Kirjailija ja ohjaaja Juha Hurme on oma hieno lukunsa suomalaisessa teatterissa. Mies on lukenut kaiken, mitä tässä maassa on suomeksi ja ruotsiksi julkaistu, tai ainakin kaikki mainitsemisen arvoiset kirjat.
Porin Teatterikerhon kanssa Hurme käynnisti pari vuotta sitten jättiproduktion. Tarkoitus on esittää peräkkäisinä vuosina neljä Algot Untolan eli Maiju Lassilan näytelmää ja vielä viidentenä vuonna Hurmeen Untolasta kirjoittaman näytelmä.
Vuosi sitten esitysten sarja alkoi tuotteliaan Untolan Liika viisaalla. Tänä vuonna sarja on jatkunut näytelmällä Kun lesket lempivät.
Hurme on tyhjän tilan teatterin mestari. Hänen näytelmissään ei lavasteilla tai asusteilla koreilla. Hurmeen dramatisoinnit ja ohjaukset ovat aina ihmisen näköisiä.
Jotenkin Hurme onnistuu myös lähes häivyttämään sen näkymättömän muurin, joka aina tuppaa aina nousemaan esittäjien ja yleisön välille.
Porin Teatterikerho on myös täynnä hyviä tyyppejä. Esimerkiksi Joroisten suurta poikaa Simo Kämäräistä näyttelevässä Heikki Hervassa on sen verran kokoa ja näköä, että heikkohermoisemman tekee mieli vaihtaa kadulla puolta, kun hänen näköisensä köriläs marssii jalkakäytävällä vastaan.
Hurme ohjasi lempivät lesket Porissa kesäteatteriin. Porissa kansankomedian lesket ovat lempineet raikkaassa ulkoilmassa kesän tuoksujen keskellä. Työväen Näyttämöpäivillä Mikkelin Musiikkiopiston askeettisessa salissa esitys sai vähän turhankin karun ilmiasun.
Esityksen askeettisuutta lisäsi, että tarinan roolihenkilöt puhuivat jonkinlaista yleissuomea, vaikka tarinassa liikutaan kosioretkellä Savon sydänmailla Juvalla ja Joroisissa.
Hurme käyttää esityksessä kertojaa (seremoniamestari Vesa Kivinen), joka kommentoi näytelmän tapahtumia. Käytetty muoto vie esityksen teatterin juurille.
Suomalaista retroa leskien naimapuuhista tekee kuitenkin juuri kieli. En tietenkään ole lukenut Lassilan näytelmää, mutta olen silti varma, että käytetty kieli on valittu huolellisella harkinnalla. Näytelmän roolihenkilöt puhuvat niin hyvää kirjakieltä, kun nyt porilaisilta voi kohtuudella vaatia.
Kun lesket lempivät on vuodelta 1915. Suomenkielinen sivistyneistö oli käynyt kovaa taistelua suomen kielen ja kansallisen heräämisen puolesta. Tähän sivistyneiden ja oppineiden suomalaisten joukkoon Algot Untola myös epäilemättä kuului. Suomen murteet eivät olleet viime vuosisadan alussa muotia ainakaan paremmissa piireissä.
Tosin Untolan näkemys suomen kansasta oli realistinen. Hän tunsi jo lapsuudestaan asti sen ankaran työn, jota tavallisen rahvaan piti tehdä henkensä pitimiksi. Hyvässä terässä olevat kirves ja saha kuuluivat elämän perusedellytyksiin. Pulska työhevonen ja kaksi lypsävää lehmää navetassa tekivät mökin asujasta jo kaltaistensa silmissä rikkaan miehen.
Untolalle yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus oli oleellinen osa kansallista heräämistä ja tästä vakaumuksesta hän piti kiinni viimeiseen asti.