Lahtaamisen järki ja logiikka

Rooleissa nähdään Anna-Sofia Luoma, Aliina Tella, Milla Kuikka, Joel Härkönen, Ida Sofia Fleming, Inkeri Hyvönen, Veera Tapanainen ja Karlo Haapiainen, Jussi Lankoski (keskellä) ja Irina Nuutinen (edessä ). Kuva Lahden Vanha Juko
Rooleissa nähdään Anna-Sofia Luoma, Aliina Tella, Milla Kuikka, Joel Härkönen, Ida Sofia Fleming, Inkeri Hyvönen, Veera Tapanainen ja Karlo Haapiainen, Jussi Lankoski (keskellä) ja Irina Nuutinen (edessä ). Kuva Lahden Vanha Juko

Ohjaaja-dramaturgi Juha Hurme on tyhjän tilan teatterin mestari. Hurmeen kädenjäljen tunnistaa heti, eikä Lahden kansanopiston opiskelijoiden kanssa tehty Arto Salmisen romaanin dramatisointi Lahti ole mikään poikkeus tästä säännöstä.

Lahtelaisten Lahti esitetään vierailunäytöksenä Ylioppilastalon auditoriossa Lappeenrannassa keskiviikkona 9. huhtikuuta kello 19.

Lavasteita, turhia kohdevaloja, videoita tai massiivista äänimaailmaa ei Juha Hurmeen tyhjän tilan teatterissa tarvita. Esitys luodaan näyttämölle näyttelijöiden vahvan fyysisen läsnäolon kautta. Näyttelijät luovat omilla vartaloillaan tarvittavat lavasteet.

Esimerkiksi käy yllä oleva kuva tarinan raharikkaan koronkiskurin valtaistuinsalista ja tämä linkin takana oleva kuva armeijan upseereista ampumaleirin leirinuotion äärellä. Tosin valokuva ei toista sitä kahdella käsiparilla toteutettua liekkien loimotusta, jota me esityksen nähneet saimme ihastella.

Kohtaukset ovat syntyneet ilmiselvästi improvisoimalla. On tutustuttu omaan kehoon, mieleen ja ryhmään harjoitusten kautta. Näin syntyy Hurmeen ohjauksille tyypillinen väkevä tunne yhteisöllisyydestä, joka antaa esitykselle sen luonteen ja ilmaisuvoiman.

Ongelmia ainakin katsojan kannalta tuottaa se, että Lahden kansanopiston teatterikoulutuksen opiskelijat ovat taidoiltaan vielä varsin heterogeeninen joukko. Eniten kiusaa tekivät puutteet puheilmaisussa. Vuorosanoista ei oikein aina tahtonut saada selvää.

Tarinan ymmärtämistä hankaloittaa myös Hurmeen dramaturginen ratkaisu. Tarinan keskeisien roolihenkilöiden esittäjät vaihtuvat kohtauksesta toiseen.

Dramaturginen ratkaisu on silti looginen ja aika hieno. Työntämällä onnettoman pienkauppiaan tarinan hieman sivuraiteille, Hurme osuu itse asian ytimeen, jota Salminen kutsuu kirjassaan loogiseksi hulluudeksi.

Arto Salmisen varhainen kuolema oli suuri menetys suomalaiselle kirjallisuudelle. Salmisen pelkistetty ja iskevä tyyli on tehnyt minuun suuren vaikutuksen. Salminen on analysoinut kirjoissaan hyvin terävästi muun muassa työelämän huonontumista romaanissa Varasto, median luomaa lumetodellisuutta romaaneissa Paskateoria ja Kalavale ja sodan ja liike-elämän armotonta logiikkaa romaanissa Lahti.

Varasto on dramatisoitu näyttämölle useasti. Siihen ovat rohjenneet tarttua myös teatterin harrastajat. Kalavaleesta olen nähnyt Kom-teatterin häkellyttävän hienon tulkinnan.

Taru Mäkelän elokuvaversio Varastosta on dramaturgialtaan turhan kesy ja vesitetty versio tästä mestariteoksesta.

En tiedä, onko Hurme tarttunut Salmisen tuotantoon aikaisemmin.  Lahti on joka tapauksessa teos, jossa näiden kahden pelkistämisen mestarin tyylit lyövät kättä toisilleen.

Sodankäynti on Salmisen kirjassa rationaalista hulluutta. Klassinen esimerkki tästä hirmutekoihin johtavasta logiikasta on amerikkalaisten päätös käyttää ydinasetta toisessa maailmansodassa. Hiroshimaan ja Nagasakiin pudotetut atomipommit lopettivat sodan, joka siinä vaiheessa, kun Japani oli jo lyöty, vaati joka kuukausi noin miljoona kuolonuhria.

Ydinpommin rakensivat ja myös sen käytöstä päättivät oman aikansa terävimmät ajattelijat.

Salminen rinnastaa kirjassaan sodan ja liike-elämän. Samat logiikan lait pätevät molemmissa, eikä reilulla pelillä, etiikalla ja moraalilla ole tässä kamppailussa juuri mitään sijaa. Lopputuloksena syntyy maailma, jossa 83 maailman rikkaimman ihmisen varallisuus on suurempi kuin maailman kolmen miljardin köyhän ihmisen varallisuus yhteensä.

Tämä on sodan logiikkaa. Maailmantaloudessa todellista valtaa käyttävät monikansalliset suuryritykset ja pankit eivät ole mitään demokratioita, kuten Björn Wahlroos kirjassaan Markkinat ja demokratia meitä viisaasti opettaa. Vahvat hallitsevat heikkoja ja ovelat vahvoja, kuten Mika Waltari meitä opettaa romaanissaan Sinuhe egyptiläinen

Luultavasti myös Salminen olisi tarttunut jossain vaiheessa näihin finanssimaailman ihmeellisyyksiin, jos olisi saanut elää.

Salmista kannattaa lukea. Ehkä joku uskalikko teatterintekijä tarttuu myös lopulta hänen kirjaansa Turvapaikka. Odotan jo malttamattomasti.

Tarpeettomien ihmisten varasto

Arto Salminen oli Nobel-palkitun Dario Fon veroinen satiirikko. Taru Mäkelän ja Veli-Pekka Hännisen käsissä Salmisen tiheä teksti on vesittynyt jonkilaiseksi kansankomediaksi. Kuvassa elokuvan Raninen (Aku Hirviniemi) ja Rousku (Kari-Pekka Toivonen). Kuva Jani Häkli
Arto Salminen oli Nobel-palkitun Dario Fon veroinen satiirikko. Taru Mäkelän ja Veli-Pekka Hännisen käsissä Salmisen tiheä teksti on vesittynyt jonkilaiseksi kansankomediaksi. Kuvassa elokuvan Raninen (Aku Hirviniemi) ja Rousku (Kari-Pekka Toivonen). Kuva Jani Häkli

 Tuli tässä taannoin moitittua kavereille Etelä-Saimaan elokuvakriitikko Tuukka Vartiaista turhan kovin sanoin. Ohjaaja Taru Mäkelän ohjaama Varasto on selvästi ennakko-odotuksia kehnompi elokuva.

Ennakko-odotukset perustuivat tietenkin Arto Salmisen loistavaan pienoisromaaniin Varasto, jonka pohjalta Veli-Pekka Hänninen on tehnyt elokuvan käsikirjoituksen.

Olen nähnyt myös yhden Salmisen kirjasta dramatisoidun näytelmän. Jyväskyläläisen Vakiopaine teatterin tulkinta Salmisen synkästä yksinpuhelusta oli kerrassaan mainio.

Mikä sitten Mäkelän elokuvaversiossa mättää? No ainakin käsikirjoitus. Hänninen on Mäkelän kanssa siistinyt Salmisen rujon runollista kieltä.

Lopputulos ei ole erityisen onnistunut. Salminen kirjoitti kaikki kirjansa kielellä, johon ei ole mitään lisättävää. Äärimmäisen tiheäksi kirjoitetusta tekstistä ei voi myöskään ottaa mitään pois.

Vartiainen moitti kritiikissään elokuvan loppua täysin keinotekoiseksi ja on siinä ihan oikeassa.

Salmisen kuvaama ihmisten varasto on pohjavireeltään varsin synkkä tarina ihmiselon raadollisuudesta. Salmisen kirja ilmestyi vuonna 1998 heti maan taloushistorian pahimman lamakauden jälkeen.

Eikä tuolloin työttömiksi jääneiden puolen miljoonan suomalaisen varasto oli vieläkään loppuun myyty. Koneiston tarpeettomiksi leimaamia ihmisiä riittää, ja elämme parhaillaan jälleen uuden syvän taantuman kynnyksellä.

Hänninen on elokuvantekijäksi heittäytynyt pappi. Hesarin haastattelussa Mäkelä tunnustaa myös sen, että Salmisen tekstiä piti loiventaa rahoittajan takia.

Mäkelä haki elokuvalleen rahoitusta Kirkon mediasäätiöltä, joka ei ensin suostunut rahoittamaan hanketta Salmisen kirjan rivon kielen takia.

Hännisen ja Mäkelän käsittelyssä Salmisen satiiri on muuttunut jonkinlaiseksi kansankomediaksi, tai ”reheväksi duunarikomediaksi”, jollaisena elokuvan tuottaja sitä markkinoi.

Haastattelussa Mäkelä kertoo etsineensä elokuvalle käsikirjoittajan, jonka maailmannäkemys on juutalaiskristillinen ja joka tunnistaa Salmisen tarinassa toivon ja armon mahdollisuuden.

Elokuvan nähtyään minä jäin ihmettelemään, mikä ihme sai Mäkelän tarttumaan juuri Salmisen romaaniin. Salminen varmaan pyörii haudassaan.

Elokuva pystyy kuitenkin hengissä loistavien näyttelijöiden ansiosta. Kari-Pekka Toivonen, Aku Hirviniemi, Minttu Mustakallio, Vesa Vierikko, Juha Muje ja Esko Salminen näyttelevät tapansa mukaan upeasti.  Tarinan Rousku, Raninen, Karita ja kumppanit ovat joka tapauksessa lihaa ja verta, ihan oikean ihmisen oloisia.

Ilmaa ympärilleen elokuva saa Jouko Seppälän kuvauksesta. Helsinki elää ja hengittää Seppälän kuvissa.