Sardegna Teatron ja Compagnia Teatropersonan Shakespeare-tulkinta oli teatteria, jollaisesta pääsee harvoin nauttimaan. Moneen kertaan palkittu Alessandro Serran ohjaama Macbettu on omassa lajissaan liki täydellinen.
Me katsojat otimme Tampereen teatterikesän katsomossa keskiviikkona tästä herkusta kaiken ilon irti, ja lataus purkautui vasta aplodeihin, jotka kestivät minuuttikaupalla, kun me osoitimme seisten suosiota tälle uskomattoman hienolle esitykselle.
Serra kertoo Teatterikesän ohjelmassa ottaneensa esitykseen vaikutteita Sardinian karnevaaliperinteestä. Samalla myös Shakespearen Macbeth käännettiin Giovanni Carronin kääntämänä saarella puhutulle sardille.
Ummikon korvissa sardi kuulosti italialta. Tutun tarinan seuraamisen kannalta oudon tutulta kuulostava kieli oli kuitenkin vain lisämauste. Esitys oli myös tekstitetty, mutta TTT:n Eino Salmelaisen näyttämön yläramppiin heijastetun tekstityksen seuraaminen olisi todennäköisesti vain haitannut esityksen seuraamista.
Karnevaaleja seuratessaan Serra kertoo havainneensa, että Sardinialla ja Skotlannilla, jonne Shakespeare aikoinaan sijoitti verisen tarinansa, on jotain yhteistä ja miksei – ainakin ikuinen kapinamieli pomottelevaa emämaata kohtaan.
Ryhmän esityksessä tehdään myös huikea aikahyppy Shakespearen ajan Lontooseen ja Globe-teatteriin, jonka näyttämölle naisilla ei ollut mitään asiaa. Ryhmän näyttelijät Fulvio Accogli, Andrea Bartolomeo, Leonardo Capuano, Giovanni Carroni, Andrea Carroni, Maurizio Giordo, Stefano Mereu ja Felice Montervino tekivät miehissä kaikki Macbethin roolit.
Ainakin kaksi metriä pitkä Accogli näytteli lady Macbethiä. Accoglin tulo näyttämölle maahan asti yltävissä hameissa sai ainakin minut epäilemään ensin silmiäni ja sitten sitä, että näyttelijä seisoo hameidensa alla puujaloilla.
Lady Macbethin kuolemasta kertonut alastonkohtaus kuitenkin todisti meille kaikille epäilijöille, että roolia näytellyt näyttelijä on luuta ja upeasti treenattuja lihaksia kiireestä kantapäähän.
Esitys alkoi pahaenteisellä metallisella kuminalla. Seuraavassa kohtauksessa Macbethin noidat laskeutuivat yksi toisensa jälkeen alas pystyyn nostetuista metallista pöydistä muodostetusta linnantornista alas.
Siitä alkoi tunnin ja 30 minuutin esteettinen ilotulitus, jossa äärimmäisen tarkasti ajoitetut kohtaukset, hieno näyttelijäntyö ja lumoavan humoristinen mimiikka veivät ainakin minua kuin pässiä narussa.