Kansallisteatterin Tarina rakkaudesta ja pimeydestä on tavallaan paradoksi. Esitys on temaattisesti niin tiheä, että kaikki ne keinot, joilla teatteri koukuttaa katsojaansa, menettävät merkityksensä.
Tämä ei tarkoita sitä, että esityksessä olisi esteettisessä mielessä jotakin vikaa. Tarina rakkaudesta ja pimeydestä on syvällisesti ajateltua, oivaltavasti ohjattua ja loistavasti näyteltyä teatteria.
Israelilaisen Amos Ozin kielellisesti taiturimaisen, rönsyilevän ja runsaan romaanin dramatisointi on varmaan oikea dramaturgin painajainen, mahdoton tehtävä.
Kirjan näytelmäksi dramatisoineet Mikaela Hasán ja Michael Baran ovat sijoittaneet näytelmän emotionaaliseen keskiöön tarinan kirjailijan (Juhani Laitala) kipeän suhteen hänen edesmenneeseen äitiinsä (Miina Turunen). Äiti katoaa miehen lapsuudenmuistoissa yhä syvemmälle masennuksen syövereihin ja tekee lopulta itsemurhan, kun poika on 12-vuotias.
Näytelmän temaattisessa ytimessä on kysymys kielen mahdollisuuksista ja rajoista. Hasán ja Baran tuovat tämän perustavaa laatua olevan kysymyksen näyttämölle hyvin vakuuttavalla tavalla.
Käsiohjelmassa on erikseen mainittu, että dramatisointi perustuu Ozin romaanin hepreankieliseen alkuteokseen Sippur al ahava ve-hosekh, sen ruotsinnokseen En berättelse om kärlek och mörknes ja suomennokseen Tarina rakkaudesta ja pimeydestä.
Maininta ei ole mitään snobien elvistelyä, vaan epäilemättä täyttä totta. Vanhan diplomaattipiireihin sijoitetun anekdootin mukaan asian ydin voidaan kiteyttää suurin piirtein näin: hän puhuu sujuvasti monia kieliä, mutta onko hänellä myös jotain sanottavaa?
Tämä ei tarkoita sitä, että anekdootin polyglotti olisi jotenkin erityisen tyhmä ihminen. Kysymys on kielen rajoista. Tietoinen ajattelu tapahtuu aina jollakin meidän hallitsemallamme kielellä. Tietoinen ajattelu on kuitenkin vain pieni osa sitä minuudeksi kutsuttua kokonaisuutta, jota meidän korviemme välissä jauhava mylly pitää yllä.
Me emme tiedä mitään toisesta ihmisestä. Me emme tiedä mitään itsestämme. Näin näytelmän kirjailija pohtii epätoivoisena vuorovaikutuksen todellisia mahdollisuuksia.
Lapsuuden muistoissa kirjailijan masentunut äiti kommunikoi poikansa kanssa kertomalla tarinoita. Kirjailijan vanhemmat elävät hänen mielikuvissaan maailmassa, jossa todellisuus kalpenee kirjojen lehdille tallennetun rikkaan tarinamaailman rinnalla.
Kirjailijan vanhemmat haluavat elää Tolstoin eettisten oppien mukaan. Todellisuudessa he ovat kuitenkin ristiriitaisia persoonallisuuksia kuin Dostojevskin romaanien henkilöt ja heidän kyvyttömyytensä sopeutua tai muuttaa olosuhteitaan vie heidät reaalimaailmassa keskelle Tšehovin kirjojen todellisuutta.
Tässä maailmassa on tärkeä tietää, mikä on allegorian ja metaforan ero. Tarinan pimeällä puolella Ozin viljelemä huumorikin on tietenkin sysimustaa.
Ihmisen geenit on kartoitettua kokonaan ja tarkan tiedon omien geenien DNA-rihmojen nukleiinihappojen järjestyksestä voi nykyisin tilata vajaalla tuhannella eurolla. Neurologinen tutkimus antaa meille yhä syvällisempää tietoa aivojen toiminnasta.
Tieto todellisuudesta ei kuitenkaan poista sitä eksistentiaalista ahdistusta, jota tietoisuus aiheuttaa. Kysymys kielen rajoista ja mahdollisuuksista kääntyy helposti kysymykseksi elämästä, maailmankaikkeudesta ja kaista, kuten Douglas Adams -vainaa tämän perimmäisen kysymyksen muotoilee scifi-klassikossaan.
Kaiken lisäksi meillä on pinttynyt tapa jäsentää ajatuksiamme ja tunteitamme tarinoiden kautta. Vedämme helposti yhtäläisyysmerkit omien ajatustemme ja todellisuuden välille. Meidän käsityksemme todellisuudesta on siten maailmankatsomuksesta ja uskonnollisesta vakaumuksesta riippumatta vähintäänkin harhainen.
Jokaisen meistä pitää joka tapauksessa ihan itse löytää vastaus kysymykseen, mikä tekee juuri minun elämästäni mielekästä ja merkityksellistä. Autuaita ovat varmasti ne, joille vastaus tähän kysymykseen on itsestäänselvyys.