Tampereen Työväen Teatterin Sad Songs from the Heart of Europe oli visuaalisesti upea, vaikuttavaan äänimaisemaan sijoitettu monologinäytelmä. Suvi-Sini Peltola heittäytyi näytelmän rooleihin alistetun, loukatun ja petetyn naisen raivolla. Näytelmän Raskolnikovina hän kävi kirveineen hirmutyöhönsä arkun suojissa käsiteatterin keinoin.
Näytelmän eri osatekijät eivät ensi-illassa olleet silti aivan balanssissa. Upea visuaalisuus ja voimakas äänimaisema alkoivat syödä Kristian Smedsin tekstin hienoja nyansseja ja todistusvoimaa. Kellariteatterin näyttämö ei ole suuren suuri, mutta silti välillä tuntui, että Peltola oli näyttämöllä tavoittamattomissa. Vuorovaikutukseen tuli säröjä.
Voimakas etäännyttäminen lienee ohjaaja Samuli Reunasen, Peltolan ja esityksen visualisen konseptin luoneen Eero Auvisen tietoinen valinta. Venäjän brutaali hyökkäys Ukrainaan helmikuussa vuosi sitten järkytti produktiota työstävän ensemblen jäseniä syvästi.
”Olimme šokissa. Euroopassa oli syttynyt sota. Venäjä oli hyökännyt”, Reunanen kirjoittaa käsiohjelman saatesanoissa.
Näytelmän päätti kohtaus, jossa Peltonen ja esityksen äänimaiseman suunnitellut ja luonut Jarmo Saari poistuvat näyttämöltä kohti yleisölle tarkoitettua sisäänkäyntiä. Täältä on päästävä pois? Ei koskaan enää? Voiko rakastetulla klassikkokirjailijalla olla näin synkkä ja pimeä varjo?
Näytelmän nimi Sad Songs from the Heart of Europe on helppo tulkita Smedsin kunnianosoitukseksi venäläiselle kirjallisuudelle ja ennen kaikkia Fjodor Dostojevskille. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että Dostojevskin Pietari oisi jonkinlainen maailmannapa tai edes Euroopan sydän.
Kysymys on siitä, että Dostojevskin romaaneissaan luomat ihmiskuvat ovat yhä ajattoman moderneja. Ne ovat yhdistelmä hyvin rationaalista ihmiskäsitystä ja suurta tunnetta. Dostojevskin kyky kuvata tätä vaikeasti määriteltävää hengellisyyttä on kiehtonut sekä lukijoita että teatterin tekijöitä jo yli 150 vuonna. Venäläinen kirjallisuus on oleellinen osa eurooppalaista kulttuuria.
Sad Songs from the Heart of Europe kantaesitettiin Lappeenrannan kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä Jari Juutisen ohjaamana maaliskuussa 2003. Juutinen työskenteli tuolloin Lappeenrannan teatterin johtajana. Tässä Tampereen Työväen Teatterin verkkosivuille on lipsahtanut virhe. Juutisen ja kumppaneiden vuonna 2015 perustettu Sadsongskompex:fi ei tietenkään ole voinut toimia vuonna 2003 esityksen tuottajana.
”Saatanallisia säkeitä Euroopan sydämestä”. Näin otsikoin Lappeenrannan ensi-illasta 8.3.2003 kirjoittamani ylistävän kritiikin, vaikka minulla ei tosiasiallisesti ollut oikein kunnon käsitystä siitä, miten pohjattoman surullisia Smedsin kirjoittamat laulunsäkeet pohjimmiltaan olivat ja ovat. Lappeenrannassa elettiin tuolloin rajan huumassa. Kaupungin ja koko Etelä-Karjalan maakunnan tulevaisuudesta rakennettiin ruusuisia kuvia. Turismi, ostosmatkailu ja rajakauppa toivat rahaa ja työtä. Rohkeimmat unelmoivat jopa venäläisten viisumivapaudesta.
Smeds on poiminut säkeisiinsä Dostojevski romaanista ne ruohonjuuritason ilmiöt, jotka ovat tehneet hirmuhallitsijoiden valtaannousun ja vallassa pysymisen mahdollisiksi Ivana Julmasta Vladimir Putiniin.
Peltolan Semjonovna Marmeladova kertoi näytelmän roolihahmona naisten alistetusta ja kurjasta asemasta Venäjällä. Hänen juoppo isänsä Semjon Zaharytš Marmeladov pakottaa tyttärensä elättämään perhettään ja rahoittamaan omaa juopottelevaa elämäntapaansa prostituoituna. Isä Marmeladov oli myös esimerkki usein kelvottomista, kehnosti palkatuista virkamiehistä, joille lahjusten ottaminen on elinehto.
Marmeladovin alennustilan perimmäisenä syynä on alkoholismi ja juoppo on myös näytelmän sotaveteraani, joka hake psyykkisen tuskansa huipennusta lasin pohjalta. Sotaveteraani on hahmona viittaus niihin loputtomiin imperialistisiin valloitussotiin, joita Venäjä on käynyt alistaessaan yhä uusia kansoja valtansa alle. Neuvostoliiton diktaattori Josif Stalin onnistui toisessa maailmansodassa työntämään imperiuminsa rajat aina Euroopan sydämeen asti.
Neuvostoliitossa oli tapana sanoa, että vodka oli ainoa vapauden valtakunta tässä kansojen vankilassa. Juopottelu oli ja on kuitenkin kommunismia vanhempi traditio. Ainakin jokainen alkoholisminsa kanssa kamppaillut tietää, että juopottelu on ja oli Venäjälläkin vain hyppy vankilasta toiseen.
Raskolnikov tappaa kirveellä koronkiskuri Ivanovnan ja hänen sisarensa. Miten hän pystyy tähän tekoon, joka jopa hänen omasta mielestään on inhottavin ja halveksittavin teko, mihin ihminen voi syyllistyä. Motiivina teolle on Raskolnikovin kokema loukkaus ja eettiset pulmat hän ohittaa epäinhimillistämällä uhrinsa. Panttilainaamon omistaja Ivanovna on vanha, ruma, tyly ja ahne koronkiskuri ja niin – nainen. Ivanovnan sisaren kohtalo on sotilastermein niin kutsuttu oheisvanhinko.
Raskolnikov on hädissään siitä, että on teollaan joutunut ihmisyhteisön ulkopuolelle. Uhrejaan kohtaan hän ei tunne minkäänlaista sääliä. Ei siis ihme, että näytelmä vei minun ajatukseni Ukrainan sotaan ja muun muassa Butšassa tehtyihin hirmutekoihin.
Käsiohjelmassa Reunanen muistuttaa myös Dostojevskin synkästä varjosta. Dostojevski oli ainakin vanhoilla päivillään isovenäläinen antisemitisti. Antisemitismillä on toki Venäjällä ja koko Euroopassa pitkät perinteet. Ilmeisesti Venäjällä tsaarin salainen poliisi Ohrana myös täysin tietoisesti lietsoi juutalaisvastaisuutta palvelemaan omia tarkoitusperiään. Dostojevskille juutalaisvastaisuudessa oli epäilemättä kysymys myös hänen uskonnollista vakaumuksestaan. Jos venäläiset ovat jumalan valittu kansa, ei voi olla toista jumalan valitua kansaa.
Itse olen varma, että yksi Venäjän ongelmien juurisyistä on Moskovan patriarkaatin johtama ortodoksinen kirkko. Kirkon nykyinen johtaja Kirill on kannattanut täysin rinnoin Venäjän hyökkäyssotaa. Bysantin perinteitä vaaliva kirkko on ajanut aktiivisesti naisten oikeuksia ja seksuaalisten vähemmistöjen oikeuksia rajoittavia lakiuudistuksia myös tällä vuosituhannella. Esimerkiksi parisuhdeväkivalta ei Venäjällä ole enää rikoslaissa määritelty rikos. Vaimoa voi jälleen pahoinpidellä ilman rikosoikeudellisia seuraamuksia.
Reunasen mukaan työryhmä löysi työnsä ja ajattelunsa tueksi kirjailijan Mihail Šiškinin kirjan Sota ja rauha – kirjoituksia Venäjästä ja lännestä. Šiškinin mukaan Putinin rikos on se, miten hän on myrkyttänyt ihmiset vihalla. Tällaiset vihan myrkyttämät ja traumatisoituneet sielut ovat Dostojevskin taiteen ytimessä. Šiškinin elää monien muiden venäläisten taiteilijoiden tavoin maanpaossa.
Putin ei ole vain kylvänyt vihan siemeniä, vaan hän on myös korjannut sen satoa. Valtaan hänet ja hänen johtamiensa Venäjän turvallisuuspalvelun voimamiesten ryhmittymän nosti Neuvostoliiton hajoamisesta alkaneet sekasorron vuodet 1990-luvulla.
Neuvostoliiton hajotessa miljoonat keskiluokkaan Neuvostoliitosta kuuluneet ihmiset menettivät työnsä ja asemansa. Yliopistojen professoreiden ja koulujen opettajien piti ryhtyä henkensä pitimiksi torikauppiaiksi ja talouden ja tuotannon organisointi ajautui hierarkkisesti järjestäytyneiden rikollisorganisaatioiden käsiin. Demokratiasta tuli kansansuussa kirosan.
Historia ei toista itseään. Silti Adolf Hitlerin valtaannousu Weimarin tasavallassa ja Putinin valtaannousu Venäjällä muistuttavat prosesseina toisiaan. Putinin kohdalla vain oman vallan vakiinnuttaminen ja ehdottomaan valtaan perustuvan diktatuurin rakentaminen ovat kestäneet paljon pidempään. Molemmat kuitenkin nousivat valtaan valeilla.
On pakko pysähtyä ajattelemaan myös sitä, mikä on meidän vastuumme siitä, että olemme nyt tässä, Euroopassa käydään raakaa sotaa.
Amerikkalaisten ja englantilaisten Saksan kaupunkeihin suuntaamia terroripommituksia perusteltiin sillä, etteivät saksalaiset siviilit eivät oleet viattomia, vaan juuri he olivat äänillään ja kannatuksellaan nostaneet Hitlerin ja natsit valtaan.
Šiškinin mukaan Venäjän uudistamisen kannalta keskeisintä juuri nyt on kysymys vastuusta: niin yksilöt, heimot kuin kansakunnatkin voivat syntyä uudestaan vain ottamalla vastuun teoistaan ja pyytämällä anteeksiantoa. Šiškinin mielessä on ollut se, miten saksalaiset ovat tehneet tiliä oman menneisyytensä kanssa.
Ehkä Smeds on myös ajatellut jotakin tällaista kirjoittaessaan näytelmäänsä tämän vuosituhannen alkupäivinä. Toinen hyvä esimerkki Smedsin taiteilijan herkkyydestä on hänen kirjoittamansa ja Kajaanin kaupunginteatteriin vuonna 2001 ohjaamansa näytelmä Huutavan ääni korvessa. Siinä Smeds kuvasi tarkkanäköisesti miesten yksinäisyyden aiheuttamaan surua, turhautumista ja aggressioita tavalla, josta vasta nyt on alettu tosissaan keskustelemaan ja ymmärretty ongelman laajuus ja vakavuus.
Lappeenrantalainen teatteriyleisö käänsi selkänsä Jari Juutisen teatteriestetiikalle. Hänen sopimustaan kaupunginteatterin johtajana ei enää uusittu. Maailmalla Juutisen ohjauksesta ja Liisa Sofia Pöntisen tulkinnasta tuli valtava menestys ja monologinäytelmästä teatterifestivaalien vakiovieras. Pöntinen palkittiin marraskuussa 2013 parhaan naisnäyttelijänä palkinnossa Novgorodin kansainvälisellä Dostojevski-festivaalilla.
Pöntinen on esittänyt monologia myös ranskaksi käännettynä Pariisissa ja Luxemburgissa. Sen jälkeen Smedsin monologinäytelmää on esitetty paikalliselle kielille käännettynä eri kokoonpanoilla muun muassa Slovenian Celjessä ja nyt liettuaksi käännettynä Sadsongskomplexi:fin tuottamana Liettuassa.
”Lakkasimme laskematta se jälkeen, kun olimme päässeet 250 esitysten määrässä”, Juutinen kertoo.
Sad Songs from the Heart of Europe on ollut suomalaisen teatterin ja näytelmäkirjallisuuden todellinen menestystarina Euroopassa.
Sad Songs from the Heart of Europe
Tampereen Työväen Teatterin ensi-ilta Kellariteatterissa 21.2.2023
Käsikirjoitus: Kristian Smeds
Ohjaus: Samuli Reunanen
Visuaalinen konsepti: Eero Auvinen
Lavastussuunnittelu: Työryhmä
Pukusuunnittelu: Suvi-Sini Peltola ja Eero Auvinen
Valosuunnittelu: Eero Auvinen ja Tero Koivisto
Musiikki ja äänisuunnittelu: Jarmo Saari
Näyttelijä Suvi-Sini Peltola
Muusikko: Jarmo Saari
Tuottaja: Heidi Kollanus