Yhden ihan osuvan määritelmän mukaan teatteri on aikuisten leikkiä. Jos allekirjoittaa tämän, voi sanoa, että Tampereen Teatterin Hiuskarvan varassa oli aikuisten seuraleikkiä. Meidät katsojat oli kutsuttu mukaan tähän pullonpyörityspeliin. Tehtävämme oli löytää vastaus kysymykseen, kuka murhasi kampaamon yläpuolella asuneen rouvan.
Hiuskarvan varassa alkoi burleskina komediana, jossa oli paljo ovifarssin piirteitä. Komedian muoto ei kuitenkaan ollut tämän ronskin kabareen ytimessä. Kiinnostavaksi esityksen teki se, että saksalaisen Paul Pörtnerin vuonna 1963 kantaesitetyn näytelmän ytimessä on improvisaatio. Näytelmän tarina ja juoni tarjoavat vain kehykset näyttelijöiden reaaliaikaiselle improvisoinnille.
Ensi-illassa Tampereen Teatterin lupaus virtuoosimaisesta näyttelijäntyöstä joutui kovaan testiin. Ja kyllä, teatterin kokenut kaarti selvisi haasteesta kunnialla. On varmaan myös hauska päästä tekemään roolia, jossa liioittelulla ei ole mitään ylärajaa. Aina voi pistää paremmaksi. Tällaista luovaa rementämistä oli hauska seurata.
Pikkujoulun viettäjille Tuulensuun Palatsin tiloihin ravintolaympäristöön vietyä esitystä voi lämpimästi suositella.
Meitä katsojia tässä yhteisessä leikissä vietiin tietysti kuin litran mittaa. Aitoon dekkarityyliin meille annettiin toinen toistaa päättömämpiä vihjeitä mahdollisesta syyllisestä ja ennen väliaikaa saimme äänestää siitä, kuka neljästä epäilystä on syyllinen. Tällä kertaa yleisön enemmistön mielestä syyllinen oli Risto Korhosen näyttelemä antiikkikauppias Eki Wuorio.
Oikein äänestäneet saattoivat kokea väliajan jälkeen oikeassa olemisen tuottaman katarsiksen, kun Wuorio tunnusti syyllisyytensä. Itse en tohtinut äänestää, mutta jos olisi kysytty, mikä hienoista roolisuorituksista oli tällä kertaa se kaikkein hauskin ja hurjin, olisin nostanut käteni Korhosen puolesta.
Hämmästyttävää, miten paljon teatteri ja politiikka välillä muistuttavat toisiaan.
Kupletin juoni muuttuu jokaisella esityskerralla. Voin vain kuvitella, miten monelle mutkalle tekijät saavat sen vielä väännettyä. Joku ensi-iltayleisön joukosta jo ehti kysyä, voidaanko murhaa tutkineiden poliisien, komisario Ruususen (Arttu Ratinen) ja konstaapeli Mäyrän (Lasse Viitamäki) syyttömyydestä olla täysin varmoja.
Pörtnerin näytelmä Scherenschnitt oder Der Mörder sind Sie on käännetty 30 kielelle. Bostonin The Charles Playhouse Stage II:ssa sitä esitettiin nimellä Shear Madness 40 vuotta ja tällä suorituksella näytelmä pääsi Guinnessin ennätystenkirjaan Pohjois-Amerikan pisimpään yhtäjaksoisesti esitettynä puhenäytelmänä.
Pörtnerin näytelmän suosio perustuu epäilemättä siihen, että se on helppo paikallistaa. Saksalainen vitsiperinne tuskin olisi jaksanut innostaa bostonilaisia vuosikymmeniä, vaikka huomattavalla osalla Yhdysvaltojen asukkaista on saksalaiset juuret.
Tampereen Teatterin esitystä on paikallistettu, mutta ainakin vielä ensi-illassa tamperelaishuumorin sakeasta sopasta lautaselle kauhottiin lähinnä vain ennalta arvattavia sattumia. Tässä mielessä tekisi mieli antaa sovituksen tehneille Mika Eirtovaaralle ja Sakari Hokkaselle laiskanläksyä. Samat moitteet voi tietysi lähettää koko työryhmälle.
Vaikka kysymys on improvisaatiosta, erilaisia kirjoitettuja ja ennalta omaksuttuja variaatioita pitää olla paljon. Tyhjästä on paha nyhjäistä. Tavallaan Hiuskarvan varassa oli esityksenä kuuden koomikon esittämää stand up -komiikkaa. Terävimmillään porukan sanansäilät olivat ensi-illassa silloin, kun on pitänyt kuvata kirjeissä näytelmän Marjukka ”Mallu” Harjanteen ja murhatun taiteilijan suhteen intiimiä luonnetta.
Olen varma, että tämä soppa sakenee ja maku paranee uudelleen lämmitysten myötä.
Samalla esitys varmasti myös saa tiiviimmän muodon. On luonnollista, että tällaisessa esityksessä hyvä näyttelijä ottaa omalle bravuurilleen kaiken saatavissa olevan tilan näyttämöllä. Juonellisessa tarinassa näyttelijän omista lähtökohdista lähtevä kehittely ja iskut katsoja saattaa kokea kuitenkin myös tyhjäkäyntinä.
Tuulensuun Palatsi tarjosi erinomaiset puitteet tällaiselle esitykselle. Kampaamon rekvisiitan lisäksi lavastuksen ja puvustuksen suunnitelleen Maarit Kalmakurjen ei tarvinnut loihtia näyttämölle kuin ne kolme ovea.
Hiuskarvan varassa
Käsikirjoitus Paul Pörtner
Suomennos (se raaka) Sonja Sorvola
Sovitus Mika Eirtovaara, Sakari Hokkanen ja työryhmä
Ohjaus Sakari Hokkanen
Lavastus- ja pukusuunnittelu Maarit Kalmakurki
Valosuunnittelu Raimo Salmi
Äänisuunnittelu Hannu Hauta-aho
Kampausten, peruukkien ja maskeerausten suunnittelu Johanna Vänttinen
Rooleissa Elina Rintala, Ville Majamaa, Lasse Viitamäki, Risto Korhonen, Arttu Ratinen ja Eeva Hakulinen
Koreografi Mari Rosendahl taitaa pitää elokuvista. Näin tohdin epäillä. Tanssiteatteri MD:n Aliveness alkoi Klaara Haapasen soololla. Kulmikkaita robottimaisia liikeitä ja niiden taustalla metallinen, kumiseva ja kirskuva äänimaisema. Valaistus oli kuin suoraan Fritz Langin elokuvasta Metropolis.
Tuota ikonista hahmoa on yhä vaikea sivuuttaa. Meille tavallisille sukankuluttajille hurjaa vauhtia kehittyvä tekoäly on yhä silkkaa science fictionia – hyppy arvoitukselliseen ja outoon maailmaan.
Ja elokuvan maailmassa liikuttiin myös tuon esityksen aloittaneen soolon lopussa, kun Joel Alalantela tuli mukaan duettoon. Haapanen taivutti notkean selkänsä ja esitti meille William Friedkinin ohjaaman Manaajan kuuluisimman kohtauksen, niin kutsutun hämähäkkikävelyn.
Eikä alun selkeästi luettavien merkitysten luoman tunnelman ja tummilla varjoilla sävytettyjen näyttämökuvien aiheuttamaa ahdistusta vähentänyt se, että Alalantela teki ensimmäisen sisääntulon näyttämölle kaasunaamari kasvoillaan.
Metropolis on mykkäelokuvan suuri klassikko, joka valmistui vuonna 1927 Saksassa, jossa kansa oli jakautunut jyrkästi kahtia ja Weimarin tasavaltana tunnettu demokratia teki kuolemaa. Adolf Hitler nousi valtaan ja perusti kannattajineen maahan fasistisen diktatuurin vuonna 1933.
Manaaja kertoo varsinkin katollisen kirkon piirissä vahvana elävästä uskosta riivaajiin. Kysymys on meille ihmisille tyypillisestä projektiosta, joka on otollisissa olosuhteissa johtanut meidät yhä uudestaan uusiin hirmutekoihin.
Paha on aina jossain tuolla meidän ulkopuolellamme.
Me katsojat jouduimme siten Hällä-näyttämöllä keskelle painajaista. Hienon aloituksen jälkeen, tuskin kukaan meistä yllättyi, että seuraavaksi olimme keskellä sotaa. Heikki Järvisen vaikuttavissa videoissa sotilaat ja heidän varjonsa marssivat kohti taistelua ja Alalantela heidän mukanaan. Kypärien mallista saattoi päätellä, että Järvisen käyttämä kuvamateriaali oli toisesta maailmasodasta tai Vietnamin sodasta.
Ylen haastattelussa Rosendahl muistuttaa, että tanssi on sanatonta taidetta eikä sitä voi ymmärtää väärin. Helppous, jolla minä olin löytävinäni hänen koreografiastaan suuren ja vaikuttavan tarinan, laittoi pohtimaan Rosendahlin ikää. Tanssin Tiedotuskeskuksen sivuilta tai Wikipediasta tätä tietoa ei löytynyt.
Rosendahl on saanut Suomen Kansallisoopperan ja -baletin balettioppilaitoksessa klassisen baletin tanssijan koulutuksen. Tanssin Tiedotuskeskuksen teosluettelon mukaan hänen ensimmäinen debyyttinsä oli moderniin tanssiin perustunut Pekka ja susi Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämöllä vuonna 1994. Tanssiteatteri MD:n kotisivuilla kerrotaan, että Rosendahlin taiteilijanura on kestänyt 30 vuotta.
Tanssi on yhteisön tekemää taidetta ja nykytanssissa, jossa perinteet ja kirjoittamattomat säännöt eivät kahlitse ilmaisua, tämä yhteisöllisyys korostuu. Rosendahl on yksi Tanssiteatteri MD:n perustajista. Itse esitystä leimasi voimakas liikekieli, jonka perusteella on ainakin syytä epäillä, että myös Haapanen ja Alalantela ovat tahtoihmisiä. Mikä ei sinänsä ole yllättävää, kun tanssijoista on kysymys.
Tanssiteatteri MD:n riveihin äskettäin kiinnitetyn Alalantelan ura on kiinnostava. Hän aloitti tanssin harrastamisen vakavassa mielessä vasta aikuisena. Ensimmäiset tanssiaskeleensa hän otti 21-vuotiaana Etelä-Pohjanmaan Opiston tanssin koulutuslinjalla. Näin kertoo Yhteiset lapsemme lehden Alalantelaa haastatellut toimittaja.
Sitä ennen Alalantela ehti valmistua ravintolakokiksi. Tanssijan ammattiin hän valmistui Tampereen Konservatoriosta vuonna 2012. Taiteilijaksi Alalanteen tie on kulkenut siten samanlaisia polkuja kuin tamperelaisen tanssitaiteen legendan Ari Nummisen ura. Numminen lähti Valmetin konepajalta tanssijaksi 80-luvun alkupuolella.
Alalantela on tanssijaksi rotevaa tekoa. Hän liikekielessään oli voimaa, joka istui kuin nakutettuna siihen mielikuvaan, joka minun mielessäni punoutui esityksen tarinaksi. Mielikuvat sodan kauhuista ja vaarasta muovautuivat Alalantelan tanssissa tunteeksi voimakkaasta läsnäolosta.
Myös Haapasen jäsenissä ja vartalossa on epäilemättä voimaa kuin pienessä kylässä. Se näkyi esityksen aloittaneessa upeassa soolossa ja sai uusia, syventäviä ulottuvuuksia, kun sotatantereilta päästiin takaisin rauhan töihin. Haapasen ja Alalantelan duetto sai lyyrisiä muotoja ja kasvoi esteettiseen maksimiinsa.
Nykytanssi on korostetun tasa-arvoista kuin suomen kieli ikään. Tätä tasa-arvoa korostetaan androgyyneillä esiintymisasuilla. Liikekielessä toistoja ei ole eriytetty, vaan esimerkiksi nostoja molemmat suupuolet suorittavat samalla tavalla.
Aliveness poikkesi tästä nykyisestä vallitsevasta traditiosta. Rosendahlin itse suunnittelemat esiintymisasut korostivat Haapasen naisellisuutta ja Alalanteen miehisyyttä. Intensiivinen paritanssi teki jo sinänsä näkyväksi sen seksuaalisuuden, joka meissä kaikissa on. Minunlaiselleni katsojalle tämä näkyvä fyysinen läheisyys viesti luottamuksesta.
Katsomossa saattoi vain huokailla sitä, miten vaikuttavaa ja kaunista tanssitaide on ja miten kauniita (anteeksi nyt vai) eläimiä ihmiset parhaimmillaan ovat.
Venäläinen emigranttikirjailija Mihail Šiškin on sanonut, että olemme siirtyneet sodan jälkeisestä ajasta sotaa edeltävään aikaan. Se on ikävästi sanottu. Aliveness ei kuitenkaan kertonut vain siitä hämmennyksestä ja pelosta, jota maailmantilanne meissä herättää. Varmasti kannustimena on myös ollut se hätä, jota kulttuurialan toimijat tuntevat rajujen budjettileikkausten takia.
Inspiraation lähteenä esitykselle on Rosendahlin mukaan ollut italialaisen vastarintaliikkeen taistelulaulu Bella Ciao. Mussolinin fasisteja ja saksalaisia miehittäjiä vastaan toisen maailmansodan aikana taistelleet partisaanit sanoittivat tämän vanhan kansanlaulun uusilla sanoilla omiin tarkoituksiinsa. Aikaisemmin se oli ollut eri sanoituksella maan riisipelloilla raataneiden naisten voimauttava laulu.
Vielä ei suomalaisen kulttuurin haudalle tarvitse viedä kukkia. Uhreja tämä taistelu ilmaisunvapauden ja -oikeuden puolesta tulee varmasti vaatimaan. Monen alalle pyrkivän nuoren taiteilijan ura jää pelkäksi lupaukseksi. Periksi ei kuitenkaan anneta. Tähän tinkimättömään asenteeseen varmaan viittaa myös teoksen nimi Aliveness.
Jos mieleen jäi tästä kysymys, mitä Italian vuorilla taistelleille parisaaneille kävi sodan jälkeen, lukekaa joskus Giovanni Guareschin tarinoita. Jos ei varmaa tietoa ole, olettakaamme, että kaikki päättyy kuitenkin hyvin.
Aliveness
Tanssiteatteri MD:n esitys Hällä-näyttämöllä 9.11.2024
Kaksi oranssin värisiin sadeasuihin pukeutunutta kasvotonta hahmoa tanssi neliön muotoisella neonvihreällä matolla. Kun näyttämöllä oli kaksi taitavaa sirkustaitelijaa, esitys oli hienostunutta akrobatiaa. Asujen tuoma kömpelyys ja liikkeiden todellinen sulavuus loivat näyttämölle kontrastin.
Kauneus ja rumuus täydentävät toisiaan – korkea taide ja matala arki.
Oranssi ja neonvihreä ovat molemmat huomiovärejä. Ne kertovat meille uhkaavasta vaarasta, tapaturman riskistä. Esityksen huumori vei ainakin minun ajatukseni alusta asti Tove Janssonin luomaan outojen otusten sadunomaiseen maailmaan.
Nuo oranssin peittämien hihojen ja lahkeiden lomasta esiin pilkahtavat mustat käpälät!
Ehkä se oli ihan oikea mielikuva. Tekijöiden mukaan Tonton Triet on leikkiä hahmon luomilla mielikuvilla ja mahdollisuuksilla. Ja kyllä varsinkin esityksen aloittaneessa paritanssissa Tonton Triet oli kaksiselkäinen ja kahdeksan raajainen yhteisöllinen olio – Tiuhti ja Viuhti.
Teatteri Telakan verkkosivulla kerrotaan, että Tonton Triet on liikkeellinen ja performatiivinen nykysirkusteos, joka venyttää olemisen tapoja veikeällä tavalla. Mikä ettei. Hyvä taide pakenee määritelmiä. Performanssitaiteeseen viittasi vahvasti se neliön muotoinen neonvihreä matto, jolle oli tehty myös paksut kehykset jostakin harmaasta aineesta. Siis taulu.
Vilhelmiina Sinervon ja Ines Kakkosen esitys perustui heidän yhdessä laatimaansa konseptiin ja koreografiaan. Tähän olioiden tanssiin sisältyi varmasti myös sanattomia tarinoita, jotka minun tulkinnassani liittyivät elämän ikuiseen kiertokulkuun. Vaikutelmia korostettiin nukketeatterin estetiikalla.
Esityksen äänimaisema oli vaikuttava. Käsiohjelman mukaan sen on suunnitellut Mercedes Krapovickas. Hän myös antoi muuten elektronisesti toteutetuille äänille käsityön leiman soittamalla esityksessä pientä haitaria.
Sinervo on opiskellut teatteri-ilmaisun ohjaajaksi Turun Taideakatemian sirkuslinjalta. Hän on täydentänyt opintojaan Ranskassa Académie Fratellinissä ja Pariisin yliopistossa. Kakkonen on teatteri- ja tanssitaiteilija. Kakkosen olen aikaisemmin nähnyt näyttämöllä Kauri Honkakoski Companyn upeassa esityksessä Hinterland.
Tekijöiden mukaan Tonton Triet on osa suurempaa Tonton-konseptia. Sitä toteuttaa vilus.art verkkoyhteisö. Tonton on oranssi pukuhahmo, jota on mahdoton tunnistaa. Tekijöiden mukaan Tonton on leikkisä ja utelias. Hahmo, joka mutatoituu, kaksinkertaistuu, kehittyy odottamattomiin suuntiin. Se yllättää ympäristönsä ja jopa itsensä.
Näyttämöllä olen nähnyt tämän hahmon ensimmäisen kerran Sinervon sirkusesityksessä Life after. Dystooppisessa tulevaisuuden kuvitelmassa Sinervo taiteili nuoralla oranssiin suojapukuun pukeutuneena. Life after oli avaruusseikkailu, jossa Sinervo leijaili korkealla alla levittäytyvän kuolleen planeetan yläpuolella. Katsojan mielikuvitus loihti tuolloin oranssista sadeasusta astronautin avaruuspuvun.
Oranssi suojapuku toimii myös työn ja arjen symbolina. Minulle se oli tuolloin ja on varmaan yhä kurainen viemärikaivanto lokakuun räntäsateessa. Tilana loputtomista ja piinallisista tunneista, jotka kuluivat lapioon nojaillessa ja kaivinkoneen ärjyntää kuunnellessa.
Tonton Triet
Vilhelmiina Sinervon ja Ines Kakkosen esitys Teatteri Teaklakan näyttämöllä 8.11.2024
Konsepti ja koreografia Vilhelmiina Sinervo ja Ines Kakkonen Esiintyjät Vilhelmiina Sinervo ja Ines Kakkonen Äänisuunnittelu ja musiikki Mercedes Krapovickas Lavastus ja valosuunnittelu Perttu Sinervo Dramaturgia ja external eye Davide Giovanzana
Olen elämäni aikana nähnyt satoja teatteriesityksiä. Tuon kaiken näkemäni ja kokemani perusteella minulla on ehkä jonkinlainen aavistus siitä mistä tunnistaa todellisen mestariteoksen. Kansallisteatterin Jäniksen vuodessa tuo pettämätön merkki oli yllättävä käänne. Se tuli väliajan jälkeen kuin nyrkinisku palleaan, kovaa ja armottomasti.
Tätä kirjoittaessani vatsalihakseni ovat edelleen hellinä. Ei tuon täräyttävän henkisen iskun seurauksena, vaan siksi, että nauroin näytelmän ensimmäisen jakson aikana vedet silmissä, nauroin, nauroin ja nauroin. Näin hauskaa kesäteatterikomediaa en ole nähnyt kuuna päivänä.
Tämä on lastenteatteria! Tämä on ITE-taidetta! Näin tehdään teatteria Commedia dell ‘Arte -tradition mukaan. Viimeksi mainittu ajatuksellinen harhalaukaus johtui ehkä siitä, että Jäniksen vuodessa näyteltiin ainutlaatuisella tavalla. Koulutettujen ja kokeneiden näyttelijöiden otteissa oli iholle tulevaa iloa, raikkautta ja sydämen paloa, kaikkea sitä, mitä joskus harvoin näkee harrastajien näyttelemisessä, kun esitys irtoaa siivilleen realismin kahleista.
Kuvitelkaa kohtaus, jossa viisi näyttelijää esittää pantomiimia niittynätkelmän piirtämisestä.
Helsingin Sanomien haastattelussa Jäniksen vuoden käsikirjoittanut ja ohjannut Kristian Smeds kertoo, miten tärkeä rooli kuvataiteella on ollut hänen elämässään. Nuorena se on pelastanut hänet. Sama asia selviää jo lukaisemalla läpi Jäniksen vuoden käsiohjelman. Minulle, joka olen nähnyt useimmat Smedsin ohjaukset, asia on muutenkin mitä ilmeisin.
Smeds on käsitetaitelija, jonka teatteri on täynnä merkityksiä. Samaisessa Hesarin haastattelussa hän muistuttaa, ettei voi tarkkaan sanoa mistä Jäniksen vuosi kertoo. Siinä on niin paljon tasoja, että sen sisällöstä pitäisi kirjoittaa kirja. Hyvin paksu kirja.
Teatterikorkeakoulusta dramaturgiksi valmistunut Smeds osaa varmasti ilmaista itseään myös kirjallisesti vieläpä usealla eri kielellä. Ehkä hän halusi tässä hienovaraisesti muistuttaa, ettei taiteilijalla ole tulkintaetuoikeutta omaan teokseen. Merkitykselliseksi taiteen tekee juuri se, etteivät sen kaikki ulottuvuudet avaudu edes teoksen tekijälle, tai tekijöille, kun teatterista on kysymys.
Taidekokemus syntyy dialogin kautta ja tässä taiteilijoiden ja yleisön välisessä vuorovaikutuksessa teatteri on taiteen muotona vertaansa vailla. Jokainen teatteriesitys on ainutkertainen. Illuusio katoaa saman tien, kuten Marja Salo näyttelemä jänis meitä muistutti.
Taiteilijan ja hänen taiteensa merkityksistä on helpompi vääntää kuvataiteen ja kirjallisuuden parissa. Silloin keskustelua voi jatkaa viikkojen, kuukausien, vuosien ja välillä vuosisatojenkin ajan. Kollektiivisessa kokemisessa on aina puolensa. Ainakin joskus tätä kokemista on kutsuttu sivistykseksi.
Smedsillä on tapana palata uudestaan samoihin aiheisiin. Paavo Rintalan kirjasta Jumala on kauneus hän on dramatisoinut ja ohjannut jo kolme eri versiota. Ymmärrän hyvin myös miksi. Smeds käy tätä pitkää keskustelua paitsi yleisön myös itsensä kanssa.
Mutta paltaan siihen käänteeseen, joka yhdellä hirmuisella huitaisulla lakaisi minut henkisessä mielessä kanveesille.
Minun tulkinnassani Jäniksen vuosi ei ollut tarina, vaan saarna. Meidän Koskelan Jussin, Töyryn Kallen ja Ilmari Salpakarin jälkeläisten pitää vetää päämme ulos omasta perseestä, suoristaa selkärankamme ja katsoa miltä maailma oikeasti näyttää. Jos se näyttää paskalta, se ei välttämättä johdu siitä, että silmissä on vielä kaikenlaista ryönää, kun päätä on niin kauan pidetty paikassa, jonne päivä ei koskaan paista.
Jo esityksen alussa tarinan jänis, Salo yritti valistaa meitä katsojia pitkällä monologilla fiktion ja todellisuuden erosta. Salon esittäminen oli niin riemastuttavan hauskaa, että itse asia taisi mennä ainakin minulta ohi korvien. Salon upeasta tulkinnasta tuli mieleen vain se pidäkkeetön riemu, jolla alle kouluikäinen tyttö ottaa elämän vastaan.
Kontrasti kauhuun, jota sama tyttö koki, kun eräkämpän erakko oli siepannut jäniksen ja asettanut hänen uhrattavaksi oli vaikuttava. Kohtauksessa esillä olivat Salon kasvot näyttämön takaosaan heijastetussa suurikokoisessa videokuvassa. Inhimilliseen mittakaavaan näyttämöllä palattiin, kun Tommi Korpelan näyttelemä Vatanen riensi pelastamaan jäniksensä ja uhkasi haulikko käsissään tapaa jokaisen, joka vielä yrittää tehdä jänikselle pahaa.
Otaksun, että Arto Paasilinna on halunnut kirjassaan tarkastella huumorin keinoin uskonnollista fundamentalismia. Tarinan erakko oli käynyt uskoaan etsiessään läpi kaikki maailmanuskonnot ja päätynyt lopulta animismiin. Näytelmässä kohtauksen symboliikka tuli silmille. Minulle seidalle uhrattavaksi asetettu jänis edusti koko biosfääriä, jonka ihminen on valmis uhraamaan omien tarpeidensa alttarilla.
Smeds ei ensemblensä kanssa varmasti ollut sattumalla valinnut tätä kohtaa kirjasta herättääkseen meidät katsojat ensimmäisen jakson aiheuttamasta ihanasta hyvänolontunteesta, nauruhumalasta.
Kohtaus oli helppo tulkita monella tavalla ja jatkoa seurasi. Siirryttiin kirjan tarinaan ahneesta korpista. Jukka Variksen huikea bravuuri ei jättänyt epäselvyyttä siitä, mikä tai oikeammin kuka tämä hillitön mässäilijä oli.
Vatanen järjesti tälle varkaalle katalan ansan. Ansan lauettua Varis säntäili näyttämöllä sinne tänne sinkkiämpäri päässään. Visualisoinnin rinnalla kulki julma tarina verbaalisessa muodossa Korpelan kertomana. Käsiohjelmasta löytyi vihje, tämän kohtauksen tulkitsemiseen. Itse jäin miettimään sitä, miten vaikeaa politiikan ahneiden helppoheikkien populismia on määritellä. Mielikuva peltipurkki päässä sinne tänne mielettömästi töytäilevästä korpista kuitenkin osui maaliin.
Luontokadon etenemisestä kertovat tilastot ovat karmeaa luettavaa. Niiden edessä tuntee voimatonta kauhua. Toisaalta kristitty konservatiivi voi kysyä, olemmeko jo uhranneet myös tulevien sukupolvien lapset (turhan) pelon alttarille?
Yhteiskunnan pinnan alla kuplii helposti aistittava viha. Ilmiö on kiinnostanut Smedsiä pitkään. Kajaanissa syntyivät tämän vuosituhannen alussa mestarillinen episodinäytelmä Huutavan ääni korvessa ja teatteri-ilmaisuun esimerkillään koko maassa voimakkaasti vaikuttanut tulkinta Georg Büchnerin näytelmästä Voyzeck.
Kansallisteatterin Jäniksen vuoden finaalissa Korpelan tulkitsema Vatanen erittelee tuota sisällään kiehuvaa tunnetta. Vatanen keskusteli Sari Puumalaisen näyttelemän ex-vaimon kanssa ja kertoi, miten moniulotteisesti hän oli vihannut vaimoaan. Vatanen ilmoitti vihaavansa kaikkia muitakin ihmisiä ja ennen kaikkea hän sanoi vihaavansa itseään.
Tätä vihan manifestia seurasi voimautumisen manifesti. Näytelmän Vatanen halusi olla luja kuin betonista valettu.
Hesarin haastattelussa Smeds myöntää, että Paasilinnan vuonna 1975 ilmestyneen kirjan mieskuva on vanhentunut. Näin varmasti on, mutta se johtuu siitä, että yhteiskunta suurena sosiaalisena yhteisönä on muuttunut. Homo sapiens sapiens -lajin uroksille tyypillistä käyttäytymismallia miehet tietenkin soveltavat edelleen muuttuneissa olosuhteissa.
Miesten tuntema viha ja halu voimautua eivät ole yhdentekevä asia. Niiden voimalla Donald Trump valitaan viikon kuluttua jälleen Yhdysvaltojen presidentiksi.
Vaikka Paasilinnan kirjan mieskuva on ehkä vanhentunut, sen ytimessä oleva ajatus ei ole. Itse kukin meistä kiroaa omaa elämäntapaansa, mutta emme silti pysty tai uskalla hypätä pois juoksupyörästä. Valta ja rikkauskin ovat kuitenkin vain välineitä. Mikä on se lopullinen päämäärä? Halu päästä pois siitä kalvavasta tyhjyyden tunteesta, joka kaihertaa sydänalaa? Kuolema?
Smedsin tulkinnassa hänelle selvästi tärkeän kirjailijan Fjodor Dostojevskin klassikosta Karamazovin veljekset veljesten uskonnollinen kilvoittelu ja esitys päättyivät Hiski Salomaan lauluun Vapauden kaiho.
Viimeisessä kohtauksessa tarinan Vatanen lähti ihan konkreettisesti teatterin fiktiivisestä maailmasta todelliseen maailmaan. Kamera seurasi, miten Korpela kulki pitkin Kansallisteatterin aulatiloja ja meni ulos ulko-ovesta ja katosi tihkusateen kasteleman Rautatientorin vilinään.
Smedsin dramatisoima Jäniksen vuosi kantaesitetiin Von Krahl teatterissa Tallinnassa 2005. Loppukohtaus oli tuolloin sama. Tosin nyt Korpela luovutti haulikkonsa kuvassa Kansallisteatterin vahtimestarille ennen kuin poistui ulos.
Salo laittoi pitkillä jäniksenkorvilla varustetun myssynsä Korpelan päähän loppukohtauksessa. Tämä pieni ele teki vaikutuksen. Tulkintoja löytyi heti joka lähtöön. Lähtikö Korpela näyttämöltä käpälämäkeen? No ei. Oma tulkintani on se, että ihminen ei Smedsin ja hänen ensemblensä maailmassa ole luomakunnan kruunu, vaan laji lajien joukossa.
Jäniksen vuoden upea lavastus jätti sanattomaksi. Smeds pitää ITE-taiteesta – ei – hän todennäköisesti rakastaa sitä. Smedsin omat lavastukset esimerkiksi Karamazovin veljeksissä ja näytelmässä Mental Finland olivat silkkaa ITE-taidetta. Jos Suomen kuvalehteä on uskominen, viimeksi mainittu esityskin oli ITE-taidetta – huonoa teatteria! (heh, heh)
Nyt Kansallisteatterin lavastajan Kati Lukan ja Smedsin ajatukset olivat osuneet hyvin yhteen.
Lyhenne ITE tulee sanoista itse tehty elämä. Luovassa prosessissa vapaille assosiaatioille vain mielikuvitus asettaa rajat. Tai ehkä niitä rajoja ei ole. ITE-taiteelle jo ajatus rajoista on vieras. Nyt näyttämö oli rakennettu siirtolavoista ja seinä sen ympärille jätelaudasta, tai siltä tuo monenkirjava tavara oli ainakin naamioitu näyttämään. Kokonaisuus toi mieleen poikien kokoaman majan.
Tämä poikien majaa muistuttava näyttämökuva myös katosi kuin taikaiskusta, kun ensimmäisen jakson lastenteatterista siirryttiin aikuisten totiseen ja kivuliaaseen todellisuuteen.
Näyttämölle vyöryneellä valtavalla Kekkosen päällä on myös esikuvansa. Tosin Petäjävedellä syntynyt Matias Keskinen ei takonut Kekkosta kansakunnan kaapin päälle teräspellistä, vaan valoi yli kolme metriä korkean ja kymmeniä tonneja painavan rintakuvan Kekkosesta betonista. Veistos tuhoutui Oulussa vuonna 1989, kun sitä oltiin siirtämässä uuteen paikaan.
Jäniksen vuosi
Kansallisteatterin esitys suurella näyttämöllä 26.102024
Käsikirjoitus ja ohjaus Kristian Smeds
Dramatisointi perustuu Arto Paasilinnan kirjaan Jäniksen vuosi
Lavastussuunnittelu Kati Lukka
Pukusuunnittelu Auli Turtiainen
Valo- ja videosuunnittelu Ville Seppänen
Äänisuunnittelu Hanna Rajakangas
Naamioinnin suunnittelu Minttu Minkkinen
Näyttämöllä Tommi Korpela, Heikki Pitkänen, Sari Puumalainen, Marja Salo ja Juha Varis
Näytelmä perustuu Juha Itkosen autofiktiiviseen romaaniin Ihmettä kaikki. Hilkka-Liisa Iivanaisen Itkosen avustamana tekemässä dramatisoinnissa romaanin miehen kokemus saa rinnalleen perhetarinan naisen tunteet ja näkökulman.
Itkosen hyvin intiimi ja henkilökohtainen kirja elämän hauraudesta ja voimasta sai teatterissa laventavan moniäänisen tulkinnan, johon katsojan oli helppo samaistua. Ilona Pukkilan ja Toni Harjajärven hienosti sisäistämät ja upeasti näyttelemät roolit näytelmän vaimona ja miehenä, äitinä ja isänä, antoivat tarinalle syvyyttä ja elämänmakua.
Ihmeitä kaikki oli oiva esimerkki illuusiosta, jonka vai suoraan vuorovaikutukseen perustuva teatteri voi tuottaa.
Iivanaisen ohjauksella oli hieno ja tarinan aiheiden vakavuutta myötäilevä rytmi. Annukka Pykäläisen toimiva ja konstailematon lavastus tuki tätä kohtausten ajoitusta. Näytelmä piti otteessaan. Paula Variksen pukusuunnittelussa Ruusun Laaksosen raskautta alleviivattiin liioittelulla.
Iivanaisen panos ja hienot oivallukset näkyivät etenkin Pukkilan näyttelemän vaimon, Ruusu Laaksosen roolissa. Pukkilan Ruusu oli merkittävän uran tehnyt ja johtaviin tehtäviin työssään kohonnut tahtonainen, joka oli tottunut luottamaan ratkaisukeskeiseen rationaaliseen ajatteluun.
Tämä tuli minulle katsojana tavallaan yllätyksenä, vaikka olin varta vasten lukenut Itkosen kirjan ennakkoon. Itkonen on oman perheensä kokemuksiin perustuvassa kirjassa etäännyttänyt vaimonsa hahmon taidokkaasti kirjan tyylilajin sanelemilla ehdoilla.
Ruusu odotti tarinassa nelikymppisenä perheen iltatähteä. Vaikka Ruusu oli jo kahden pojan äiti, hän oli huonosti varautunut siihen tunnemyrskyyn, johon uuden odotuksen päättyminen raskausajan komplikaatioihin hänet vei. Ratkaisukeskeinen järkeily, johon hän oli työssään ja elämässään tottunut, ei antanut vastausta ongelmaan, jonka hänen kohdussaan sykkivä uusi elämä aiheutti.
Pitääkö jatkaa raskautta, joka saattaa vaarantaa myös äidin hengen ja synnyttää vammainen lapsi, joka vaatii ehkä ympärivuorokautista hoitoa koko elämänsä ajan ja samalla mullistaa äidin, isän ja kahden muun lapsen elämän peruuttamattomalla tavalla?
Samaa äärimmäisen kipeä kysymys raastaa tietenkin myös Harjajärven näyttelemän isän, Lauri Laaksosen mieltä. Vaikka Laurilla oli taiteilijana poikkeuksellinen kyky kuvata ja käsitellä tunteita, ei hänellä ollut eväitä kohdata vaimonsa voimakkaita tunteita, jotka ilmenevät välillä jopa aggressiivisena vihamielisyytenä.
Luonto ei valmistele meitä miehiä odotusaikana raskaushormoneilla isyyteen. Laurin iltatähden odotukseen liittynyt onnen euforia vaihtui epävarmuudeksi ja peloksi. Hän tunsi itsenä ulkopuoliseksi. Hän halusi pitää vanhan mukavan elämänsä, mutta ei voinut päättää yksin eikä edes yhdessä vaimonsa kanssa kohti katastrofia etenevän raskauden keskeytyksestä.
Ruusun piti päättää yksin vaiheessa, jossa raskaus biologisena prosessina oli virittänyt hänen aivojensa tunteita säätelevät alueet suojelemaan ja vaalimaan hänen kohdussaan kantamaansa elämää kaikin keinoin.
Tähän päätökseen sisältyi näytelmän ensimmäisen jakson dramaturginen huipennus.
Itkosen romaani kostuu kahdesta kirjasta ja myös näytelmä oli temaattisesti kaksiosainen. Ensimmäinen osa käsitteli elämän haurautta ja toisen osa elämän voimaa. Epätoivosta siirryttiin toivoon.
Tarina toivosta oli edellisen tarinan toisinto. Tällä kertaa Ruusun yllätysraskaus päättyi onnellisesti. Hänen odottamansa kaksoset syntyivät komplikaatioiden jälkeen keskosina, mutta elinvoimaisina. Tästä kieli myös nerokkaasti kieltä käyttävän Itkosen omille reilun kilon painisille keskosilleen antamat hellittelynimet Pikku Tiikeri ja Pikku Karhu.
Myös tällä kierrokset käytiin läpi samat toivon ja epätoivon teemat, mutta käännetyssä järjestyksessä. Uusintakierrokselle lähdettiin Uuteen-Seelantiin ja Fidzin saarille suuntautuneen lomamatkan aikana.
Näytelmässä oli paljon hienoja sivuroolien tuomia nyansseja, joilla näytelmään tuotiin mukaan naisen näkökulmia tarinaan, mutta niitä ei ole syytä lähteä tässä tarkemmin selostamaan. Mari Turunen, Katriina Lilienkampf ja Matti Hakulinen tekivät näissä sivurooleissa niin hienoa työtä, että olin loppuaplodien aikana vilpittömästi hämmästynyt siitä, että näytelmässä todella oli mukana vain viisi näyttelijää.
Ihmeiden tekijä oli ilmaisuvoimaista teatteria tärkeästä aiheesta. Lapsensa keskenmenon tai raskausaikaisten komplikaatioiden takia lapsensa menettäneelle se voi olla myös järkyttävä kokemus. Toisaalta jaettu kokemus voi olla myös hyvin terapeuttista, lievittää tuskaa, joka ei koskaan kokonaan lopu.
Kohtaus, jossa raskauden keskeytyksen jälkeen kuolleen sikiön pieni ruumis tuotiin arkun tapaiseksi muotoillussa pahvirasiassa Ruusun ja Laurin nähtäväksi hyvästijättöä varten oli vaikuttava.
Itkonen pohtii kirjassaan suhdettaan jumalaan. Näytelmässä Ruusu haluaa rukoilla yhdessä sairaalapapin kanssa. Yhteinen Isä meidän -rukous keskeytyi kuitenkin Roosan kännykän pirahdukseen ja Rosan piti kiiruhtaa toisaalle.
Itkosen kirjassa epäilijän osa on vaikea. Kannastaan varmat ateistit ja uskossaan vahvat pääsevät vähemmällä.
Me emme nuorena pelkää kuolemaa, vaan epävarmuutta ja muutosta. Lapsettomien miesten ja naisten osuus väestöstä kasvaa vauhdilla. Kyselytutkimuksissa yleisin lapsettomuuden syy on se, ettei sopivaa kumppania ole löytynyt. Toiseksi yleisin syy on se, että lapsen hankkiminen pakottaisi muuttamaan nykyistä elämäntapaa.
Ihmettä kaikki
Tampereen Teatterin kantaesitys Frenckell-näyttämöllä 17.10.2024.
Perustuu Juha Itkosen romaaniin Ihmettä kaikki
Dramatisointi ja ohjaus Hilkka-Liisa Iivanainen
Dramatisoinnin konsultointi Juha Itkonen
Lavastussuunnittelu Annukka Pykäläinen
Pukusuunnittelu Paula Varis
Kampausten, maskien ja peruukkien suunnittelu Kirsi Rintala
Valosuunnittelu Mika Hiltunen
Äänisuunnittelu Jan-Mikael Träskelin
Rooleissa Ilona Pukkila, Toni Harjajärvi, Mari Turunen, Katriina Lilienkampf, Matti Hakulinen
Lasten äänet Sampsa Voitto Maasola, Eino Aarne Mäkinen
Pingviinin lentoa. Esityksen finaalissa hypyille otettiin lisäpotkua hyppylaudalta. Kuvassa Mia Jaatisen huimaa ilma-akrobatiaa. Frakkiin pukeutuneiden tanssijoiden näyttävät hypyt harmaanvalkoiselle vaahtomuovipatjalle toivat väistämättä mieleen pingviineistä näkemäni luontodokumentit. Kuva (c) Petra Kuha
Näin ei käy usein, mutta nyt tanssiesitys Silence tuli esityksen jälkeisenä yönä uniin. Unikuvissa David Attenboroughin luontodokumentin pingviinit hyppäsivät merestä jäälautoille ja esityksen frakkeihin pukeutuneet tanssijat pomppasivat ponnahduslaudalta vaahtomuovista leikatuille jääkuutioille rinta rinnan ja sulassa sovussa. Tuo uni oli niin häkellyttävä ja niin riemastuttavan hauska, että heräsin omaan nauruuni.
Jos esityksen tekijöiden tarkoitus oli saada katsojassa aikaan syvältä pulppuavaa iloa ja pitkään kestävän myönteisen tunnetilan, minun kohdallani tuo tarkoitus toteutui maksimaalisesti. Kiitos!
Silence on kolmen ryhmän yhteinen produktio ja siinä on mukana tanssijoita Helsinki Dance Companysta, Kinetic Orchestrasta ja Tanssiteatteri Minimistä. Esityksessä oli 12 tanssijaa ja yhdessä he muodostivat frakkeihin pukeutuneina vaikuttavan näyn jo tanssin alkaessa.
Teoksen koreografian kantavana ideana on orkesteri, joka soittaa liikettä. Elina Kolehmaisen pukusuunnittelun ilmiselvänä inspiraation lähteenä oli konserttiestetiikka ja nimenomaan sinfoniaorkestereiden konserttiestetiikka. Oli hännystakit ja sivunauhalliset housut, oli valkoiset, asuun kuuluvat paidat ja viimeisenä silauksena violetin värisen rusetit.
Selvä poikkeus pukukoodista oli se, että tanssijat tanssivat paljain jaloin. Tämä poikkeus sinfoniaorkesterin pukukoodista antoi meille katsojille myös vihjeen, miten teosta voi tulkita.
Taide ei synny täydellisyydestä. Taide etsii ristiriitaa, virhettä, riitasointua. Näin Mandelinin johtama orkesteri ja sen solistit soittivat liikettä. Joukkokohtauksiin, duettoihin ja sooloihin oli ajoitettu näitä riitasointuja, yllättäviä käänteitä, jotka kiehtoivat ja huvittivat meitä katsojia. Kokonaisuus oli vaikuttava ja ajoittain riemastuttavan hauska.
Mandelinin mukaan teoksen perusidea oli luoda sinfoninen taideteos, joka yllättää rytmillään, liikekielellään ja rakenteellaan. Hyvä esimerkki yllättävästä ja yllättävästä liikekielestä oli esimerkiksi joukkokohtaus, jossa tanssijoiden vartalot toistivat yhtenäisenä liikkeenä samaa metronomista liikettä.
Irti painovoiman kahleista ja kohti korkeuksia. Jarkko Mandelinin ja ryhmän tanssijoiden luomassa liikekielessä saattoi nähdä itämaisista kamppailulajeista ja katutanssista saatuja vaikutteita. Kuva (c) Petra Kuha
Helsinki Dance Companyn ja Kinetic Orchestran teoksessa Gravity liike pyrki kumoamaan painovoiman. Silecessä ei kohti korkeuksia ponnistettu vain esityksen päättäneessä pingviinihyppelyssä, vaan liikkeiden harmonisen sinfonian lomaan sijoitetut riitasoinnut olivat yllättäviä sooloja, joissa tanssijan huiman korkealle nousseet hypyt päättyivät mielikuvitusta ruokkiviin kuperkeikkoihin.
Nämä yllättävät soolot rikkoivat joukkokohtausten harmoniaa ja ainakin kerran odottamaton syöksy haastoi myös kahden tanssijan dueton. Taidokas valojen käyttö lisäsi näiden yllättävien käänteiden rajun liikekielen luomaa vaaran tuntua.
Joukkokohtauksissa 12 tanssijan liikkeissä oli samaa juhlavuutta kuin suuren orkesterin soitossa. Vaikka tämän orkesterin kapellimestaria ei voinut nähdä, Mandelinin tahtipuikon heilahdukset saattoi aistia. Teoksen sisällä oli sooloja ja duettoja, joissa tanssijoiden oma ääni kuului tavallista selvemmin.
Jokainen esittävän taiteen esitys on ainukertainen. Se ei toistu koskaan aivan samanlaisena. Silence on esitys, jossa tätä läsnäolon tuottamaa vaihtelua on tietoisesti lisätty. Tanssijoiden omiin koreografioihin perustuvien soolojen ja duettojen esittämisestä järjestetään arvonta jokaista esitystä edeltävänä päivänä.
Mandelinin Silence oli jazzorkesteri, joka esitti annetusta teemasta yhä uusia muunnelmia. Toki nämä improvisaatiot oli etukäteen harjoiteltuja. Houkutus nähdä tämä ensi-illassa huikean konsertin uudet muunnelmat uudestaan on joka tapauksessa suuri.
Käsiohjelmassa Mandelin kertoo, että teos on jaettu viiteen osaan. Jokaisella osalla on oma logiikkansa ja niiden tanssiminen vaatii merkittävästi erilaisia liiketaitoja partneroinnista lattiatekniikkaan. Mandelinin ammattitanssijoiden ammattijargoni ei välttämättä avaudu maallikolle.
Tanssijoiden tekemien huimien nostojen liikekieltä oli sen sijaan helppo ymmärtää. Herkullisiin variaatioihin teemasta kuului esimerkiksi selän yli kiertäen tehty nosto.
Viehättävää ja vaikuttavaa nykytanssissa on myös sen tekijöiden näkemys tasa-arvosta. Mendelinin jazzorkesteri on työpaikka, jossa ei olla miehiä ja naisia, vaan tanssijoita.
Tanssi on yhteisön tekemää taidetta. Se mitä me katsojat näemme, on syntynyt koreografin ja tanssijoiden vuorovaikutuksen kautta. Esityksen liikekieli on syntynyt kokeilujen kautta. Tuskin edes klassisessa baletissa on koskaan päästy huipputuloksiin johtamistavalla, jossa minä olen mies ja pomo ja sinä tyhmä nainen.
Mandelin on klassisen baletin koulutuksen saanut koreografi.
Silence
Helsinki Dance Companyn ja Kinetic Orchestran kantaesitys Helsingin kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä 9.10.2024
Koreografia Jarkko Mandelin ja tanssijat
Konsepti ja lavastus Jarkko Mandelin
Äänisuunnittelu ja säestys Janne Hast
Valosuunnittelu Aku Lahti
Pukusuunnittelu Elina Kolehmainen
Naamioinnin suunnittelu Aino Hyttinen
Tanssijat Luca Bologna, Hugo Sellam, Oskari Turpeinen, Jacob Börlin, Sanni Giordani, Manuela Hieri, Mia Jaatinen, Minna Kaaronen, Jyri Kasper, Kalle Lähde, Suvi Nieminen, Justus Pienmunne
Tampereen Teatterin Peltienkelit oli harvinaista herkkua. Esitys oli katuteatteria ja Arttu Soilumo oli työryhmineen ottanut sooloesityksensä gueer-näyttämöksi Tampereen keskustan kadut Eteläpuistosta aina Itsenäisyydenkadulle, jossa sijaitsee sateenkaariyökerho Mixei.
Peltienkelit oli matka, jonka aikana me ihan konkreettisesti kävelimme monta kertaa risteykseen, jossa taide ja tiede kohtasivat. Soilumo on pyrkinyt tarinoiden kautta kuvamaan sitä psykofyysistä todellisuutta, jossa sateenkaari-ihmiset ovat eri vuosikymmenillä eläneet Tampereella viime vuosisadalla ja nyt. Käsikirjoitusta kirjoittaessaan Soilumon tärkeimpänä lähteenä on ollut tutkija Tuula Juvosen tieteellinen työ.
Miltä sitten Tampere näytti gueer-näkökulmasta tämän kolmen kilometri patikoinnin aikana? Ilmapiiri sateenkaari-ihmisiä kohtanaan on ollut Suomen Manchesterissa poikkeuksellisen suvaitsevainen, kun muistetaan, että homoseksuaaliset teot oli rikoslaissa kriminalisoitu aina vuoteen 1971 saakka ja tautiluokituksesta homoseksuaalisuus poistettiin vasta vuonna 1981.
Ainakin minulle esitys teki näkyväksi syitä tälle poikkeuksellisen suvaitsevalle ilmapiirille sen jälkeen, kun olimme Soilumon sanoin lähteneet ”ihan homona” liikkeelle. Tärkein syy on ollut epäilemättä se, että brittien puuvillaimperiumi teki Tampereesta jo ennen sotia nuorten naisten kaupungin. Tämän ulottuvuuden Soilumo avasi tarinassa, jossa 15-vuotias Finlaysonin pumpulityttö sai ensisuudelman otsalleen vähän vanhemmalta tytöltä ja lupasi kostaa sen samalla mitalla.
Tampere on ollut naisten kaupunki ja sen hengen on luonut naisten kyky empatiaan ja suvaitsevaisuuteen. Olen varman, että tämä suvaitsevaisuus on myös kaupungin nykyisen kukoistuksen perusta. Kyselytutkimuksissa Tampere on suomalaisten mielestä ylivoimaisesti suosituin paikkakunta olla ja elää.
Tampere oli Suomen sisällissodan tragedian päänäyttämö, jossa vuonna 1918 ruumiit peittivät kadut taistelujen ja summittaisten teloitusten jäljiltä. Pitkän marssimme toinen etappi oli Vapaudenpatsas Hämeenpuistossa. Klassista pylvässoturia esittävä patsas ojentaa miekkaansa kohti työväentaloa, joka oli paitsi punikkien pesä, myös sateenkaari-ihmisten ensimmäinen julkinen kohtauspaikka. Tuota ylimmässä kerroksessa toiminutta tanssiravintolaa kutsutiin tuttavallisesti Hinttivintiksi.
Meidän pitkän marssimme teemaan tämän heteronormatiivisen pylväspyhimyksen yhdisti myös sen veistäjä Viktor Jansson. Jansson oli Suomen ehkä ulkomailla tunnetuimman taitelijan Tove Janssonin isä. Tove eli suuren osa elämästään parisuhteessa taidegraafikko Tuulikki Pietilän kanssa. Nuorena hänellä oli myös läheinen suhde Tampereen Teatterikesän pitkäaikaisen taiteellisen johtajan Vivica Bandlerin kanssa.
Vain huonokätisen kivenheiton päässä patsaasta oli seuraava etappi, Hämeenpuiston osoite, jossa toimi aikoinaan lesbojen suosima ravintola Nice Place. Tämän maineikkaan baarin muistoksi esityksen äänisuunnittelijan, Paavo Leppäkosken vetämien kärryjen kovaäänisistä alkoi soida Liisa Akimofin biisi Lesbohuora.
Sateenkaari ihmisillä on ollut useita muitakin tunnettuja kokoontumispaikkoja Hinttivintin jälkeen. Soilumo esitteli niistä meille Tiiliholvin, Ylioppilastalon ja tietenkin Tillikan, jonka perähuoneessa perustettiin vuonna 1973 sateenkaariväen etuja ajava yhdistys Vagabondi ry. Nykyisin Sinuiksi ry. nimellä toimiva yhdistys perustettiin siten vuotta aikaisemmin kuin valtakunnallien kattojärjestö Seta ry.
Tampereen Teatterin historian ensimmäinen katuteatteriesitys lähti liikkeelle Eteläpuistosta, joka oli homomiesten suosima kohtauspaikka. Nimensä esitys on saanut puiston vihreäksi maalatuista ulkokäymälöistä, joita kutsuttiin peltienkeleiksi. Käymälät ja alueen kasvillisuus, pusikot tarjosivat näkösuojaa seksuaalisen kanssakäymisen akteille.
Kokoontuminen oli Wäinö Aaltosen veistämän Tukinkantajat ja Ostoksilta paluu -reliefien luona.
Jo ennen liikkeelle lähtöä vuonna 2021 Tampereen yliopistosta teatteritaiteen maisteriksi valmistunut Soilumo osoittautui poikkeuksellisen karismaattiseksi ja valovoimaiseksi näyttelijäksi. Ainakin minut hän sai matkan varrella äänenpainoillaan, eleillään ja sanattomalla huumorillaan hykertelemään monta kertaa. Osaamisen koko repertuaari lävähti auki ensimmäisen kerran, kun Soilumo näytteli Tampereen Teatterin edessä ja Tillikassa Eino Salmelaista.
Tampereen Teatterin ja Tampereen Työväen Teatterin pitkäaikainen johtaja oli Soilumon sanoin umpihomo, oikea hinuri. Molemmat sanat kuvaavat miehen vahvaa homoseksuaalista identiteettiä. Soilumon tulkinta Salmelaisesta oli humoristinen ja epäilemättä myös itseironinen.
Toiseuden toiseen puoleen, yksinäisyyden teemaan tartuttiin Hämeensillalla, tuolla ”Kolmen kovan kullin kujalla”. Meitä kehotettiin ajattelemaan, miltä Salmelaisesta on tuntunut, kun hän on istunut yksin takapuoli huurteessa, kylmällä penkillä kosken rannalla ja odottanut ja toivonut kohtaavansa jonkun toisen homon.
Transseksuaaliset ihmiset muodostavat LGTBQ+ -ihmisten joukossa ryhmän, jonka syrjintä on lainsäädännössä jatkunut Suomessa aina meidän päiviimme asti. Laki juridisen sukupuolen korjaamisesta ihmisen itse kokemaa identiteettiä vastaavaksi vahvistetiin vasta viime vuonna.
Transseksuaalisuudesta kertomisen Soiluma aloitti tarinalla pispalalaisesta transnaisesta, jota poliisi epäili prostituutiosta. Kertojana oli Soiluman näyttelemä naiskonstaapeli, joka oli määrätty tekemään epäillylle ruumiintarkistus. Kohtausta varten olimme marssineen osoitteeseen Ojakatu 1, sen talon edustalle, jossa Eeva-Liisa Manner asui kuolemaansa saakka.
Seuraava tarina kertoi transnaisesta, Tanjasta, joka tuli ulos kaapista vasta 58-vuotiaana. Soiluman esitystä varten haastattelema Tanja von Knorringin oli sitä ennen luonut merkittävän uran, perustanut perheen ja tullut isäksi.
Tämä tarina kerrottiin matkalla Tampereen tuomiokirkolle. Kirkossa Soiluma kertoi tarinoita katastrofista, joka kohtasi sateenkaariyhteisöä 80-luvulla. Homoyhteisöissä alkoi levitä kaikkialla maailmassa tappava sairaus, jonka aiheuttajaa ei aluksi tiedetty. Homouden tuomitsijat puhuivat jumalan rangaistuksesta ja homorutosta.
Myös suomessa ihmisiä kuoli HIV-viruksen aiheuttamaan immuunikatotautiin. Soiluoman lähteistään saama kuva näistä AIDS-kuolemista oli kuitenkin erilainen kuin esimerkiksi United Colors of Bennetonin ikonisessa mainoskuvassa, joka on iskostunut meidän tuon ajan eläneiden tajuntaan.
AIDS:iin kuolleiden homojen muistoksi me sytytimme kirkon portaille kynttilälyhdyn. Tai niin oli tarkoitus. Kovan tuulen takia kynttilä ei ottanut tulta, mutta ele oli silti koskettava.
Kirkossa meidän piti kohdata jälleen myös uusi, sateenkaarikansaan kuulunut merkittävä taiteilija. Tuomiokirkon alttaritaulun Ylösnousemus on maalannut Magnus Enckell, kaappihomo, jonka seksuaalisesta suuntautumisesta ei jäänyt hänen elämäntapansa ja maalausten perusteella epäselvyyttä. Enckell asui yhdessä italialaisen miesmallin kanssa ja hän maalasi suuren määrän alastontutkielmia miehistä.
Pitkä vaellus päättyi lopulta kolmen kilometrin ja kahden ja puolen tunnin tarpomisen jälkeen sateenkaarikansan omaan yökerhoon Itsenäisyydenkadulle. Mixein estradilla Soilumo esitti meille huikean drag queen show’n, joka sai joka iikan meistä hihkumaan ja nauramaan hullun lailla. Viimeistään tämä show vakuutti Soilumon aivan poikkeuksellisista kyvyistä näyttelijänä. Varmasti yksi vaikuttavimmista tunteista, joita teatteri voi herättää on ilo.
Homojen vaino on ollut hyvin vahingollista myös yhteisöille ja yhteiskunnille, joissa sateenkaari-ihmiset ovat eläneet. Vahingollisuudessaan se vertautuu juutalaisten kokemaan vainoon. Lahjakkaita ihmisiä on työnnetty yhteiskunnan marginaaliin. Syrjintä on eettisesti väärin ja se on samalla johtanut vuosisatojen kuluessa valtavaa inhimillisten voimavarojen haaskausta.
Soilumon katuteatteri näytti meille sen, että monet nimekkäät taiteilijat ovat olleet sateenkaari-ihmisiä. Eikä tämä päde vain taiteeseen, vaan myös tieteen historiasta löytyy merkkihenkilöitä Leonardo da Vincistä Alan Turingiin. Viimeksi mainittu kehitti tietokoneiden matemaattiset perusteet.
Soilumo on itse käsikirjoittanut sooloesityksensä. Hän on tehnyt sitä tutkijan otteella. Nähnyt paljon vaivaa tamperelaisten sateenkaari-ihmisten historian selvittämiseksi. Esityksessä hän toi esiin myös oman homoutensa. Se on osa hänen persoonallisuuttaan eikä asiaa tietenkään ollut mitään syytä piilotella jo esityksen aiheen takia.
Soilumo edustaa uutta teatterintekijöiden suupolvea. Raikas, vaikuttava ja myös hyvin informatiivinen esitys kertoi hyvää myös Nätyn koulutuksesta.
Tänä syksynä KOM-teatterin Seitsemän tarinaa häpeästä ja Q-teatterin Tuvi toas eli pulu huoneessa näyttivät ainakin minulle, että uuden sukupolven tekijöillä on kykyä käsitellä uudesta ja raikkaasta näkökulmasta sellaisia vaikeita aiheita kuin mielenterveyden ongelmat ja maahanmuutto.
Peltienkelit on tietenkin myös uusi sulka Tampereen Teatterin johdon hattuun. Teatterin johto ei laittanut teatterin suuren näyttämön remontin ajaksi henkilökuntaa kilometritehtaalle, vaan ensemble on toteuttanut rohkeita, jopa riskialttiita ideoita teatterin seinien ulkopuolella. Yhdessä kaupunginorkesterin kanssa toteutettu Taru sormusten herrasta on osoittautunut valtavaksi yleisömenestykseksi.
Myös Peltienkeleiden kaikki liput myytiin loppuun jo ennen ensi-iltaa. Sitä toki selittää osin se, että tälle Tampereen ehdottomasti suurimmalle näyttämölle mahtuu kerralla vain 25 katsojaa.
Teatterin on pitänyt ottaa huomion muun muassa liikenneturvallisuus. Toinen syy on tietysti se, että osa esityksestä, tuo Soilumon upea drag queen show esitettiin Tampereen pienimmällä näyttämöllä. Mixein kellarissa sijaitseva tanssilattia on postimerkin kokoinen ja kun sinne oli asetettu 25 tuolia, tila oli täpötäynnä.
Varovaisuudesta kertoi se, että esitykselle on laitettu 16 vuoden ikäraja. Olin aistivinani siinä kaikuja vuonna 1999 kumotusta kehotuskiellosta. Itse esityksessä ei ollut mitään sellaista, jota yläkoulua käyvät murkkuikäiset eivät voisi nähdä, kuulla ja kokea.
Tampereen Teatteri on totuttu pitämään ohjelmaprofiililtaan kaupungin kahdesta suuresta ammattiteatterista konservatiivisempana. Olen nähnyt viime aikoina niin vähän Tampereen Työväen Teatterin näytelmiä, ettei minulla ole otsaa väittää, että osat olisivat Otso Kauton potkujen jälkeen tässä suhteessa vaihtuneet. Aika näyttää.
Peltienkelit
Tampereen Teatterin kantaesitys kaupungin kaduilla ja Mixei ravintolassa 8.10. 2024
Käsikirjoitus ja ohjaus Arttu Soilumo
Esiintyjä ja kaupunkikierroksen vetäjä Arttu Soilumo
Äänisuunnittelu Paavo Leppäkoski
Ääniteknikko, Dj Paavo Leppäkoski ja Niko Hukka
Pukusuunnittelu Silja Kaarne
Ääninäyttelijät Annuska Hannula, Eeva Hakulinen ja Paavo Leppäkoski
Käsikirjoituksen ja ohjauksen sparraus Antti Mikkola
Käsikirjoituksessa käytettyjä lähteitä
Tuula Juvonen: Varjoelämää ja julkisia salaisuuksia. 2002. Osuuskunta Vastapaino, Tampere.
Hanna Nikkanen ja Antti Järvi: Karanteeni – kuinka aids saapui Suomeen. 2014. Kustannusosakeyhtiö Siltala, Helsinki.
Tanja von Knorringin haastattelu. 2024.
Sateenkaarihistoriaa tallentavan Työväenmuseo Werstaan arkistot, esim.
Setahuuto-jäsenjulkaisun Numero 1/-95 ja 96-lehden numero 5/-72
Uuden sukupolven tekijät ovat astuneet estradille ja se tekee hyvää suomalaiselle teatterille. Q-teatterin Tuvi toas eli pulu huoneessa oli raikas ja rosoinen, läsnäolon kauneutta ja elämänuskoa henkivä näytelmä.
Tuvi toas eli pulu huoneessa oli kantaesityksen ensi-illassa perinteinen tarinallinen draama. Se perustuu epäilemättä vuonna 1985 Tallinnassa syntyneen Anna Jaanisoon omiin elämänkokemuksiin.
Sukupolvidraaman tekeminen osoittaa nuorilta tekijöitä myös tervettä ennakkoluulottomuutta. Kun on asia tärkeä, se pitää sanoa niin selkeästi kuin mahdollista. Kiitän näytelmänsä käsikirjoittanutta ja ohjannutta Jaanisoota ja dramaturgi Rasmus Arikkaa tästä. Tuvi toas eli pulu huoneessa on näytelmä, joka lisäsi tämän kirjoittajan tietoja ja ymmärrystä meitä ympäröivästä todellisuudesta merkittävästi.
Näytelmän Mari (Anna-Sofia Tuominen) on toisen polven maahanmuuttaja. Hänen äitinsä on muuttanut Suomeen töihin Virossa syntyneen Marin ollessa vielä pikkulapsi. Näytelmän alussa Mari joutui tekemään itselleen kysymyksen, kuka minä oikeastaan olen? Kysymys aktualisoitui, kun Mari sai tietää odottavansa lasta.
Kirjoittajana Jaanisoo on terävöittänyt ja selkeyttänyt sanottavaansa pelkistämällä. Näytelmässä keskitytään kolmeen henkilöön, sen minäkertojaan Mariin, hänen äitiinsä ja äidinäitiin, mummoon. Marin muistoissa maailma nähdään lapsen silmin.
Identiteetin kannalta oleellista on se, millä kielellä me ajattelemme. Sitä kieltä sanotaan äidinkieleksi ja näytelmän neuvolan kätilö (Eeva Mäkinen) käytti siitä käsitettä tunnekieli. Marin äidin äidinkieli on viro, mutta Mari ei tuota kieltä enää oikein hallitse, vaikka hänen Virossa asuva mummonsa yritti kaikin keinoin, toistamalla ja korjaamalla kielioppivirheitä ylläpitää lapsenlapsensa äidinkieltä.
Ryhmäpaineissa näytelmän murkkuikäinen Mari piti virolaisia tapoja ja ruokia noloina. Aikuisena hän puhui Virossa matkustaessaan virolaisten kanssa asioidessaan englantia.
Juurien kieltämisen ja sukuyhteyden kaipuun ristiriita kulminoitui mummon kuolemaan. Marin yksiön ikkunasta ei liitänyt sisään albatrossi, vaan pulu. Symboliikka, johon näytelmän kaksikielinen nimi viittaa, oli helposti ymmärrettävää ja sellaisena koskettavaa.
Näytelmän mummolle hänen tyttärensä maastamuutto merkitsi tragediaa. Lapsenlapsi katosi vähitellen kielimuurin taakse. Tämä on sukupolvikokemus myös ennen sotia syntyneille suomalaisille, kun reilut puoli vuosisataa sitten yli puoli miljoonaa suomalaista nuorta aikuista muutti töiden perässä Ruotsiin.
Tilastokeskuksen mukaan Suomessa asui vuodenvaihteessa 558294 ihmistä, jotka puhuivat äidinkielenään jotakin muuta kieltä kuin suomea, ruotsia tai saamea. He ovat näytelmän esimerkin valossa hyvin heterogeeninen joukko.
Yksi sukupolvi kokemus Marin kaltaisia toisen polven maahanmuuttajia todennäköisesti kuitenkin yhdistää, nimittäin köyhyys. Näytelmän Mari valmistautui äitiyteen yksiössä, joka sijaitsi hissittömän talon neljännessä kerroksessa. Lastenvaunuille ei tässä Kallion kolossa ollut säilytystilaa.
Virosta tulleen maahanmuuttajan silmissä Suomi oli ankean harmaa maa. Annukka Pykäläisen toiminnallisuudessaan suorastaan nerokas lavastus ei jättänyt tulkinnalle sijaa. Se oli harmaa, niin harmaa, ettei tässä vankilassa aikaa voinut kuluttaa edes tiilenpäitä laskemalla. Lavastuksen toimivuudesta kertoi se, että kohtausten sisääntulot sujuivat kuin ovifarssissa ikään.
Toki se kertoi myös hyvää Janisoon kyvyistä ohjaajana.
Tragikoomisia ulottuvuuksia tämä harmaus sai, kun Jaanisoo alkoi ruotia näytelmässään suomalaista byrokratiaa. Kun Virosta vuonna 2004 tuli Euroopan Unionin jäsen, kaikista Suomessa oleskeluluvalla asuneista virolaisista tuli kerralla laittomia maahanmuuttajia. Harva heistä tiesi, että pitää rekisteröityä Suomessa EU-kansalaisiksi. Kukaan ei kertonut. Uusi kierros byrokratian rattaissa odotti vielä niitä, jotka halusivat saada pysyvästä oleskeluoikeudesta todistavan asiakirjan.
Suomettumisen häntään Jaanisoo osui terävällä piikillä. Kohtauksessa Marin äiti (Kate Lusenberg) haki EU:n pysyvää oleskeluoikeutta koskevaa dokumenttia. Kun Migrin virkailija hakulomaketta täyttäessään kysyi, missä äidin äiti oli syntynyt, äiti vastasi Virossa vuonna 1939. Ylimielinen virkailija halusi laittaa äidinäidin syntymämaaksi Neuvostoliiton. Todellisuudessa Viron itsenäisyys päättyi vuosikymmeniksi vasta vuonna 1940 alkaneeseen puna-armeijan miehitykseen.
Kolmas näytelmän keskeinen teema oli yksinäisyys. Sitä käsiteltiin väliajan jälkeen Viron laivalle sijoitetuissa kohtauksissa. Mari jutteli ensin yksin matkustavan virolaisen miehen kanssa. Miehelä oli suomalainen vaimo. Sitten Mari istui ykin pöydässään ja seurasi vieressä pöydässä ruokailevaa suomalaista seuruetta. Kyseessä oli ehkä perhe, jonka jäsenistä yksi alkoi itkeä hillittömästi. Tässä näyttelijöiden bravuurissa muiden seurueen tai perheen jäsenten vaivautuneisuus tuntui katsomossa asti.
Tämän draaman dramaattisia käänteitä saatiin odottaa aivan viimehetkiin asti ja sitten Marin elämän kolme traagista käännettä tulivat peräkkäin. Ensin Mari oli ensimmäistä kertaa vierailulla äitinsä suomalaisen miesystävän kotona, sitten televisiouutiset kertoivat Estonian haaksirikosta, onnettomuudesta, jonka uhreihin kuului myös Marin äidin sisko. Siten hypättiin Marin aikuisuuteen ja nykyhetkeen, jossa Maria kiidätettiin sairaalassa hätäsektioon.
Estonian satoja uhreja vaatinut onnettomuus on olut virolaisille traumaattinen sukupolvikokemus, joka on jättänyt jälkensä. Näytelmässä tätä kokemusta purettiin kohtauksella, jossa käytiin läpi Estonian, Silja Europan ja Viking Mariellan miehistöjen välistä radioliikennettä katastrofin aikana.
Jaanisoo oli katastrofin tapahtuessa yhdeksänvuotias lapsi.
Viimeisissä kohtauksissa Marin lapsi on syntynyt ja elämä jatkuu. Tulevaisuus on avoin.
Tuvi Toasin näyttelijät Tuominen, Mäkinen, Lusenberg ja Olli Riipinen ovat samaa sukupolvea kuin Jaanisoo ja Arikka. Jaanisoo ja Arikka ovat tänä vuonna valmistuneen Taideyliopiston Teatterikorkeakoulusta taiteen maisteriksi. Ymmärtääkseni myös Lusenberg on valmistunut tänä vuonna. Mäkinen opiskelee vielä TaiKissa. Riipinen ja Tuominen valmistuivat Teatterikorkeakoulusta taiteen maistereiksi vuonna 2019.
Tuvi toas eli pulu huoneessa
Kantaesitys Q-teatterissa 2.10.2024
Teksti ja ohjaus Anna Jaanisoo
Dramaturgi Rasmus Arikka
Lavastus Annukka Pykäläinen
Valosuunnittelu Ada Halonen
Pukusuunnittelu Hilla Ruuska
Äänisuunnittelu ja musiikki Timo Tikka
Videosuunnittelu työryhmä
Rooleissa Kate Lusenberg, Eeva Mäkinen, Olli Riipinen ja Anna-Sofia Tuominen
Ääninäyttelijät Ilona Pukkila, Tene Ruubel ja Ava Tolbaa
Näyttämölle oli kasattu suuria ja vielä suurempia, siis aivan valtavia kaiuttimia korkeaksi torniksi. Itse esityksessä kuulimme sitaatteja seitsemän eri muusikon biiseistä ja säkeitä William ShakespearenRikhard kolmannesta. Melodista ja runollista ääntä kuultiin niin paljon, että Samuli Niittymäen ja Tatu NenosenKohina kävi yhden miehen musikaalista.
Tai sitten ei. Ehkä tämä arvotuksellinen esitys kertoi elämän, tuon sydämen sykkeen korviimme luoman vienon kohinan rajallisuudesta. Armahtavasta hiljaisuudesta, joka odottaa meitä jokaista. Tuolle viimeiselle matkalle lähdettiin Rexin alias Raimo Keron nostalgisella ja minun laillani ikivanhalla biisillä Puhtaat purjeet.
Sitten esitys päättyi lohdulliseen näyttämökuvaan. Niittymäki antoi puheenvuoron esityksessä mukana olleelle yrttikasville työntämällä otsamikrofoninsa tuon mintturyppään lehtien lomaan. Näin sanatonta, mutta sitäkin voimallisempaa puhetta kuulee, tai siis oikeammin näkee teatterissa harvoin.
Meidän aikamme on kohta ohi, mutta elämä jatkuu: ”Silloin, kun on hetki viimeinen, olkoon purjeeni valkoinen”. (eh)
Esityksen alussa meitä ympäröi täydellinen pimeys ja hiljaisuus. Sitten ramppivalot syttyivät ja meitä odotti näyttämöllä mies menneisyydestä. Niittymäki seisoi näyttämöllä kevyessä haara-asennossa, kädet nivustaipeiden päällä ja käsissä tyhjältä näyttävä kangaskassi.
Mies odotti jotain ja tuo odotus tutui kestävän ja kestävän. Välillä Niittymäki lepuutti jalkojaan liikkeillä, joita me kaikki teemme, kun pitää seistä pitkään. Välillä hän kaivoi kassistaan esiin yrttiruukun ja haisteli kasvin lehtiä. Sitten hän otti kassistaan muistikirjan (!) ja hahmotteli siihen kynä (!) kädessä runoa tai laulun sanoja. Niittymäen kädessä oli rannekello, jonka lasista heijastui näyttämölle pieni valoympyrä.
Asetelma toi minun mieleeni Samuel Beckettin absurdin teatterin suuren klassikon, joka on piinannut ajatuksiani ja alitajuntaani vuosikausia ja on varmasti ollut myös Kohinan tekijöiden mielessä: Huomenna hän tulee.
Niittymäen kyky käyttää omaa kehoaan ilmaisun välineenä on ainutlaatuinen. Nyt tuota ilmeikästä ja ilmaisuvoimaista olemista täydensi Nenosen esitykselle luoma äänimaisema. Harvakseen ohi ajavien autojen kohahdukset korostivat Niittymäen vartiopaikan yksinäisyyttä. Ristiriidan tähän kuvaan toi jatkuva ja lopulta hermoja raastava piipitys: piip…piip…piip.
Sitten koko kuvan rikkoivat korvia särkevät jyrähdykset. Niiden lomassa Niittymäen pantomiimi sai yhä voimakkaampia sävyjä. Nenä tuntui vuotavan, tuli rajuja aivastuskohtauksia, sitten vielä rajumpia yskänpuuskia ja lopulta jalat alta vievä hurja paniikkikohtaus.
Räjäytystyömaalla tuon hermoja raastavan piipityksen muuttuminen jatkuvaksi piip-ääneksi merkitsee sitä, että vaara on ohi. Sairaalassa sama muutos kertoo, että potilas on siirtynyt täältä ikuisuuteen. Olen epämusikaalisena ihmisenä huono tunnistamaan kappaleita, mutta otaksun, että Nenonen oli luonut kohtauksen päättäneen äänimaiseman upean katedraalin Leslie Barberin kappaleesta Plymouth Chorale.
Näin me koputtelemme taivaan porttiin.
Reilun tunnin mittainen esitys oli jaettu kahdeksi teemoiltaan hieman erilaiseksi näytökseksi. Uudelle jaksolle meidät saateltiin toisen täydellisen pimennyksen kautta. Kun valot jälleen syttyivät, Niittymäki oli kiivennyt kaiuttimista rakennetun Baabelin tornin ensimmäiselle askelmalle ja käytti siellä kieltä, jollaisella kaukaiset esi-isämme ovat ehkä kommunikoineet keskenään noin miljoona vuotta sitten. Tai ainakin sellaisen mielikuvan tuo raivokas ääntely ja sitä vastaava kehonkieli toivat mieleen. Toki välillä Niittymäki myös puhkesi lausumaan runoja ja laulamaan mitä kauneimmalla suomen kielellä.
Tämän jälkeen Niittymäki riisui päältään otsamikrofonin lähettimineen ja alkoi kokeilla, millaisia ääniä mikrofonilla saa aikaan erilaisista esineistä ja meistä katsojista. Nämä kokeilut päättyivät alussa mainittuun hyvin puhuttelevaan näyttämökuvaan. Ehkä ihanaa tuoksua ympärilleen levittävässä mintussa on enemmän järkeä kuin meidän suurissa aivoissamme, jotka palkitsevat ja rankaisevat meitä omasta luovuudestamme tavalla, joka muistuttaa kidutusta.
Niittymäki on näyttelijä, joka pystyy voimakkaaseen sanattomaan läsnäoloon. Edellisen kerran olen nähnyt hänet näyttämöllä Tampereen Teatterikesässä, jossa Teatteri Takomon hyvin puhutteleva ja kaikessa karmeudessaan hauska faabeli Plup Plup esitettiin pääsarjassa.
Kohina on arvoituksellista, moneen suuntaa avautuvaa ja sellaisena todella kiinnostavaa ja palkitsevaa, älykästä ja ilmaisuvoimaista teatteria. Tässä kuvattu tulkinta esityksestä on tämän kirjoittajan mielikuva esityksestä. Kohina on yhteisön tekemää teatteria. Käsiohjelmassa tekijät jakava erityiskiitosta hyvin suurelle joukolle nimeltä mainittuja ihmisiä.
Kohina
Teatteri Takomon ensi-ilta 1.10.2024
Tekijät: Samuli Niittymäki ja Tatu Nenonen
Bernardon ääni: Markku Haussila
Valaisu: Heikki Paasonen
Kaiuttimet: Tatu Nenonen
Mattion avaimet: Marja Salo
Esityksen sitaatit
ANOHNI (Antony) and the Johnsons – Knockin’ on Heaven’s Door
Leslie Barber – Plymouth Chorale
Michel Chion – Dies Irea
Josen pimeä puoli – Tajunnanvirtaa
Nik Kersaw -The Riddle
Mia Martini – Minuetto
Rexi – Puhtaat purjeet
William Shakespeare: Rikhard III (suom. Yrjö Jylhä)
KOM-teatterin Seitsemän tarinaa häpeästä oli raikas ja rosoinen, uuden teatterisukupolven eteenpäin kaatuva, luovan energian purkaus. Vakavasta aiheestaan huolimatta ovifarssina alkanut tragikomedia oli myös ajoittain suorastaan pakahduttavan hauska. Pakahduttavan siksi, että omia naurunpyrskähdyksiä piti välillä hillitä, ettei olisi häirinnyt ympärillä istuvia ja sillä tavalla häpäissyt itseään.
Tämän tarinan kuvaamaan häpeään voi kuolla. Taudin vakavuudesta kertovat meidän maamme murheelliset itsemurhatilastot. Syvimmänkin kaivon pohjalta voi kuitenkin myös nousta. Ohjaaja Ona Korpiranta toivoo käsiohjelman esipuheessa, että tämä häpeämätön esitys onnistuu luomaan katsojilleen yhteisöllisen häpeänlievitysrituaalin.
Toivoa on vielä silloin, kun pystyy nauramaan itselleen ja maailmalle. Performing Arts Center Iceland podcastissa haastateltu näytelmäkirjailija Tyrfingur Tyrfingsson kertoo ajattelevansa näytelmien kirjoittamista ikään kuin manaamisena, jossa kirotaan kaikki paska, häpeä mukaan luettuna pois.
Paholaisen manaamisella on aikansa ja paikkansa. Esityksen kestosta ei tee mieli huomauttaa. Se piti otteessaan loppuun asti.
Eikä KOM-teatterin missio jää vain itse produktioon, vaan ensemble on tehnyt alan asiantuntijoiden kanssa näytelmästä ”opepaketin”. Oppimateriaalin ja harjoitustehtävien avulla opettaja ja oppilaat voivat näytelmän nähtyään yhdessä analysoida näytelmää ja ottaa aimo askeleita paitsi teatteritaiteen myös itseymmärryksen saralla.
Elämme maassa, jossa joka toinen tyttö ja nuori nainen kärsii ahdistuksesta.
Raamatun jumala kostaa isien ja äitien synnit aina kolmanteen ja neljänteen polveen asti. Analyyttinen psykiatria keskittyi aikanaan äitien syyllisyyteen tässä sukupolvesta toiseen etenevässä traumatisoivien läheissuhteiden ketjussa. Teatteritaiteessa tällainen edellisten vuosisatojen patriarkaattisen maailman tunnekylmä jääkaappiäiti on tullut meille tutuksi esimerkiksi Anton Tšehovin näytelmässä Lokki.
Freudilaisittain Tyrfingssonin näytelmän Aglalla (Isla Mustanoja) on tunnekylmä äiti Edda (Katja Küttner) ja Eddalla juoppo äiti Amma Malla (Satu Silvo), Keflavikin tukikohdassa palvelleen amerikkalaisen nainut tyttö, joka kantaa elämänsä loppuun asti islantilaisen yhteisön hänelle langettamaa dollarihuoran stigmaa.
Ei siis ihme, jos näytelmän alussa me istuimme psykiatrin vastaanotolla. Alkukohtauksessa psykiatri (Juho Milonoff) käskytti potilastaan Margarétia (Satu Silvo), jonka vieraantuneisuus oli edennyt pisteeseen, jossa hän yritti ratkaista mielen ja todellisuuden välistä ristiriitaa silpomalla omaa ruumistaan.
Sitten Agla rynnisti paikalle ovenkarmit rytisten vaatimaan hoitoa tai lääkkeitä, jotka antaisivat ainakin hetken tajuttomuuden ja unohduksen.
En tunne modernin psykiatrian käsitteitä tai käytäntöjä. Milonoffin tulkitsemana teksti houkutteli minun ajatukseni harhapoluille, joilla psykiatrit etsivät meidän journalistien tavoin innokkaasti totuutta tarinoiden takaa, kalastelevat samoilla vesillä kuin islantilainen ruorimiehenpoika Tyrfingsson.
Näytelmän ensimmäinen tarina häpeästä on tällainen tositarina. Se kertoi sadomasokistisessa parisuhteessa eläneestä pariskunnasta, jossa vaimo Inga Briem (Katja Küttner) oli aikeisemmin piessyt miestään Villhjámur Briemiä (Juho Milonoff) vain tahdonvoimalla ja mies hakenut fyysiset kokemukset maksullisilta dominoilta. Suhteiden sotkuisuutta Tyrfingsson kuvasi sattuvasti sillä, että hotellihuoneissa miestä piestiin veriappelsiineilla täytetyillä pusseilla.
Kotioloissa tositoimiin päästiin, kun aviopari päätti ratkaista matkustamista koskevan kiistansa masturboimalla kilpaa muovipussit päässä riettaan karnevalistisesti toteutetussa kohtauksessa. Vaimo kuolee sydänkohtaukseen kesken pelin, jonka jälkeen mies tukahduttaa itsensä hengiltä muovipussilla vaimonsa viereen käpertyneenä.
Häpeämätöntä rakkautta.
Sen jälkeen tutkittiin tuon voimakkaan tunteen lähdettä pelon maantieteen kautta. Häpeän aiheet opitaan. Itse tunne syntyy aivojen tunteita säätelevällä alueella. Aglan ja Annan kotiin murtautui mustanpuhuva ja kasvoton hahmo. Anna ei vastusta tunkeutujaa, ei pakene, vaan lamautuu. Hahmon rivot eleet kertovat väkivaltaisen raiskauksen uhasta.
Agla halusi kostaa loukkauksen. Tässä välissä käytiin Annan ja toimittajan (Alkhatib) välinen keskustelu. Roskalehden toimittaja teki selväksi, että vain häpeä myy. Annan oudot kokeet kasvien herättämisestä kuolleista tai naisparin yritykset hankkia lapsi keinohedelmöityksen avulla eivät tänään kelpaa julkisen häpeän aiheiksi.
Haastattelua seurasi Aglan ja Annan välinen hurja kohtaus. Aglan raju aggressio päättyi siihen, että hän ruiskutti yhteisen lapsen hedelmöittämiseen hankitun sperman Annan kasvoille. Eleen äärimmäisen alistava symboliikka, minä olen valtias ja sinä et ole mitään, lienee tuttu aikuisviihteen kuvastosta.
Dramaattisen huippunsa tarina häpeästä sai kohtauksessa, jossa Agla kohtaa uudestaan tämän tuntemattoman vainoojan. Kohtaus alkoi peseytymisellä. Sitten Aglan työtoveri saattaa tämän mustanpuhuvan hahmon asuntoon ja Agla paljastaa tälle tuntemattoman katseelle alastoman vartalonsa.
Sitä seurasi hyvin yllättävä käänne ja kohtaus huipentui intensiivisesti toteutettuun rakastelukohtaukseen.
Loogista ja järkevää. No ei todellakaan. Näytelmän yhteydessä KOM-teatterin verkkosivuilta löytyvässä oppimateriaalissa tästä mielen syväsukelluksesta käytetään hienoa käsitettä kognitiivinen dissonanssi.
Mielen labyrintti, josta ei löydy yhtään reittiä ulos. Draaman jälkeistä draamaa (eh).
Hyvin tutulta tuntui herkullinen kohtaus, jossa äiti Edda sätti perhetapaamisella kaikin mahdollisin tavoin Aglan puolisoa Annaa. Omaan aikaamme kohtauksen ankkuroi sen loppuhuipennus, jossa Agla patisti Eddan ja Annan istumaan vierekkäin sohvalle ja otti heistä yhteiskuvan älypuhelimella sosiaalista media varten.
Näin vähäisin elein taitava käsikirjoittaja ja ohjaaja voivat avata näköalan jälleen yhteen uuteen suuntaan tarinan henkilöitä ympäröivässä todellisuudessa. Ja näitä näkökulmia riitti. Poliisipäällikkönä Edda antoi tyttärelleen potkut. Syitä oli kaksi. Agla oli päällikön mielestä sekä liian empaattinen että liian aggressiivinen poliisiksi. Korpiranta ei syyttä ole noussut ohjaajana maineeseen.
Mustanoja ja Paju ovat KOM-teatterin uusia näyttelijöitä, jotka ovat aloittaneet työnsä teatterissa tänä syksynä. Seitsemän tarinaa häpeästä on molempien kohdalla todella loistava debyytti. Hienoa näyttelijäntyötä, rohkeaa ja voimakasta eläytymistä, johon oli ilo samaistua myös rampin tällä puolella.
Näytelmän tematiikan kannalta Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa vielä opiskelevan Alkhabitin oma elämäntarina on puhutteleva. Syyrian pakolaisleireiltä Kreikan pahamaineisten vastaanottokeskusten kautta Suomeen ja Teatterikorkeakoulun tiensä raivanneen pojan tarinan hän on itse kertonut teatterin keinoin Hassan Alsalehin käsikirjoittamassa näytelmässä Hajuvesi.
Seitsemässä tarinassa häpeästä Alkhabitilla oli monta roolia. Hän näytteli poliisia, murtovarasta, toimittajaa, hovimestaria ja Amma Mallan bilettävää tyttöystävää. Tuossa Alkhabitin luomassa drag queen hahmossa oli kokoa, näköä ja hahmoon kuuluvaa humoristista, elämäniloa julistavaa riemukkuutta.
Janne Vasaman, Julia Jäntin ja Tomi Suovankosken näytelmälle luoma skenografia oli vaikuttava ja toimiva. Elämän sirkusta pyöritettiin näyttämöllä lihasvoimin. Lavasteiden reliefeissä oli kuvattu tämän vapaudenvaltakunnan reunaehdot: pillerit ja käsiraudat.
Häpeä on yhteisöä koossa pitävää liima. Häpeän aiheet ovat opittuja, mutta itse tunnetta ohjaavat samat tahdosta riippumattomat aivojen algoritmit, jotka ohjaavat meidän tunne-elämäämme. Oikein annosteltuna häpeä on lääke, joka ohjaa meidän käytöstämme ja suojelee meitä konflikteilta.
Manipuloijan käsissä häpeä on tappavan tehokas ase. Seksuaalisuuteen liittyvä häpeä on suojellut hyväksikäytöltä, mutta se on ollut myös vallan väline, jolla miehet ovat puolustaneet omaisuuttaan, johon vielä ihan vähän aikaa sitten myös vaimot ja tyttäret laskettiin kuuluviksi.
Näytelmän alku jäi askarruttamaan. Miksi niin moni häpeää omaa kehoaan niin, että on valmis tuhomaan sitä.
Seitsemän tarinaa häpeästä
Hillitön matka arktisen mielen ytimeen
KOM-teatterin esitys 11.9.2024
Käsikirjoitus Tyrfingur Tyrfingsson
Suomennos Vilja-Tuulia Huotarinen ja Kári Tulinius
Ohjaus Ona Korpiranta
Ohjaajan assistentti Vili Nissinen (TeaK)
Lavastus- ja videosuunnittelu, valokuvat Janne Vasama
Äänisuunnittelu Jani Rapo
Valo- ja videosuunnittelu Julia Jäntti ja Tomi Suovankoski
