Kategoria: Uncategorized

Ilon aika antaa kärsivälliselle katsojalle mojovan elämyksen – Esityksen outous ja kauneus vangitsee mielen – Se vei tämän kirjoittajan lähes hypnoottisen keskittymisen tilaan – Ilon aika oli ja on yhä haastava arvoitus

Kaupunginteatterin pienen näyttämön näyttämöä ja takanäyttämön eteen rakennettua seinää peitti valtavan kokoinen punainen kangas, joka loi vahvan tilantunteen. Kuvassa vierailijana näytelmässä näytellyt Mitra Matouf. Kuva © Katri Naukkarinen

Helsingin kaupunginteatterin pieni näyttämö ei ole pieni. Se on valtavan suuri silloinkin, kun näkymää takanäyttämölle rajoitti varmasti tarkoituksella pystytetty väliseinä. Ehkä tuo tila sai nuo kosmiset mittasuhteet minun mielessäni siksi, että koko näyttämöä ja sitä väliseinää peitti karmiininpunainen kangas.

Tai ehkä se oli violetti, en tiedä. Esityksen kuluessa tuon kankaan liturginen väri tuntuivat muuttuvan alinomaa.

Alussa oli tuo suuri tila ja näyttämölle astu tarinan äiti Heidi Herala puhumaan valkoinen peruuki päässään niistä tuttuakin tutummista asioista, joista äidit puhuvat, mutta jollakin tavalla oudolla kielellä. Sitten hän sai seurakseen siskon Mitra Matoufin ja alkoi äidin ja tyttären dialogi.

Esityksen outous ja kauneus ottivat heti alussa otteen tämän kirjoittajan mielestä ja lähes hypnoottinen keskittymisen tila pysyi yllä loppuun asti. Esityksen muoto oli kiehtova. Tekijät ovat yhdistäneen performanssitaiteen ja villin tanssitaiteen estetiikkaa puheteatterin traditioihin.

Vaikuttavaa, yllättävää ja arvoituksellista.

Norjalainen Arne Lygre on pohjoismaisen näytelmäkirjallisuuden uusi suuri nimi. Keskiviikkona suomenkielisen kantaesityksensä Helsingin kaupunginteatterissa saanut Ilon aika on eeppinen kuvaelma elämästä, valinnoista ja meitä ympäröivästä yhteiskunnasta. Näin kirjoitetaan Teatterin tiedotuskeskuksen sivuilla kirjailijasta ja hänen näytelmästään.

Minut upea näytelmä vei johonkin toiseen todellisuuteen. Ilon aika oli toki puheteatterin keinoin toteutettu tarina ihmisistä ja heidän valinnoistaan. Dialogin muoto oli kutenkin jotakin muuta, mitä me odotimme. Heralan ensimmäistä pitkää monologia seurasi monta lyhyttä tai vähän pidempää monologia. Hyvin tarkka puhe vei illuusion vuorovaikutuksesta.

Käsiohjelmassa ohjaaja Tatu Hämäläinen korostaa näytelmän kielen tarkkuutta. Ihmisten arkisessa vuoropuhelussa se mitä ei sanota, on kuitenkin lähes yhtä merkityksellistä kuin se mitä sanotaan. Nyt ei ollut niin. Nyt käsikirjoitukseen kirjoitetut repliikit lausuttiin ensimmäisestä kirjaimesta ja puolipisteestä viimeiseen pilkkuun ja pisteeseen asti. ”Äiti sanoo: …”

Näytelmässä oli mukana kahdeksan näyttelijää ja jokaiseilla heistä kaksi roolia.

Väliajan jälkeen näyttämötilaa rajattiin radikaalisti tuomalla näyttämölle kuvan apunäyttämö. Se lyhensi näyttelijöiden välimatkaa toisiinsa ja meihin katsojiin. Kuva © Katri Naukkarinen

Puhetavan etäännyttävää vaikutusta tehostivat esiintymisasut. Kaikilla näyttelijöillä oli päässään vitivalkoinen, pitkähiuksinen blondiperuukki ja yllään täsmälleen samanlaiset vaatteet, vihreä ruutupaita, valkoinen teepaita ja mustat housut. Eroa oli vain jalkineissa.

Roolihenkilöiden tarinat olivat niitä tavallisia ja sellaisina tietysti kaikkein merkityksellisempiä elämän peruskysymyksiä. Äiti kertoi haaveistaan tulla isoäidiksi ja tytär, ettei voi saada lasta. Poika, tarinan minä henkilö hautoi itsemurhaa, tai sitten ei, mutta sitä äiti joka tapauksessa pelkäsi. Joku riiteli ja erosi, joku kuoli ja joku jäi leskeksi. Naapurit kommentoivat. Poika lähti rakastettunsa luota ja katosi.

Ilon ajassa näyteltiin epäilemättä upeasti. Roolien vaativuutta lisäsi se, että esityksen muoto tavallaan erotti puheen ja läsnäolon toisistaan. Etäännyttäviä elementtejä korostettiin vielä näyttelijöiden asemoinnilla. Monessa kohtauksessa osa näyttelijöistä vetäytyi aivan takanäyttämön eteen rakennetun seinän viereen, kauas ja lähes kuulumattomiin, mikä sekin oli tietysti valinta, koska käytössä olivat osamikrofonit.

En tiedä, miten pitkälle Lygre on käsikirjoituksessa määritellyt näytelmän muodon. Ainakin Helsingin kaupunginteatterin tekijöiden tapa oli todella kiehtova. Silkkaa performanssia oli esimerkiksi kohtaus, jossa kolme näyttelijää teki sisääntulonsa ja myös näyttelivät näyttämölle levitetyn valtavan kankaan alla.

Ilon aika oli ja on esityksen lavastuksen, valot ja puvut suunnitelleen Chrisander Brunin taidonnäyte.

Brunin velhontaidoista valaistuksen suunnittelijana johtui varmasti myös se, etten ainakaan minä voinut missään vaiheessa olla varma siitä, oliko näyttämön peittänyt valtava kangas karmiininpunainen, purppuranvärinen, tai kenties oranssi. Samoin näyttelijöiden metsurinpaitojen väri tuntui vaihtuvan vireästä siniseksi ja taas vihreäksi.

Väliajan jälkeen näyttämötilan mittakaavaa muutettiin radikaalisti. Näyttämölle työnnettiin eräänlainen apunäyttämö, katettu esiintymislava. Tämä tila toi näyttelijät lähelle toisiaan ja lähemmäksi myös meitä katsojia.

*Villin tanssikohtauksen päätteeksi näyttelijät heittäytyivät näyttämölle huohottavien vartaloiden keoksi silittelemään toisiaan. Kuva © Katri Naukkarinen*

Se villi minuutteja kestänyt tanssi tanssittiin tämän apunäyttämön ympärillä. Olen väärä henkilö arvioimaan hurjaa menoa vauhdittaneen teknomusiikin laatua, mutta olen varma, että sen avulla olisi helppo riehua itsensä transsiin jopa ilman bilehuumeita. Näyttelijät käpertyivät tanssin jälkeen yhdeksi huohottavien vartaloiden kasaksi silittämään toisiaan.

Vaikuttavaa oli jo laakerit punaisena käyneen pyörivän näyttämön pyörryttävä liike.

Ilon ajan päräyttävän musiikin on säveltänyt Islaja. Hän myös soitti näyttämöllä laitteella, jota ainakin ennen sanottiin syntikaksi ja lauloi ensimmäisellä jaksolla meille yhden laulun. Digitalisoitunut maailma muuttuu siihen tahtiin, että tällainen vanhus ei enää pysy perässä.

Näytelmän minä, äidinpoika Aksle vakuutti näytelmän lopussa rakastavansa ihmisiä. Samaa vakuuttelivat myös tarinan muut roolihenkilöt. Se oli rakkauden korkeaveisuuta maailmassa, jossa humanismi näyttää jälleen pystyyn kuolleelta käsitteeltä.

Hämäläinen tulkitsee Ilon ajan ydinsanoman myönteisen kautta käsiohjelman kommentissa. Hänestä näytelmässä on poikkeuksellista se, miten siinä suhtaudutaan konfliktiin. Varsinkaan nuori sukupolvi ei Ilon ajassa ole kiinnostunut konfliktista ja vanhojen asioiden kaivelusta, vaikka heille tarjotaan mahdollisuutta siihen. He haluavat keskittyä nykyhetkeen ja ovat kiinnostuneita ennemmin ilon etsimisestä ja ilossa olemisesta kuin menneiden murehtimisesta.

”Ilon aika uskoo ihmiseen ja ihmisen hyvyyteen. Asioista voidaan olla eri mieltä, mutta tärkeintä on olla yhdessä ja mennä lämpöä, rakkautta ja iloa kohti.”

Kriittinen katsoja voi tulkita Ilon ajan tematiikan myös toisin. Itse kiteytin omat epäilykseni kysymykseksi, jos ei ole menneisyyttä, voiko olla tulevaisuutta? Elämä on jatkumo, geenien virtaa ajassa. Me kannamme menneisyyttämme mukanamme, tahdoimme tai emme.

Ilon aika

Helsingin kaupunginteatterin suomenkielinen kantaesitys teatterin pienellä näyttämöllä 5.9.2024

Käsikirjoitus Arne Lygre

Suomennos Ari-Pekka Lahti

Ohjaaja Tatu Hämäläinen

Lavastus, valo ja pukusuunnittelu, valokuvat Chrisander Brun

Säveltäjä, muusikko Islaja

Äänisuunnittelu Eero Niemi

Naamioinnin suunnittelu Jutta Kainulainen

Koreografia ja liike Maria Saivosalmi, Tatu Hämäläinen

Rooleissa Rasmus Slätis, Heidi Herala, Mitra Matouf, Rauno Ahonen, Jouko Klemettilä, Vappu Nalbantoglu, Ursula Salo, Sauli Suonpää

Vaimoni, Casanova on hullunhauska tragikomedia, jonka parissa ei tiedä pitäisikö itkeä vain nauraa – Leea Klemolan näytelmässä tiivistyvät meidän miesten kaikki pelot ja ennakkoluulot, joiden vuoksi juuri nyt käydään loputonta identiteettisotaa

Kyllikki Lallan rooli oli kuin vartavasten kirjoitettu Mari Turusen räiskyvälle temperamentille. Näytelmän femme fatale teki elämänsä roolia (viimeistä) vaivojaan äänekkästi sadatellen työtovereitaan haukkuen. Tarinan palkatonta harjoittelijaa Maria Sarikettua näytteli Katriina Liliekamf ja ohjaaja Antero Jokista Lari Halme. Kuva (c) Heikki Järvinen

Tampereen Teatterin Vaimoni, Casanova on näytelmä rakkaudenkaipuusta ja kivusta sekä tuhoon tuomitusta yrityksestä pysyä kohtuudessa ja hyvässä käytöksessä. Vaimoni, Casanova on näytelmä, jonka parissa naurussa oli pitelemistä. Tämä elämänmakuinen tragikomedia oli suorastaan hulvattoman hauska. Aina ei vain tiennyt pitäisikö itkeä vai nauraa. Leea Klemola on näytelmäkirjailija, joka ymmärtää meitä miehiä aivan ainutlaatuisella tavalla.

Klemolan näytelmässä on kaikki suuren ja merkittävän klassikon ainekset. Kaikki tarkoittaa tässä todellista merkitysten aarreaittaa. Klemolan tekstiin on kiteytetty kaikki ne meidän miesten ennakkoluulot ja pelot, joiden voimalla öyhöoikeisto käy nyt loputonta identiteettisotaansa.

Klemolan ajattelu on ollut edellä aikaansa, tai paremminkin ajatonta. Tekstin ajattomuutta kuvaa hyvin se, että Antti Mikkolan Tampereen teatterille tekemä ohjaus oli tavallaan päivitys 2.0 Kuopion kaupunginteatterin kantaesitetystä. Niin terävästi Mikkolan tulkinnassa Klemolan teksti peilasi omaa aikaamme tässä ja nyt.

Vaimoni, Casanova on teatteria teatterin tekemisestä. Teatterin tematiikka ei tässä mielessä ole muuttunut sitten William Shakespearen päivien. Tie taiteellisiin voittoihin vie toinen toistaa katastrofaalisempien mokien ja epäonnistumisten kautta. Tarinaperinteeseen kuuluu, että meidän myötätuntomme on häviäjien, noiden taiteellisten pyrkimystensä, ihmissuhteidensa ja kännisekoilujensa ristipaineissa tarpovien poloisten puolella.

Perinteeseen Klemolan näytelmän sitoi ja sitoo commedia dell’arte. Frenckellin näyttämölle oli rakennettu lisäkatsomo ja nyt näyteltiin pääkatsomon ja lisäkatsomon välissä kuin kapealla kadulla. Päänäyttämönsä remontin alle menettäneellä Tampereen Teatterilla on ollut ilmeiset taloudelliset motiivit tehdä näin, mutta nyt ratkaisu palveli myös esityksen muotoa. Commedia dell’artea esitettiin sen syntysijoilla 1500-luvulla ja esitetään yhä kaduilla ja toreilla.

Klemolan itse ohjaamassa Kuopion kantaesityksessä hänen assistenttinaan toimi Commedia dell’arten asiantuntija, tamperelainen sirkus- ja teatteriohjaaja Meri-Maija Näykki.

Commedia dell’arte näkyi esityksessä muun muassa naamioiden käytössä. Commedia dell’arte kehittyi omaksi esitysmuodokseen 1500-luvulla nykyisen Italian alueella. Kuvassa Katriina Liliekampf ja Mari Turunen. Kuva (c) Heikki Järvinen.

Vaimoni, Casanova kantaesitettiin Kuopiossa syksyllä 2016. Itse tulkitsin tuolloin, että tarinan ytimessä ovat kaksi teatterin viimeistä suurta tabua: seksuaalinen häirintä ja hyväksikäyttö. Keski-ikäinen, valta-asemansa turvin naisia vikittelevä ja raiskaava mies ei edes möhömahaisena ole koominen, vaan brutaali hahmo. Mutta mitä tapahtuu, jos rooliin laitetaan teatterin matriarkka, elämänsä aikana miehiä tusinoittain sänkyynsä kaatanut femme fatale?

Temppu oli tietysti vanha, mutta se toimii. Kertoi Klemolan tarkkanäköisyydestä. Me too -kampanja täytti seuraavana syksynä sosiaalisen median ja lehtien palstat. Seksuaalirikoksista tuomittu elokuvamoguli Harvey Weinstein on hahmona traaginen nero ja vastenmielinen hirviö.

Klemola moitti minua tuolloin ylianalysoinnin vaaroista ja otin moitteet tietenkin vastaan nöyryydellä, jolla me ihmiset yleensä korjaamme huonoja tapojamme.

Rakastumisen aiheuttama euforia on doppingia luovaa työtä tekevälle taiteilijalle ja sarjarakastujien kohdalla voidaan puhua jo addiktiosta. Lähes yhtä voimakasta mielihyvää voi aiheuttaa myös onnistuminen taiteellisissa pyrkimyksissä. Tampereen Teatterin näytelmän diivalla Kyllikki Lallalla (Mari Tutunen) ja narikanhoitajan pestistä näytelmäkirjailijaksi ja ohjaajaksi ponnistavalla Antero Jokisella (Lari Halme) ei mene hyvin kummassakaan suhteessa.

Esityksen eri merkityskerrosten pohjalla kulki melankolinen, ehkä hieman apeakin pohjavirta. Kuolema katsoo meidän pyrkimyksiämme ja toiveitamme avoimin silmin.

Tarinan Lalla on jäänyt julkisesti kiinni seksuaalisesta häirinnästä ja palaa näytelmän alussa kahden vuoden sairasloman jälkeen töihin näytelmäproduktioon, jota vetää teatterin hierarkian pohjilta lähtevä Jokinen. Intohimo ja onnistumisen ilo ovat molempien kohdalla tiessään.

Muita roolihahmoja viidelle näyttelijälle sovitetussa draamassa ovat Lallan hirmuvallan alla elävä aviomies Jukka Merenmies (Matti Hakulinen), näyttelijä ja sensitiivisyyskonsultti Ari Vierelä (Kai Vaine) ja palkattomana harjoittelijana työskentelevä nuori Maaria Saarikettu (Katriina Lilienkampf). Oma näkyvä roolinsa oli myös kahdella näyttämömiehellä (Antti Palo ja Ahmed Issa), joita Jokinen lupaa näytelmän alussa suojella Lallan seksuaaliselta ahdistelulta (!).

Tämä kuva ei selittämisestä parane. Hienon roolin tarinan Maaria Saarikettuna tehneen Katriina Liliekampfin ilme ja käsien asento ovat pljon puhuvia. Kuvan perusteella tarinan Kyllikki Lallan ”pesässä” pelattiin tietokonepasianssia. Kuva (c) Heikki Järvinen

Teatteri on yhteisön tekemää taidetta ja näyttämöllä käyty ”niin ku -keskustelu” kuvasi varmasti hyvin, miten produktiossa pyritään epätäsmällisen puheen kautta yhteiseen ymmärrykseen. Minun tajunnassani keskiöön nousivat kaksi symboliikaltaan hyvin monimielistä kohtausta. Toisessa näytelmän Jokela yritti yhtyä Lallan jakojensa välissä kantamaan tuhkaluukuun muuttuakseen naiseksi ja toisessa hän leikkasi itse irti vartaloonsa kiinnitetyn suuren tekopeniksen.

Mikkola ja puvustuksen suunnitellut Mari Pajula käyttivät hirtehisen hauskasti hyväkseen aikuisviihteen kuvastoa. Kysymys kuului, mitä miehisyydestä jää jäljelle, kun tämä falloskeskeisen estetiikan valtikka leikataan pois? Munaton olo?

Klemola on ikuinen kapinallinen, joka ei hyväksy annettuina tulevia sääntöjä sellaisenaan. Kohtausten monimielinen ironia ei olut missään nimessä homoseksuaalisuuteen ja transihmiseen kohdistuva tölväys. Luulen, että myös Mikkola ja hänen ensemblensä on suunnannut kritiikin aikamme tekosiveellisyyttä kohtaan. Ajan henkeä kuvasi paremmin kuin hyvin Pajulan suunnittelema alastonpuku Halmeen yllä.

En muista, että Kuopion kantaesityksessä olisi ollut mukana Vaineen näytelmässä tulkitsemaa sensitiivisyyskonsulttia. Vaineen näyttelemä Vierelä on myös työyhteisönsä jäsenenä oman aikamme kaksinaismoraalin ruumiillistuma, ilmiantaja ja hyväksikäyttäjä samassa paketissa.

Klemolan Lappeenrannan kaupunginteatterille ohjaamassa Christopher Hamptonin itsevaltiuden kuvauksessa Vaarallisia suhteita keskeiseksi teemaksi nousi näytelmää toteuttavan teatteriseurueen väliset suhteet ja taistelu tupakointia koskevia rajoittavia sääntöjä ja nikotiiniriippuvuutta vastaan.

Meitä ajavat eteenpäin mielihalut ja kuolemanpelko. Molemmilla on keskeinen sija Klemolan näytelmissä.

Lallan rooli on kuin varta vasten kirjoitettu Turuselle. Turunen oli roolissaan kiukkuinen ja pureva Pikku Myy, joka on entisessä teatterijohtajan roolissaan tottunut käyttämään valtaa ja vielä pohjilla ollessaan pystyi näyttämään tarinan miehille, milloin pelut ovat pieniä. Turusen artikulointi oli todella voimallista ja sellaisena voimauttavaa. On tilanteita, joissa hyvät käytöstavat on syytäkin unohtaa.

Painukoon helvettiin kaikki elämän ankeuttajat!

Hakulinen loisti Turusen rinnalla. Esityksellä ei ole nimettyä koreografia, mutta Hakulisen roolihahmon ironiset kommentit fyysisen esittämisen ja merkityksiltään kovin vaillinaisen puheen vuorovaikutuksesta naurattivat minua kovasti.

Klemola on hyvin omaääninen taiteilija. Frenckell-näyttämöllä kantaesitetty mestarillinen Kokkola-trilogia on ollut paras näkemäni esimerkki siitä, että vaikka kaikki tarinat on kerrottu moneen kertaan, inhimillisestä elämästä löytyy aina uusia ja hämmästyttäviä ulottuvuuksia.

Vaimoni, Casanova

Tampereen Teatterin esitys 4.9.2024 Frenckell-näyttämöllä. Esityksen kesto 2 t ja 40 min

Käsikirjoitus Leea Klemola

Ohjaus Antti Mikkola

Lavastus Miko Saastamoinen

Pukusuunnittelu Mari Pajula

Valosuunnittelu Tuomas Vartola

Äänisuunnittelu Opa Pyysing

Peruukkien ja kampausten suunnittelu Kirsi Rintala

Roolleissa Mari Turunen, Lari Halme, Kai Vaine, Katriina Liliekampf, Matti Hakulinen

Etiopialainen ystävä on katsojalle vaativa, mutta kärsivälliselle palkitseva teos – Se on matka ihmiskunnan aamuhämäristä eliökunnan hautajaisiin – Se mitä koemme nyt, on koettu tuhannesti aikaisemmin – Uutta on vain katastroofin sokeeraava mittakaava

*Etiopialainen ystävä alkoi Sanna Kekäläisen pitkällä soololla. Kekäläinen veti näyttämöllä perässään suurta ja arvoituksellista, monin säikein sidottua nyyttiä. Kuva © Harri Hinkka*

Esityksen ensimmäisessä kohtauksessa Sanna Kekäläinen veti perässään monin säikein yhteen sidottua suurta nyyttiä. Tuo arvoituksellinen tanssi kuvasi ihmisen osaa evoluution suuressa näytelmässä. Ihmisen aika planeetan biosfäärin historiassa on ollut lyhyt, mutta sitäkin painavampi – niin kyllä – taakka.

Etiopialainen ystävä alkoi Kekäläisen hyvin pitkällä soololla. Sille oli perusteensa. Tämän tanssiteoksen draaman kaari ulottui aikaan, jolloin nykyihmiseen johtanut evoluution kehityslinja erosi lopullisesti muiden ihmisapinoiden kehityslinjoista.

Tanssiteatteri MD:n ja Kekäläinen & Companyn yhteistyönä syntynyt Etiopialainen ystävä ei ole katsojalle helppo pala. Kekäläisen käsitteellisen taiteen ymmärtäminen vaatii ponnistelua. Kokemus oli sitäkin vaikuttavampi, kun teoksen estetiikka lopulta avautuu oivalluksen kautta.

Kekäläisen pitkä soolo oli niin puhelias, että sitä voisi kuvata myös monologiksi. Ehkä käsikirjoituksen kirjoittanut Kari Hukkila halusi kysyä meiltä, mitä yhteistä on Etiopiasta vuonna 1974 löydetyllä fossiililla ja tämän päivän uutisilla henkensä kaupalla Afrikasta Välimeren yli Eurooppaan pyrkivillä pakolaisilla?

Lucyksi nimetty fossiili löydettiin Hadarin alueelta, joka on kuivaa ja kuuma erämaata. Näin ei kuitenkaan voinut olla silloin, kun tämän etiopialaisen ystävämme, nuoren Australopithecus afarensis neidon elämä päättyi reilut kolme miljoonaa vuotta sitten.

Kekäläisen mukaan ihminen ei laskeutunut alas puusta, vaan metsät menivät pois hänen altaan. Asuinalueet muuttuivat ruohosavanneiksi ja lajin piti sopeutua muutokseen. Sitten savannit muuttuivat autiomaiksi. Näille elinalueen suurille muutoksille oli tuolloin ja on jälleen vain yksi selitys, ilmastomuutos.

Hominidien pitkä vaellus kohti nykyihmistä kertautuu tarinassa Kekäläisen liikekielessä. Hän ryömi ja pystyyn noustuaan painui välillä syvään kyykyyn. Ympäristöä muokkaavien suurten muutosten takana ovat vielä ilmastoakin väkevämmät voimat, jotka pitävän kiviplaneetan sulan magmakerroksen päällä kelluvat litosfäärilautat (mannerlaatat) ikuisessa liikkeessä.

*Kosketus on tassissa voimakas elementti. Sanna Kekäläisen sormien sormet Janne Marja-ahon päälaella oli puhuttelevaa liikekieltä. Kuva © Harri Hinkka*

Näiden jättiläisten liikkeet olivat päättää ihmiskunnan loistavan tulevaisuuden ennen kuin se ehti edes alkaa. Vajaa miljoona vuotta sitten tapahtui jotakin, ehkä massiivinen tulivuorenpurkaus, joka oli koitua lajimme kohtaloksi. Geenitutkijoiden mukaan esi-isiemme populaatio romahti tuolloin vain muutamaan tuhanteen yksilöön. Me olemme tulleet tähän maailmaan myös geneettisesti hyvin kapean puollonkaulan läpi.

Lyyrisempiä sävyjä esitys alkoi saada, kun ryhmän muut tanssijat Suvi Eloranta, Anniina Kumpuniemi, Janne Marja-aho ja Samuli Roininen tulivat mukaan esitykseen ja esityksen muusikot Esko Grundström, Sara Puljula ja Jussi Tuurna tarttuivat instrumentteihinsa. Tarinan tiukkaa kääröä ryhdyttiin purkamaan auki. Kerältä auki rullatuista muoveista syntyivät maa ja meri.

Kekäläisen ja Marja-ahon dueton liikekieleen ja asetelmiin oli helppo liittää uutiskuvien ohella kulttuuriperintöömme liittyviä ikonisia merkityksiä. Pelastustyöntekijä lohduttaa juuri merestä pelastettua paperitonta etiopialaista pakolaista. Lemminkäisen äiti herättää tuonelan virrasta pelastamansa pojan henkiin. Maan elonkehä, Gaia puhaltaa elämän uuden ihmislajin Aatamiin.

Kosketus on tanssitaiteessa hyvin voimakas elementti ja Kekäläisen sormenpäiden kosketus Marja-ahon päähän veivät minut ajatukseni suoraan erääseen Sikstuksen kappelin kuuluisaan freskoon.

Myös joukkokohtaukset, Eloranta, Kumpuniemi ja Roininen kantamassa hartioillaan tuota suurta, pallomaista kääröä, houkuttelivat minua katsojana antiikin mytologiaan sivuaville harhapoluille. Ehkä ihan syystä. Kekäläisen mukaan suomen sana kuoro juontuu kreikan sanasta khoros tanssi.

Näin meidän mielemme yhä toimii. Esittävään taiteeseen liittyy aina myös elementtejä, jotka ovat yhtä vanhoja kuin ihmiskunta.

Nykyinen kansainvaellus ei ole uutta auringon alla. Antropologien mukaan ihmiset siirtyivät lajin syntisijoilta Afrikasta muille mantereille useana aaltona. Myös syyt, jotka pakottivat ihmiset liikkeelle, olivat todennäköisesti aivan samoja kuin nyt: negatiiviset muutokset omassa elinympäristössä, kilpailevien heimojen vaino ja halua löytää nykyistä parempi ja yltäkylläisempi elinpiiri.

*Ihminen on lajina syntynyt Afrikassa. Keskeiset fossiililöydöt on tehty suuren hautavajoaman alueelta. Kuvan kohtaus ei kaivannut tulkintaa. Kuva (c) Harri Hinkka*

Täysin neitseellisiä, asumattomia mantereita ei esihistoriallisella ajallakaan ollut Etelämannerta lukuun ottamatta. Hätkähdyttävin ero nykyiseen on mittakaavassa. Esihistoriallisella ajalla koko maapallon väestö laskettiin miljoonissa. Miljardin ihmisen raja saavutettiin vasta 200 vuotta sitten ja meidän toisen maailmansodan jälkeen syntyneiden ihmisten elinaikana maapalon väkiluku on kolminkertaistunut. Meitä on nyt samanaikaisesti elossa yli kahdeksan miljardia yksilöä.

Pakolaisjärjestöjen kirjoissa on noin 200 miljoonaa turvaa etsivää ihmistä. Vuosi vuodelta toistuvat ja yhä paahtavammiksi muuttuvat hellekaudet antavat hyvän syyn olettaa, että lähivuosina yhä suuremmat ihmisjoukot lähtevät liikkeelle. Elinolosuhteet huononevat nopeimmin juuri kaikkein tiheimmin asutuilla alueilla.

Meidän oma perimämme kertoo, ettei luontoäiti ole aina kasvattanut lapsiaan kovin helläkätisesti. Sama äiti maa, maapallon biosfääri on pitänyt meidät kuitenkin lajina hengissä tähän asti. Maapallo on muotoutunut sellaiseksi kuin me sen tunnemme miljardien vuosien aikana elollisten olentojen, maapallon biosfäärin ja maapallon geologisen kivikehän vuorovaikutuksen kautta. Ilmastoa säätelevänä termostaattina on toiminut niin kutsuttu hiilikierto.

Maapallolla on ollut eri geologisina ajanjaksoina myös nykyistä lämpimämpiä kausia. Täysin uutta maapallon historiassa on kuitenkin nyt tapahtuvan muutoksen valtava nopeus, kun maaperään kerrostunutta eloperäistä hiiltä käytetään fossiilisen energian lähteenä. Maapaloon geologisessa ajanlaskussa ja biosfäärin historiassa industrialismin aika on silmänräpäystä lyhyempi, mutta maapallon biodiversiteetin kannalta sitäkin tuhoisampi hetki.

Jussi Tuurnan teosta varten luoma sävyltään surumielinen musiikki toi mieleen kuolinmessun.

Esityksen lopussa Kekäläinen kertoi eläinlajeista, jotka ovat kuolleet sukupuuttoon. Lista oli pitkä, mutta ei varmasti kattava, vaan pikemminkin esimerkinomainen. Biologit puhuvat kiihtyvästä luontokadosta maapallon kuudentena lajien joukkosukupuuttona.

Edellisen kerran sukupuuton kuolinkelloja on soitettu tähän tahtiin, kun Jukatanin nimimaalle iskeytyi 65,5 miljoonaa vuotta sitten asteroidi.

Uusien lajien syntyminen ja vahojen lajien kuoleminen sukupuuttoon elinolosuhteiden muuttuessa on kuulunut elämän kiertokulkuun. Homo sapiens sapiensin käden, tai pitäisikö sanoa kivikirveen jälki näkyi jo esihistoriallisella ajalla faunassa. Suuret maanisäkkään harvenivat tai hävisivät kokonaan. Sukupuuttoon kuolivat myös kaikki muut ihmislajit nykyihmisen vallatessa itselleen elintilaa.

Tekijöiden mukaan Etiopialainen ystävä on ihmisoikeuksista ja ilmastokriisistä kertova absurdi ja humoristinen musiikkiteatteriteos. Kekäläisen mukaan teos yhdistää laajamittaisen käsikirjoituksen, elävän musiikin ja äänisuunnittelun hänen ajatteluunsa liikkeen merkityksestä nykyisenä epävakaana aikana.

Absurdi kieltämättä, mutta ainakin minun hymyni hyytyi totaalisesti. Todellisuus, jonka keskellä me elämme, on niin ikävä, ettei sitä halua ajatella.

Teos yhdistää monta olemassa olevaa taiteenlajia ja lajityyppiä: nykytanssin, esitystaiteen, musiikin ja kirjallisuuden. Ryhmä tavalle käyttää esityskielenä suomea ja englantia, ei rinnakkain vaan, vaan vuorotellen, en oikein keksinyt perusteita. Lucy ei osannut puhua ja passiton etiopialainen turvapaikanhakija puhuu todennäköisesti jotakin Etiopian neljästä virallisesta kielestä.

Maailman tanssifestivaaleilla kieli varmasti muuttuu kokonaan englanniksi, jos sinne asti päästään.

Eväät siihen on. Hukkilan samaa aihepiiriä käsittelevä, vuonna 2016 ilmestynyt kirja Tuhat ja yksi tuli Yhdysvaltojen markkinoille David Hackstonin englanniksi kääntämänä viime vuonna.

Etiopialainen ystävä

Tanssiteatteri MD:n ja Kekäläinen & Companyn esitys Hällä-näyttämöllä 31.8.2024

Rakenne, kokonaisdramaturgia, ohjaus, koreografia, tila Sanna Kekäläinen
Teksti Kari Hukkila
MusiikkiJussi Tuurna
Äänisuunnittelu, lauluJaakko Kulomaa
Valosuunnittelu Sari Mayer

Esiintyjät ja yhteistyö Suvi Eloranta, Sanna Kekäläinen, Anniina Kumpuniemi, Janne Marja-aho, Samuli Roininen
Muusikot ja yhteistyö Esko Grundström, Sara Puljula, Jussi TuurnaÄänitekniikka & miksausHenri Puolitaival

Helsingin kaupunginteatteri on tavoitellut kuuta taivaalta ja onnistunut siinä – Moulin Rouge! on huikean energinen ja taidokkaasti tehty musikaali – Kokemuksena se oli hyvin voimauttava ja palkitseva, odotusten ja toiveiden täyttymys

Takisin innovatiivinen ja visuaalisesti huikea skenografia nosti tarinan rakastavaiset kirjaimellisesti ilmaan. Satinen roolissa kuunsirpillä maan ja taivaan välillä taituroi kuvassa Jennie Storbacka ja häneen palavasti rakastuneen Christianin roolissa Martti Manninen. Kuva © Otto-Ville Väätäinen

Pohjoismaisena yhteistyönä toteutettu Helsingin kaupunginteatterin Moulin Rouge! on taidokas ja huippuunsa viritetty musikaali. Kokemuksena se oli hyvin voimauttava. Esitys sykki iloa ja energiaa. Se täytti mielen yltäkylläisyyden tunteella. Meidän katsojien raikuvat suosionositukset kertoivat omaa tarinaa siitä, että esityksen synnyttämä mielihyvä, hurmioituminen saavutti lopussa lähes hurmoksen asteen.

Me saimme olla mukana! Fantastista, ihanaa! Tätä varten vahvaan vuorovaikutukseen perustuva näyttämötaide on.

Produktion syntysanat on varmasti lausuttu jo vuosia sitten. Silti Moulin Rougen pohjoismaisen version Suomen ensi-ilta oli tiukasti ajassa kiinni. Helsingin kaupunginteatteri näytti, miten itseensä käpertynyt ja ankeuttajien hallitsema Suomi pääsee ylös tästä murheiden alhosta. Pitää olla rohkeutta ajatella suuria ajatuksia ja tavoitella mahdottomia. Pitää avata ovet ja ikkunat maailmalle – antaa ajatusten ja ideoiden virrata.

Osaaminen ja luovuus eivät ole kiinni ihmisen kasallisuudesta, sukupuolesta tai kulttuuritaustasta.

Moulin Rougen tekijäluettelo on hätkähdyttävää luettavaa. Käsikirjoittaja John Logan, ohjaaja Anders Albien, lavastaja Takis, puvustaja Astrid Lynge Ottosen sekä koreografit Jennie Widegren, Zain Odelstål, Anja Gaardbo ja Kirsty McDonlad edustavat alansa tunnettuja kansainvälisiä nimiä. Sama koskee moneen kertaan palkittuja musiikin sovittajia Justin Levinea ja Matt Stinea.

Albien on aikaisemmin ohjannut samalla konseptilla tehdyn sovituksen Moulin Rougesta Osloon, Kööpenhaminaan ja Tukholmaan.

Loganin käsikirjoitus perustuu vuonna 2001 ensi-iltansa saaneeseen, Baz Luhrmannin ja Craig Pearcen käsikirjoittamaan Oscar-palkittuun elokuvaan. Se on aikuisten romanttinen satu elämää suuremmasta ja traagisesti päättyvästä rakkaudesta. Aikuisten satu meille, jotka emme ole itse koskaan kokeneet tuota taivaallisen euforian ja äärimmäisen epätoivon kierrettä, tunteiden hirmumyrskyä.

Loganin meriitteihin kuuluu kolme Oscar-ehdokkuutta ja varmasti syystä. Hänellä on taito punoa tarinansa kudokseen tummia ja surumielisiä sävyjä. Elokuvan ystävät muistavat James Bondin hahmon hurjan muodonmuutoksen. Sen takana ei ollut vain Daniel Craigin mahtava karisma ja hieno näyttelijäntyö, vaan sävynsä Skyfall ja Spectre ovat saanet Loganin nerokkaasta käsikirjoituksesta.

Astrid Lynge Ottosenin pukusuunnittelu vei meidät Henry de Toulouse-Lautrecin maalausten maailmaan. Voimakkaat värit ja 1890-luvun muoti korostivat koreografien liikekielen aistillisuutta ja sulkivat samalla pois seksistisen julkeuden. Kuvassa keskellä Ninin roolin upeasti näytellyt Laura Allonen. Etualalla hänestä vasemmalla Marissa Lattu ja oikealla Natasja Jean-Charles. Kuva © Otto-Ville Väätäinen

Moulin Rouge! vei meidät Pariisiin ja 1800-luvun lopun patriarkaatin hallitsemaan yhteiskuntaa. Moulin Rouge oli Montmartreen boheemien taiteilijoiden kohtauspaikka. Käsiohjelman kommenteissaan pukusuunnittelija Ottesen ja esityksen skenografian suunnitellut Takis muistuttavat, että tarinan glamourin ja visuaalisen loiston kääntöpuolelta löytyy haavoittuvuuden ja köyhyyden maailma.

Boheemien nälkätaiteilijoiden vapautta rakastava elämäntapa on meille tuttu lukuisista tarinoista. Naiset maksoivat kuitenkin vielä kovemman hinnan vapaudestaan kuin Aki Kaurismäen Boheemielämää elokuvan ranskaa hieman oudolla aksentilla vääntävät sankarit. Matka mallin tai kabareelaulajan uralta huoraksi ja katuojan kerjäläiseksi oli lyhyt. Tässä maailmassa jopa miesten intohimoinen ja vilpitön rakkaus sai helposti hyväksikäytön piirteitä. Elämän reunaehtoja hallitsivat kolme kovaa koota: köyhyys. keuhkotauti ja kuolema.

Moulin Rougen tarinan voi lukea ja kokea myös varoituksena. Sukupuolien tasa-arvo ei ole itsestään selvyys. Itse asiassa meidän pohjoismainen, tasa-arvoinen elämäntapamme on poikkeus säännöstä ja asiat voivat muuttua huonompaan suuntaan nopeasti varsinkin meillä Suomessa. Edellisten vuosisatojen vitsaukset äärimmäinen köyhyys, hoitamattomat sairaudet ja enneaikaiset kuolemat ovat kuin varkain tulossa takaisin näille Impivaaran entisille nälkämaille.

Ottosenin pukusuunnittelun inspiraation lähteinä ovat olleet Henry de Toulouse-Lautrecin maalaukset ja Pariisin 1890-luvun muoti. Toulouse-Lautrec kuvasi maalauksissaan ja julisteissaan Molulin Rougen tanssijoita ja Pigallen punaisten lyhtyjen alueen prostituoituja. Esityksen puvuissa on käytetty paljon höyheniä, paljetteja, timantteja ja silkkiä. Ajan muotiin kulunut korsetti symbolisoi hyvin naisten asemaa. Se oli päälle puettuna tukahduttava, hengityksen salpaava vankila.

Takis kuvaa Moulin Rougea matkaksi lumoavien vastakotien maailmaan. Vaalea ja tumma vaihtelivat näyttämökuvissa kullankimalluksesta sysimustaan nokeen. Esitys oli visuaalista ilotulitusta hetkittäin aivan kirjaimellisesti. Lumoavaa oli myös lavastuksen huikea funktionaalisuus. Tarinan Satinen (Jennie Storbacka) asunto Elefantti nousi korkeuksiin ja vielä korkeammalle kurotettiin, kun rakastavaiset Satine ja Christian (Martti Manninen) nousivat euforiansa huipulla kuunsirpillä istuen kohti korkeuksia.

*Koreografien luomat joukkokohtaukset olivat hengästyttävän hienoja: tiiviitä, voimakaita ja dynaamisia. Kuva © Otto-Ville Väätäinen*

Moulin Rouge alkoi koreografisella vyörytyksellä, jonka veroista en ole kuuna päivänä nähnyt. Koreografien yhdessä tanssijoiden kanssa luomat joukkokohtaukset olivat häkellyttävän hienoja: tiiviitä, voimakkaita, dynaamisia. Suomalaisille ominaisesta ja usein myös tanssitaiteessa tutuksi tulleesta viiden metrin ”turvavälistä” ei nyt ollut tietoakaan. Tyylilajista toiseen vaihdetiin liikekielessä ja askelkuvioissa salamannopeasti ja oman näytteensä taidoistaan tanssijat antoivat tietenkin myös Moulin Rougen Can-can-tanssissa.

Samanlaisella vyörytyksellä alkoi myös esityksen musiikki. Moulin Rougea on sanottu jukebox musikaaliksi. Me kuulimme lähes katkeamattoman sarjan sitaatteja populaarimusiikin rakastetuimmista helmistä. Yhdessä tanssien kanssa tämä päättymättömältä tuntunut sikermä hittibiisejä pulppusi elämäniloa kuin virkistävä lähde. Hauskaa, hauskaa pakotonta huumoria, joka venytti suupielet korviin silkasta mielihyvästä.

Tämän mahdottoman kimaran, Levinen ja Stinen ideoiden toteuttamisen teki mahdolliseksi Helsingin kaupunginteatterin huipputaitava orkesteri ja sen vastaava kapellimestari Eeva Kontu.

Moulin Rougessa tanssittiin ja näyteltiin suurella sydämellä. Siltä se tuntui ainakin katsomon puolella. Näyttelijöiden ja ohjaaja Albien yhteinen tahtotila kristallisoitui alun hurjastelun jälkeen tarinaa syventävään seesteiseen vaiheeseen. En tiedä, voisiko tällaista tarinaa paremmin kuljettaa. Tarinan traagisuudesta huolimatta, myös tilannekomiikkaan sidottu hersyvä huumori oli osuvaa ja hauskaa.

Mannisesta on kehittynyt kaupunginteatterin huomassa alan huippuosaaja. Mannisella on laaja-alainen ja upea lauluääni. Lavakarismaa riittää. Manninen on se naapurin poika, jokaisen isän ja äidin ihanne vävy. Hyvin lahjakkaan, mutta ujon ja sulkeutuneen Christianin rooli istui Manniselle kuin hansikas käteen.

Storbackan lauluäänessä oli jotakin vaikeasti määriteltävää kovuutta. Esityksen äänentoisto oli ensi-illassa miksattua varmasti viimeisen päälle, mutta jäin silti pohtimaan asiaa. Näyttelijänä Storbacka loisti Nicole Kidmanin elokuvassa eeppiseksi tekemässä roolissa.

Moulin Rouge! on vaatinut yli sadan ihmisen työpanoksen ja tuhansia ja taas tuhansia työtunteja. Tuotantokustannukset ovat sen mukaiset. Suurenmoista tuhlausta? Epäilemättä, mutta aina tarvittaessa huoneentaulu pitää naulata seinälle niin isolla moukarilla, että varmasti pysyy. Teatteri on yhteisön tekemää taidetta, jonka sisällöstä ja ilmaisutavoista vain taiteilijat, yhteisön jäsenet voivat päättää.

Tämä vaatimus taiteen riippumattomuudesta oli myös Moulin Rougen tarinan toinen pääjuonne.

Yleisö on jo äänestänyt teatterin puolesta. Syys-, loka- ja marraskuun esitykset on loppuunmyyty eikä esityksen suosio varmasti vähene, kun tieto sen laadusta leviää. Tavallisen kuluttajan kukkarossa 92 euron lipunhinta on toki suolainen rasti. Toisaalta on asioita ja elämyksiä, jotka kannattaa ja pitää kokea edes kerran elämässään. Moulin Rouge! kuluu tähän sarjaan.

Moulin Rouge! Musikaali

Pohjoismaisen yhteistuotannon esi-ilta Helsingin kaupunginteatterin suurella näyttämöllä 29.8. 2024

Käsikirjoitus John Logan

Suomennos Paavo Leppäkoski

Ohjaus Anders Albien

Musiikin sovitus, orkestraatio, lisämusiikki, tanssisovitukset ja sanoitukset Justin Levine

Sovitukset ja yhteisorkesteriointi Matt Stine

Koreografia Jennie Widegren, Zain Odelstål, Anja Gaardbo ja Kirsty McDonald

Vastaava kapellimestari Eeva Kontu

Kapellimestari Ville Myllykoski

Lavastus Takis

Pukusuunnittelu Astrid Lynge Ottosen

Valosuunnittelu Palle Palmé

Äänisuunnittelu Kai Poutanen

Pääosissa näyttämöllä Jennie Storbacka, Martti Manninen, Risto Kaskilahti, Joel Mäkinen, Matti Leino, Laura Allonen, Antti Lang, Samuli Saurén

Tampere-talossa tehtiin perjantai-iltana teatterin historiaa – Hullunrohkeasta ideasta syntyi yhteistyön ja yhteisöllisyyden mahtisormus – Taru sormusten herrasta oli vaikuttava elämys – Tampereella teatteri on valmis taitelemaan tulevaisuutensa puolesta

Tarinan Keski-Maassa taottiin 20 mahtisormusta. Vahvin sormuksista symbolisoi vallanhimoa. Hobitti Smégol löytää sattumalta kadoksiin joutuneen mahtisormuksen, tapaa serkkunsa Andúnin ja katoaa vallan erämaahan. Hänestä tulee Klonkku, jota näyttelee tarinassa Risto Korhonen. Kuva © Maria Atosuo

Tampere-talon Taru sormusten herrasta on produktio, jossa Tuomas Kantelisen täysikokoiselle sinfoniaorkesterille säveltämä musiikki ja Sami Keski-Vähälän J. R. R. Tolkienin kirjan pohjalta kirjoittama draama täydentävät toisiaan. Oopperan kontekstissa teos olisi läpisävellettyä draamaa. Nyt aariat on korvattu repliikeillä ja kuoro-osuudet hienolla sirkustaiteella.

Teos on niin harvinainen ja hieno, ettei kukaan teatteria vakavasti harrastava jätä sitä mistään syystä väliin. Tampere-talon johtajan Pauliina Ahokkaan mukaan tällaista hanketta ei Suomessa ole toteutettu sitten Jean Sibeliuksen päivien.

Minulta ajantaju katosi esityksen aikana. Se on minulle aina ollut pettämätön merkki esityksen korkeasta laadusta. Tarinan käänteitä korostava musiikki, esityksen upea visualisointi ja tietenkin itse tarina veivät mennessään. Vaikka Tampere-talon salin mittakaava kutisti näyttelijät näyttämöllä pikkusormen mittaisiksi, se ei kahlinnut vaan vapautti katsojan oman mielikuvituksen valloilleen.

Olen varma, että juuri näin myös Tolkien toivoi hänen tarinoidensa vaikuttavan. Haltioituminen ei laske minuutteja tai tunteja. Keski-Vähälän, Kantelisen ja ohjaaja Mikko Kannisen kellottama 4 tuntia ja 15 minuuttia on urheilutermein jonkinlainen ihanneaika. Se on kompromissi taiteellisten pyrkimysten ja realiteettien välillä, mutta erittäin taidokkaasti toteutettu kompromissi.

Tekijöiden mukaan Tolkienin perikunta on ollut vaativa, mutta myös erittäin kannustava yhteistyökumppani.

Tavallaan esityksen tonaalinen, tai pitäisikö sano polytonaalinen ja visuaalinen loisto ovat vastakohta Tolkienin tarinoiden temaattiselle kontekstille. Tarinat haltijoista, peikoista, kääpiöistä, metsänhengistä, ritareista ja hyvän ja pahan välisestä taistelusta ovat syntyneet jo kauan ennen luku- ja kirjoitustaidon kehittymistä. Näitä tarinoita ei kerrottu parrasvaloissa, vaan leirinuotion tai takkatulen kajossa.

Sorin Sirkuksen pitkillä puujaloilla taiteilleet sirkuslaiset antoivat metsään hengille, entteille näyttävyyttä. Kuvassa vasemmalta oikealle Elina Rintala, Ville Majamaa, Antti Reini, Lasse Viitamäki, Elisa Piispanen, Annuska Hannula. Kuva © Mikko Karsisto

Tolkienin kiinnostus Kalevalaa ja suomen kieltä kohtaan on hyvin ymmärrettävissä tätä taustaa vasten. Hän tiesi, että ennen kirjoitustaidon yleistymistä suullisena perimätietona kulkenut tarinaperinne oli Karjalassa säilynyt aina 1800-luvulle asti. Tolkienilta se anglosaksien suuri tarina jäi osittain tavoittamatta ja sen tavoittelusta tavallaan kertova Silmarillion ilmestyi postuumisti pojan Christopher Tolkien kokoamana kirjailijan kuoleman jälkeen.

Tolkienin kieli on niin rikasta ja ilmaisuvoimaista, että hänen kirjansa vie siihen tarttuvan mennessään. Nämä tarinat ovat ikiaikaisten satujen tavoin pelottavia aina julmuuteen asti. Muistan yhä ensimmäisen yritykseni lukea Tarua sormusten herrasta. Se vaellus päättyi pian aloituksen jälkeen vainajien kansoittamalle suolle. Mielikuva tuosta tarinan kuvaamasta entisestä taistelukentästä on niin voimakas, että myös Peter Jacksonin elokuvaa oli hieman vaikea katsoa.

Näyttelijöiden haastattelut kertovat, että Tolkienin tarinaan tutustuessaan ja omaa rooliaan työstäessään he ovat kokeneet samanlaisia tunteita. Tarinassa on jotain pelottavaa ja samalla hyvin haastavaa. Jollakin tavalla se koskettelee meidän tajuntamme syviä kerroksia. Käsiohjelmassa Eija Mäkinen on kiteyttänyt Frodoa näyttelevän Ella Mettäsen ajatukset tarinasta ja omasta roolistaan haastattelun otsikoksi: ”Yksikään ei ole immuuni Sormukselle”.

Tolkienin kielen dramatisointi on varmaan muistuttanut varjojen ratsastusta mustilla villihevosilla. Keski-Vähälä on joka tapauksessa valinnut sitaattinsa taiten. Minulle kolahti Sarumanin (Tommi Raitolehto) suuhun laitettu repliikki: ”Meidän vanhojen velhojen pelot muuttuvat mielissämme totuuksiksi”. En ole varma, muistanko repliikkiä sanatarkasti, mutta se oli minulle avain tarinan tulkitsemiseen.

Monimieliseksi tulkinnan teki se, että Saruman on tarinassa Rautapihan hallitsija, teknologian haltija, joka liittoutuu pahan voimien kanssa.

Pirjo Liiri-Majavan suunnittelemat puvut ja Jonna Lindströmin maskeeraukset ja kampaukset olivat näyttäviä. Yhtymäkohtia Peter Jacksonin elokuvan luomaan esteiikkaan löytyi myös Marjatta Kuivaston suunnittelemasta lavastuksesta. Tällainen tietoisesti tehtyjä sitaatteja olivat esimerkiksi Bilbo Reppulin talon pyöreä ovi ja ikkuna. Kuva © Mikko Karsisto

Tolkienin tarinat ovat osa meidän elävää kulttuuria ja tietoisuuttamme. Ukrainalaiset nimittelevät venäläisiä hyökkääjiä örkeiksi. Tolkienin aikalaiset ja myös myöhemmät polvet ovat selittäneen fantasiakirjan tapahtumia Tolkien omilla traumaattisilla sotakokemuksilla ensimmäisessä maailmasodassa. Tolkien torjui kiivaasti tällaiset rinnastukset ja tulkinnat.

Pintapuolisesti tarkasteltuna Taru sormusten herrasta on klassinen vaellustarina. Sankarin tai sankareiden pitää kulkea pisteestä a pisteeseen b vaaroja uhmaten ja suorittaa vaativa uroteko, jota maailma pelastuisi. Kaava on meille tuttu elokuvista ja sama draaman kaari kukoistaa pelien maailmassa. Jacksonin elokuvatrilogian jättisuosiota ei tarvitse ihmetellä.

Tampere-talon vaellustarinassa korostuivat ystävyys ja yhteistyö. Vahva yhteisöllisyys on voima, joka selättää vastukset silloinkin, kun vastassa on hirmuvaltaan pyrkivä sokea vallanhimo. (Tolkien ojennuksesta viisastuneena en nyt tässä kirjoita riviäkään Putinista ja hänen hengenheimolaisistaan täällä Impivaarassa).

Tampereella uskalletaan ajatella suuria ajatuksia ja toteuttaa mahdottomilta tuntuvia ideoita. Tämä konsepti on tehnyt ”Mansesta” kyselytutkimuksissa Suomen suosituimman kaupungin, jossa sekä talous että kulttuuri ovat kukoistaneet.

Aamulehden mukaan perjantaina maailmankantaesityksen. Ehkä näin. Tolkienin perikunta toki vahtii kirjailijan teosten käyttöä haukankatseella. Idea sinfoniaorkesterille sävelletyn ja läpisoitetun puhedraaman tekemisestä maailmakuulusta fantasiakirjallisuuden klassikosta muuttui produktioksi vuonna 2019, kun Tampereen Teatterin peruskorjauksen ajankohta varmistui.

Mahdottomasta on tullut mahdollista yhteistyöllä. Produktiossa Tampere-talo ja Tampereen Teatteri ovat toimineet tuottajina. Henkilöresursseja ja tarvittavaa erityisosaamista produktioon on saatu Sorin Sirkuksesta ja vuonna 2020 perutetulta Teatteri NEO:sta. Sorin Sirkuksen tekijöiden sirkustaide ja hurjat stuntit olivat minulle se mauste, joka teki kokonaisuudesta mestariteoksen. NEO:n Marko Uotila ja Joni Maukonen korostivat roolitöillään ja läsnäolollaan tarinan ytimessä olevaa yhteisöllisyyttä.

Klonkkua näytelleen Risto Korhosen akrobatiaa muistuttava huima kiipeily lavasteissa oli myös silkkaa sirkusta. Korhonen loihti Klonkun addiktion uhrin rooliin myös yllättävän elementin – huumorin.

Taru sormusten herrasta on toteutettu mallilla, jolla on varmasti käyttöä myös jatkossa. Tulevan taloudellisen niukkuuden aikaa on vielä vaikea täydellisesti hahmottaa, mutta painajaiselta se näyttää. Vapaat ryhmät ja pienet maakuntateatterit taistelevat lähivuosina olemassaolostaan.

Meillä katsojilla on ainakin vielä mahdollisuus äänestää teatteritaiteen puolesta euroilla. Tampere-talolle ja Tampereen Teatterille Taru sormusten herrasta merkitsee suuren taloudellisen riskin ottamista. Ison salin 1800 paikka pitäisi myydä täyteen yhä uudestaan. Omalta lähipiiriltäni, jos sosiaalisen median ystävien ja tuttavien joukkoa sellaiseksi voi luonnehtia, saamani palaute on kutenkin ollut rohkaisevaa. Taru sormusten herrasta on se esitys, joka täytyy nähdä.

Taru Sormusten herrasta

Tampereen Filharmonian, Tampereen Teatterin, Sorin Sirkuksen ja Teatteri NEO:n kantaesitys Tampere-talossa 23.8.2024.

Taiteellinen työryhmä

Alkuperäisteos J. R. R. Tolkien
Suomennos ja näytelmän hahmojen nimet Kersti Juva
Sovitus Sami Keski-Vähälä
Ohjaus Mikko Kanninen

Sävellys Tuomas Kantelinen
Musiikin toteutus Tampere Filharmonia
Kapellimestari Jonas Rannila

Lavastus Marjatta Kuivasto
Pukusuunnittelu Pirjo Liiri-Majava
Kampausten ja maskien suunnittelu Jonna Lindström
Valo- ja videosuunnittelu Joonas Tikkanen
Äänisuunnittelu Hannu Hauta-aho

Sirkuskoreografi Taina Kopra
Stuntkoordinaattori Jouni Kivimäki
Apulaisohjaaja Jaakko Lenni-Taattola
Tuottajat Mari Posti, Aili Viitanen, Suvi Leinonen

Rooleissa

Frodo Ella Mettänen
Aragorn Antti Reini
Gandalf Ville Majamaa
Klonkku, portinvartija Risto Korhonen
Saruman, Boromir Tommi Raitolehto
Legolas Lasse Viitamäki
Sam Antti Tiensuu
Pippin Annuska Hannula
Merri Elisa Piispanen
Bilbo Reppuli, Shagrat Eeva Hakulinen
Faramir, Voivalvatti, Haldir Ville Mikkonen
Arwen, Gorbag Henna Tanskanen
Elrond, Denethor, Kärmekieli Arttu Ratinen
Galadriel, Sauronin suu Arttu Soilumo
Gimli Elina Rintala
Puuparta (ääni) Esko Roine
Örkkejä, enttejä, haltioita, nazgûleita, juhlavieraita (Sorin Sirkus) Iitu Kivimäki, Sampo Suihkonen, Saana Leppänen, Heikki Järvinen, Aleksi Niittyvuopio

Oulun teatterin ensemble tanssi kevyin askelin Thomas Mannin tarinan syvään päätyyn – Jo ensimmäinen kohtaus osui novellin temaattiseen ytimeen – Näin tehdään taidetta, ei kopioida sitä

Oulun teatterin Gustav von Aschenbachilla oli Carl Knifin ja Jukka Heinäsen näyttämösovituksessa melkein yhtä monta henkeä kuin kissalla. Meitä on moneksi ja meissä on monta. Kuvassa vasemmalta oikealle Anne Pajunen, Merja Pietilä, Tuula Väänänen, Joose Mikkonen ja Pentti Korhonen. Kuva © Janne-Pekka Manninen

Thomas Mannin luoma kirjailijahahmo Gustav von Aschenbach astuu pöytälampun valaiseman työpöytänsä ääreen. Miestä ahdistaa. Hän potee luomisentuskaa. Mutta ei yksin. Hän tanssii ja hänen kanssaan tanssii neljä muuta rooliasujensa perustella ulkoisesti aivan identtistä Aschenbachia.

Esityksen Oulun teatterille ohjanneen Carl Knifin tapaa lähteä tarinassa liikkeelle oli mykistävän hieno. Upea avaus antoi meille katsojille uuden näkökulman Mannin tarinaan ja Luchino Viscontin novellista ohjaamaan mestarilliseen elokuvaan.

Näin tehdään taidetta, ei kopioida sitä. Tanssitaiteen imaisuvoimaa vain hämmästellä.

Meistä on moneksi, niin sanotaan. Tähän viisauteen kätkeytyy myös se totuus, että meissä on monta. Teatteri on niin ilmiselvästi yhteisön tekemää taidetta, ettei asiaa tule edes ajatelleeksi. Samat vuorovaikutuksen lait pätevät kuitenkin myös kirjallisuudessa. Tynnyrissä kasvanut poika ei osaa lukea tai kirjoittaa.

Kiinnostavaa oli kysyä, onko myös meidän kykymme kokea taiteellisia elämyksiä, nähdä kauneutta yhteisöllistä? Pienen miettimisen jälkeen tähänkin kysymykseen on vain yksi oikea vastaus. Näin siitä huolimatta, että aivojen dualistinen rakenne ja aivokemia saavat aikaan tunteita ja näkyjä, joita me totta kai pidämme itse täysin ainutlaatuisina.

Oulun teatterin Kuolema Venetsiassa on käsiohjelman mukaan tehty Michael Baranin dramatisoinnin pohjalta. Jukka Heinäsen ja Knifin näyttämösovitus toteutti tanssiteatterille tyypillistä tyhjän näyttämön estetiikkaa. Roolipukujen epookki on kopioitu suoraan Viscontin elokuvasta yksi yhteen.

Näyttämön takaosaan pystytetyllä seinämällä on funktionaalinen tehtävä. Se toimi hurjalla tahdilla tehtyjen rooliasujen vaihtojen näkösuojana. Toteutus oli toimiva ja sen aikaansaama illuusio niin voimakas, että hämmästyin, kun aplodien aikana näyttämölle niitä vastaanottamaan tuli vain kuusi näyttelijää.

Missä on englantilaisen matkatoimiston virkaili, aseman konnari, hedelmäkauppias, tanssivat tytöt, ne kaikki Aschenbachin kloonit ja kaikki muut?

*Kirjailijan ihastuksen Tadzion roolin tanssi Miika Alatupa kuvassa keskellä. Hänen vasemmalla puolellaan Merja Pietilä ja oikealla Tuula Väänänen ja Anne Pajunen. Kuva © Janne-Pekka Manninen*

Knifin koreografia pyöri ja keinui Pakkahuoneen näyttämöllä kuin tarkkuustyönä tehty ja hyvin rasvattu kone. Kohtausten ajoitukset toimivat sekuntikellon tarkkuudella, vaikka nyt ei tanssittu ensemblen omalla näyttämöllä Oulun teatterissa.

Koreografia oli yhtä hurmaavaan joukkoliikettä. Miika Alatupa on käsiohjelman mukaan tanssija ja Anne Pajunen näyttelijä ja tanssija. Koulutus ja jatkuva harjoittelu näkyivät heidän liikekielessään elastisuutena. Heidän osaamistaan Knif käytti esityksen sooloissa.

Mannin novelli on syystä klassikko, josta on tehty myös libretto Benjamin Brittenin säveltämään oopperaan. Tarina on hyvin jännitteinen. Tyhjän paperin aiheuttama ahdistus ajaa tarinan kirjailijan matkalle. Hän matkustaa laivalla Venetsiaan ja rakastuu siellä palavasti 12-vuotiaaseen poikaan – siis lapseen. Puolaisen perheen poika Tadzio edustaa Aschenbachille täydellisen kauneuden ruumiillistumaa.

Tarinan ytimessä on tietenkin metafora. Tadzio edustaa tarinan Aschenbachille kauneutta, jota hän ei kirjailijana pysty koskaan tavoittamaan. Vielä laivamatkalla hän kuvittelee, että tuuli kääntyy, mutta Venetsiassa seinä tulee vastaan. Knif maalasi ensemblensä kanssa nämä draaman peruskaaret kevyellä siveltimellä fyysisen teatterin liikekielen baletilla.

Sillä seikalla, että tarinan kirjailijan ihastuksen kohteena on puolalaisen perheen poika, eikä kumpikaan saman perheen tyttäristä, on tulkinnan kannalta ehkä merkitystä. Tuskin kuitenkaan siinä mielessä, kuin päältä päin näyttää. Mann oli novellia kirjoittaessaan kolmekymppinen. Novellin Aschenbach on helppo tulkita häntä vanhemmaksi mieheksi. Näin teki ainakin Visconti, joka valitsi elokuvansa pääosaan tuolloin viisikymppisen Dirk Bogarden.

Viemäriltä haisevan Canal Granden kuvottava löyhkä vertautuu Aschenbachin tuntemaan itseinhoon ja kuolema kirii sankarimme kantapäillä kaupungissa puhjenneen koleraepidemian muodossa. Omaa hajuaan ei voi paeta ja tälle viimeiselle hiekkarannalle Aschenbachin elämä päättyy. Toivoa ei enää ole, kun Tadzio lähtee perheensä kanssa pois kylpylästä.

Mannin Kuolema Venetsiassa ilmestyi vuonna 1912. Tuolloin elettiin merkillisiä aikoja. Edellisellä vuosisadalla alkanut ja kukoistanut globalisaatio oli törmännyt protektionismiin ja maailma oli suursodan partaalla. Itse asiassa viime vuosisadan vaihde muistuttaa pelottavassa määrin aikaa, jota me juuri nyt elämme. Karoliina Koiso-Kanttilan puvustuksen sitaatit olivat perusteltuja.

Viscontin elokuva tuli levitykseen vuonna 1971. Historiallisiin ja yhteiskunnallisiin elokuviin erikoistuneelle ohjaajalle tarinan aikaan sitova epookki oli epäilemättä itsestään selvä ratkaisu. Kommunistina Visconti edusti oman aikansa edistysuskoa.

Oikea ajankuva on tärkeä elementti kokonaisuudessa. Viime vuosisadan alun Eurooppa oli miesten maailma, jossa asenneilmastoa hallitsi kaksinaismoraaliksi kutusuttu käyttäytymiskoodi. Novellin tarina koleraepidemiasta, jota ei ollut, muistuttaa kovasti meidän aikamme tarinaa ilmastomuutoksesta, jota ei ole.

Kuolema Venetsiassa

Oulun teatterin ja Carl Knif Companyn yhteistuotantona toteutettu esitys Tampereen Teatterikesässä Pakkahuoneen näyttämöllä 10.8.2024

Alkuperäisteos: Thomas Mann
Näyttämösovitus Michael Baranin dramatisoinnin pohjalta: Jukka Heinänen ja Carl Knif
Ohjaus ja koreografia: Carl Knif
Lavastus ja pukusuunnittelu: Karoliina Koiso-Kanttila
Valosuunnittelu: Elina Romppainen
Äänisuunnittelu ja sävellys: Janne Hast
Kampaus- ja maskeeraussuunnittelu: Eija Juutistenaho
Näyttämöllä: Pentti Korhonen, Merja Pietilä, Joose Mikkonen, Tuula Väänänen, Miika Alatupa, Anne Pajunen

Samuli Niittymäen burleski pantomiimi näytti päihderiippuvuuden kauhut – Addiktio on vankila, yhdistelmä lohdutonta yksinäisyyttä ja tuskallisia vieroitusoireita – Ulos häkistä pääsee, ovi on auki, mutta ensin pitää toki ottaa vielä yhdet…

Tampereen Teatterikesän esitys Teatterimontussa oli Samuli Niittymäen taidokas bravuuri, ajoittain suorastaan raivokasta ja hyvin ilmaisuvoimaista fyysistä teatteria. Kehon liikkeitä täydensi yhtä hurja mimiikka. Kuva (c) Mitro Härkönen

Teatteri Takomon Plup plup – Two Bottles Water on hurja ja kaikessa kauheudessaan ravisuttavan hauska faabeli. Samuli Niittymäki esittää siinä koelaboratorion häkissä elävää rottaa. Rotta Spliterin elämän tarkoitus on tuottaa tutkijoille tietoa päihderiippuvuuden synnystä.

Plup plup on fyysistä teatteria. Tampereen Teatterikesän esitys Teatterimontussa oli Niittymäen todella taidokas bravuuri, ajoittain suorastaan raivokasta ja hyvin ilmaisuvoimaista pantomiimia. Kehon liikkeitä täydensi yhtä hurja mimiikka. Lisäpontta Niittymäen kasvoilleen loihtimille jyrsijän ilmeille antoivat tummat piilolinssit, jotka saivat aikaa todellisen kauhuefektin.

Esityksen nimi on olevinaan rottien kieltä, jota Spliterin lisäksi esityksessä ovat puhuvinaan häntä muistelevat omaiset ja television rottakoulun viiksekäs liikunnanohjaaja Aksinja Lommi, joka piti sankarillemme hengästyttäviä rotta-agility-harjoituksia.

Alkuharjoittelun jälkeen ryömittiin putkeen, joka muovautui lopulta ympyrän muotoiseksi. Samalla käytiin läpi addiktion synnyn kymmenen eri vaihetta. Koskaan päättymätön putki oli valmis, kun Lommi sormia nostamalla näytti, että nyt on se lopullinen, kymmenes vaihe käsillä. Aikaisempien nousujen ja laskujen riemukkaat päivät olivat lopullisesti ohi.

Me olemme jaksaneet nauraa jo sata vuotta Hollywoodin burleskeille, slapstick-komiikkaan perustuville mykkäkauden komedioille. Takomon faabelin tekijät luovat saman illuusio jo ideana kutkuttavan haukalla keinolla. Suomessa kehitetty tekoäly kääntää rottien puheen ja heidän juustopaloihin nakertamansa kirjalliset viestit suomeksi.

Nämä ”käännökset” saimme lukea teksteinä näyttämön suurelta näytöstä. Meille selvisi, että Spliter pohti muun muassa elämän tarkoitusta William Shakespearen säkein tavattoman kauniilla suomen kielellä. Hamletin säkeet tämä ihmeellinen tekoäly oli napannut Matti Rossin vuonna 2022 julkaistusta suomennoksesta. Entisen rakastetun Spliterille lähettämän viiltävän kauniin erokirjeen kirjoittajaa en tunnistanut.

*Lisäpontta Niittymäen kasvoilleen loihtimille jyrsijän ilmeille antoivat tummat piilolinssit, jotka saivat aikaa todellisen kauhuefektin. Kuva (c) Mitro Härkönen*

Niittymäen liikekieli muuttui aste asteelta rajummaksi alun aamukrapulassa kivuliaalta näyttäneen, voimattoman haparoinnin jälkeen. Spliter valitti ja ähkyi tuskissan. Omaa meteliään pitivät hänen ruuansulatuselimensä. Raflat, hurjan tuskallisilta näyttävät vieroitusoireet tulivat yllättävinä ja kaoottisina iskuina oman metelinsä kanssa.

Tuskallista yksinäisyyttä Spliter yritti lievittä itsetyydytyksellä. Riipaisevaksi ja samalla vertauskuvalliseksi kohtauksen teki se, että Sliter yritti runkatessaan piiloutua laboratorion tutkijoiden kaiken näkevältä katseelta. Yhteisön kollektiiviset normit sitovat meitä vielä siinäkin vaiheessa, kun olemme sekä henkisesti että fyysisesti aivan pohjalla.

Tavattoman kauniin kielen ohella myös esityksen musiikki antoi kontrastia groteskeille näyttämökuville. Italialaiselta kuulostavan musiikin säveltäjiä en tunnistanut. Niittymäki lauloi karaokena suomeksi Mikko Alatalo biisin Ihmisen ikävä toisen luo. Karaokekoneen ruudulla tekstipalkilla laulujen sanat kirjoitettiin sillä rottien omalla kirjoitustavalla.

Idean esitykseensä Niittymäki on saanut uutisesta, jossa kerrottiin Yhdysvaloissa tehdystä rottakokeesta. Kokeella tutkittiin kokaiiniriippuvuuden syntyä. Rotille tarjottiin häkeissään vettä kahdesta eri juottopullosta. Toisessa pullossa oli vettä ja toisessa kokaiinilla terästettyä vettä. Tästä myös tulee esityksen nimi Two Water Bottles.

Rottien ei tarvinnut kauan arpoa näiden kahden vaihtoehdon välillä. Kaikki elivät lyhyeksi jääneen elämänsä tukevassa kokaiinipöllyssä. Näin myös faabelin Spliter, vaikka tarinan alussa sukulaiset ja ystävänsä muuta väittävät. Spliter havahtuu häkissään siihen, että ovi ei ole lukossa. Hän avaa oven, epäröi hetken ovensuussa, kunnes kääntyy takaisin ottamaan vielä yhdet…

Päihdeongelma on äärimmäisen kipeä ja syvää häpeää aiheuttava ongelma paisti addiktiosta kärsivälle ihmiselle itselleen myös hänen läheisilleen. Kirjallisuudesta löytyy luvuton määrä itsereflektioon perustuvia kuvauksia aiheesta. Irvileukojen mukaan ilman alkoholismia ei koko maailmankirjallisuutta olisi olemassa.

Niittymäen tapa lähestyä aihetta on kerta kaikkiaan hieno. Fyysisen teatterin keinoin toteutettu tragikomedia kuvasi aihetta ilman häpeää ja romantisointia. Kuvaus ongelman luonteesta oli hyvin osuva ja tarkka.

Alkon omassa tutkimuslaboratoriossa on samalla kahden juomapullon menetelmällä tutkittu alkoholiriippuvuuden syntyä. Rottakokeet aloitettiin vuonna 1956 ja niitä jatkettiin ilmeisesti aina 80-luvulle asti. Näiden kokeiden tuloksia en nopealla googlaamisella löytynyt.

Sen sijaan rottakoe, jolla meidän ihana hallituksemme opettaa tätä visakalloista kanssa eurooppalaisille juomatavoille, näkyy tuoreissa tilastoissa. Kahdeksan porosentin oluille ja platkuviineille on riittänyt kysyntää yli odotusten ja katkaisuhoitoasemille asiakkaita tungokseksi asti.

Plup Plup – Two Water Bottles

Teatteri Takomon esitys Tampereen Teatterikesässä Teatterimontun näyttämöllä 9.8.2024

Tekstit, ohjaus, näyttelijäntyö: Samuli Niittymäki

Videot: Balansia Films

Esiintyjät videolla: Aatos Mäki, Swati Goyal, Noora Dadu, Ilona Vierikko, Manoel Pinto, Jorma Kaulanen, Jarno Kuosa, Juha Niittymäki, Aksinja Lommi, ääniroolissa Heidi Soidinsalo.

Lavastus: Jaakko Pietiläinen

Valosuunnittelu: Heikki Paasonen

Äänisuunnittelu: Tatu Nenonen

KokoTeatterin Norminäytelmä oli ajatusten ja tunteiden catewalk – Tarinan roolihahmot pohtivat identiteettiään ja asemaansa pois sulkevien sääntöjen ristipaineissa – Miten olla oikea ja aito homo?

Metsälintu Pahkisen yhdessä näyttelijöiden kanssa luoma liikekieli säväytti. Vuorovaikutus ja läsnäolo saivat hyvin konkreettisia muotoja. Kuvassa Jani Toivola, Cristal Snow, Petriikka Pohjanheimo ja Cécile Orblin. Kuva © Heidi Bergström

KokoTeatterin Norminäytelmässä suudeltiin paljon. Ei tosin näyttämöllä, vaan taustakankaalle heijastetulla videolla. Naisten toisilleen antamat suudelmat kertoivat hellyydestä, ehkä intohimostakin. Kuka tietää? Oleellista on se, että ne ovat kuvia myös siitä, mikä teatteritaiteessa on kaikki kaikessa.

Näytelmä ei kuitenkaan alkanut vuorovaikutuksen ja inhimillisen läsnäolon korkeaveisuulla, vaan silkalla kauhulla. Näyttämölle työntyi moniraajainen mörkö. Myöhemmin esityksen kuluessa Cristal Snow öyhötti saman peiton alla ja paljasti tuon otuksen oikean, perussuomalaisen karvan.

Yhteisön jäsenenä me noudatamme tälle yhteisölle ominaisia kirjoittamattomia sääntöjä. Marjo Niemen käsikirjoittama Norminäytelmä kertoi näistä säännöistä. Lähes läpitunkemattomaksi viidakoksi tämä normien tiheikkö muuttuu meidän elämässämme siksi, että me olemme kaikki mukana hyvin monissa yhteisöissä, joiden normit ovat usein ristiriidassa keskenään.

KokoTeatterin muodostaman taiteilijayhteisön ratkaisu tähän moninaisuuden pulmaan oli nerokas. Norminäytelmä oli rakenteeltaan ja estetiikaltaan ajatusten ja tunnetilojen catewalk.

Tyhjän näyttämön molemmilla sivustoilla oli rivi vaatetelineitä ja niissä riippui lähes luvuton määrä roolivaatteita. Näyttelijät vaihtoivat rooliasua jokaiseen kohtaukseen. Uudet vaateet, uudet ajatukset – uusi tunnetila. Häkellyttävää, ehkä, mutta se toimi suurenmoisella tavalla. Myös teatteri omat normit on tehty rikottaviksi. Tässä näytelmässä draaman käänteitä olivat näytelmän alku ja sen loppu.

Toinen esityksen muotoon vaikuttanut syy on epäilemättä pakottava sanomisen tarve. Norminäytelmä kesti väliaikoineen kolme tuntia. Se on paljon, kun esitys upeita tanssikohauksia lukuun ottamatta oli lähes katkeamaton sarja monologeja. Joku on laskenut, että näytelmässä on 40 eri roolia.

Kohtaus, jossa päiväkotilapset arvuuttelivat, mitä opettajan soittamat äänet tarkoittavat, oli enteellinen. Cristal Snown istui kohtauksessa pyörätuolissa jalka kipsattuna. Hänen sylissään ja vierellään Cécile Orblin ja Petriikka Pohjanheimo. Edessä lattialla keppihevonen. Kuva © Heidi Bergström

Hänen ylhäisyytensä William Shakespeare oli kuitenkin joukkoineen läsnä. Teatterin traditioon esityksen sitoivat rooliasuihin ja esityksen äänimaisemaan liitetyt sitaatit. Mielikuvitusta ruokkineen puvustuksen suunnittelusta vastanneen Virve Karoliina Balkin nimi kannattaa painaa visusti mieleen vastaisen varalle.

Perusteet loputtomalle puheelle löytyivät näytelmän alun kauhukohtauksesta. Suomessa rehottaa naisiin kohdistuva väkivalta. Lesboilla ja transnaisilla riski joutua täysin ulkopuolisen hyökkääjän hyökkäyksen kohteeksi on vielä moninkertainen. Toisen naisen suuteleminen julkisella paikalla riittää pahoinpitelyn syyksi. Parisuhdeväkivalta on järkyttävässä yleisyydessään tietenkin vielä asia erikseen.

Homoseksuaalisten tekojen kriminalisointi poistettiin rikoslaista 53 vuotta sitten. Pelon maantiede ei ole kuitenkaan kadonnut minnekään. Näytelmän ensimmäinen kohtaus muistutti meitä tästä yhteiskunnan nyt tyynen pinnan alla piilevästä uhasta. Asenteet ovat vapautuneet, mutta vieläkään emme ole arkisuuden ja tavallisuuden tasolla.

Seuraava muutos voi hyvinkin olla muutos huonompaan. Enemmistön asenteet voivat kiristyä. Jyrkän homovastaisia suomalaisia talibaneja, ”uskon sotureita” istuu nyt jopa maamme hallituksessa.

Kiinnostavinta Niemen kirjoittamassa näytelmässä olivat havainnot poissulkevien normien yleisyydestä sateenkaari-ihmisten muodostamien yhteisöjen sisällä. Jani Toivola esittämä roolihahmo rukoili esityksen alussa jumalaa eheyttämään hänet aidoksi homoksi. Patriikka Pohjanheimon tulkitsema hahmo epäili omaa identiteettiään ja kelpoisuuttaan lesbojen yhteisön jäseneksi, koska oli ollut aikaisemmin naimisissa miehen kanssa.

Sama teema toistui yhä uudestaan. Esimerkiksi Cécile Orblinin tulkitsema hahmo arpoi itselleen lupaa käyttää kuntosalilla sateenkaariväreillä koristeltuja treenihousuja. Epävarmuus omasta identiteetistä ja paikasta omimmalta tuntuvassa viiteryhmässä olivat tämän tarinan roolihenkilölle kipeä paikka.

Ihminen on yhteisöllinen eläin. Toimintaamme ohjaa tavallaan sisäistetty kollektiivinen herruus. Yksilöiksi me muovaudumme yhteisöjen jäseninä. Omaa seksuaalista suuntautumista ei voi kuitenkaan valita. Se tulee annettuna.

Teatteri on yhteisön tekemää taidetta. Siksi on varmaan turha lähteä arvuuttelemaan, mikä on ollut ohjaaja Anna Veijalaisen, dramaturgi Heini Junkkaalan ja koreografi Metsälintu Pahkisen panos kokonaisuudessa. Itse pidin Pahkisen yhdessä näyttelijöiden kanssa luomasta liikekielestä. Se nosti esityksen välittämän energian aivan omalle tasolleen.

Sama energia välittyi myös näyttelijöiden näyttelijäntyöhön. Kun käsikirjoituksen sanottava on kyllin painavaa, sen sai huutaa julki niin, että varmasti kuului.

Muotinäytöksissä catewalkin pinta on yleensä päällystetty hyvin neutraalin värisellä päällysteellä. Komediateatterissa näyttämölle levitettiin ensin kirkkaan punainen ja väliajan jälkeen kirkkaan sininen muovimatto. Käsiohjelmassa ei mainita lavastajaa. Jos on lupa arvata, veikkaan, että nämä koko näyttämön peittäneet värit kuuluivat nerokkaan puvustuksen laatineen Balkin kokonaissuunnitelmaan.

Poikkeuksellisesta estetiikastaan ja muodostaan huolimatta Norminäytelmä oli yhdessä asiassa hyvin perinteistä teatteria. Siihen oli liitetty opetus. Elämä on tässä hetkessä, ei eilisessä tai huomisessa. Niemen sanoin tulevaisuus on tässä ja nyt.

Tätä elämän matkaa symbolisoitiin näytelmän alussa junamatkalla. Tampereelle ja Komediateatterin näyttämölle päästiin kapsäkkien kanssa. Pertti Jarlan mielikuvitusmaailma Fingerpori kuului tällä kertaa johonkin toiseen todellisuuteen.

Norminäytelmä

KokoTeatterin esitys Tampereen Teatterikesässä Komediateatterin näyttämöllä 8.8.2024

Käsikirjoitus: Marjo Niemi

Ohjaus: Anna Veijalainen

Dramaturginen apu: Heini Junkkaala.

Koreografia: Metsälintu Pahkinen

Valosuunnittelu: Ellen Virman

Videot: Laika Lillén

Äänisuunnittelu: Laura Palanne

Pukusuunnittelu: Virve Karoliina Balk

Näyttämöllä: Cécile Orblin, Petriikka Pohjanheimo, Cristal Snow, Jani Toivola

Rakkautta nukketeatteriin ensi silmäyksellä – Whatever Love Means oli ilkamoivaa aikuisten leikkiä suurilla vaahtopäisillä nukeilla – Käsikirjoituksen sosiologisten lähdeteosten luettelo on pitkä kuin gorillan karvainen käsivarsi

Rakkaushuoliensa kanssa konsulttien pakeille hakeutuvaa Hertta näyttelee Petra Heinänen. Vaahtopaisten konsuttien luonteista ja tehtävistä kertovat hahmojen nimet Tunnetaitokupido, Aluehallintovastaava Venus, Runoilija, Alaviite, Bridney ja Sosiologi. Kuva © Majo Kurki

Esityksen jälkeen vastaus tuntui itsestään selvältä. Siihen saattoi vastata vain uudella kysymyksellä. Miksei nukketeatteria tehdä aikuisille useammin? Työryhmä Royal Hattaran Whatever Love Means oli lempeä ja hauska satiiri populaarikulttuurin meissä herättämistä odotuksista ja tempuista, joilla näitä romantiikan kaipuun aiheuttamia vaivoja hoidetaan.

Kuuden nuken konsulttitoimisto pyrki monitieteellisellä metodilla parantaa asiakkaaksi hakeutuneen Hertan tunnekylmyyttä. Rakkaus ei Hertan mielestä tunnu miltään. Laskutus tässä konsulttitoimistossa toimi silloinkin, kun sen ykkösterapeutti nukahti kesken terapiaistunnon.

Nimensä esitys on saanut prinssi Charlesin pienimuotoisen skandaalin aiheuttaneesta lausunnosta. Kun Charles ja Diana Spencer olivat kihlautuneet ja pariskunnalta kysyttiin televisiohaastattelussa, ovatko he rakastuneita? ”Of course!”, Diana vastasi. Charles puolestaan täydensi tulevan vaimonsa vastausta varauksella: ”Whatever in love means.”

Englannin kuningas Charles III pääsi esitykseen valtavan kokoisena puhuvana päänä selittämään lausuntoaan. Vaikka suuri puhuva pää edusti kohtauksessa television estetiikkaa, kysymys kirjaimellisesti syötettiin tällä hahmolle sosiaalisessa mediassa käytetyllä lyhytkielellä ja myös vastaus tuli näkyviin kirjain kirjaimelta.

Charles oli tekijöiden semanttinen neronleimaus. Englannin kuninkaalliset ovat toimineen jo vuosikymmeniä eräänlaisena inhimillisenä siltana populaarikulttuurin luoman lumemaailman ja todellisen maailman välillä. Toden ja sadun ero konkretisoitui meille kaikille viimeistään silloin, kun eronnut Diana kuoli auto-onnettomuudessa.

Tekijöiden mukaan tämän kokoluokan nukketeatteria ei Suomessa ole vielä koskaan tehty. Hahmojen estetiikka ja tarinan komiikka toivat mieleen Suomen televisiossakin 70-luvulla pyörineen englantilaisen The Muppet Show’n. Tekijöille keskeinen inspiraation lähde on ollut ruotsalainen sarjakuvataiteilija Liv Strömquist ja hänen uusin suomennettu albuminsa Pelisalissa.

Tehdasasetuksilla romanttista ja elämää suurempaa rakkautta valmistetaan Hollywoodissa. Kaikki kohtauksia ja hahmoja en tunnistanut. Käsiohjelman mukaan kohtauksia oli poimittu muun muassa elokuvista Titanic, Notting Hill, Pretty Woman ja Sinkkuelämää. Mielikuva tehdasasetuksista syntyi siitä, että sanat rakkaus ja romantiikka nousivat esiin kirjaimellisesti neonväreissä vaahtomuovista leikatuista kirjaimista muotoiltuina.

Kuten alussa mainitsin, terapeutti nukahti eikä rakkauden liekki, roihusta puhumattakaan vielä syttynyt Hertan sydänalassa.

Hollywoodin romantiikkatehtaan tuotteita esiteltiin käsinukeilla pitkän pöydän ääressä. Kuvan Kohtauksessa Bridget Jonesin päiväkirjan parhaan naispääosan Oscarin roolistaan napannut Renée Zellweger arpoo elämänsä miestä Hugh Grantin ja Colin Firthin välillä. Kuva © Majo Kurki

Whatever Love Means on teatterille ominaisesti ja tässä tapauksessa oikein leimallisesti yhteisön tekemää taidetta. Käsiohjelman mukaan esityksen alkuperäisidean ovat kehittäneen nukketeatteritaiteilijat Merja Pöyhönen ja Riina Tikkanen yhdessä valosuunnittelija-lavastaja Essi Santalan kanssa. Toteutukseen he ovat saaneet oikean unelmatiimin.

Maria Säkön Helsingin Sanomiin kirjoittamassa haastattelussa Santala kertoo, miten esityksessä käytetty materiaali, vaahtomuovi alkoi kuljettaa tarinaa. En tunne kovin hyvin nukketeatteri, mutta voin kuvitella, miten nuket valmistusvaiheessa saavat ensin muotonsa ja miten niille samalla alkaa kehittyä ikään kuin oma persoonallisuus ja tahto.

Uskon, että produktion näyttelijöille suurikokoisten nukkejen kanssa esiintymien on ollut valaiseva kokemus. Päälle puettavalla rooliasulla on oma yksilöllinen habitus, luonne ja tahto. Roolihahmon sisäistäminen on varmasti ihan omaa luokkansa, kun tämän hahmon kanssa on voinut keskustella kasvokkain ilman peiliä.

Käytetty tekniikka antoi käsinukeille myös mahtavan liikkuvuuden. Ohjaajana Pöyhönen myös osasi ottaa ilon irti Studio Pasilan näyttämön tarjoamista laajoista tiloista. Esittäjiään suurempien nukkejen vauhti oli ajoittain melkoista vipeltämistä.

Käsikirjoittaja Taija Helmisen mukaan tarinan lähestymiskulma tarinaan löytyi ranskalaisen sosiologin ja kulttuuriantropologin Pierre Bourdieun ajattelusta. Bourdieuta esityksessä oli ainakin kohtaus, jossa vaahtomuovipäiset asiantuntijat kertoivat meille, ettei Titanic elokuvan tarina yläluokkaisen tytön ja alaluokkaisen pojan välisestä elämää suuremmasta rakkaudesta ei voi todellisessa maailmassa toteutua. Käsikirjoittajan vankasta sosiologisesta otteesta kertoo myös kaupunginteatterin sivuilta muutaman klikkauksen päästä löytyvät tiedot käsikirjoituksen lähteistä.

Miten tarinan rakkautta etsivälle ja palavaa intohimoa kaipaavalle Hertalle käy konsulttien kynsissä? Oikein hyvin ja romanttisen tarinaperinteen kaikkien sääntöjen mukaan. Katselukokemuksena Whatever Love Means oli ilkamoivaa aikuisten leikkiä suurten nukkejen kanssa, eli juuri sitä, mitä teatterin pitääkin olla.

Hurmaavat vaahtopäät esiintyvät Helsingin kaupunginteatterin Nykyesityksen näyttämöllä Studio Pasilassa. Esityksiä on vain kahdeksan, joten tähän herkkuun kannattaa tarttua heti.

Nykyesityksen näyttämö aloitti toimintansa vuonna 2021. Helsingin kaupunginteatteri antoi tuolloin tilat ja tekniikan vapaan kentän toimijoille. Teatteria vakavasti harrastavan kannattaa seurata Nykyesityksen näyttämön tarjontaa. Masi Tiitan Nykyesityksen näyttämöllä kantaesitetty Dilemma valittiin tänä vuonna mukaan Tampereen Teatterikesän pääohjelmistoon.

Whatever Love Means

Nykyesityksen näyttämön esitys Helsingin kaupunginteatterin Studio Pasilan näyttämöllä 7.8.2024

Alkuperäisidea: Merja Pöyhönen, Essi Santala, Riina Tikkanen
Käsikirjoitus: Taija Helminen
Ohjaus: Merja Pöyhönen
Ohjaajan assistentti: Olavi Ermala
Nukenrakennus: Helena Markku
Lavastus: Johanna Latvala
Tarpeisto: Tonja Goldblatt
Valosuunnittelu: Essi Santala
Äänisuunnittelu: Olli-Pekka Jauhiainen ja Petteri Salomaa
Kuvat: Majo Kurki
Esiintyjät: Petra Heinänen, Henni Kervinen, Sirpa Järvenpää, Helena Markku, Elena Rekola, Miika Suonperä, Riina Tikkanen

Tukijat: Suomen Kulttuurirahasto, Suomen Kulttuurirahaston Uudenmaan rahasto, Taiteen Edistämiskeskus, Turun Teatterisäätiö, Aura of Puppets

Arkea ja kauhua veteraaninäyttelijöiden dementiapuistossa – Akse Petterssonin absurdi tragikomedia sai hymyn hyytymään – Joitakin keskusteluja merkityksestä maailmassa, joka on menossa järjiltään

Kolme ikääntynyttä näyttelijää odottaa suuren mainostaulun edessä kohtalonsa täyttymistä. Näyttämönä on harmailla betonilaatoilla päällystetty takapiha. Kuvassa Elina Knihtilä, Pirjo Lonka ja oikealla salaperäisen tanssijan roolin näytellyt Jyrki Karttunen. Kuva © Pate Pesonius

Ei teatteri ole absurdia. Elämä on!

Tommi Korpelan käsikirjoitus on hukassa vuoroaan odottavien elämän statistien dementtipuistossa. Eikä vain tämän tarinan Korpelalta. Tulevaisuuteen johtavan tarinan juoni on hukassa koko ihmiskunnalta. Ehkä tuo kaiken muuttava, pelastava plari on kirjoitettu meänkielellä, jota ymmärtää vain kourallinen ihmisiä jossakin syrjäisessä Tornionjoen laaksossa.

Todellisuudentajun hämärtyminen on ajan kuva. Eikä meitä ympäröivän maailman muuttuminen oudoksi, lähes käsittämättömäksi ole ongelma vain niille, joiden muisti alkaa heiketä muistisairauden seurauksena. Epäjärjestys lisääntyy maailmassa ja me reagoimme tähän kasvavaan kaaokseen kuten ihmiset ovat kautta aikojen reagoineet rajuun muutokseen – järjettömästi.

Samuel Beckettin absurdin teatterin suuri klassikko Huomenna hän tulee (Waiting for Godot) sijoittuu aikaan, jolloin ihmiskunnan toistaiseksi mittavin itse aiheutettu katastrofi oli jo toteutunut. Kaksi nukkavierua kulkuria odottaa pystyyn kuolleen puun juurella sitä, mikä meidän jokaisen yksilön kohdalla on ennemmin tai myöhemmin väistämätöntä.

Akse Petterssonin näytelmässä Joitakin keskusteluja merkityksestä kolme elämänsä ehtoopuolelle ehtinyttä näyttelijää odottaa kohtalonsa täyttymistä suuren mainostaulun edessä. Kukin hakee vuoroaan esittää ainakin kerran vielä jokin sivurooli tuntemattomaksi jäävässä elokuvaproduktiossa. Näyttämökuvaa hallitsee harmailla betonilaatoilla päällystetty takapiha. Ulkomainontaan mitoitettu mainostaulu on tyhjä.

Kaiken tämän verhoaa puolihämärä valaistus.

Olen varma, että Pettersson tuntee etenevää muistisairautta sairastavia ihmisiä. Ehkä tällainen ihminen tai ihmisiä kuuluu ihan hänen lähipiiriinsä. Näytelmän upea dialogi on tavattoman tarkka ja oivaltava kuvaus muistisairauden aiheuttamista oireista.

*Tommi Korpela yrittää saada yhteyden luurit korvilla täydellistä välipitämättömyyttä osoittavaan muusikkoon Ringa Manneriin. Kuva © Pate Pesonius*

Lähimuistin hapertuessa alkavat ensin tavarat ja sitten myös sanat kadota jonnekin universumin mustaan aukkoon. Ihminen alkaa taistella muistamattomuutta vastaan toistamalla sanoja mantran omaisesti. Tästä sanoen toistosta näimme ja kuulimme Elina Knihtilän huikean bravuurin. Korpela kadottaa käsikirjoituksensa. Sairastuneen mielialoissa vaihtelevat turvattomuuden tunne ja aggressiivisuus. Ruumista piinaavat epämääräiset, mutta sitäkin ankarammat kivut ja vaivat.

Näytelmä alkoi infernaalisella riitelyllä, jossa voimasanoja ei säästelty.

Todellisessa elämässä Knihtilä ja Pirjo Lonka ovat tunteneet toisensa kauan. Roolihenkilöinä näytelmän Lonka ei tunne Knihtilää eikä muista heidän kouluajoista alkanutta ystävyyttään yhdessä tarinan avainkeskusteluista. Patistelun jälkeen Lonka on ainakin muistavinaan, mutta kieltää edelleen sen, että Knihtilä olisi ollut juhlissa, joka kuuluu näiden kahden ihmisen nuoruuden avainkokemuksiin.

Beckettin näytelmässä Godota odottavat Vladimir ja Estragon saavat seurakseen Pozzon ja hänen orjansa Luckyn. Petterssonin sivuhenkilöitä ovat nuori Ringa Manner, muusikko, joka eristäytyy täydellisesti kolmen näyttelijän maailmasta kuulokkeet korvilla ja tanssija Jyrki Karttunen.

Minun tulkinnassani Mannerin roolihahmo edusti todellisuutta, johon tarinan näyttelijöiden toiveilla, peloilla tai aggressioilla ei ole mitään vaikutusta. Alati rooliasuaan vaihtanut Manner taas edusti sitä rajua muutosta, jonka keskellä me parhaillaan elämme, tosin sitä yleensä tajuamatta. Kolmen näyttelijän yhä uudelleen vaihtuvat roolivaatteet, tekonenät ja peruukit kertoivat niistä, yleensä täysin turhista yrityksistä, joilla me pyrimme sopeutumaan tähän kiihtyvään muutokseen.

Petterssonin näytelmän voi mieltää myös satiiriksi tämän päivän työelämästä.

Beckett on itse määritellyt näytelmänsä tragikomediaksi. Samaa voi sanoa Petterssonin näytelmästä. Pettersson tuntee ja hallitsee teatterin estetiikan ohella myös populaarikulttuurin merkityskielen. Hänen näytelmilleen tunnusomaista on ainakin yksi täysin odottamaton ja todella outo käänne tarinassa.

Myös tämän näytelmän nimi on arvoitus. Miksi keskustellaan merkityksestä, kun ainakin katsoja löytää Petterssonin näytelmästä merkityksiä lähes loputtomasti. Aika näyttää, onko tässä näytelmässä klassikon aineksia. Sen asetelmat ovat joka tapauksessa niin kiinnostavia ja herkullisia, että uskon tulevien teatterintekijöiden tarttuvan tekstiin innolla.

Yhden selityksen näytelmän nimi saa peiliin katsomatta. Jokaisen meistä pitää joskus käydä ainakin itsensä kanssa joitakin keskusteluja oman elämämme merkityksestä.

Korpela, Knihtilä ja Lonka eivät näyttelijöinä esittelyä kaipaa. Heillä on kaikilla yli 30 vuotta kestänyt ja hyvin menestyksekäs ura takanaan. Kaikilla kolmella ovat myös vielä kaukana ne päivät, joita me dementiapuiston asukkaat kutsumme uudeksi viisikymppiseksi. Saimme nauttia loistavasta näyttelijäntyöstä.

Tampereen Työväen Teatterin suuri näyttämö ei ollut paras paikka tämän tyyppisen näytelmän esittämiseen. Itse seurasin näytelmää kuudennelta penkkiriviltä ja voin vain kuvitella, miten hyvin täyteen myydyn katsomon viimeisellä piippuhyllyllä istuneet saivat selvää näytelmän dialogista.

Q-teatterin Joitakin keskusteluja merkityksestä on vuoden puhutuin ja kehutuin näytelmä. Ehkä Tampereen Teatterikesä halusi tarjota mahdollisimman monelle mahdollisuuden nähdä ja kokea se edes matkan päästä.

Joitakin keskusteluja merkityksestä

Q-teatterin esitys Tampereen Teatterikesässä TTT:n suurella näyttämöllä 7.8.2024

Teksti ja ohjaus: Akse Pettersson
Lavalla: Elina Knihtilä, Tommi Korpela, Pirjo Lonka,
Ringa Manner ja Jyrki Karttunen
Lavastus ja pukusuunnittelu: Anna Sinkkonen
Valosuunnittelu: Anna Pöllänen

Äänisuunnittelu: Turkka Inkilä
Laulujen sävellys: Ringa Manner

Tanssi: Jyrki Karttunen

Maskeeraussuunnittelu: Riikka Virtanen
Graafinen suunnittelu: Otto Donner
Promokuva: Ernest Protasiewicz

Esityskuvat: Pate Pesonius