Avainsana: Antti Lahti

Intohimo on avain luovuuteen ja huume, jota on helppo väärinkäyttää

Miko Kivinen ja Seija Pitkänen näyttelevät upeasti. Vaimoni, Casanova on teatteria teatterista. Kuva Sami Tirkkonen/Kuopion kaupunginteatteri

Näytelmäkirjailija Leea Klemolan näytelmien repliikit ovat kuin suoraan elävästä elämästä. Juuri tällaista puhetta ihmisen suusta tulee, kun hän lyö isovarpaansa tai itsetuntonsa johonkin itseään kovempaan.

Kovasti elämän makuisia ovat myös Klemolan omista teksteistään tekemät ohjaukset. Katsoja ei tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa.

Klemolan Kuopion kaupunginteatterille kirjoittama ja ohjaama Vaimoni, Casanova on tragikomedia, jota seuratessaan ei voinut muuta, kuin nauraa hervottomasti.

Ihmisen suurista vioista ainoastaan nuoruus paranee ihan itsestään. Muut meidän kuolemansyntimme itsekeskeisyydestä tyhmyyteen vain pahenevat ikääntymisen myötä.

Onko kuudenkympin ja kuoleman välissä enää elämää? Mitä hyödyttää maine ja mammona, jos saa selälleen vahingon?

Klemola pureutuu näihin elämän ikäviin peruskysymyksiin tuomalla näyttämölle kuudenkympin pahemmalle puolelle elämässään ehtineen Kyllikki Lallan, joka valmistautuu elämänsä viimeiseen suureen rooliin.

Kuolema on ollut varmasti aina tabu, mutta koskaan aikaisemmin sitä ei ole siivottu pois meidän ihmisten silmistä yhtä tehokkaasti kuin nyt. Klemolan näytelmän loppukohtauksessa upeasti näyttelevä Seija Pitkänen käy kaksintaisteluun kuoleman (Antti Lahti) kanssa oikeaan villin lännen tyyliin. Kohtaus on yksi komeimmista, mitä olen kuuna teatterissa nähnyt.

Näytelmän keskiössä on kuitenkin se teatterin kaikkein suurin tabu, seksuaalinen hyväksikäyttö. Näytelmän Lalla palaa näyttämölle näytelmän alussa oltuaan kaksi vuotta pakkolomalla, jäätyään entisessä hommassa teatterinjohtajana kiinni seksuaalisesta häirinnästä.

Seksuaalista häirintää ja suoranaista hyväksikäyttöä tapahtuu varmasti lähes kaikilla työpaikoilla. Teattereissa ja muissa työyhteisöissä, joissa työ on vaativaa ja luovaa, on todennäköisesti vielä erityisiä syitä tällaiseen käyttäytymiseen.

Hyvin monien suurten taiteilijoiden elämänkerroista on helppo päätellä, että rakastuminen on parasta mahdollista dopingia luovassa työssä.

Aivojen itse tuottamat mielihyvähormonit ovat todella stydii kamaa. Niillä saa parhaassa tai pahimmassa tapauksessa pollan niin sekaisin, että lääketeollisuuden ja huumeparoneiden kaupittelemat aineet ovat niihin verrattuna pelkkiä korvikkeita.

Jos intohimon liekki ei ota syttyäkseen, voi narua tietenkin yrittää myös työntää toteuttamalla omia seksuaalisia fantasioita. Klemolan ja huikean hienosti näyttelevän Miko Kivisen luoma hahmo, näytelmäkirjailija, ohjaaja ja teatterin naulakkotyöntekijä Antero Jokinen on monitasoisuudessaan todellinen täysosuma tämän ilmiön kuvaajana.

Aivojen omiin mielihyvää tuttaviin välittäjäaineisiin voi jäädä myös koukkuun siinä missä varsinaisiin huumeisiinkin. Kaikkivoipaisuuden tunteen tuonut euforinen kokemus halutaan kokea yhä uudestaan. Kyllikki Lalla haluaa vielä kuusikymppisenäkin astua vielä kerran elämänvirtaan.

Rakastuminen eroa kuitenkin muista huumeista ainakin yhdessä suhteessa. Annostusta ei  voi lisätä. Ainutkertaisten kokemusten ikävä puoli on siinä, että niitä ei voi toistaa. Kyllikki Lallan elämässä suhteiden langat eivät ole katkenneet ja vierihoidosta on tullut silkkaa homeopatiaa.

Klemola tekee näytelmällään selväksi sen, etteivät seksuaalinen häirintä ja hyväksikäyttö ole vain meidän miesten helmasyntejä. Todella huolissaan hän on kuitenkin niistä teatteriurasta haaveilevista nuorista naisista, jotka työskentelevät olemattomalla palkalla harjoittelijoina eri laitoksissa.

Tanssiteatteri Minimin Meri-Maija Näykin näyttelemän roolihahmon, työharjoittelija Maaria Saariketun suuhun Klemola on kirjoittanut oikean palopuheen tästä aiheesta. Pitäkää puolenne tytöt!

Aisankannattajalla on kirjallisuudessa ja teatterissa aina ollut narrin osa. Esimerkiksi muuan Josef on saanut osakseen pilkallista ylenkatsetta jo yli 2000 vuotta vain siksi, että hänen vaimonsa Maria hankkiutui raskaaksi hieman epäselvissä oloissa.

Näytelmän Kyllikki Lallan aviosiippa Jukka Merenmies puhuu lakki kädessä miehelle, joka panee hänen vaimoaan. Klemola oli vielä Teatterikesän infossakin innoissaan siitä, että roolin tekee näyttelijä Annukka Blomberg.

Merenmies on vaimonsa tyrannisoima hiljainen hissukka, jonka mitta tulee täyteen vasta, kun Kyllikki ilmoittaa jälleen kerran haluavansa astua vielä kerran elämänvirtaan.

Mitään naismaista tässä hahmossa ei ole, mutta ainakin minun myötätuntoni hahmo herätti.

Kuopion kaupunginteatteri ja Tanssiteatteri Minimi: Vaimoni, Casanova

Käsikirjoitus ja ohjaus: Leea Klemola

Rooleissa: Seija Pitkänen, Annukka Blomberg, Miko Kivinen, Antti Lahti, Meri-Maija Näykki, Aki Pirskanen, Jussi Konttinen

Lavastus: Erkki Saarainen

Puvustus: Mirkka Nyrhinen

Äänisuunnittelu: Antti Puumalainen

Valosuunnittelu: Sam Siltavuori

Ohjaajan assistentti, Commedia Dell’Arte –konsultti: Meri-Maija Näykki

Dramaturgi: Rosa-Maria Perä

 

 

 

 

 

 

Tuhat ja yksi tapaa olla käyttämättä teatterissa sanaa vittu

Johanna Keinänen, Antti Lahti ja Miko Kivinen Tanssiteatteri Minimin Miehen kuolemassa. Kuva Tampereen teatterikesä/Petra Tiihonen
Johanna Keinänen, Antti Lahti ja Miko Kivinen Tanssiteatteri Minimin Miehen kuolemassa. Kuva Tampereen teatterikesä/Petra Tiihonen

Miko Kivisen käsikirjoitus Miehen kuolema on poskettoman hauska ja Leea Klemolan siitä ohjaama sovitus pähkähullu.  Jäin tämän reilun tunnin kestäneen hurjan vyörytyksen jälkeen vatsa nauramisesta kipeänä toivomaan, että tätä lajia saisi jostain lisää.  Tätä varten teatteri on (eh).

Klemola ja lavastaja Erkki Saarainen ottavat sukupuolien välisen sodan taistelutantereen haltuunsa visualisoimalla miehistä valtaa kannattelevan arkikielen karkeudet. Tässä jutussa on totisesti häpyä. Kirkkoveneellä, jota ”Pensselisetä” Kuolio (Miko Kivinen) suti hellästi esityksen alussa, on pituutta varmasti toista metriä.

Miehen kuolema on kolmiodraama, jossa pettävä ja jättävä mies joutuu lopulta nöyrtymään ja vetämään ”sen” päähänsä ihan kirjaimellisesti. Mutta itse tarinasta tulee helposti pelkkä sivujuonne, kun Kivinen ja Klemola ryhtyvät luomaan uutta ihmistä, ainakin karvan verran parempaa versiota 2.0.

Sirkustirehtöörinä näyttämöllä häärivän Kivisen suusta tuli lähes katkeamattomana virtana puhetta, jossa ruodittiin teknokulttuurimme miehistä olemusta. Sekä kaupungit että tavarat ovat miehen näköisiä. Puhetta riitti myös teatterin rajoista ja madollisuuksista. Ja jos puhe ei auttanut, Kivinen alias Kuolio lauloi meidät katsojat suohon.

Esityksen suola ja chilipippuri olivat huikean hienot näyttämökuvat, joita Klemola on ohjauksessaan loihtinut näyttämölle. Näyttelijöiden todella vahva läsnäolo ja Klemolan sarjatulen nopeudella vaihtuvat surrealistiset näyt olivat yhdessä kuin aasinpotkuja sille herkkätunteiselle alueelle, jolla pahojen puheiden mukaan myös miehinen järki seisoo.

Dynaamisuutta esitykselle antaa lavalle pytytetty ihmeellinen kuutio, jota kääntämällä lepikkoa kasvava joutomaa muuttuu vallan palatsien peilisaleiksi ja vaikka miksi.

Klemola on ilmiö suomalaisessa teatterissa. Klemola on taiteilija, jolla on oma, hyvin persoonallinen ja helposti tunnistettava käsiala. Olen tykännyt kaikista hänen ohjauksistaan kuin hullu puurosta, epäilemättä silti millään tavalla oman mielenterveyteni tasoa ja laatua. Klemolan näytelmien näennäisesti kaoottisessa maailmassa ajatus kulkee.

Miehen kuolema on aito komedia siinä, että se on pohjimmiltaan tragedia. Miehen kuolemassa kuten kaikissa muissakin Klemolan ohjauksissa keskeinen teema on kysymys vieraantumisesta. Ihmisenä olemisen vaikeus on tietenkin ikivaha filosofinen ja uskonnollinen aihe. Nykyisin vain alkaa näyttää yhä pahemmin siltä, että evoluutio, tai pitäisikö sanoa runollisemmin, äiti maa teki suuren virheen hankkiessaan itselleen tällaisia lapsia.

Miehen kuolema kertoo minusta myös uudesta vahvasta luomiskaudesta. Esityksessä ei olut jälkeäkään siitä sydänalaa riipivästä alakulosta, joka jäi päällimmäiseksi tunteeksi Klemolan Lappeenrannan kaupunginteatterille ohjaamasta Vaarallisista suhteista. Miehen kuolemassa on Kokkola-trilogian riehakkuutta, mutta nyt Klemolasta on tullut myös tiivistämisen mestari.

Miehen kuolema on toteutettu helsinkiläisen Teatteri Korjaamon ja kuopiolaisen Tanssiteatteri Minimin yhteistyöllä. Tällainen yhteistyö on Tampereen teatterikesän taiteellisen johtajan Mikko Roihan mukaan myös se keino, jolla avataan uusi ikkuna suomalaisen teatterin tulevaisuudelle. Se on henkinjäämisen resepti myös Lappeenrannan kaupunginteatterin kaltaisille maakuntateattereille.

Roihan mukaan yhteistyökumppaneita pitää myös etsiä rohkeasti Suomen rajojen ulkopuolelta. Kieli ei ole sellainen ongelma, kuin usein kuvitellaan. Roiha on omilla ohjauksillaan todistanut, että suomalainen ja suomeksi esitetty teatteri löytää hyvin yleisöä Berliinissä.

Yksi hyvä esimerkki tällaisesta monikansallisesta yhteistyöstä on vaikkapa Teatteri Vanhan Jukon, Teatteri Telakan ja virolaisen Rakvere Teaterin mainio Köök.