Näyttelijä Asta Rentola on opiskellut teatteria Guildford School of Actingissa. Hän teki lopputyönsä viime vuonna alastomana esiintymisestä. Otaksun, että Valtiomonteatterissa torstaina näkemäni Rentolan Alasti on suomenkielinen versio hänen opinnäytetyöstään.
En tiedä, millainen on teatterikoulujen taso Iso-Britanniassa, oletettavasti huiman korkea. Guildford, jossa Rentolan opinahjo toimii, sijaitsee noin 50 kilometrin päässä Lontoosta, joka on yksi maailman teatteritaiteen keskuksista.
Ainakin suomalaisen mittapuun mukaan Rentolan Alasti on liki täydellinen, syvällisesti ajateltu ja ilmaisuvoimaisesti esitetty näyttämötaiteen taideteos.
Rentola käytti monologissaan ilmaisukeinoina huikean hienoa mimiikkaa ja dramaattista, hallittua liioittelua tehokeinona käyttävää liikekieltä. Rentolan esittäminen näyttämöllä toi väkisinkin mieleen mykkäelokuvan suuret tähdet.
En tietenkään voi tietää englantilaisten taidekoulujen oppisisältöjä. Alasti kuitenkin vakuutti minut siitä, että lahjakas Rentola on saanut hyvät osaamisen eväät uralleen Guildfordissa. Charles Chaplin ja monet muut mykkäelokuvan mestarit eivät aloittaneen uraansa elokuvan parissa, vaan he kasvoivat taiteilijoiksi angloamerikkalaisen teatteriperinteen piirissä.
Vahva fyysinen esittäminen oli sopusoinnussa valitun teeman kanssa.
Havaintojensa ja ajatustensa rungoksi Rentola on kirjoittanut monologia varten tarinan Aino Virasta, näyttelijäuransa ja elämänsä päätepistettä lähestyvästä vanhuksesta.
Tämän tarinan kautta etsittiin vastausta kysymykseen, miksi tuntuu niin erilaiselta riisuutua alastomaksi omasta päätöksestä, kuin että joku toinen pyytää riisuutumaan? Lopputuloshan on ihan sama.
Tarinan kautta Rentola loi aikajänteen julkisesta alastomuudesta käydylle keskustelulle. Tarinan Virta on uransa alussa näytellyt alastonkohtauksia elokuvassa ja saanut tuntea tämän valintansa seuraukset.
Nuoren Viran hahmosta tuli hakemattakin mieleen Mirjami Manelius joka ensimmäisen joukossa teki Suomessa alastonkohtauksia Roland af Hellströmin ohjaamassa elokuvassa Noita palaa elämään. Alastomuuden esittäminen tuomittiin jyrkästi 50-luvun alun Suomessa, mutta varsinkin elokuva-alalla oli kovat paineet kaupallista syistä riisua nuoria naisia ilkosilleen.
Nykyhetkessä monologin Virta on vanhus, jolle ainoa tarjolla oleva rooli on esittää alastomana ruumista läpinäkyvään muoviin pakattuna. Hellströmin elokuvassa suohaudasta kaivettiin esiin alaston nuori nainen, vanha Viran viimeinen rooli oli esittää kuollutta. Ajallinen ympyrä sulkeutui.
Mikä on 90-vuotiaan naisen vartalon markkina-arvo?
Sekä teatterin että elokuvan puolella rajoja sopivan ja sopimattoman välillä on pyritty väljentämään. Teatterissa 60-luvun megahitti Hair oli uuden ajan airut kaikissa länsimaissa. Suomessa jopa maakuntateatterit suorastaan kilpailivat 80-luvulla siitä, missä uskalletaan tehdä se kaikkein rohkein tulkinta ja Helsingin Sanomien Kari Suomalainen pilkkasi trendiä vaatimalla pilakuvassa näyttämölle ilmeikkäämpiä pyllyjä.
Seuraavalla vuosikymmenellä alastomuus oli jo ihan luonteva tapa kuvata roolihenkilöiden tunnetiloja ja persoonallisuutta esimerkiksi helsinkiläisessä Aurinkoteatterissa.
Englannissa ja Yhdysvalloissa alastomuus on voimakas tabu. Osa väestöstä ei pidä sitä hyväksyttävänä tai sallittuna edes perhepiirissä. Ei siten ole sinänsä ihme, että Guildfordin teatterikoulun keskusteluissa naisnäyttelijöiden alastomuuteen suhtauduttiin haastavana ja vaarallisena kysymyksenä, jossa pelissä oli näyttelijän maine, ura ja tulevaisuus.
Jokin on kuitenkin muuttunut kaikkialla maailmassa suhteessa julkiseen alastomuuteen. Eikä kysymys ole esteiikasta, erotiikasta tai puritaanien vaalimasta siveellisyydestä, muutoksesta epämääräisessä ”ajan hengessä”. Muutokselle on selvä syy.
Esityksessä Rentola kävi vuoropuhelua krusifiksin Kristus-hahmon kanssa. Miksi tässä meidän kristittyjen keskeisessä symbolissa jumala, mies voidaan kuvat lähes alastomana?
Alastomuudella normia rikkovan naisen mitätöinti perustuu ikivanhaan traditioon, jossa nainen on miehen omaisuutta. Eikä tämä syvään juurtunut tapa ajatella ja kokea maailma ole mihinkään kadonnut. Vaikka esimerkiksi Helsingissä enää puolet väestöstä kuuluu kirkkoon, isät saattelevat yhä tyttäriään alttarille meillä tyypillisissä häärituaaleissa.
Ainakin Suomessa miestä voidaan pyytää riisuutumaan näyttämöllä, eikä se leimaa näyttelijää tai vaaranna hänen uraansa. Tosin alaston mies ei enää ole estradilla kärsivä Kristus tai heroistinen sankari, vaan hänet mielletään koomiseksi hahmoksi. Alastomuus peittää näyttämöllä miehen habituksen vähän samalla tavalla kuin vahva maski ja punainen nenä sirkusklovnin kasvot.
Alastomuuden suhteen on teatterissa kaksi standardia, eikä kukaan edes ihmettele sitä.
Rentolan monologissa älypuhelin pysyi lähes satavuotiaan roolihahmon kädessä melkein kuin se olisi siihen kasvanut. Riippuvuus pysyy, vaikka roolihahmo välillä yritti pyristellä siitä irti paiskomalla sitä ja upottamalla puhelimensa välillä jopa akvaarioon.
Uuspuritaanisuus esittävässä taiteessa ei johdu #metoo-liikkeestä. Eikä esittävän taiteen parissa työskentelevien naisten keskuudesta lähtenyt liike alkanut ensisijaisesti siksi, että johtavassa asemassa olevan miehen olisivat käyttäneet valtaansa tai me miehen noin yleensä olisimme käyttäytyneet entistäkin törkeämmin.
Käänteen on aiheuttanut internet, joka uhkaa riistää naisilta yli sata vuotta kestäneen taistelun tulokset, oikeuden omaan kehoon.
Edes huippujuristien tekemillä alan sisäisillä sopimuksilla ei ole merkitystä, kun verkossa toimivat pornosivustot varastavat joka ikisen kuvan ja videon, jossa vain vilahtaa paljasta pintaa, tekijänoikeuksien tai moraalisten oikeuksien perään kyselemättä.
Eikä turvattomuutta ainakaan vähennä se, että jokaisen kansalaisen taskusta löytyy korkealaatuisella kameralla varustettu älypuhelin. Alastomuudesta on tullut naiselle myös teatterissa aidosti vaarallista. Alastomuus tekee oman julkisuuskuvan hallinnasta mahdotonta.
Eikä tämä koske vain työnsä takia julkisuudessa olevia ihmisiä. Kuka täysissä järjissään oleva menee enää paistattelemaan päivää nakurannalle?
Internetin algoritmit tuntevat meidät paremmin kuin me itse. Yksityisyyttä ei enää ole. Siinä mielessä me kaikki olemme paljaita, alasti. Kysymys kuuluu, olemmeko itse riisuneet vaatteemme, luopuneet yksityisyydestämme, vai onko joku pyytänyt meitä tekemään niin?
Lopputulos on ihan sama.
Rentola viljeli myös hirtehistä huumoria. Tarinan Aino Virta eläytyy viimeiseen rooliinsa pukeutumalla rooliasuunsa, siihen läpinäkyvään muoviin ja ottamalla yliannoksen unilääkkeitä.
Voin kuvitella, miten kovaa alan ihmisten kilpailu on jossain New Yorkissa tai Lontoossa. Eikä alan töiden löytymine ole helppoa Suomessakaan. Ulkomailla opiskelleen on tavallista vaikeampi päästä piireihin.
Rentola on tehnyt Suomessa sivurooleja muun muassa Ylen televisiosarjassa Karppi. Karpin ensimmäisen tuotantokauden avausjaksossa joutomaalta kaivetaan esiin nuoren naisen alaston ruumis, joka on haudattaessa kääritty läpinäkyvään muoviin. Sylissään tällä roolihahmolla on kimppu vakoisia liljoja.
Alasti
Asta Rentolan monologinäytelmä Valtimonteatterissa 17.9.2020
Käsikirjoitus Asta Rentola
Ohjaustuki Kari Rentola
Valo- ja äänisuunnittelu Teemu Ruokonen
Valosuunnittelu Saara Kumpulainen
Graafikko Katja Medarhi