Kotkan kaupunginteatterin kakarat

Aleksi Lavaste näyttelee Tsaarin karoissa Venäjän viimeistä Tsaaria Nikolai toista ja Anne Niilola viimeisen tsaarin äitiä, tanskalaissyntyistä keisarinna Maria Fjodorovnaa. Kuva Pekka Kurz
Aleksi Lavaste näyttelee Tsaarin kakaroissa Venäjän viimeistä tsaaria Nikolai toista ja Anne Niilola tämän äitiä, tanskalaissyntyistä keisarinna Maria Fjodorovnaa. Kuva Pekka Kurz

Kotkan kaupunginteatterin kotikirjailijaksi kutsuttu nuori, helsinkiläinen dramaturgi Emilia Pöyhönen on löytänyt uudessa kotikaupungissaan venäläiset, Aleksanteri kolmannen Langinkoskelle rakennuttaman keisarillisen kalamajan ja Suomen ja Venäjän pitkän yhteisen historian.

Se laittaa miettimään, mitä ihmettä ne siellä peruskoulussa lapsille Kehäkolmosen sisäpuolella oikein opettavat. Epäilen vahvasti, ettei edes nimi Neuvostoliitto kilauta enää tämän päivän parikymppisten mielessä mitään kelloa.

Tampereen teatterikesän infossa Pöyhönen kertoi Tsaarin kakaroiden perustuvan osaksi Kotkan seudulla asuvien venäläisten ja tavallisten kotkalaisten haastatteluihin. Katsojan pitää yrittää arvata, miksi näin lupaavista lähtökohdista huolimatta meidän venäläisiä juuriamme kiillottamaan on pitänyt kaivaa näytelmään kaksi Venäjän viimeistä tsaaria puolisoineen ja avio-ongelmineen.

No ehkä sitä glooriaa meidän venäläisille juurillemme tarvitaan. Mehän olemme täällä kaakonkulmalla ihan kamalia metsäsuomalaisia. Niitä tyyppejä, jotka eivät vihaa mitään niin paljon kuin rasismia, paitsi thaimaalaisia marjanpoimijoita noin erikseen ja kaikkia venäläisiä ihan yleensä.

Toki Pöyhösen tärkein viesti tulee kirkkaasti esiin. Ihmisen on pidettävä kiinni omasta minuudestaan silloinkin, kun sen vuoksi pitää luopua kruunusta tai omasta perheestä.

Me kaikki maailman seitsemän miljardia ihmistä olemme geneettisesti lähisukulaisia. Puheet rodullisista tai kansojen välisistä eroista ovat tässä mielessä kvasitieteellistä hölynpölyä. Tsaarin kakaroista Kotkassa noussut polemiikki vain osoittaa, että kaupungissa kasvaa änkyröitä enemmän kuin suomalaisessa pikkukaupungissa noin keskimäärin.

Mutta tämänkään asian todistamiseen ei tarvita kehiin Euroopan kuninkaallisia, jotka ovat olleet jo vuosisatoja sukua toisilleen.

Pöyhönen kertoi saaneensa idea näytelmään uutisesta, jossa kerrottiin suomalais-venäläisessä perheessä kasvaneesta pojasta, joka kieltäytyi puhumasta venäjää. Vastausta kysymykseen, miksi tämä poika pitää kiinni omasta minuudestaan juuri näin, näytelmä ei anna.

Omasta arkikokemuksesta tiedän, että rajan auettua 1990-luvun alussa ainakin Etelä-Karjalassa suomalaisten ja venäläisten välille on syntynyt laaja liike-, sukulais- ja ystävyyssuhteiden verkosto. Samaistumisen aiheita löytyy aina kielestä asti. Suoraan venäjän kielestä olemme lainanneet muun muassa mainiot sanat kapakka ja rokuli.

Suomalais-venäläisessä perheessä kasvaneet ovat todennäköisemmin ylpeitä juuristaan kuin häpeävät niitä. Kaksikielisyys on rikkaus, joka antaa vahvuuksia sekä opiskeluun että työmarkkinoilla. Toisaalta kaksikielisyys voi joskus olla myös ansa lapselle, jolla on jokin kielellinen erityisvaikeus. On vaikea pärjätä koulussa tai edes itsensä kanssa, jos ei osaa yhtään kieltä kunnolla.

Venäjää ja venäläisiä kohtaan tunnettujen epäluulojen syytä ei tarvitse hakea sortovuosista tai talvisodasta. Toisen maailmansodan päättymisen ja Neuvostoliiton sortumisen väliin mahtuu monta vuosikymmentä, joiden aikana me leikimme virallista ystävyyttä ja pelkäsimme kuollaksemme. Tällainen poliittisiin realiteetteihin perustuva kaksinaismoraali jättää väistämättä jälkensä.

Kotkan kaupunginteatterin nuoret näyttelijät näyttelevät Tsaarin kakaroissa antaumuksella. Se viimeinen silaus kuitenkin puuttui ainakin Tampereen teatterikesän esityksestä lauantaina.

Katsojana rohkenen epäillä, ettei näytelmän todellinen substanssi ole lopulta täysin valjennut sen tekijöillekään. Tsaarin kakarat oli suorastaan hellyttävän lapsekas esitys.