Helsingin kaupunginteatterin Bolla on hyvin monitasoinen tarina. Parhaiten se avautuu katsojalle, joka on lukenut Pajtim Statovcin romaanin. Näytelmän roolityöt perustuivat sisäistettyyn, vähäeleiseen ja elokuvanomaiseen näyttelijäntyöhön. Näytelmä oli vahvasti etäännytetty. Meille takarivien taaveille toteutus saattoi jättää tunteen ulkopuolisuudesta.
Minua herkemmille katsojille esitys voi varmasti tarjota myös pitkään mieltä vaivaavan tunnekokemuksen. Yksi tarinan avainkysymyksistä on, miksi Balkanin alueella vuosikymmeniä naapureina sovussa eläneet ihmiset alkoivat jälleen vainota ja tappaa toisiaan?
Tyylikeinona Tuomas Timosen dramatisoimassa ja Milja Sarkolan ohjaamassa näytelmässä on käytetty voimakasta etäännyttämistä. Valinta tehtiin selväksi jo ensimmäisessä kohtauksessa, jossa tarinan Miloš, sotapsykoosista kärsivä parikymppinen lääkintäjoukkojen veteraani tilittää kokemuksiaan. Mitä kauheampia nuo muistot ja mielikuvat olivat, sitä hiljaisemmaksi, lopulta lähes kuiskaukseksi roolin näytelleen Mikko Kauppilan ääni kävi.
Dramaturginen ratkaisu on looginen ja luonteva, ehkä myös ainoa mahdollinen. Meillä ei voi olla mitään kokemusperäistä kosketusta Statovcin kuvaamaan pidäkkeettömän väkivallan maailmaan eikä siten mitään järjellistä tapaa samaistua siihen. Tämä tuntematon kuitenkin kiinnostaa meitä suorastaan patologisella tavalla, mistä kertoo esimerkiksi holokaustikirjallisuuden uusi renessanssi.
Kontrastin tarinan etäännyttämiselle antoi Aleksi Sauran näytelmää varten luoma äänimaisema. Sauran sävellykset ja kohtauksia varten luomat äänimaisemat vapauttivat esityksen kuvaamat tunnetilat kielen asettamista kahleista. Jäin ihan tosissani miettimään, miten upea kuunnelma näistä aineksista olisi syntynyt.
Romaanin minäkertoja on kirjailijan urasta haaveileva Arsim. Näytelmässä hänestä sukeutui nuori kotityranni, joka pahoinpiteli ja petti vaimoaan, laiminlöi lapsiaan ja jätti elämänsä suuren rakkauden kuolemaan, ensin velvollisuudentunnosta, tai oikeammin pelkuruuttaan ja lopulta toistamiseen silkasta mukavuudenhalusta.
Hahmona näytelmän Arsim muistutti siis kovasti monia muita, siekailemattomia lauseita viljeleviä länsimaisia mieskirjailijoita, joiden kirjalliset alter egot ovat ajan saatossa muuntuneet parodioiksi itsestään. Tosin muslimina näytelmän Arsim ei ole kehittänyt itselleen alkoholiongelmaa, tapaamisissa ravintolan pöytään kannetaan vain kahvia ja itsemurhaakin hän yritti, tai oikeammin uhkaili sillä vasta jäätyään kiinni seksistä alaikäisen kanssa.
Tästä näkökulmasta Samuli Niittymäen kasvot totisilla peruslukemilla näyttelemä roolihahmo vaikutti välillä egomaaniselta paskiaiselta, jonka luomisen tuskaan tai hätään omasta toiseudesta oli vähän vaikea samaistua suurella myötätunnolla.
Ehkä jokin oleellista Statovcin tavattoman tiiviin ja monikerroksisen romaanin tasoista on jäänyt näytelmästä pois. Ilkeä ajatus tahattomasta komiikasta jäi nyt vain kielenmitan päähän. Mihin hittoon Statovcin kirjan kielen lumoava kauneus oli hävinnyt?
Pelastukseksi koitui se, ettei edes Kosovon albaanien patriarkaalisessa perheyhteisössä perheen todellinen peruskallio ei ole Pietari, vaan Maria. Tarinan Arsimin vaimo Ajshe ei anna tehdä itsestään kertaakaan uhria.
Näytelmän ehdottomasti vaikuttavimmassa kohtauksessa poikiensa käytöksen takia koulun rehtorin puhutteluun kutsuttu Ajshe puolustaa uudessa kotimaassaan poikiaan ja itseään hyväntahtoisuuden verhoon kätkettyä arkipäivän rasismia vastaan. Samalla Ajshen roolin upeasti näytellyt Jessica Grabowsky nousi koko näytelmän kokoavaksi ja kantavaksi hahmoksi.
Statovcin romaanissa elämän arvoituksellisuus ja elämää ohjaavat psykologiset lainalaisuudet ovat tasapainossa. Balkanin etnisten ryhmien vihapidolle on pitkät ajalliset juurensa alueen historiassa. Jugoslavian hajoamissodat etnisine puhdistuksineen ja joukkomurhineen repivät nuo kaikki haavat auki.
Tarinan rakastavaisista Arsim on albaani ja Miloš serbi maassa, jossa aivan vähän aikaa sitten albaanit ja serbit yrittivät kaikin keinoin tappaa tosiaan.
Yhteistä kaikille alueen etnisille ryhmille on patriarkaalinen kulttuuri. Homoseksuaalisuus on tällaisessa kulttuurissa äärimmäisen häpeällistä. Tarinan Milošin karu kohtalo on tavallaan vääjäämätön, mutta ei tyttömäisten poikien kiusaaminen ja systemaattinen syrjintä ole mitenkään tavatonta, pikemminkin päinvastoin.
Tarinan Arsim on kasvanut ja kasvatettu patriarkkakariseen traditioon. Homoseksuaalisuutensa hän kieltää ja kieltää viimeiseen asti vielä asuessaan pakolaisena Saksassa.
Näytelmän alussa eletään vuotta 2000. Serbien ja albaanien välisen sodan päättymisestä on kulunut vajaa vuosi. Väkivallan uhka on edelleen hyvin voimakkaasti läsnä. Rynnäkkökiväärillä aseistautuneen ja armeijan maastopukuun pukeutuneen Otto Rokan näyttäytymisen merkitys avautui kuitenkin paremmin, jos historiatiedot parin vuosikymmen takaa olivat vielä hyvin muistissa.
Samoin katsojalta vaadittiin hoksottimia ja vankkaa tietoa, jotta hän mielsi näytelmän sairaalakohtauksen kuvaukseksi läpi yhteiskunnan ulottuvasta korruptiosta.
Nimensä romaani ja näytelmä ovat saaneet vanhasta balkanilaisesta tarusta. Tarujen Bolla on hirviö, pahuuden ruumiillistuma. Näytelmän Arsim kirjoitta tarina, jossa Bolla on naisen kanssa liiton tekevä käärme. Tarina on muunnos Raamatun syntiinlankeemuskertomuksesta. Eroa on siinä, että bollan ja soturiksi tämän olennon rinnalla kasvavan naisen liitto on pysyvä.
Sarkolan ohjauksessa kohtauksesta toiseen siirryttiin sujuvasti. Itse näyttämö tuntui kuitenkin tällä kertaa ylilavastetulta. Mihin noita kaikkia seiniä ja ovia oikeastaan tarvittiin?
Helsingin kaupunginteatterin Bolla on joka tapauksessa ehdottomasti katsomisen ja kokemisen arvoinen. Lippu kannattaa ottaa katsomon keskeltä. Reunapaikoilla pyörivälle näyttämölle rakennetun lavastuksen reuna saattaa jäädä joissakin kohtauksissa ikävästi keskelle näkökenttää.
Bolla
Helsingin kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä 4. 9.
Käsikirjoitus perustuu Pajtim Statovcin romaaniin Bolla
Dramatisointi Tuomas Timonen
Ohjaus Milja Sarkola
Lavastus Kaisa Rasila
Puvut Elina Kolehmainen
Valosuunnittelu Kari Leppälä
Sävellys ja äänet Aleksi Saura
Naamiointi Jaana Nykänen
Dramaturgi Ari-Pekka Lahti
Rooleissa Jessica Grabowsky, Mikko Kauppila, Samuli Niittymäki, Jouko Klemettilä, Otto Rokka, Ursula Salo