Traagista ja kepeää

 

Meidän visuaalinen muistimme 1900-luvun historiasta perustuu mustavalkosiin valokuviin. Harmaan eri sävyt kuvaavat hyvin myös Kuolemantanssin Edgarin (Bejamin Moliner) ja Alicen (Sylvia Rauan) mielenmaisemaa. Kuva Riksteatern
Meidän visuaalinen muistimme 1900-luvun historiasta perustuu mustavalkosiin valokuviin. Harmaan eri sävyt kuvaavat hyvin myös Kuolemantanssin Edgarin (Bejamin Moliner) ja Alicen (Sylvia Rauan) mielenmaisemaa. Kuva Riksteatern

Vielä viime vuosisadan alussa pitkä avioliitto teki ihmisistä traagisia hahmoja. Ainakin jos nämä hahmot olivat suoraan maailmankirjallisuuden tunnetuimman naistenvihaajan ja parisuhdevittuilun mestarin August Strindbergin kynästä.

Tällä vuosisadalla pitkä parisuhde tekee ihmisistä koomisia hahmoja. Pitkästä parisuhteesta on tullut erikoisuus, jota tässä suhteessa syntyneet lapsetkin ihmettelevät ääneen.

Meillä kaikki on hyvin, kuten Camilla Blomqvistin näytelmä Vi har det bra vakuuttaa.

Kuolemantanssin  Riksteaternille sovittanutta Eva Maria Benavente Dahlinia on ruotsalaisissa kritiikeissä syytetty muun muassa Strindbergin mestariteoksen teurastamisesta.

Rohkenen olla eri mieltä.

Dahlin on lyhentänyt Strindbergin ehkä tunnetuimman avioliittohelvetin kuvauksen yksinäytöksiseksi kamarinäytelmäksi.

Tärkeää ei ole vain se, mitä sanotaan, vaan myös se mitä jätetään sanomatta. Dahlinin taitava dramatisointi ja ohjaaja Dritëro Kasapin äärimmilleen pelkistetty tyyli kulkevat käsi kädessä.

Dramatisointi, ohjaus ja Annika Niminen Brombergin, Sari Nuttusen ja Peter Stockausen skenografia muodostivat maanantaina Lappeenrannan kaupunginteatterin Jukola-salin näyttämöllä kokonaisuuden, joka teki kunniaa ekspressionistiselle teatterikäsitykselle.

Tykistökapteeni Edgarin ja hänen vaimonsa Alicen arjen melankoliaa kuvasivat näyttämöllä harmaan eri sävyt. Ajankuva luotiin puvuilla ja muutamalla tarkoin valitulla esineellä.

Sovituksen tarkkuudesta kertoi jotakin myös se, että Dahlin ja Kasapi antavat myös jo ensimmäisessä näytöksessä vastauksen tärkeimpään kysymykseen, joka katsojan mielessä syntyy kahden rinnakkaisen näytelmän kokonaisuudesta.

Edgar mainitsee keskustellessaan vaimonsa serkun Kurtin kanssa, että perheen neljästä lapsesta kaksi on kuollut jo nuorena.

Sellainen ei ollut vielä viime vuosisadan alussa mitenkään tavatonta, pikemminkin tavallista. Hinkuyskä, tulirokko ja muut vakavat tartuntataudit vaativat oman veronsa, ja lapsia kuoli myös nykyisin harmittomina pidettyihin tulehduksiin.

Jokainen isä ja äiti ymmärtää, miten musertavaa iskua oman lapsen kuolema merkitsee. Se on tapahtuma, joka antaa oman sävynsä koko elämälle, eikä tätä tuskaa ole sata vuotta sitten juuri lieventänyt tietoisuus siitä, että useimmat pariskunnat joutuivat kohtamaamaan tämän suuren surun ainakin kerran.

Elämällä oli kuin luontojaan traaginen pohjavire.

Monien aikuiseksi ehtineidenkin kohdalla elämänkaari jäi myös niin lyhyeksi, että elinikäisen parisuhteen ainoaksi vaihtoehdoksi jäi kuolla naimattomana.

Paitsi traagista, elämä oli vielä sata vuotta sitten myös jollakin erilaisella tavalla ainutkertaista kuin nyt.

Kuolemantanssin Edgar on läheisiään manipuloiva kotityranni. Psykopaatiksi häntä ei voi määritellä, koska Edgarilla ei ole mitään otetta pienen yhteisön muihin ihmisiin, vaan hän on jäänyt sekä urallaan että elämässään paitsioon juuri sosiaalisen kyvyttömyytensä takia.

Camilla Blomqvistin lomaparatiisia koristavat digiajan äitelät värit. Onnellisuusmuurin takana osat ovat vaihtuneet. Komentoa pitää vaimo Anna-Karin (Sylvia Rauan) ja aviomies Erik (Benjamin Moliner) peesaa. Kuva Riksteatern
Camilla Blomqvistin lomaparatiisia koristavat digiajan äitelät värit. Onnellisuusmuurin takana osat ovat vaihtuneet. Komentoa pitää vaimo Anna-Karin (Sylvia Rauan) ja aviomies Erik (Benjamin Moliner) peesaa. Kuva Riksteatern

Nuoren Camilla Blomqvistin Vi har det bra on Dahlinin sovituksen jäljiltä eräänlainen peilikuva Strindbergin Kuolemantanssista.

Osat ovat vaihtuneet siten, että nyt valtikkaa parisuhteessa pitää vaimo Anna-Karin ja myötäilijän rooli on hänen miehellään Erikillä.

Asetelman koomisuus ei kuitenkaan kumpua tästä. Kysymys on siitä näennäisestä helppoudesta, jolla nykyihmiset voivat elää elämäänsä vailla suuria murheita. Pariskuntia ei enää pidä yhdessä toimeentulon pakko. Kärsimys ja kuolema on siivottu yhteiskunnasta laitosten ovien taakse.

Ihmisten kyky tuntea empatiaa toisia kohtaa on kuitenkin edelleen kovin ohuella pohjalla. Pariskunnan yhteinen tuttava Kenneth, joka on avioeron takia menettänyt elämänhallintansa, saa osakseen kovin laimeaa myötätuntoa.

Jos Dahlin ja Kasapi ovat viilanneet sovituksen ja ohjauksen kohdalleen aivan viimeistä pilkkua myöten, samaa tavatonta tarkkuutta on myös Jimmy Endeleyn, Benjamin Molinerin ja Sylivia Rauanin roolisuorituksissa.

Kuolemantanssin pelkistetty ilmaisu vaatii paljon myös katsojalta. Hoksottimien pitää olla koko ajan vireessä. Toisaalta näyttelijöiden geometrisen tarkassa tulkinnassa oli jotakin hyvin kiehtovaa.

Toisen näytöksen lomaparatiisissa meno on tietenkin jo paljon rennompaa. Sama kolmikko pääsi näyttämään laaja-alaisuuttaan. Esimerkiksi Moliner näyttää, miten Kuolemantanssin ilottomasta kotityrannista Edgarista sukeutuu puolivallaton nahjus Erik, joka ääneen epäilee, ettei hän ilman vaimonsa opastusta löytäisi yksin edes takaisin kotiin.