Jarkko Mandelinin jazzorkesteri soitti muunnelmia annetusta teemasta – Suuri 12 tanssijan ryhmä toi joukkokohtausiin näyttävyyttä – Orkesterin liikekielessä klassisen vakavuus muuttui hetkessä populaarimusiikin riehakkuudeksi – Esitys päättyi riemukkaaseen pingviinioratorioon  

Pingviinin lentoa. Esityksen finaalissa hypyille otettiin lisäpotkua hyppylaudalta. Kuvassa Mia Jaatisen huimaa ilma-akrobatiaa. Frakkiin pukeutuneiden tanssijoiden näyttävät hypyt harmaanvalkoiselle vaahtomuovipatjalle toivat väistämättä mieleen pingviineistä näkemäni luontodokumentit. Kuva (c) Petra Kuha    

Näin ei käy usein, mutta nyt tanssiesitys Silence tuli esityksen jälkeisenä yönä uniin. Unikuvissa David Attenboroughin luontodokumentin pingviinit hyppäsivät merestä jäälautoille ja esityksen frakkeihin pukeutuneet tanssijat pomppasivat ponnahduslaudalta vaahtomuovista leikatuille jääkuutioille rinta rinnan ja sulassa sovussa. Tuo uni oli niin häkellyttävä ja niin riemastuttavan hauska, että heräsin omaan nauruuni.

Jos esityksen tekijöiden tarkoitus oli saada katsojassa aikaan syvältä pulppuavaa iloa ja pitkään kestävän myönteisen tunnetilan, minun kohdallani tuo tarkoitus toteutui maksimaalisesti. Kiitos!

Silence on kolmen ryhmän yhteinen produktio ja siinä on mukana tanssijoita Helsinki Dance Companysta, Kinetic Orchestrasta ja Tanssiteatteri Minimistä. Esityksessä oli 12 tanssijaa ja yhdessä he muodostivat frakkeihin pukeutuneina vaikuttavan näyn jo tanssin alkaessa.

Teoksen koreografian kantavana ideana on orkesteri, joka soittaa liikettä. Elina Kolehmaisen pukusuunnittelun ilmiselvänä inspiraation lähteenä oli konserttiestetiikka ja nimenomaan sinfoniaorkestereiden konserttiestetiikka. Oli hännystakit ja sivunauhalliset housut, oli valkoiset, asuun kuuluvat paidat ja viimeisenä silauksena violetin värisen rusetit.

Selvä poikkeus pukukoodista oli se, että tanssijat tanssivat paljain jaloin. Tämä poikkeus sinfoniaorkesterin pukukoodista antoi meille katsojille myös vihjeen, miten teosta voi tulkita.

Taide ei synny täydellisyydestä. Taide etsii ristiriitaa, virhettä, riitasointua. Näin Mandelinin johtama orkesteri ja sen solistit soittivat liikettä. Joukkokohtauksiin, duettoihin ja sooloihin oli ajoitettu näitä riitasointuja, yllättäviä käänteitä, jotka kiehtoivat ja huvittivat meitä katsojia. Kokonaisuus oli vaikuttava ja ajoittain riemastuttavan hauska.

Mandelinin mukaan teoksen perusidea oli luoda sinfoninen taideteos, joka yllättää rytmillään, liikekielellään ja rakenteellaan. Hyvä esimerkki yllättävästä ja yllättävästä liikekielestä oli esimerkiksi joukkokohtaus, jossa tanssijoiden vartalot toistivat yhtenäisenä liikkeenä samaa metronomista liikettä.

Irti painovoiman kahleista ja kohti korkeuksia. Jarkko Mandelinin ja ryhmän tanssijoiden luomassa liikekielessä saattoi nähdä itämaisista kamppailulajeista ja katutanssista saatuja vaikutteita. Kuva (c) Petra Kuha

Helsinki Dance Companyn ja Kinetic Orchestran teoksessa Gravity liike pyrki kumoamaan painovoiman. Silecessä ei kohti korkeuksia ponnistettu vain esityksen päättäneessä pingviinihyppelyssä, vaan liikkeiden harmonisen sinfonian lomaan sijoitetut riitasoinnut olivat yllättäviä sooloja, joissa tanssijan huiman korkealle nousseet hypyt päättyivät mielikuvitusta ruokkiviin kuperkeikkoihin.

Nämä yllättävät soolot rikkoivat joukkokohtausten harmoniaa ja ainakin kerran odottamaton syöksy haastoi myös kahden tanssijan dueton. Taidokas valojen käyttö lisäsi näiden yllättävien käänteiden rajun liikekielen luomaa vaaran tuntua.    

Joukkokohtauksissa 12 tanssijan liikkeissä oli samaa juhlavuutta kuin suuren orkesterin soitossa. Vaikka tämän orkesterin kapellimestaria ei voinut nähdä, Mandelinin tahtipuikon heilahdukset saattoi aistia. Teoksen sisällä oli sooloja ja duettoja, joissa tanssijoiden oma ääni kuului tavallista selvemmin.

Jokainen esittävän taiteen esitys on ainukertainen. Se ei toistu koskaan aivan samanlaisena. Silence on esitys, jossa tätä läsnäolon tuottamaa vaihtelua on tietoisesti lisätty. Tanssijoiden omiin koreografioihin perustuvien soolojen ja duettojen esittämisestä järjestetään arvonta jokaista esitystä edeltävänä päivänä.  

Mandelinin Silence oli jazzorkesteri, joka esitti annetusta teemasta yhä uusia muunnelmia. Toki nämä improvisaatiot oli etukäteen harjoiteltuja. Houkutus nähdä tämä ensi-illassa huikean konsertin uudet muunnelmat uudestaan on joka tapauksessa suuri.    

Käsiohjelmassa Mandelin kertoo, että teos on jaettu viiteen osaan. Jokaisella osalla on oma logiikkansa ja niiden tanssiminen vaatii merkittävästi erilaisia liiketaitoja partneroinnista lattiatekniikkaan. Mandelinin ammattitanssijoiden ammattijargoni ei välttämättä avaudu maallikolle.

Tanssijoiden tekemien huimien nostojen liikekieltä oli sen sijaan helppo ymmärtää. Herkullisiin variaatioihin teemasta kuului esimerkiksi selän yli kiertäen tehty nosto.

Viehättävää ja vaikuttavaa nykytanssissa on myös sen tekijöiden näkemys tasa-arvosta. Mendelinin jazzorkesteri on työpaikka, jossa ei olla miehiä ja naisia, vaan tanssijoita.

Tanssi on yhteisön tekemää taidetta. Se mitä me katsojat näemme, on syntynyt koreografin ja tanssijoiden vuorovaikutuksen kautta. Esityksen liikekieli on syntynyt kokeilujen kautta. Tuskin edes klassisessa baletissa on koskaan päästy huipputuloksiin johtamistavalla, jossa minä olen mies ja pomo ja sinä tyhmä nainen.

Mandelin on klassisen baletin koulutuksen saanut koreografi.

Silence

Helsinki Dance Companyn ja Kinetic Orchestran kantaesitys Helsingin kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä 9.10.2024

Koreografia Jarkko Mandelin ja tanssijat

Konsepti ja lavastus Jarkko Mandelin

Äänisuunnittelu ja säestys Janne Hast

Valosuunnittelu Aku Lahti

Pukusuunnittelu Elina Kolehmainen

Naamioinnin suunnittelu Aino Hyttinen

Tanssijat Luca Bologna, Hugo Sellam, Oskari Turpeinen, Jacob Börlin, Sanni Giordani, Manuela Hieri, Mia Jaatinen, Minna Kaaronen, Jyri Kasper, Kalle Lähde, Suvi Nieminen, Justus Pienmunne  

On ainakin neljä hyvää syytä käydä katsomassa Helsingin kaupunginteatterin uutuuskomedia – illallinen tarjottiin hienon näyttelijäntyön ystäville

Tilannekomedia on televisiosarjojen tekijöiden leipälaji, mutta kyllä se pitää myös teatterin tekijät ainakin länsimaissa kyrsän syrjässä kiinni.

Käsite sinänsä on ehkä jopa hieman harhaanjohtava. Ainakin teatterissa yllättäviin tilanteisiin perustuva komiikka kääntyy helposti farssiksi. Tilannekomediassa yllättävät käänteet ja huumori on kirjoitettu nopeatempoiseen dialogiin.

Oli miten oli, Helsingin kaupunginteatterin keskiviikkona ensi-iltansa saanut Illallinen ystävien kesken kuuluu lajityypin valioihin. Käsikirjoituksen tehnyt Donald Margulies palkittiin näytelmästä Pulitzer-palkinnolla vuonna 2000. Broadwaylla Dinner with Friends oli suuri hitti.

Kaikille tilannekomedia ei teatterissa nappaa (”öö, hirveetä paskaa!”), vaikka televisiosta me ahmimme sitcomia oikein urakalla. Itse taidan kuulua tähän ryppyotsaisten harmaakaapujen joukkoon.

Silti minä löysin komedian ensi-illassa ainakin neljä loistavaa syytä mennä katsomaan Illallista ystävien kesken. He ovat Pihla Penttinen, Carl-Kristian Rundman, Ursula Salo ja Risto Kaskilahti. Näyttelijöihin pätee ilmiselvästi sama taika kuin vuosikertaviineihin – maku vain syvenee ja paranee, mitä vanhemmasta vuosikerrasta on kysymys.

Tämän nelikon työskentelyn seuraaminen oli nautinto. Aivan upeaa näyttelijäntyötä.

Rundman ja Kaskilahti ovat aloittaneet uransa aikana, jolloin otsamikrofoneja ja sähköistä äänenvahvistusta ei juuri käytetty ja sen totisesti kuuli Studio Pasilan laitimmaiselle penkkiriville asti. Eikä myöskään Penttisen ja Salon harjaantunut puhetekniikka jättänyt moitteen sijaa. Komedian sähäkkä dialogi oli tämän kirjoittajan raihnaisille korville silkkaa musiikkia.

Ihailtavaa oli myös se tarkkuus ja varmuus, jolla konkarit työtään tekivät. Se vei mukanaan. Teatteriaddiktina (no sanotaan reilusti hulluna) olen aina henkeen ja vereen juuri sillä kertaa näyttämöllä olevan joukkueen puolella. Epävarmuus otteissa tai löysäily herättävät helposti pelon myötähäpeästä.

Nopeatempoinen komedia on, jos mikään, näyttelijöiden teatteria.

Näyttelijänä paremmin tunnetun Sari Siikanderin ohjaus oli oikeaoppisen napakka. Janne Siltavuoren lavastus, Teppo Saarisen valosuunnittelu, Eero Niemisen äänisuunnittelu ja Elina Vätön puvustus antoivat esitykselle sellaiset raamit kuin Helsingin kaupunginteatterissa on tapana tämän lajityypin näytelmille tehdä. Puitteet olivat kunnossa.

Parisuhteen solmiminen ja jo solmitun parisuhteen ongelmat ovat aiheena teatteritaiteen ydinaluetta. Meillä on tapana vain tässä yhteydessä puhua rakkaudesta, tai tuon voimakkaan, maailmoja syleilevän tunteen inhasta kääntöpuolesta.

Tämä elämän jatkuvuuteen tiukasti liittyvät aiheesta on varmasti sanottu kaikki tarpeellinen. Aihe on kuitenkin siitä mukava, että kaiken voi ja pitää sanoa aina uudestaan. Uudet sukupolvet ja uudet näytelmät eivät synny itsestään, ne pitää tehdä.

Parisuhdetta ruotivat suuret klassikot ovat pääsääntöisesti tragedioita, mikä kertoo varmasti paitsi aiheen raadollisuudesta, myös siitä, miten alistetussa asemassa naiset ovat maailmassa lähes aina olleet.

Eikä aiheen traagisuus ole vieläkään mihinkään kadonnut. Suomessa noin 20-30 naista menettää joka vuosi henkensä parisuhdeväkivallan uhreina.

Viime vuosikymmeninä komediasta on kuitenkin tullut tavallinen tapa käsitellä tätä inhimillisen elämän keskeisintä aihetta.

Eikä Margulies aikanaan Pulizeria pokannut silkkaa läppää heittämällä. Näytelmässä oli sävyjä. Sen tavallisen tarinan lisäksi tekstissä on yhteiskunnallisia ulottuvuuksia. Margulies on mallintanut sosiologisella tarkkuudella yhtä aikamme merkittävää sosiaalista ilmiötä.

Yhteiskunta individualisoituu. Tänään Suomessa varmaan jo puolet kotitalouksista on yhden ihmisen kotitalouksia.

Tämän kehityksen vastapainoksi varsinkin nuoret aikuiset ovat alkaneet muodostaa läheistä ystävistään eräänlaisia uusperheitä ja verkostoitumisen kautta kokonaisia sukuja, klaaneja.

Yhdysvalloissa kaupungistuminen on pidemmällä kuin meillä. Ehkä siksi Marguliesin yli 20 vuotta vanha komedia tuntui hämmästyttävän tuoreelta ja ajankohtaiselta.

Työryhmässä näytelmän ydinajatus oli ymmärretty hyvin. Näytelmän takauma, jossa konkarit näyttelivät parinmuodostusvaihetta eläviä nuoria aikuisia, oli hersyvän hauska. Vättö ja naamioinnit suunnitellut Aino Hyttinen olivat puvustaneet näyttelijät 70-luvun nuoriksi. Se natsasi näytelmän kantaesitykseen ja vuoteen 1988, jolloin Yhdysvalloissa 70-luvulla nuoruuttaan eläneet olivat varttuneet raskaan sarjan keski-ikään.

Ystävien kesken vietetyllä illallisella sai nauttia loistavasta näyttelijäntyöstä. Silti näytelmän roolitus jäi myös askarruttamaan. Parisuhde, jossa mies on pari vuosikymmentä puolisoaan vanhempi, on enemmän meidän kuusikymppisten äijien eskapismia kuin elävää todellisuutta ainakin teatterin seinien ulkopuolella.

Illallinen ystävien kesken

Helsingin kaupunginteatterin ensi-ilta Studio Pasilassa 16.9.2020

Käsikirjoitus Donald Margulies

Suomennos Aleksi Milonoff

Ohjaus Sari Siikander

Lavastus Janne Siltavuori

Puvut Elina Vättö

Koreografia Kaisa Torkkel

Valosuunnittelu Teppo Saarinen

Äänisuunnittelu Eero Nieminen

Naamiointi Aino Hyttinen

Dramaturgi Ari-Pekka Lahti

Rooleissa Pihla Penttinen, Carl-Kristian Rundman, Ursula Salo, Risto Kaskilahti

Muusikot Kasper Krastila, Eeva Kemppinen, Eero Nieminen

Hirmuhallitsijan lakeijan toiset pidot Helsingin kaupunginteatterissa – Kari Heiskanen on yrittänyt kurkistaa venäläiseen sieluun kielenkantojen kautta

Stalinen suloisen ruoskan lavastus on hienoa työtä. Naamioinnin suunnitelleen Aino Hyttisen taidoista kertoo se, että Andrei Ždanovin roolin näytellyt Sixten Lundberg oli aivan historiallisen esikuvansa näköinen. Tuukka Leppäselle Kari Heiskanen oli kirjoittanut tarinan romanttisen sankarin roolin. Katsojan päätettäväksi jäi, onko luutnantti Kuznetsovin nimi lainattu valvontakomission papereista vai uutisista, jotka kertoivat venäläisen NHL-tähden Jevgeni Kuznetsovin kokaiinikärystä. Kuva Stefan Bremer/Helsingin kaupunginteatteri

Ylen haastattelussa Kari Heiskanen puhuu Helsingin kaupunginteatterin traditioista. Tähän tekemisen perinteeseen kuuluu tinkimämätön näyttelijäntyö.

Nämä perinteet näkyvät hienosti myös Heiskasen Helsingin kaupunginteatterille kirjoittamassa ja ohjaamassa näytelmässä Stalinin suloinen ruoska. Sixten Lundberg, Jari Pehkonen ja kumppanit näyttelivät upeasti näytelmän kantaesityksen ensi-illassa.

Ensi-illassa näkyivät myös Heiskasen omat vahvuudet. Heiskanen osaa kirjoittaa nasevaa dialogia ja ohjaajana hän on oikea virtuoosi. Kohtausten ajoitus oli omaa luokkaansa ja kaupunginteatterin pienelle näyttämölle rakennetun Hotelli Tornin huoneiden ovet avautuivat ja paukahtivat kiinni sisääntulojen ja ulosmenojen merkiksi kuin metronomin tahdittamina.

Stalinin suloinen ruoska on jatkoa kaupunginteatterin Suomen lähihistoriaa käsittelevien näytelmien sarjalle. Sen aloitti Juha Vakkurin kirjoittama Suomen itsenäistymisen vaiheisiin liittyvä Mannerheim ja saksalainen suudelma ja sarja jatkui Heiskasen itse kirjoittamalla Kekkonen ja Kremlin tanssikoulu.

En ole nähnyt Vakkurin näytelmää. Heiskasen itse kirjoittamasta Kekkonen ja Kremlin tanssikoulu näytelmästä uusin näytelmä eroaa siinä, ettei Stalinin suloisessa ruoskassa ole enää selkeää juonta.

Heiskanen on itse laajaan lähdeaineistoon nojautuen kuvitellut, mitä välirauhan sopimuksen ehtojen toteutumista valvoneen Liittoutuneiden (Neuvostoliiton) valvontakomission venäläiset johtajat ovat puhuneet ja ajatelleet. Stalinin suloinen ruoska ei ole dokumenttiteatteria, vaan fiktiivinen draama.

Näytelmän loppukohtaus, jossa katsojia jallitetaan uskomaan näytelmän keskustelujen aitouteen, oli vain hieno dramaturginen tehokeino. Totta on toki se, että Suomen sotilastiedustelu salakuunteli valvontakomission jäsenten puheluita. En tiedä, onko näitä salakuuntelun tuloksia koskaan julkisesti dokumentoitu, mutta Heiskasen näytelmä ei perustu tällaiseen aineistoon.

Heiskanen on itse määritellyt näytelmänsä radion haastattelussa hirtehiseksi komediaksi.

Valvontakomissio miehitti Hotelli Tornia Helsingin Yrjönkadulla ja laajoine valtuuksineen tavallaan koko Suomea vuosina 1944–1947. Suomessa pelättiin, että maa ajautuu Tshekkoslovakian tielle, kommunistit kaappaavat vallan Neuvostoliiton voimakkaalla tuella ja maa ajautuu osaksi Josif Stalinin kommunistista diktatuuria. Tätä valvontakomission aikaa on tapana kutsua vaaran vuosiksi.

Suomalaisten pelkoja ei vähentänyt se, että valvontakomitean johtajaksi Stalin laittoi everstiluutnantti Andrei Ždanovin, joka oli juuri toiminut kommunistien vallankaappauksen arkkitehtina Virossa. Tästä pelosta kertoi myös näytelmän hienosti toteutettu ja todella vaikuttava ensimmäinen kohtaus.

Heiskanen on kuitenkin ollut myös näytelmää kirjoittaessaan vaikeuksissa tavattoman laajan aineistonsa kanssa. Mitä ottaa ja mitä jättää?

Suomettumisen aika, vallankäyttö niin kutsutussa ”Kekkoslovakiassa” ei ole loppuun kaluttu aihe. Näytelmää kirjoittaessaan Heiskanen on törmännyt johonkin vielä oleellisempaan ja kiinnostavampaan ilmiöön. Tämän asiakokonaisuuden voi tämän näytelmän yhteydessä kysymyksiksi, kuka oli Andrei Ždanov, mikä hän oli miehiään ja mitkä olivat hänen motiivinsa?

Ainakin suomalaisten kannalta vastaus toiseen kysymykseen oli ilmiselvä. Ždanov oli peluri, Stalinin hännystelijä ja kurkunkatkoja, joka oli osoittanut ilmiselvän kyvyttömyytensä johtajana jo toimiessaan Leningradin puolustuksen johtajana saksalaisten äärimmäisen julman piirityksen aikana vuosina 1941–1944.

Tai ainakaan Stalin ei päästänyt suosikkiaan mihinkään vastuulliseen rintamakomentajan tehtävään tuon komennuksen jälkeen. Myös valvontakomission todellinen johtaja oli kenraalieversti Grigori Savonenkov, joka toimi Ždanovin ”kakkosmiehenä” myös Leningradin piirityksen aikana.

Heiskasen näytelmässä Risto Kaskilahden näyttelemälle Savonenkoville jää sivuosa, mikä kertoi hyvin, miten läheistä sukua teatteri ja politiikka joskus voivat olla.

Heiskanen yrittää antaa näytelmällään Ždanoville inhimilliset kasvot. Radion haastattelussa Heiskanen kertoi, että hänestä on olemassa hyvin vähän lähdeaineistoa. Näytelmän Ždanov on yhden Heiskasen löytämän englanninkielisen elämänkerran ja Juho Kusti Paasikiven päiväkirjojen kuvausten perusteella.

Heiskasen mukaan vainoharhaisen diktaattorin alaisten elämän on täytynyt olla sekä henkisesti että fyysisesti hyvin raskasta. Kukaan ei voinut olla täysin varma asemestaan tai edes henkensä säilymisestä.  

Ždanovin pään sisään mentiin näytelmässä kielen kautta. Ždanov raivoaa ja puhuu raakaa katujen kieltä, joka eroaa täysin siitä YYA-liturgiasta, jolla Neuvostoliitossa ja myös Suomessa maiden sodan jälkeisiä hyviä ja luottamuksellisia suhteita oli tuolloin tapana kuvatta.

Näytelmän mukaan Ždanov oli sairas mies, astmaatikko ja nikotinisti, joka poltti savukkeita ketjussa. Hän oli ihminen, eikä mikään ulkoavaruudesta tänne tupsahtanut hirviö.

Näytelmän ydinkysymys oli, pitäisikö meidän tuntea myötätuntoa häntä kohtaan? Stalinin suloisen ruoskan alle jäivät piiritetyn Leningradin asukkaiden, virolaisten ja suomalaisten ohella myös monet neuvostoajan taitelijat. Hänen mukaansa nimetty ždanovilaisuus vaati taitelijoita noudattamaan puolueen kapea-alaista kulttuuripoliittista linjaa. Ždanovin otteista kulttuurin parissa on kertonut esimerkiksi vuonna 2006 Helsingin kaupunginteatterissa esitetty David Bolwallin Mestariluokka.

Neuvostoliitossa ja myöhemmin Venäjällä ei ole koskaan pystytty tekemään tiliä bolševikkien Josif Staliniin henkilöityneen hirmuhallinnon kanssa. Mikä oli Ždanovin ja hänen kaltaistensa Stalinin käsikassaroiden ja kätyrien vastuu orjatyövoiman käytöstä, väestön pakkosiirroista ja kansanmurhista?

Neuvostoliitossa ylevien periaatteiden hengessä kirjoitetut lait ja käytäntö olivat kaksi täysin eri asiaa. Näin on Vladimir Putinin Venäjällä yhä. Pumaka on pumaka ja praktika on praktika, kuten venäläiset asian ilmaisevat.

Stalinin hirmuhallinto ei kuitenkaan putkahtanut tyhjästä. Julmuuksilla on Venäjällä  pitkät perinteet. Tähän myös Heiskanen viitasi yhdessä näytelmän kohtauksessa, jossa näyttämön videoseinällä näytettiin pätkiä Sergei Eisensteinin elokuvasta Iivana Julma. Leffa kuului elokuvahullun Stalinin suosikkeihin.

Yhdessä asiassa Helsingin kaupunginteatteri on produktion suhteen joutunut säästämään väärässä paikassa. Stalinin suloisen ruoska avautuisi sen katsojille paremmin, jossa esitystä varten olisi tehty kunnollinen käsiohjelma, jossa Heiskanen olisi kertonut näytelmän kirjoitusvaiheesta ja ajatuksista, joita hänellä on ollut sitä kirjoittaessaan.

Stalinin suloinen ruoska

Kantaesitys Helsingin kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä 5.3.2020

Käsikirjoitus ja ohjaus Kari Heiskanen

Dramaturgia Henna Piirto

Lavastus Antti Mattila

Puvustus Marjatta Nissinen

Valosuunnittelu Kari Leppälä

Video Toni Haaranen

Sävellys Aleksi Saura

Naamiointi Aino Hyttinen

Rooleissa Sixten Lundberg, Jari Pehkonen, Risto Kaskilahti, Tuukka Leppänen, Pihla Pohjolainen, Pekka Huotari, Aino Seppo, Petja Lähde, Merja Larivaara, Joachim Wigelius

Pienet ketut on hyvällä tavalla perinteistä teatteria – tulkinnan tuoreus kertoi näytelmän teemojen ajattomuudesta

Pienissä ketuissa Hubbardin sisarukset olivat näytelmän alussa tekemässä ovelaa liiketoimea. Kuvassa Sari Siikander, Rauno Ahonen, Seppo Halttunen. Kuva Tapio Vanhatalo/Helsingin kaupunginteatteri

Helsingin kaupunginteatterin Pienet ketut on hyvällä tavalla perinteistä teatteria. Lilliam Hellmanin näytelmässä on selkeä juoni ja tarina kerrotaan sujuvan dialogin kautta.

Tiistai-illan esityksessä taitava ohjaus ja hienot roolityöt käänsivät veijaritarinana alkaneen näytelmän psykologiseksi draamaksi, jossa inhimillinen ahneus ja ihmissuhteiden välineellistäminen saivat jäätäviä sävyjä.

Hellmanin näytelmä kuvaa varmasti osuvasti, millainen naisen asema oli Yhdysvaltojen syvässä etelässä 1930-luvulla. Kaupunginteatterin sovituksen tuoreus vuonna 1939 kirjoitetusta näytelmästä todisti, etteivät kaikki asiat ole muuttuneet juuri paremmiksi 80 vuodessa edes meillä Suomessa.

Kari Heiskasen ohjauksessa näkyivät kokeneen ohjaajan taidot. Heiskanen on kohtausten ajoituksen mestari. Esitys toimi sisääntuloineen ja näyttämöltä poistumisineen kuin tarkkuuskello.

Heiskasella on ohjaajana myös ollut mistä ammentaa. Vuonna 1964 kuollut Hellman tunnettiin paitsi menestysnäytelmien kirjoittajana myös loistavana dramaturgina.

Pienten kettujen kaltainen draama elää näyttämöllä hyvien roolitöiden kautta. Hyvin kirjoitettu dialogi antoi mahdollisuuksia tulkintaan ja kaupunginteatterin taitavat näyttelijät antoivat palaa kunnolla.

Pahikset ovat myös näyttämötaiteen suola. Ei siis ihme, että nyt orkesterin äänenjohtajana ensimmäistä viulua soitteli ja upeasti soittelikin Sari Siikander pahan Regina Giddensin roolissa.

Näytelmän alussa Siikanderin tulkitsema roolihahmo alkaa maksaa vanhoja kalavelkojaan kahdelle veljelleen Ben ja Oscar Hubbardille (Seppo Halttunen ja Rauno Ahonen).

Sisarukset ovat yhdessä juonineet ovelan liiketoimen, jolla aikovat rikastua. Regina Giddens haluaa kuitenkin potista enemmän kuin oman osansa. Veljeksien pitää nyt maksaa siitä, että Regina on tyttönä ollut perheessään lapsuudestaan asti toisen luokan kansalainen.

Halttusen näyttelemä Ben Hubbard on olemukseltaan ekstrovertti narsisti ja Ahosen näyttelemä Oscar Hubbard introvertti vaimonhakkaaja. Yhteistä eriparisille veljeksille oli se, että kummankin moraali oli hyvin joustavaa laatua, kun epämääräisistä liiketoimista oli kysymys.

Regina kiristää veljiään sillä, että suunniteltuun liiketoimeen tarvitaan hänen miehensä Horace Giddensin (Risto Kaskilahti) rahat.

Kun rahoja ei saada veljekset varastavat Horace Giddensin obligaatiot tämän pankkilokerosta pankissa työskentelevän Oscarin pojan Leo Hubbardin (Paavo Kääriäinen) avulla.

Veljeksille ei obligaatioiden varastamisesta koidu mitään seurauksia, koska Horace Giddens ei halua nostaa juttua. Regina Giddens sen sijaan joutuu kohtaamaan oman syyllisyytensä näytelmän lopussa, kun Horace Giddens kuolee sydänkohtaukseen ja hänen tyttärensä Alexandra (Elviira Kujala) hylkää äitinsä.

Hellman on näytelmällään epäilemättä halunnut sanoa, että naiset voivat olla aivan yhtä ahneita, tunnekylmiä ja julmia kuin miehetkin. Vain meidän suhtautumisemme heidän tekoihin on erilainen.

Eikä tässä suhteessa mikään ole muuttunut. Varmaan tälläkin hetkellä moni kyseenalaisin keinoin rikastunut mies patsastelee meillä arvostettuna liikemiesnerona, kun taas esimerkiksi vaikkapa ministerinäkin toiminut Anne Berner on julkisuudessa ripustettu ilmeisesti ikuiseen häpeäpaaluun.

Toinen näytelmän kantava teema oli ihmissuhteiden välineellistyminen. Regina Hubbard on nuorena solminut rakkaudettoman ”järkiavioliiton” kaupungin varakkaimman pankkiirin Horace Giddensin kanssa päästäkseen isänsä ja veljiensä vallan alta pois.

Kuvio on toistumassa näytelmän alussa, kun veljekset keksivät ajatuksen naittaa Giddensien tytär Alexandra Oscar Hubbardin pojalle Leolle. Näin haluttiin turvata hankittavan omaisuuden pysyminen suvulla.

Oscar Hubbard on puolestaan aikoinaan nainut varakkaan perheen tyttären Birdien (Linda Zilliacus), kun veljeksillä oli edellisen kerran polttava tarve saada rahoitusta liiketoimilleen.

Oscar palkitsee vaimoaan tästä hyvästä tyrannisoimalla ja pahoinpitelemällä häntä. Vaio hakee lohtua jääkylmään avioliittoonsa juomalla.

Eräänlaiseksi vertailukohdaksi Hellman on kirjoittanut näytelmään vanhan ja ramman palvelijattaren roolin. Addien (Ursula Salo) ja pankinjohtaja Horace Giddensin suhde perustuu luottamukseen, aitoon välittämiseen ja rehellisyyteen, eli se edustaa tarinan välineellistyneiden ihmissuhteiden vastakohtaa.

Pienet ketut

Käsikirjoitus Lillian Hellman

Suomennos Lauri Sipari

Ohjaus Kari Heiskanen

Lavastus- ja pukusuunnittelu Elina Kolehmainen

Valosuunnittelu Kari Leppälä

Äänisuunnittelu Eero Niemi

Naamiointi ja kampaukset Aino Hyttinen

Rooleissa Sari Siikander, Risto Kaskilahti, Elviira Kujala, Seppo Halttunen, Rauno Ahonen, Linda Zilliacus, Paavo Kääriäinen, Ursula Salo, Pertti Koivula