Minna Canthin Sylvi on näytelmä intohimosta. Mikko Roihan sovitus ja ohjaus Canthin klassikosta ei käy aiheensa kiinni tunteiden vaan ideoiden kautta. Roiha vetoaa vaihtelevalla menestyksellä katsojan älyyn. Kakussa on kerroksia kuin Bic Mag – hampurilaisessa. Intohimo roihuaa suomen kielellä, järjen ääni puhuu ruotsia.
Käsiohjelmaan on painettu koko esityksen motoksi sopiva sitaatti Minna Canthilta: ”Eläköön kaikki intelligentit miehet! –tyhmät saavat kernaasti kuolla.”
Roiha palkittiin teatteritaiteen valtionpalkinnossa vuonna 2008. Hänen suuriin ansioihinsa on luettu klassikkonäytelmien modernisointi.
Kiertueellaan Savonlinnan teatteriin perjantaina ehtinyt Sylvi osoitti, että Roiha osaa olla paitsi syvällinen myös hauska. Esimerkiksi pienissä addiktio-pöksyissä ja polvisuojuksissa näyttämöllä lanteitaan keikuttanut Viktor (Matti Raita) edustaa rooliasussaan juuri sitä estetiikkaa, jota Suomen Posti nykyisin painaa postimerkkeihinsä.
Näyttelijöiden ydinjoukko on kerätty viidestä eri teatterista. Seinäjoen kaupunginteatteria vuosituhannen alussa johtanut Roiha näyttää tuntevan myös Pohjanmaan suomenruotsalaiset ”häjyt” . Pia Andersson on napattu Sylin rooliin Kokkolan kaupunginteatterista, Lina Ekblad Wasa Teaternista. Televisiosta tuttu Lasse Fagerström Åbo Svenska Teaternista ja Matti Raita helsinkiläisestä Klockriketeaternista.
Paikallisia voimia Savonlinnan esityksessä edusti Savonlinnan kaupunginteatterin näyttelijä Mervi Koskinen.
Intohimo on paitsi mielipuolisuutta muistuttavaa tunnekuohua, myös aistillisuutta. Siinä keho puhuu ja Andersson laittoi Sylin roolissa itsensä likoon tavalla, joka olisi varmasti saanut itsensä Jouko Turkankin nyökyttelemään katsomossa hyväksyvästi.
Saksalaisesta täsmällisyydestä tämän kirjoittajalle ei tule mieleen juuri muuta, kuin vanhat arkistofilmit, joissa SS-joukot marssivat paraatissa yhtä jalkaa.
Roiha joka tapauksessa pyrkii näytelmätekstin sovittajana ja ohjaajana ekspressionismin parhaiden perinteiden mukaisesti irti realismin kahleista. Näyttelijöiden sisäisen maailman kehyksiksi riittivät muutamat tarkoin valitut huonekalut ja vanerinen seinämä. Myös esityksen valaistus oli niukka.
Sitä enemmän volyymia löytyi Matti Raidan suunnitelmasta näytelmää varten tekemästä äänimaailmasta. Häpeäkseni en tunnistanut välillä korvat lukkoon lyönyttä passiota, joka vyöryi katsomoon kohtausten välikkeinä.
Hämmästyttävää sinänsä, että pelkkä musiikki, jos nyt esimerkiksi Johan Sebastian Bachin Matteus passiosta voi käyttää ilmaisua pelkkä musiikki, toi näyttämölle oopperan konventiot. Mutta tämä ei varmaan ollut sattuma.
Roiha etäännyttää ja syventää. Kysymys on eräänlaisesta ujuttamisesta. Siinä mennään vaivihkaa ja varkainen katsojan omaan tajuntaan. Oletko kyllästynyt tylsään elämänkumppaniisi. Meillä on ratkaisu. Käytä strykniiniä!
Näytelmän viimeisessä kohtauksessa Sylvi pukeutuu korkokenkiin ja punaiseen mekkoon ja antaa viinin ja kokolihan maistua. Käsiohjelman viimeiselle sivulle on painettu sitaatti Minna Canthilta:” Minä olen päättänyt, etten ikinä enää rakastu. Pyh, siitä on vain harmia, koko rakkaudesta.”
Näytelmän käsiohjelma on siis yllättävän hyvä opas tähän Berliinissä jalostettuun Roihan maailmaan.
Canthin Sylvi on yhden teatteriskandaalin ja taidesodan lapsi. Canth sai aiheen vuonna 1893 näytelmään tosielämästä Hämeenlinnassa tapahtuneesta murhasta, jossa lehtorinrouva myrkytti ukkonsa rakastuttuaan toiseen mieheen. Kontrastia siis riittää. Kumpaa pitäisi paheksua enemmän, näytelmän Alexin insestistä suhdetta kasvattilapseensa vai näytelmän Sylvin hetken mielijohteesta tekemää murhaa.
Siis ei paheksua, vaan analysoida älyllisesti ja pelkästään teoreettisella tasolla.
Canthin ruotsiksi kirjoittama Sylvia oli myös kirjailijan vastaisku teatterisodassa, joka syttyi, kun Suomalaisen teatterin johtokunta hyllytti hänen edellisen näytelmänsä Kovan onnen lapset ensi-illan jälkeen ja korvasi sen ohjelmistossa huvinäytelmällä.
Roiha pelaa tällä perussuomalaisten uudelleen henkiin herättämää kielitaistelulla taitavasti. Roihan kaksikielistä, ruotsiksi ja suomeksi esitettävää Sylviä voi pitää melkein manifestina suovaitsevaisuuden puolesta, tai ainakin melkein. Sylvian ja Viktorin tunteet roihuavat suomen kielellä. Alman (Lina Ekblad) järjenääni käyttää ruotsia.
No joka tapauksessa tämän murhenäytelmän ydinajatuksen, jota voi hyvällä syyllä myös kustua ihmisoikeuksien julistuksen lyhyeksi versioksi, näytelmän Sylvi tulkitsee englanniksi: I want to love, and to be loved.
Haluan rakastaa ja olla rakastettu. Siinä se, tai sitten ei.
Roiha on epäilemättä oikeassa, kun hän apostolin tavoin kiertää saarnaamassa teattereiden ja ryhmien yli rajojen käyvän yhteistyön välttämättömyyttä ja siunauksellisuutta. Se on teatterin elinehto. Sylvin kaltaiset taiteellisesti kunnianhimoiset ja korkeatasoiset esitykset puhuvat profeetan puolesta.
Savonlinnan esitystä oli perjantaina katsomassa kourallinen ihmisiä, vaikka Itä-Savon kriitikko Seija Forsström oli juuri kritiikissään kehunut esityksen maasta taivaisiin ja luokitellut sen teatteriesitykseksi, joka jokaisen on pakko nähdä.
Mutta tällaista se on, kun heitetään helmiä savolaisille.
Savonlinnan teatteri on huonossa hapessa. Talo on ainakin katsomon sisäilman suhteen luokattoman huonossa kunnossa.
Lappeenrannassa ja Imatralla sama ongelma on ratkaistu päättämällä rakentaa teatteria varten uusi talo. En tiedä, mitä savonlinnalaiset aikovat asialle tehdä.