Pitkällä junamatkalla sattuu ja tapahtuu. Tai ainakin jotkin Baikal Brothers Ky –näytelmän tapahtumat ovat niin pähkähulluja, ettei kukaan pysty sellaisia keksimään. Näin hulluja asioita voi tapahtua vain todellisuudessa.
Äiti Venäjä on absurdin huumorin syli ja kehto.
Ohjaaja Leea Klemola ja hänen ryhmänsä matkustivat junalla Siperian halki Baikaljärvelle ja leiriytyivät tuolle maailman syvimmällä järvellä sijaitsevalle saarelle.
Matka on aina myös matka omaan minuuteen. Tai näin käy ainakin silloin, kun matkustaa Venäjän rautateillä.
Produktiossa mukana olleet Taideyliopiston teatterikorkeakoulun opiskelijat pidensivät piinaa vielä matkaa edeltäneillä harjoituksilla, joissa heidän tehtävänään oli etsiä itsensä sisällä piileskelevää toistaiseksi tuntematonta henkilöä.
Klemolan ja Rosa-Maria Perän käsikirjoittaman näytelmän käsiohjelmasta löytyi myös hieno määritelmä tälle uskovaisten ja kaunosielujen hellimälle olennolle. ”Sielu, elävän olennon sisällä asuva toinen, tuntematon elävä olento, yleensä vastakkaista sukupuolta.”
Kuten tavallista, minut otti heti valtoihinsa se velikulta, joka elää ja vaikuttaa Klemolan sisällä.
Klemola on niitä harvoja ohjaajia, jotka ovat pystyneet kehittämään täysin omintakeisen teatteri-ilmaisun. Se on jollakin, täysin ainutlaatuisella tavalla kiinni hetkessä. Lähtökohtana ovat tekemisen aitous ja spontaanisuus, tai ainakin minusta katsojana tuntui siltä.
Kohtausten oikeaoppinen ajoitus ja jopa puhetekniikka ovat tämän aitouden vaatimuksen suhteen toisarvoisia asioita. Klemola pääsee teatterin ammattilaisten kanssa ilmaisussa asteelle, johon vain teatterin harrastajat joskus harvoin pääsevät, kun tekeminen yltää hurmoksen asteelle.
Silti Klemolan ohjaamat näytelmät ovat aivan järjettömän hauskoja. Pähkähulluja, niin kuin elämä on. Myös Baikal Brothersin monet kohtaukset saivat minut nauramaan kippurassa aina siihen pisteeseen, että vatsalihaksia kivisti kotimatkalla.
Toki Baikal Brothersiin sisältyi myös tyhjäkäyntiä. Klemolan itse käsikirjoittamat ja ohjaamat näytelmät kestävät tyypillisesti reilut kolme tuntia. Tällä kertaa tietynlainen hitaus tuli esitykseen kuin annettuna. Jokainen katsoja voi kuvitella, millaista on matkustaa junalla halki Siperian taigan, alati samanlainen erämaa vilistää junan ikkunan ohi tunnista ja vuorokaudesta toiseen.
Tietysti näytelmän keston määritteli myös se, että Klemolalla, Perällä ja produktion näyttelijöillä oli todella paljon merkityksellistä sanottavaa ihmisenä olemisesta. Käytetty kieli oli raakaa, mutta samalla rehellistä ja ilmaisuvoimaista.
Aiheet ja hahmot näytelmän näyttelijät ja käsikirjoittajat ovat valinneet siitä nuorten aikuisten todellisesta maailmasta, johon kuuluvat muun muassa Idols-laulukilpailut ja Putous-televisiosarjan sketsihahmokilpailut.
Baikal Brothers on Taideyliopiston teatterikorkeakoulun ja Aurinkoteatterin yhteistuotanto.
Opintojensa loppuvaiheessa olevien Susanna Pukkilan, Jonnakaisa Riston, Henna Sormusen ja Pietu Wikströmin otteet näyttämöllä vakuuttivat ainakin minut siitä, että Teatterikorkeakouluun vuonna 2013 opiskelijat satojen hakijoiden joukosta valinnut raati sai tuolloin haaviinsa aivan poikkeuksellisen lahjakkaita ja muuntautumiskykyisiä nuoria.
Juha Ekola, Jarno Hyökyvaara ja Miko Kivinen toivat näyttämölle omissa hahmoissaan sen itseironisen äijähuumorin, jota on vaikea ymmärtää oikein, ellei ole itse äijäksi syntynyt. Ehkä myös Klemolan sisällä vaikuttava velikulta on juuri tällaiseksi äijäksi syntynyt.
Kolmikko muodosti Taideyliopiston musiikkiteatterilinjalla opiskelevien ikuisten ylioppilaiden bändin Metal Shamanin, joka matkusti Siperian kuvaamaan musiikkivideota ainoasta omasta kappaleestaan.
Laulusolistikseen bändi oli matkalle värvännyt Sonja Silvanterin esittämän koulupudokkaan, Johanna ”Joni” Backasen, jonka aikaisempiin meriitteihin kuului sijoittuminen neljänneksi Idols-kilpailussa.
Jonin hahmoon liittyi myös se ainoa ikävä särö, joka jäi esityksessä vaivaamaan. Nina Paakkunaisen, Johanna Ilmarisen ja Anne Lehdon puvustamassa esityksessä Silvanterin vartalosta oli tehty vartalotoppauksilla läski. Ennakkoluulo meni aitouden edelle.
Silvanterin topattu hahmo teki epäilemättä parodiaa stereotypiasta, jonka mukaan menestyjät ovat laihoja ja urheilullisia ja häviäjät lihavia ja finninaamaisia.
Esimerkiksi Putous-televisiosarjan sketsihahmosarja oli tarkoitettu pilaksi. Tekijöiden yllätykseksi suuri yleisö otti sen tosissaan. Samasta syystä myös käänteinen parodia muuttuu helposti meidän katsojien silmissä harkituksi ilkeydeksi.
