipinen, Altti Kiuru

Vierailija: Ari Numminen

Eliökunnan selviytyjät näyttivät kaapin paikkaa – Faabeliksi naamioitu aikuisten satu oli terävän älyn kirkastamaa leikkiä – Lyhyt episodi sienisivilisaation universaalissa historiassa on teatteritaiteen mestariteos

*Näyttelijä Kauri Sorvarin keskustelu kotinsa peikonlehden kanssa muistutti kovasti tuiki tavallista perheriitaa. Kuva © Darina Rodionova/Espoon Kaupunginteatteri*

Esteettisesti hieno, koskettava, älyllisesti kiehtova, haastava ja arvoituksellinen. Hämmentävä kokonaisuus mustaa huumoria ja riemastuttavaa oivaltamisen iloa. Tunnetasolla esitys oli lohduttava ja vapauttava elämys.

Lyhyt episodi sienisivilisaation universaalissa historiassa on pitkä nimi lyhyelle näytelmälle. Klockriketeaternin ja Espoon Kaupunginteatterin näytelmän ensi-ilta kesti vain tunnin ja noin 20 minuuttia. Mutta kello kertoi nyt vain ajan suhteellisuudesta. Huikean hieno näytelmä antoi ja antaa yhä älylle pureskeltavaa viikoiksi ja kuukausiksi – ehkä koko loppuiäksi.

Näytelmän käsikirjoittajan ja dramaturgin Mikhail Durnenkovin näytelmälle valitsema muoto kieltämättä yllätti. Valittu konteksti oli kuitenkin täysin looginen. Mikä muu sopisi paremmin tulevaisuutta koskevien ajatusten esittämiseen kuin lastenteatteri, jossa lapset itse näyttelevät?

Lyhyt episodi sienisivilisaation universaalista historiasta on aikuisille kirjoitettu satu, kuten tekijät näyttelijä Antonia Atarahin suulla kertoivat esityksen viimeisessä kohtauksessa. Toki ukonsienet, osterivinokkaat, karvarouskut ja muut sienirihmastojen itiöpesäkkeet oli sadussa mahdollista inhimillistää, mutta aidosta faabelista nyt ei ollut kyse.

Sieniä on ollut maapalolla ainakin viimeksi kuluneet 600 miljoonaa vuotta, ehkä vielä paljon kauemmin. Sienien aika-avaruudessa jopa maapallon geosfääri tavallaan hengittää, kierrättää elämän perusrakennuspalikoihin kuuluvia hiiliatomeja maaperän ja ilmakehän välillä.

Sieniä on ollut hyvin kauan ennen meitä ja niitä tulee olemaan vielä kauan sen jälkeen, kun viimeinen ihminen on kadonnut maan päältä. Näytelmän nimessä sanat lyhyt ja episodi viittaavat meihin ihmisiin, lajiin, jonka ilmestyminen näyttää juuri nyt jäävän ajallisesti lyhyeksi, mutta sitäkin tuhoisammaksi sattumaksi eliölajien evoluution historiassa.

Ohjaaja Essi Rossi kirjoittaa näytelmän esipuheessa, että meidän pitää päästä irti ihmiskeskeisestä ajattelusta. Ja toki maailman tarkasteleminen sienien aikaperspektiivistä on ihan kelpo yritys tähän suuntaan. Sienet elävät täällä maan päällä, tai siis oikeammin alla sitä auvoista olotilaa, johon yksilöiden uskotaan meidän kristillisessä kulttuurissamme ja useimmissa muissakin maailmanuskonnoissa pääsevän vasta kuolemansa jälkeen.

*Näytelmän sieniolentoja näyttelivät kuvassa Auri Hannus, Magda Lehtonen, Monika Lehtonen, Ruut Neves ja Luna Rinkinen. Kuva © Darina Rodionova/Espoon Kaupunginteatteri*

Produktio alkoi Rossin ja Durnenkovin Moskovassa kolme vuotta sitten käymistä keskusteluista tulevaisuudesta. Sen jälkeen koronaepidemia ja Venäjän Ukrainassa aloittama raaka hyökkäyssota ovat osoittanet sekä tekijöille että meille kaikille, miten vaikeata tulevaisuuden ennustaminen on.

Durnenkovin sadussa ihmiskunta on kehittänyt tekoälyn, joka pystyy kääntämään kaikkien elollisten olioiden lähettämät viestit ihmisten kielelle. Eikä vain elollisten olioiden, vaan ääneen pääsee myös maapallon kivinen kuori. Kivet puhuvat ja niillä on myös tässä tarinassa se viimeinen sana.

Teatteri on yhteisön tekemää taidetta ja ehkä siksi sillä näyttää ainakin Espoon Kaupunginteatterissa olevan jälleen aivan hämmästyttävä kyky kuvata taiteen keinoin myös niitä monimutkaisia vuorovaikutussuhteita, joihin elämä maapalolla perustuu.

Tällä kertaa dialogi alkoi Rossin ja Durnenkovin käymistä keskusteluista. Veikkaan, että Rossi on näissä keskusteluissa ollut se totinen torvensoittaja, joka on laittanut peliin oman ehdottomuutensa. Kaikki maapallon eliölajit ovat yhtä arvokkaita. Durnenkov on puolestaan humoristi, joka näkee myös taiteilijoiden ja muiden intellektuellien maailmantuskaan liittyvän koomisuuden.

”Miksi utopiat ovat nykypäivänä epäsuosittu genre, kun taas dystopiat täyttävät kirjat ja valkokankaan? Voiko joku kertoa meille, miltä valoisampi (parempi) tulevaisuus näyttää?”

Sienien kanalta ihmislajin ilmestyminen maapalolle on ollut toteutunut utopia. Ihminen on lajina tuottanut olemassaolonsa aikana ainakin sata miljardia ruumista hajotettavaksi ja parhaillaan tämä juhlakattaus kasvaa eksponentiaalisesti. Puhumattakaan tietysti kaikista niistä miljardeista eliöistä, eläimistä ja kasveista, joita ihminen on tappanut ravinnokseen tai ottanut muuten vain pois päiviltä.

Kierrätettäviä ravinteita on riittänyt.

*Kuva kohtauksesta, jossa Antonia Atarah on katomassa näyttämöltä parempiin suihin. Kuva © Darina Rodionova/Espoon Kaupunginteatteri*

Tosin tässä sadussa maailman viimeinen ihmisen katoaa parempiin suihin eliökunnan toisen mestariselviytyjän lonkeroissa. Näytelmä päättyi nukketeatterin keinoin toteutettuun kohtaukseen, jonka sankariksi ryömi kovasti karhukaisen oloinen otus. Tosin tätä jättiläiskarhukaista kutsuttiin tarinassa laavamadoksi.

Epäinhimillinen ajattelu sopii kuitenkin huonosti draaman lakeihin. Siksi myös Durnenkovin satu alkoi sillä tavallisella tarinalla. Satunäytelmän ääniroolista kilpaileva mies huijaa homman itselleen samaa tehtävää työhaastattelussa hakeneelta nuorelta äidiltä. Kohta näyttämölle marssitettiin fysiikan tohtori keromaan meille, ettei vapaata tahtoa voi olla olemassa edes silloin, kun olemme koukistamassa omaa etusormeamme.

Inhimillisen käyttäytymisen eri vivahteista ja lainalaisuuksista meillä kaikilla on tietoa oman elämänkokemuksemme kautta. Kvanttifysiikasta ei sen sijaan saa minkäänlaista otetta edes valistuneella kaupunkilaisjärjellä. Molemmat ovat kuitenkin sitä todellisuutta, jossa me elämme. Siitä että myös hiukkasfysiikan kuvaamat ilmiöt ovat totta, todistaa esimerkiksi lähes jokaisen kaduntallaajan taskusta löytyvä älypuhelin.

Harvemmin tulemme ajatelleeksi, että myös aivojen neurologiset prosessit, joihin tietoisuus ja usko vapaaseen tahtoo syntyvät samojen fysikaalisten ilmiöiden vuorovaikutusten tuloksena. Kysymykset yksilön vapaasta tahdosta ja tietoisuuden perimmäisestä luonteesta ovat vielä lopullisia vastauksia vailla ja kiistanalaisia. Evoluutio on antanut ihmiselle kyvyn välittää informaatiota yksilöltä toiselle kielen avulla. Sinien maailmassa verkostoituminen tapahtuu kemiallisesti välittyvän informaation kautta.

Sadun sienien maailmassa elollisen luonnon aakkoset alkoivat muistista. Sienien muisti on pakattu DNA-molekyyleihin ja tämä muisti on pitkä. Ensimmäiset elävät olennot ilmestyivät maapallolle lähes neljä miljardia vuotta sitten. Näin pitkälle ei edes sienien geneettinen muisti ehkä yllä, mutta tarina elämän ensimmäistä merkeistä, jakautuvien RNA- ja DNA- molekyylien pitkistä ketjuista on ollut luettavissa niistä äänettömistä kivistä.

Kuten edellä mainittiin, tässä sadussa viimeinen sana, tai oikeammin ääni on kivellä. Tuo ääni kuulosti juuri siltä, miltä ääni kuulostaa, kun kivi kopsahtaa jotain toista kovaa vasten.

Ihminen pystyy ihan hyvin hävittämään itsensä ja tuhomaan samalla miljoonia muita eliölajeja maapallolta. Elämää ihminen ei pysty edes atomipommeilla maapallolta lopettamaan. Myös maailmanloppu on siihen vihoviimeiseen sysäykseen asti suhteellinen käsite.

Sienien meihin nähden ikuinen elämä päättyy joidenkin vuosimiljardien kuluttua, kun maapallon muodostamat atomit muuttavat olomuotoaan. Ensin maapallo kuivuu, sitten se kaasuuntuu ja muuttuu lopulta plasmaksi, kun aurinko elinkaarensa lopussa paisuu punaiseksi jättiläiseksi ja nielaisee sisäplaneetat hehkuvaan syleilyynsä. Se ”punainen laavamato” nielee meidät.

Miten kauas tällainen lopullinen kopsahdus kuuluu maailmankaikkeudessa, jossa on miljardeja galakseja, niissä triljoonia tähtiä ja luvuton määrä näitä tähtiä kiertäviä planeettoja? Onko maapallo ainoa paikka, jossa tämän suunnattomuuden keskellä on elämää? Sekin on toki mahdollista, joskaan ei varmasti kovin todennäköistä.

Emme vielä tiedä, miten on?

Ja onko elämän arvo kiinni siitä, millaisen vastauksen me ehkä joskus saamme tähän kysymykseen? Inhimilliseen ajatteluun kuuluu se, että me pidämme Ähtärissä kahta häkkiin teljettyä, Kiinasta vuokrattua pandaa arvokkaampina kuin tämän häkin alla ja kaikkialla elävää sienirihmastoa, vaikka meidän elintasomme on pitkälle peräisin puiden kanssa symbioosissa elävien juurisienien olemassaolosta.

Suomessa maanpaossa parhaillaan elävällä venäläistä Durnenkovialla on meriittejä ja Klockriketeaternin kantaesitys näytti, että tälle maineelle on katetta. Sadun kaapuun naamioitu tarina vei meidät katsojat huikealle matkalle meitä ympäröivään todellisuuteen.

Sama pätee näytelmän lavastaneeseen Ksenia Peretrukhinan suunnittelemaan lavastukseen. Myös hän on Durnenkovin tavoin joutunut pakeneman kotimaastaan Suomeen Vladimir Putinin johtaman diktatuurin sensuuria ja älymystöön kohdistamaa vainoa. Pidin kovasti esimerkiksi Durnenkovin ja Peretrukhinan meidän teknologiauskoon kohdistamasta hyväntahtoisen lempeästä pilkasta.

Esitys todisti myös jälleen kerran, miten suuri merkitys teatteritaiteelle Suomessa ruotsinkielisellä teatterilla on. Tätä merkitystä ei ainakaan vähennä se, että esimerkiksi Klockriketeaternin näyttelijät näyttelevät tarpeen mukaan molemmilla kotimaisilla kielillä. Suomalaisen teatterin avantgardea edistää myös Espoon kaupunginteatterin omaksuma tuottajamalli, jossa produktiot tuotetaan yhdessä jonkin toisen tai useiden toisten teattereiden kanssa. Malli tarjoaa espoolaiselle teatteriyleisölle jatkuvasti toinen toistaan kiinnostavampia ja tasokkaampia esityksiä niin, että kateeksi käy.

Lyhyt episodi sienisivilisaation universaalissa historiassa

Klockriketeaternin kantaesitys Espoon Kaupunginteatterin Revontulihallissa 31.1.2023

Käsikirjoitus ja dramaturgia: Mikhail Durnenkov

Ohjaus: Essi Rossi

Lavastaja: Ksenia Peretrukhina

Valo- ja videosuunnittelu: Ilmari Paananen

Äänisuunnittelija: Pauli Riikonen

Pukusuunnittelija Liisa Pesonen

Näyttämöllä: Carl Alm, Antonia Atarah, Elmer Bäck, Milla Kangas, Lauri Sorvari, Auri Hannus, Magda Lehtonen, Monika Lehtonen, Ruut Neves, Luna Rinkinen

Werner Schwabin Presidenterna on absurdin teatterin helmi – Carl Knif Companyn vahva fyysinen tulkinta herätti vaikean tekstin eloon – mielen tahrat ja lika harjattiin esiin juuriharjalla

*Petri Tuhkasen lavastuksessa tilantuntu ja tunnelma luotiin valoilla ja väreillä. Kuvassa keskellä Åsa Wallenius, takana Linda Zilliacus ja Jonna Nyman. Kuva © Yoshi Omar/Espoon Kaupunginteatteri*

Carl Knif Companyn ja Espoon Kaupunginteatterin Presidenterna oli sysimusta komedia. Koreografina mainetta niittäneen Carl Knifin ohjaus perustui voimakkaaseen fyysiseen esittämiseen. Werner Schwabin näytelmä on lähes tauotonta, ryöppyävää puhetta, Knifin ohjauksessa puheen rinnalla kulki korostetun voimakas liikekieli, joka oli kuin tanssia.

Åsa Wallenius, Linda Zilliacus ja Jonna Nyman näyttelivät suurenmoisesti. Roolitöissä tavaton tarkkuus ja hurja heittäytyminen kulkivat käsikädessä. Vahvasti sisäistetyistä rooleista näki, että produktio on lähtenyt liikkeelle näyttelijöiden omasta aloitteesta.

Nuorena, vain 36-vuotiaana kuollut Schwab käytti saksan kieltä hyvin luovalla tavalla. Schwab nosti niin sanotusti keskisormea saksan kielen raudanlujille kielioppisäännöille. Presidenterna on näytelmän ruotsiksi kääntäneen Linda Östergaardin taidonnäyte

Näytelmä oli tunnelmaltaan alati tihenevä matka ihmismielen pimeimpiin viemäreihin. Sen fyysisyydessä mentiin aina ruumiineritteisiin asti. Teatterielämyksenä se kuitenkin toimii kuin saniteettiharja mieleen tarttuneiden tahrojen puhdistajana.

Käsiohjelmassa Knif kertoo, että häntä kiehtoivat näytelmässä Schwabin pohdinnat kehon, älyn ja henkisyyden yhteyksistä ja ristiriidoista. Hän tunnistaa nämä tematiikat omassa työssään koreografina ja tanssijana.

Tarinan alku oli lempeän arkinen. Kolme eläkkeellä olevaa naista Erna (Zilliacus), Mariedel (Wallenius) ja Grete (Nyman) kokoontuvat porisemaan Ernan asuntoon kahvikupposten äärelle. Huoneessa oleva televisio oli auki ja televisiossa Paavi siunasi kuulijoitaan latinaksi.

Keskustelu käynnistyy siitä, miten kaikki on kallista ja hinnat nousevat koko ajan. Siten ryhdyttiin siunailemaan etäisiä välejä omiin lapsiin ja näiden lasten kiittämättömyyttä. Sen jälkeen nämä kolme entistä siivoojaa alkavat muistella omaa työtä ja siihen liittyneitä nöyryytyksiä. Esille otettiin mieleen vuosien myötä kasautunut lika. Näytelmän Mariedel suorastaan kerskaili sillä, miten hänellä oli tapana kaivaa paljain käsin vessanpyttyjen tukoksia.

Rajujen puheiden myötä myös esityksen liikekieli sai yhä voimakkaimpia muotoja. Varsinkin Walleniuksen tanssi tuoleilla ja pöydän päällä oli taiturimaista.

Meidän jokaisen elämällä on konteksti, joka määrittelee meidän mieltymystemme ja inhontunteiden rajoja. Herkullisinkaan gulassi ei maistu, jos se tarjoillaan vessanpöntöstä. Sormi ei mene suuhun, jos se on sitä ennen ollut pyllyssä.

Mitä makaabereimmiksi naisten puheet näyttämöllä muuttuivat, sitä enemmän he myös tahriutuivat ihan konkreettisesti ruskeaan tahnaan.

Presidenterna oli helppo tulkita kuvaukseksi Schwabin ongelmallisesta äitisuhteesta. Myös Schwabin äiti hankki perheen elatuksen siivoojana. Näytelmän roolihahmot teki mieli tulkita saman ihmisen luonteenpiirteiksi. Erna oli katollisen perinteen rajoittama, Grete aistillinen ja Mariedel tahtoihminen, jolla oli rohkeutta kaivaa paska esiin vaikka paljain käsin.

Tähän logiikkaan sopi se, että juuri Mariedel oli näytelmän dramaattisessa huipennuksessa symbolisen murhan uhri.

Schwab opiskeli Wienin taideakatemiassa (Akademie Der bildenden Künste Wien) eli samassa maineikkaassa taideoppilaitoksessa, jonne erästä toista, häntä huomattavasti kuuluisampaa itävaltalaista ei huolittu maailmanhistorian kannalta kohtalokkain seurauksin.

Schwab valmistui kuvanveistäjäksi vuonna 1982. Ensimmäisen näytelmänsä Die Präsidentinnen julkaistiin vuonna 1990 ja sen jälkeen ilmestyi kiihkeän luomiskauden tuloksena viidessä vuodessa ennen taiteilijan kuolemaa 12 näytelmää ja useita muita kirjallisia teoksia.

Schwabilla oli paha päihdeongelma. Omaa alkoholismiaan hän on kuvannut esimerkiksi vuonna 1991 ilmestyneen kolmannen näytelmänsä nimessä, jossa hän rinnastaa oman maksansa kohtalon kansanmurhaan. Toisin tässäkin näytelmässä hän käsitteli äitisuhdettaan. Tämän suhteen toista puolta puolestaan kuvaa Presidenternan repliikki, jossa todetaan, ettei juhlia voi olla, jos ei ole juhlien jälkiä korjaavaa siivoojaa.

Schwabin näytelmiä ei ole usein esitetty Suomessa. Hakukone löysi vain Jukka-Pekka Pajusen suomennoksen Schwabin näytelmästä Volksvernichtung oder maine Leber ist sinnlos. Suomenkielisen version Kansannitistys eli maksani on mieletön kantaesitys näyteltiin turkulaisessa Teatteri Tarmossa syksyllä vuonna 2005.

Tresidenterna

Carl Knif Companyn esitys Espoon kaupunginteatterin Revontulihallissa 8.11.2022

Teksti Werner Schwab

Käännös Linda Östergaard

Ohjaus Carl Knif

Valosuunnittelu ja lavastus Petri Tuhkanen

Äänisuunnittelu Janne Hast

Pukusuunnittelu Karoliina Koiso-Kanttila

Maskeeraus Tuija Luukkainen

Näyttelijät Jonna Nyman, Åsa Wallenius, Linda Zilliacus

Näyttelijät videolla Sonia Haga, Aksinja Lommi, Oksana Lommi

Suomenkielinen tekstitys Jukka-Pekka Pajunen

Voi Luoja! Juuri tällaista teatterin pitää olla! Espoon kaupunginteatterin tulkinta Anat Govin näytelmästä on säkenöivän hauska ja syvällinen satiiri ihmisenä olemisesta

Pari vuosituhatta ankarasta depressiosta kärsinyt Jumala (Martti Suosalo) hakee apua psykoterapeutti Ellan (Sanna-Kaisa Palo) vastaanotolta. Kiivaan ja kiukkuisen miehen malli on hukassa, ja Jumala potee huonoa omaatuntoa Jobin takia. Kuva Juuso Westerlund/Helsingin kaupunginteatteri

Espoon kaupunginteatterin Voi Luoja! on sitä lajia teatteria, joka saa minut unohtamaan ajantajun. Israelilaisen Anat Govin näytelmä ei ole vain säkenöivän älykästä ja itseironista satiiria, vaan näytelmän upea dialogi pureutuu syvälle meidän mielemme piiloon jääviin kerroksiin. Ei siis ihme, että myös Sigmund Freud piti juutalaista komiikkaa varsin ainutlaatuisena ilmiönä maailmassa.

Espoon kaupunginteatterin Voi Luoja! on nauruhermoja raastavan hauska esitys. Tämä pitää sanoa jo heti alkuun. Ainakin humoristeina juutalaiset ovat ilmiselvästi valittu kansa.

Näytelmässä Jumala (Martti Suosalo) tulee psykoterapeutti Ellan (Sanna-Kaisa Palo) vastaanotolle hakemaan apua pari vuosituhatta jatkuneeseen masennukseen. Samalla Gov laittaa meidän Vanhasta testamentista juontuvan patriarkaalisen perinteemme suurennuslasin alle.

Govin todellinen neronleimaus on näytelmän kolmas roolihahmo, Ellan autistinen poika Lior (Ari Kauppila).

Nykyihminen aloitti lajina maailmanvalloituksensa, kun meille kehittyi kyky käyttää puhuttua kieltä yksilöiden välisessä vuorovaikutuksessa. Meille tuli kyky keksiä tarinoita ja luoda uskomusjärjestelmiä, joiden avulla hyvin suuret joukot voitiin mobilisoida tekemään yhteistyötä. Meidän kykymme välittää ideoita ja kuvailla tunteitamme kielen avulla ja taipumuksemme uskonnollisuuteen ovat tavallaan saman evoluution olympialaisten kultamitalin kaksi eri puolta.

Näytelmän Liorilla ei ole tätä kykyä.

Toisaalta Liorin hahmossa kristallisoituu myös meidän juutalais-kristillisestä perinteestä lähtevän humanismin ydin. Ellan äidinrakkaus vaikeavammaista lastaan kohtaan on jotakin hyvin konkreettista, elinikäinen psykofyysinen maraton, joka on vienyt Ellan kerran myös murhan ja itsemurhan partaalle. Humanismi ei ole vain korkealentoisia julistuksia, se on ennen muuta tekoja.

Näytelmässä terapian tarpeessa on Vanhan testamentin Jumala. Dialogia oli silti erittäin helppo seurata ja ymmärtää. Saan varmaan kiittää tästä yleissivistyksestäni Mutalan kansakoulun hartaan uskovaisia opettajia.

Tiesin esimerkiksi sen, että kristityt kreationistit ovat tulkinneet Raamatun luomiskertomusta niin, että Jumala loin maailman noin 6000 vuotta sitten. Uutta oli se, että ortodoksijuutalaisilla on tiedossaan myös tarkka vuosiluku maailman luomisen ensimmäiselle viikolle.

Taru Mäkelän ohjaus oli oikeaoppisen napakka. Mäkelä on luottanut meidän katsojien kykyyn oivaltaa ja ymmärtää.

Palo ja Suosalo näyttelivät upeasti. Varsinkin Palo oli Jumalan terapeuttina elämänsä roolissa. Suosalolla tuli ehkä joidenkin iskujen kohdalla hieman kiire. Huikea tempo kuuluu Govin näytelmälleen valitsemaan tyylilajiin. Suomen kieli on sijamuotoineen omanlaisensa ja aavistuksen hitaampi tempo olisi ehkä sopinut tälle suomenkieliselle Jumalalle paremmin.

Raija Talvion suomennoksessa ei ole moitteen sijaa. Toisaalta voin hyvin kuvitella, millaista verbaalista dynamiittia Govin näytelmän hepreankielinen kantaesitys on ollut vuonna 2008 Jerusalemissa.

Max Wikströmin lavastus ja valosuunnittelu olivat hieno kokonaisuus, joka ei syönyt dialogin voimaa. Hauska yksityiskohta oli valokuva Marlon Brandosta Vito Corleonen roolihahmossa. Näytelmän Jumala, Suosalo astui näyttämölle samanlaisessa ruskeassa liituraitapuvussa, jossa Brando esiintyi elokuvassa Kummisetä.

Voi Luoja!

Suomenkielinen kantaesitys Espoon kaupunginteatterin Revontulihallissa

Anat Govin näytelmän suomennos Raija Talvio

Ohjaus Taru Mäkelä

Lavastus ja valosuunnittelu Max Wikström

Videot Max Wikström ja Teijo Pellinen

Äänisuunnittelu Tommi Koskinen

Rooleissa Sanna-Kaisa Palo, Martti Suosalo ja Ari Kauppila

Puumanainen alaisensa pesämunan kimpussa

press91_TJ — Riitta Havukainen näyttelee Toimitusjohtajan Monikaa ja Oskar Pöysti Monikan alaisen Annan poikaystävää Simonia. Kuva Stefan Bremer/Espoon kaupunginteatteri

Seksuaalinen ahdistelu ei ole Suomessa tuontitavaraa. Meillä ei ole tarvinnut sahurin sormin laskea nuoria naisia, jotka ovat palanneet firman juhlista tai messuilta takapuoli nipistelystä mustelmilla. Esimiesasemassa tai vaikkapa asiakkaan asemassa valtaa saaneiden miesten törkeää seksuaalista häirintää on ollut pakko sietää maailman sivu.

Ruotsalainen Stig Larssonin näytelmä VD käsittelee vallan ja seksuaalisuuden suhdetta. Lähtökohtana ei kuitenkaan ole ollut tavallinen työpaikkakähmintä, vaan vanha myytti ensiyön oikeudesta. Myytin mukaan feodaaliyhteiskunnassa paikallisella ruhtinaalla oli oikeus maata alustalaistensa tyttäret ennen heidän avioliittoaan.

Kysymys on nimenomaan myytistä, jolle ei ole todellisuuspohjaa sen enempää kuin vaikkapa kreikkalaisella tarusankarilla Oidipuksella. Mutta muiden myyttien tavoin se kuvastaa hyvin meidän psyykkistä todellisuuttamme. Valta ja seksuaalisuus kulkevat käsi kädessä. Ihmiset ovat laumaeläimiä. Käyttäytymismallimme laumassa eivät taida oleellisesti erota siitä, miten esimerkiksi vaippapaviaanit osoittavat valtasuhteitaan.

Larssonin vuonna 1987 kantaesitetyssä näytelmässä VD, firman toimitusjohtaja Sven hyväksikäyttää alaisensa tyttöystävää seksuaalisesti vallan ja rahan voimalla.

Näytelmästä tuli pari vuotta sitten iso hitti Tukholman kaupunginteatterissa, kun ohjaaja Edward af Sillén käänsi näytelmän sukupuoliroolit ylösalaisin. Hänen sovituksessaan toimitusjohtaja on keski-ikään ehtinyt nainen, joka iskee huolella lakatut kyntensä alaisensa poikaystävään.

Seksuaalisesti aktiivinen ja kokeilunhaluinen nainen mielletään populaarikulttuurissa edelleen koomiseksi hahmoksi. Koska Espoon kaupunginteatterissa ei tehdä populaarikulttuuria, vaan ihan oikeaa taidetta, Jaakko Saariluoma on ohjaajana pyrkinyt kaikin keinoin välttämään hahmon koomisuuden korostamista.

Saariluoma on ohjannut Toimitusjohtajasta, Larssonin näytelmän suomenkielisestä kantaesityksestä sisäsiistin salonkikomedian. Lopputulos oli oudon ponneton. Katsojana minulle tuli vahva tunne siitä, etteivät näytelmän näyttelijätkään oikein uskoneet esittämäänsä tekstiin.

Aineksia Larssonin lähes 30 vuotta sitten kirjoittamassa näytelmässä on vaikka mihin. En tiedä, miten paljon Sillén on muokannut itse tekstiä dramatisoinnissaan, mutta joka tapauksessa näytelmä on temaattisesti hyvin ajankohtainen ja kuvaa tarkasti sitä yhteiskunnallista todellisuutta, jossa me juuri nyt elämme.

Näytelmän Monika (Riitta Havukainen) edustaa modernia eliittiä, jolle varallisuus myös Suomessa kiihtyvällä vauhdilla kasautuu. Hänen alaisensa Anna (Linda Wiklund) ja Annan poikaystävä Simon (Oskar Pöysti) edustavat kuilun partaalla sinnittelevää keskiluokka. Epäselväksi ei jää, kenen pillin tahdissa Annan on pakko tanssia, kun raha puhuu.

Annan veli Henrik (Arttu Kapulainen) ja Henrikin tyttöystävä Lina (Mervi Takasalo) edustavat puolestaan näytelmässä yhteiskunnan kasvavaa, syrjäytettyjen köyhien joukkoa. Mukana on jopa se meneillään olevan yhteiskunnallisen kehityksen seuraava aste, kun näytelmän Henrik tarttuu puukkoon ja uhkaa leikata hänelle raskaasti vittuilevalta Monikalta kurkun auki.

Saariluoma edustaa suomalaisten stad up –koomikoiden terävintä kärkeä. Siksi on tietenkin paha mennä sanomaa, että Toimitusjohtajan kohtausten kehittelyt ja ajoitukset jättivät minusta toivomisen varaa. Toki kohtausten ennalta-arvattavuus on tavallaan kirjoitettu jo Larssonin näytelmän tekstiin.

Mutta eihän tässä oikeastaan komediaa olla oltu tekemässäkään farssista nyt puhumattakaan.

Espoon kaupunginteatterin Breaking the Waves sai vanhan ja harmaantuneen kriitikonkin kyyneliin

BTW_setti1_45 (1) — Helmi-Leena Nummela tekee koskettavan roolin näytelmän Bessinä. Taustalla kuvassa Taneli Mäkelä, näytelmän Jan ja Minna Hämäläinen, näytelmän Dodo. Kuva Otto-Ville Väänänen

Espoon kaupunginteatterin näytelmän Breaking The Waves loppuhuipennus sai silmäni kostumaan. Se ei ole aivan tavatonta. Tämän karun kuoren alla asuu varsin herkkä mieli. Tällä kertaa silmäkumista karanneet kyyneleet valuivat valtoimenaan aina harmaantuneelle parralle asti.

Tanskalainen Lars von Trier ohjasi David Pirien ja Peter Asmussenin kanssa kirjoittamastaan käsikirjoituksesta menetyselokuvan Breaking the Waves. Vaikka Trierin elokuva on elokuvataiteen mestariteos, se kannattaa unohtaa, kun menee katsomaan näytelmää Espoon kaupunginteatteriin tai Turun kaupunginteatteriin. Teatteri on toinen taidemuoto – se syvällisempi ja ilmaisuvoimaisempi tapa kertoa tarinoita. Teatterissa Trierin ja kumppaneiden tarinan syvärakenteet, sen vertauskuvalliset ja symboliset tasot tulevat esiin aivan uudella tavalla.

Eikä se ole sattuma. Teatteri on vuorovaikutuksen perustuvaa yhteisöjen taidetta tässä ja nyt. Siksi se kykenee kuvaamaan niin hyvin niitä näkymättömiä voimia, jotka meitä ihmisten yhteisöissä liikuttavat.

Näytelmän tapahtumat on sijoitettu pieneen ja eristyneeseen skotlantilaiseen kalastajakylään, jossa asuu aikoinaan Britanniassa uskontonsa takia vainottuja puritaaneja, tai ainakin uskonnollisessa ehdotomuudessaan sen oloista väkeä. Ehkä kiehtovinta Espoon kaupunginteatterin esityksessä oli se, miten monitasoisesti ja hienovaraisesti se kuvaa tätä uskonnollisen ahdasmielisyyden leimaavaa yhteisöä.

Tässä maailmassa ei ole yhtään lähtökohtaisesti pahaa ihmistä. Kylän ihmiset voivat olla ahdasmielisiä ja suvaitsemattomia, mutta eivät pahoja. Pahuus tulee yhteisön ulkopuolelta. Pahuus pesii tarinan käännekohdassa kylän sataman redillä makaavassa ”punaisessa laivassa”.

Näytelmän Bessin tarina on vertauskuva sille kärsimysten tielle, jota poikkeuksellisen herkät ja voimakkaasti tuntevat ihmiset joutuvat yhä nykyäänkin kulkemaan. Myytti taiteilijoista, jotka ovat tulleet kuuluisiksi vasta kuolemansa jälkeen, ei ole syntynyt aivan tyhjästä. Huippulahjakas Trier on neurooseineen ja välillä todella omituisine mielipiteineen epäilemättä tällainen poikkeusihminen.

Näytelmän Bessin maailma syntyy mielikuvista. Tunnetiloja kuvataan tämän tästä väreillä. Bessille hyvä sää on sininen. Tarinan myyttiset ainekset aikuisena katolisuuteen kääntynyt Trier on ammentanut katolisesta pyhimyskulttuurista ja mystiikasta.

Breaking the Waves on Turun kaupunginteatterin ja Espoon kaupunginteatterin yhteistuotantoa. Turun ensi-ilta Logomo-teatterissa oli viime huhtikuussa.

Liisa Urpelaisen suomennos ja Vivian Nielsenin dramaturgia noudattavat tarkasti elokuvan käsikirjoitusta. Eikä muuten kai voi ollakaan. Kansainvälisten menestyselokuvien plarista ei yleensä ole lupa muuttaa edes pilkun paikka. Myös tämän takia elokuva on paras heittää esityksen ajaksi mielestään.

Olen nähnyt valitettavan vähän Turun kaupunginteatterin esityksiä. Vähäisenkin kokemukseni perusteella uskallan väittää, että Turussa on panostettu poikkeuksellisen näyttelijäntyöhön. Esimerkiksi puhetekniikka on Turun kaupunginteatterin näyttelijöillä todella hanskassa.

Turun kaupunginteatterin taiteelliseksi johtajaksi viime vuonna kiinnitetty Mikko Kouki luottaa ohjaajana näyttelijöihin. Eikä syyttä. Breaking the Waves on näyttelijöiden teatteria.

Bessin rooliin on produktiota varten kiinnitetty nuori, vuonna 1987 syntynyt Helmi-Leena Nummela ja miespäärooliin, Bessiä tarinassa 27 vuotta vanhemman aviomiehen, Janin rooliin veteraani Taneli Mäkelä.

Nummela teki lauantain esityksessä huikean hienon roolin. Kaikki oleellinen oli läsnä jo ensimmäisessä, hienosti toteutetussa kohtauksessa, jossa pikkulapsena isänsä menettänyt Bess juttelee meren rannalla mielikuvitusisänsä kanssa. Hahmo oli heti valmis ja tulkinnan intensiteetti ja herkkyys kasvoivat loppua kohti mittoihin, jotka saivat tällaisen raavaan miehenkin kyyneliin.

Taneli Mäkelä vähäeleinen tapa näytellä sopi erinomaisesti Janin rooliin. Mäkelän roolityö ja hieno karsima istuivat hyvin näytelmän tematiikkaa, jossa kuollut isä puhuu Bessille jumalan äänellä. Tätä paremmin ei katsojalle tarvinnut perustella Bessin ja Janin näytelmän kyläyhteisön mielestä epäsovinnaista rakkautta ja avioliittoa.

Markus Tsokkisen lavastus oli pelkistetty ja karu, kuin saari keskellä näyttämön avaruutta. Lavastus korosti näytelmän kyläyhteisön muusta maailmasta eristäytynyttä asemaa. Yhdessä Sanna Malkavaaran valavalle skriinille toteuttaminen videoiden kanssa kokonaisuudesta syntyi näyttämökuvia, joita parempia pitää hakea radioteatterin puolelta.

Malkavaara videoilla huokui ja hengitti majesteettinen valtameri.

Tuomas Lampisen puvustusta pitää vielä erikseen kehua. Helmi-Leena Nummelan rooliasuissa toistuvat oivaltavasti Trierin ja kumppaneiden käsikirjoituksen värikoodit.

Äänisuunnittelija Tommi Koskinen ja Kouki ohjaajana ovat käyttäneet esityksen äänimaisemassa 70-luvun alun suuria rock- ja popklassikoita Led Zeppelinin Whole Lotta Lovesta Elton Johnin Goodbay Yellow Brick Rodiin ja T. Rexin Hot Lovesta David Bowien Life On Marsiin. Näytelmässä soitetaan otteita kaikkiaan kymmenestä tällaisesta ainakin oman sukupolveni silmissä ikoneiksi muuttuneista populaarikulttuurin helmistä.

Ratkaisulle on vaikea löytää hyviä perusteluita. Kontrastia näille populaarikulttuurin suurille klassikoille antaa esityksen hautauskohtaus, jonka äänimaisemassa huokailee meri. Rantaan luovien tyrskyjen ääni muodostaa ainakin minun maailmassani ehkä sen kaikkein kauneimman äänimaiseman.

Trierin ja kumppaneiden Breaking the Waves on nyt jollakin tavalla ajan hermolla. Turun ja Espoon kaupunginteattereiden yhteistuotannon lisäksi Suomessa Oulun kaupunginteatteri on tehnyt siitä oman produktionsa, joka tulee ensi-iltaan marraskuussa. Saksassa näytelmää esitetään parhaillaan ainakin Stuttgardissa.

Tappohauska komedia, joka hyytää hymyn

Ylermi Rajamaa näyttelee Esitystalous kakkosessa byrokraattien ja bisnemiesten brändityörymään eksynyttä näytelmäkirjailijaa. Kuva Stefan Bremer/Espoon kaupunginteatteri

Politiikasta on tullut teatteria. Tämä meille todistettiin Juha Jokelan ja Espoon kaupunginteatterin terävässä yhteiskuntasatiirissa Esitystalous.

Seuraavaksi pitää tietenkin kysyä, mitä teatterista on tullut tässä mylläkässä?

Tähän kysymykseen Jokelan kirjoittama ja ohjaama, Espoon kaupunginteatterin Esitystalous 2 pyrkii vastamaan. Kysymyksessä ei ole siis yleisömenestykseksi osoittautuneen teatterikappaleen jatko-osa, vaan itsenäinen ja syvälle sukeltava analyysi luovan työn reunaehdoista tämän päivän maailmassa.

Teatteri on illuusiota, sen tekijöiden mielikuvituksen luomaa lumetodellisuutta. Se oleellisin kysymys kuuluu, mitä on tapahtunut sille todellisuudelle, joka alkaa teatterin ovien ulkopuolella?

Entä jos myös se todellisuus, jonka varaan me olemme rakentaneet turvallisuudentunteemme, tulevaisuudensuunnitelmamme ja unelmamme, osoittautuu kuplaksi, silkan toiveajattelun tuotteeksi?

Ei siis ihme, jos Jokelan alter egoa näyttämöllä esittävä näytelmäkirjailija (Ylermi Rajamaa) potee kroonista valkoisen paperin kammoa.

Teema on vahvasti esillä juuri nyt esimerkiksi Jokelan sukupolveen kuuluvien Kristian Smedsin ja Jari Juutisen Lappeenrannan kaupunginteatterin Jäniksen vuodessa sekä Smedsin, Esa Leskisen ja Sami Keski-Vähälän Ryhmäteatterin Jäniksen vuodessa.

Esitystalous 2 on näytelmä, joka pitää ehdottomasti kokea itse. Tuntui kuin sen tarinalla olisi ollut oma tahto, joka alkoi viedä myös katsojan tulkintaa ja tunnetiloja aivan oudoille poluille. Eläydyin esitykseen niin voimakkaasti, että minulta katosi kokonaan ajan taju.

On edelleen vaikea uskoa, että esitys kesti väliaikoineen yli kolme tuntia.

Näytelmä on aivan poskettoman hauska. Hauskuus ei kuitenkaan synny siitä, miten sanotaan, vaan mitä sanotaan. Esitystalous kakkonen on ajoittain hurjaa vauhtia etenevä vyörytys, jonka parissa myös katsojan on syytä kytkeä aivojen turboruuvi päälle.

Näytelmän keskiössä on tarina epäonnistumisesta. Kovasti Juha Jokelan oloinen kirjailija näytelmän minä kutsutaan mukaan brändityöryhmään, jonka tehtävänä on kehittää Espoon kaupungin imagoa ja luoda espoolainen identiteetti. Se on tietenkin jo lähtökohtaisesti mahdoton tehtävä.

Espoo on Jokelalle kuin Suomi pienoiskoossa. Näytelmän henkilöhahmot edustavat Espoon talouselämän ja kunnallishallinnon eliittiä ja sitä peesaavaa keskiluokkaa.

Jokelan kadehdittava, Kansallisteatterin Patriarkasta tuttu tarkkanäköisyys ihmiskuvaajana on jälleen voimissaan. Näytelmän henkilöhahmot ovat niin uskottavia, että katsojalle syntyy illuusio: näinhän se on, tämän täytyy olla suoraan elävästä elämästä lainattua tai ainakin melkein totta.

Näyttämöllä on eräänlainen unelmajoukkue. Martti Suosalo esittää kaupunginjohtaja Kari Happosta ja turkulaista konsulttia OT Toivosta, Ria Kataja yritysjuristi Helena Partasta, Tommi Korpela Sotepa-säätiön toimitusjohtaja Markku Vihuria, Raimo Grönberg Aalto-yliopiston puurakentamisen professori Keijo Sevónia, Tommi Taurula Espoon Bluesin omaa miestä, it-yrittäjä Petri Huhtalaa ja Henna Hakkarainen kaupunginsihteeri Ilona Koskea. Toimittajan ääniroolissa näyttelee Vera Kiiskinen.

Jokelan alter egoa esittää sydämeen käyvällä herkkyydellä myös muusikkona tunnettu Rajamaa.

Tarinan politrukkeihin kuuluvilla hahmoilla on myös käsiohjelmaan kirjattu puoluekanta, mutta sillä ei taida nykypäivänä olla juuri merkitystä. Esitystalouden Espoo ei ole Timo Soinin Espoo.

On sanottu, että Jokela on räätälöinyt roolit näille näyttelijöille, mikä ei ainakaan vähennä tehtävän haastavuutta.

Kolmeen tuntiin mahtuu valtavasti tavaraa. Muistin pohjalta ei kuitenkaan löydy edelleenkään yhtään motivoimattomalta tuntunutta kohtausta tai tarpeettomalta tuntunutta sanaa.

Jokelan alter ego ottaa hengiltä näytelmän unijaksossa yhden luomansa hahmon, Esitystalous ykkösessä ihmisiä kuoliaaksi naurattaneen turkulaiskonsultin. Kohtaus, jossa Turun murretta hirvittävällä vauhdilla posottava OT päästetään viimeisen kerran irti, on jälleen Suosalon bravuuri.

Ehkä riipaisevinta Esitystalous kakkosessa ovat Jokelan huomiot siitä, miten esitystaloudeksi kutsuttu ilmiö on hiipinyt myös ihmissuhteisiin. Oman minän sulautumiseen johtavalle intohimolle ei ole enää tässä maailmassa tilaa. Sen esteeksi nousee tietoisuus oman vartalon pienistä virheistä. Ihmisen vartalo ei enää täytä niitä pakottavaksi standartiksi muodostuneita kauneusihanteita, jotka kuvamanipulaatioon tukeutuva viihdeteollisuus on luonut.

Teppo Järvisen lavastus, Timo Teräväisen videot, Heikki Örnin valot ja Tommi Koskisen äänet luovat yhdessä uutta ja ennen näkemätöntä teatteriestetiikkaa.

Espoon kaupunginteatteri toimii matalassa hallimaisessa tilassa. Näyttämö on keskellä salia ja katsomon penkkirivit nousevat portaittain sen molemmilla puolilla kuin antiikin Kreikan amfiteatterissa ikään.

Kohtausten sisääntulot on usein toteutettu liikkuvien tasojen avulla. Tavaraa on näyttämöllä välillä jopa runsaasti, mutta itse tilaa hallitaan pääsääntöisesti valojen, videoiden ja äänimaailman antamin keinoin. Videoskriininä toimii näyttämön valkoinen lattia.

Lopputulos on toimiva ja ajoittain häkellyttävän kaunis.

Esitystalous kakkonen tarjoaa katsojalleen täydellisyyttä hipovan teatterielämyksen. Minua jäi sen jälkeen kaivelemaan vain se, että Jokelan läpimurtotyö Fundamentalisti jäi aikoinaan näkemättä.