Kategoria: Tampereen Teatteri

Frankie ja Johnny rimpuileva kuun valossa irti elämänpettymysten pakkopaidasta – Tampereen Teatterin parisuhdedraama oli psykologisesti tarkka kuvaus ikuista nuoruutta elävistä aikuisista

Parisuhteessa tärkeätä ei ole vain se mitä sanotaan, vaan myös se miten ollaan. Kiinnostavaa keskiviikon esityksessä oli seurata, miten usein tyly tai suorastaan raaka puhe oli balanssissa Eeva Hakulisen ja Esa Latva-Äijön ilmeiden, eleiden ja fyysisen etäisyyden kanssa. Kuva © Mika Hiltunen/Tampereen teatteri

Tampereen Teatterin Frankie ja Johnny kuun valossa on psykologinen parisuhdedraama. Näytelmässä kaksi yksinäistä elämän syrjäpoluille joutunutta ihmistä etsii itseään ja tietä toistensa luo yhden yön aikana.

Vuonna 1987 kantaesitetty näytelmä oli myöhemmin useilla alan palkinnoilla palkitun näytelmäkirjailija Terrence McNallyn läpimurtotyö, josta tuli todellinen hitti, kun Garry Marshall ohjasi siitä Al Pacinon ja Michelle Pfeifferin tähdittämän elokuvan.

Näytelmän tarina oli rosoinen ja sen kieli ajoittain rujoa katujen kieltä. Vahva dialogi antoi keskiviikon näytöksessä roolit näytelleille Eeva Hakuliselle ja Esa Latva-Äijölle tarttumapintaa. Tulkinoissa oli syvyyttä ja uskottavuutta.

Näytelmän tarina heijastelee 1980-luvun elämäntapaa ja asenteita amerikkalaisessa suurkaupungissa. Näytelmän teemat ovat kuitenkin ihan tätä päivää. Frankie ja Johnny olivat myös Tampereella ikuista nuoruutta eläviä ajelehtijoita, joiden elämässä ei ole ollut suunnitelmallisuutta tai päämäärää.

McNally on rakentanut roolihahmojensa henkilökuvat huolella. Pian neljäkymmentä täyttävä Frankie työskenteli yhä tarjoilijana hampurilaisravintolassa ja häntä noin kymmen vuotta vanhemman Johnnyn elämänpolkua varjosti tuore linnatuomio. Tarinan Johnny oli ammattitaitoinen kokki, joka oli ajautunut rikollisille poluille. Frankien uusiin iskuihin varautunutta kyynistä elämänasennetta taas selitti se, että hän oli aikaisemmin elänyt väkivaltaisessa parisuhteessa.

McNallyn kehystarinassa Frankie ja Johnny ovat töissä samassa ravintolassa, jossa Johnny aloitta Frankien vikittelyn. Tampereen Teatteriin näytelmän sovittanut ja ohjannut Hilkka-Liisa Iivanainen aloitti tarinan kertomisen siitä, mihin romanttiset rakkaustarinat yleensä päättyvät. Frankie ja Johnny ovat viettäneet kiihkeän lemmenhetken Frankien kämpän sängyssä.

Ratkaisu oli onnistunut. Tuosta kiihkeän rakastelun tuottamasta hybriksestä alkoivat näiden kahden ihmisen toisiaan kohtaan tuntemien epäluulojen, torjuntojen ja vähittäisen lähestymisen ketju kohtaus kohtaukselta.

Peruskysymys oli sekä naiivi että se ainoa oikea. Varmasti jokainen ihminen tässä maailmassa tavoittelee onnea, mutta onko se enää mahdollista, jos keski-iän kynnykselle asti eletyt vuodet ovat tuoneet tullessaan pelkkiä vastoinkäymisiä ja pettymyksiä?

Frankie ja Johnny kuun valossa on teos, jota lienee lupa tarkastella myös allegoriana McNallyn omasta urasta näytelmäkirjailijana. Vuonna 1938 syntynyt näytelmäkirjailija ehti kirjoittaa liki 30 vuotta näytelmiä ja tarinoita, joista useimmat käsittelivät seksuaalisten vähemmistöjen elämää ja ihmissuhteita, ennen kuin menestystä ja tunnustusta tuli.

Näytelmän tapahtumat on sijoitettu yhteen huoneeseen. Huoneteatterin formaatti kuvasi hyvin sitä henkistä tilaa, johon tarinan roolihahmot olivat elämässään ajautuneet. Juho Lindströmin lavastus ja Mika Hiltusen suunnittelemat valot ja videot tukivat sovitusta. Näytelmän loppuhuipennuksessa Frankien jossain New Yorkin köyhien asuinalueella sijaitseva pimeä murju muuttui avaraksi ja valoisaksi katunäkymäksi.

Muutos parempaan on aina mahdollista. Koskaan ei ole liian myöhäistä rakastua. Niinpä!

Itse jäin miettimään Hakulisen ja Latva-Äijön vuorovaikutussuhteita näyttämöllä, sitä paljon puhuttua kemiaa. Ehkä varsin pitkälle viety etäännyttäminen oli Iivanaisen ja ensemblen yhteinen tulkinta. Esimerkiksi tekstin koomiset kohtaukset tehtiin ikään kuin jarrutellen.

Frankie ja Johnny kuun valossa

Tampereen Teatterin esitys Frenckellin näyttämöllä 14.9.2022

Käsikirjoitus Terrence McNally

Suomennos Ville Mäkelä

Ohjaus Hilkka-Liisa Iivanainen

Lavastussuunnittelu Juho Lindström

Pukusuunnittelu Mari Pajula

Valo- ja videosuunnittelu Mika Hiltunen

Äänisuunnittelu Hannu Hauta-aho

Kampausten ja maskeerausten suunnittelu Kirsi Rintala

Rooleissa Eeva Hakulinen ja Esa Latva-Äijö

Reita Lounatvuoren uusi suomennos pyyhki Samuel Beckettin klassikosta tulkintojen patinan – Tampereen Teatterin esitys oli hauska, surumielinen ja niin kipeä, että nauru tarttui kurkkuun jo ensiminuuteilla – teki mieli itkeä maailman pahuutta ja sokeaa todellisuutta

*Eletyn elämän sankareita Estragonea ja Vladimiria näytelmässä näyttelivät Mika Nuojua ja Martti Suosalo. Kuva Otto-Ville Väänänen/Tampereen Teatteri*

Elämä on arvoituksellista ja absurdia. Elämä on matka. Samuel Beckettin näytelmässä näytelmän Pozzo kuljettaa painavaa, hiekalla täytettyä matkalaukkua tällä matkalla kehdosta hautaan. Tai ei Pozzo itse rehki painavan laukkunsa kanssa. Hän sälyttää taakan palvelijansa, tai tässä tapauksessa hirttoköydellä isäntäänsä kahlitun orjansa Luckyn (!) kannettavaksi.

Beckettin Huomenna hän tulee (En attendant Godot) on tragikomedia ja absurdin teatterin mestariteos.

Teatterikirjallisuuden suurten klassikoiden tavoin se on myös aina ilmiömäisen ajankohtainen. Elämme parhaillaan maailmassa, jossa Venäjän diktaattori Vladimir Putin on aloittanut brutaalin sodan Ukrainassa. Elämme maailmassa, jossa yhden ihmisen eksistenssi voi johtaa koko nykyisen sivilisaation tai jopa koko ihmiskunnan tuhoutumiseen.

Mutta ehkä myös Kremlissä ajatellaan, että aika kuluu nopeammin, kun on jotain tekemistä!

Huomenna hän tulee on Turun kaupunginteatterin, Espoon kaupunginteatterin ja Tampereen Teatterin yhteistuotanto. Tämä arvio perustuu Tampereen Teatterin ensi-iltaan 8. maaliskuuta.

Beckettin Huomenna hän tule on näytelmä, jossa ei ole juonta eikä oikeastaan edes mitään tarinaa. Sellaisena se on huikea haaste näyttelijälle. Tavallaan näytelmä on olemassa vain näyttelijöiden läsnäolon kautta.

Alan kirjallisuudessa Beckettin näytelmä määritellään absurdiksi tragikomediaksi. Tätä määritelmään vasten näytelmän laitapuolen kulkijoita Vladimiria ja Estragonia näyttelevät Martti Suosalo ja Mika Nuojua ovat vahvinta kaliiperia, mitä suomalaisen teatterin koomikkoarsenaalista löytyy. Suosalon ja Nuojuan komediaa Kiviä taskussa on esitetty lähes yhtämittaisesti täysille katsomoille aina vuodesta 2002 asti eli kohta kaksikymmentä vuotta. Näytelmän ensi-ilta näyteltiin Helsingin kaupunginteatterissa lokakuussa 2002.

Myös Helsingin kaupunginteatterin Suomen hauskin mies ja samasta käsikirjoituksesta tehty elokuva lujittivat Suosalon asemaa Suomen hauskimpana näyttelijänä.

Ohjaaja Pentti Kotkaniemi tunnetaan ennen muuta komedioiden ja farssien ohjaajana. Teatteritöiden ohella Kotkaniemi on ohjannut koko joukon kotimaisia elokuvia ja hänen meriitteihinsä kuuluu myös esimerkiksi Lapinlahden lintujen televisiolle tekemien sketsisarjojen ohjaus.

Ensembleen on siis koottu eräänlainen suomalaisen komedian huippuyksikkö. Tässä mielessä kaikki on tehty varmanpäälle.

Tampereen esityksen todellinen kivijalka oli kuitenkin Reita Lounatvuoren uusi, huikean hieno suomennos. Irlantilainen Beckett kirjoitti näytelmän alun perin ranskaksi. Hän itse perusteli kielen vaihtamista halulla kirjoittaa ilman tyyliä ja eleganttia ilmaisua. Ainakin minä vakuutuin siitä, että Lounatvuori on tavoittanut Beckettin näytelmän kielen alkuperäisen roson ja tuonut tekstin takaisin lukemattomien tulkintojen luomista eksistentiaalisista sfääreistä takaisin arjen tasolle.

Kotkaniemen mukaan Beckett oli suuri music hallin, mykkäelokuvien, Charles Chaplinin ja Buster Keatonin ystävä. Toteutuksessa Kotkaniemi on tuonut tämän teatteritaiteen kultakauden estetiikan näyttämölle. Beckettin kielelliset koukerot saivat näyttämöllä fyysisen vastineensa Nuojuan, Suosalon, Ville Majamaan ja Tommi Alatalon hauskasta spalstick-komiikassa. Esitys oli täynnä yllättäviä ja hauskoja temppuja ja yksityiskohtia.

Sama viime vuosisadan alun mykkäelokuvista tuttu komiikan perinne toistuu Jani Uljaan pukusuunnittelussa. Suosalolla oli liian pieni takki ja punteista liian lyhyet housut. Nuojuvan rooliasuun kuuluva takki oli puolestaan aivan liian suuri ja hän oli välillä kompastua ylipitkiin lahkeisiinsa. Sama koominen liioittelu toistuu tietenkin myös Majamaan ja Alatalon rooliasuissa.

Esitys ei kuitenkaan missään vaiheessa muuttunut anarkistisen hauskaksi. Beckett asui toisen maailmansodan aikana saksalaisten miehittämässä Ranskassa ja osallistui vastarintaliikkeen taisteluun. Hän kirjoitti vuonna 1953 ilmestyneen näytelmän todellisuudessa, jossa kaikkialla maailmassa oli miljoonia tuoreita hautoja ihmiskunnan tähän asti hirvittävimmän ja tuhoisimman sodan jäljiltä.

Beckett myös kirjoitti tarkat ohjeet siitä, miten hänen näytelmäänsä pitää esittää aina näyttämökuvia myöten. Tampereen esityksessä Jani Uljaan lavastus teki hienosti näkyviksi nämä ideat. Tyhjällä näyttämöllä oli vain harvaoksainen puu ja kivi. Ainakin minulle näytelmän näyttämökuva on kuva ihmisen perimmäisestä yksinäisyydestä, siitä tunteesta, joka meidän on kohdattava viimeistää kuoleman hetkellä.

Ehkä tämän näyttämökuvan avulla Beckett on halunnut kertoa meille katsojille myös kuka, tai oikeammin mikä on tämä salaperäinen herra Godot, jota näytelmän laitapuolen kulkijat odottavat. Hevosenleikkiä keskenään laskevilla Estragonilla ja Vladimirilla oli myös ajatuksia siitä, miten pitkän odotuksen aiheuttama eksistentiaalinen ahdistus saadaan päättymään kunhan paikalle haalitaan riittävän tukevaa köyttä.

Näytelmän alussa näytelmän Vladimir harrastaa itseohjautuvuutta. Hän komentaa Vladimiria tulemaan järkiinsä. Siitä ei kuitenkaan taida olla mitään toivoa.

Huomenna hän tulee

Tampereen Teatterin ensi-ilta 8.3.2022

Käsikirjoitus Samuel Beckett

Suomennos Reita Lounatvuori

Ohjaus Pentti Kotkaniemi

Lavastus ja pukusuunnittelu Jani Uljas

Valosuunnittelu Jari Sipilä

Äänisuunnittelu Tommi Koskinen

Naamioinnin suunnittelu Kaija Heijari

Rooleissa Mika Nuojua, Martti Suosalo, Ville Majamaa, Tomi Alatalo

Ääniroolissa Voitto Maasola

Karvalakistaan kansalliskirjailija tunnetaan – Tampereen Teatterin uusi kantaesitys oli näyttämöllä energistä ja irtonaista tekemistä – Väinö Linnan rintakuvasta pyyhittiin pölyt huumorilla

Kansalliskirjailijan näyttämökuvat olivat hyvin ilmaisuvoimaisia. Se näkyy myös Mikko Karsiston hienoista esityskuvista, joista oli runsaudenpulan takia vaikea valita tähän sitä parhaiten näytelmän tunnelmia kuvaavaa otosta. Tässä valinnan ratkaisi kuvassa olevan Arttu Soilumon loistava näyttelijäntyö. Kuva Mikko Karsisto/Tampereen Teatteri

Tampereen Teatterin Kansalliskirjailijassa Väinö Linnan näköispatsas nostetaan kansakunnan kaapin päältä lähempään tarkasteluun. Kansalliskirjailija ei ole näytelmän Linnasta, vaan kirjailija Karo Hämäläisen romaanista Kansalliskirjailija.

Hämäläisen romanissa tehdään dokumenttielokuvaa Linnasta. Frenckellin näyttämöllä tehtiin perjantai-iltana teatteria Väinö Linnasta kertovasta teatterista. Lähestymiskulma oli humoristinen ja kohtaukset ajoittain todella hauskoja. Varsinkin katsomossa istuneiden teatterin ammattilaisten oli välillä vaikea hallita nauruhermojaan.

Ohjaaja Mikko Kanninen oli ensemblensä kanssa koonnut näyttämölle todellisen kimaran niistä teatterin uusista esteettisen ilmaisun keinoista, joita on ideoitu tällä vuosituhannella. Näin näyttämölle ilmestyivät Linnan ja Hämäläisen edustamien kirjallisuuden hahmojen ohella myös suomalaisen teatterin oman aikamme auteur ohjaajat ja dramaturgit Kristian Smedsistä ja Juha Hurmeesta Leea Klemolaan.

Sami Keski-Vähälän dramaturgiassa ja Kannisen ohjauksessa esteettiset lainaukset oli tehty läpinäkyvästi ja hauskasti. Eikä kysymys ollut vain meidän katsojien hauskuuttamisesta. Esimerkiksi roolien vaihtaminen lennossa korosti näytelmän Linnan hahmon fiktiivistä luonnetta esityksessä.

Näin yhteisöllisyys taiteessa toimii. Tieteen puolella tiedeyhteisö etsii vuorovaikutuksen kautta totuutta, taiteessa etsitään vaikuttavuutta ja tässä mielessä kaikki taiteet ovat yhteisöllisiä. Jo olemassa olevien ideoiden toistot ovat kehityksen kannalta yhtä tärkeitä kuin uusien ideoiden keksiminen ja kokeileminen. Näin syntyy variaatioita ja kasvualustaa jälleen uusille ideoille.

Tässä näytelmässä roolihahmot lähtivät viimeiselle matkalle siivenräpytysten ja enkelipölyn saattelemina.

Esityksen alussa meidän katsojien annettiin nähdä, millaista on näyttelijöistä koostuvan työyhteisön arki. Samalla heittäydyttiin hetkeksi vakaviksi. Pohdittiin tarinoiden ja todellisuuden suhdetta. Hämäläisen kirja on romaani – siis määritelmällisesti fiktiota.

Miten sen kuva Linnasta eroaa siitä Panu Rajalan toimittamista Väinö Linnan muistelmista tai kirjallisuustieteen professori Jyrki Nummen johtaman tutkijaryhmän toimittamasta esseekokoelmasta Väinö Linna tunnettu ja tuntematon, jossa 25 taiteen ja tieteen ammattilaista kirjoittaa näkemyksiään kansalliskirjailijasta?

Tunnetuista henkilöistä kirjoitetut elämänkerrat ja elämänkertaromaanit ovat nyt pinnalla eikä tämän kirjallisen ilmiön syitäkään tarvitse kauan pohtia, kun muistaa millaisen tilin Kari Hotakainen on tehnyt kirjallaan Tuntematon Kimi Räikkönen (!).

Keski-Vähälä heittää näytelmän käsiohjelman saatesanoissa pyyhkeen kehään: ”En pidä totuuksista, tai oikeastaan en usko niihin. Tuskinpa on totuutta Väinö Linnastakaan – vain näkökulmia.”

Näkökulmia Keski-Vähälä, Kanninen ja heidän työryhmänsä ovat löytäneet kiitettävästi ja niistä varmasti tärkein on Suomen kaikkien aikojen kuuluisimman kirjallisuuskritiikin Helsingin Sanomiin laatineelta Toini Havulta, joka moitti Linnaa siitä, että hän kirjoitti Tuntemattomassa sotilaassa sodasta yksinomaan sammakkoperspektiivistä.

Se on juuri se perspektiivi, josta me tarkastelemme oman elämämme tarinaa. Tämän tarinan tai vakaumuksen perusteella me myös arvioimme muista ihmistä kerrottujen tarinoiden merkityksellisyyttä – totuutta (lainausmerkeissä). Näissä meidän sammakoiden tositarinoissa kaikella on aina syynsä ja seurauksensa eikä elämän satunnaisuutta tunnisteta edes silloin, kun lottovoitto sattuu omalle kohdalle.

Kansalliskirjailija oli teatteria teatterista ja tätä rinnakkaisnäytelmää varten jokaiselle oli luotu oma sammakkoperspektiivi, oma roolihahmo tämän produktiota harjoittelevan työryhmän näyttelijänä. Tämä esityksen metataso avautui katsojalle, joka oli ennättänyt lukea käsiohjelman ennen esityksen alkua.

En ymmärrä, miksi työryhmä on lähtenyt etäännyttämään näitä metafiktion roolihahmoja nimeämällä heidät kirjaimilla. Yhtä hyvin Näyttelijä A:ta näytellyt Jukka Leisti olisi minusta voinut näytellä metatarinassa fiktiivistä Jukka Leistiä, näyttelijä B Eeva Hakulinen fiktiivistä Eeva Hakulista ja niin edelleen. Dramaturgin ja ohjaajan ajatukset menivät tässä ainakin minulta yli hilseen. Kansalliskirjailijasta löytyi runsaasti kerronnan tasoja, mutta ei niiden esittämisen olisi tarvinnut mitään avaruusgeometriaa olla.

No se ei haitannut, kun näyttelijät näyttivät parasta osaamistaan itse tarinaan liittyvissä rooleissa. Esittäminen oli energistä, irtonaista ja hauskaa näyttelijäntyötä.

Messiaasta piti tulla Väinö Linnan kirjallisen uran suurteos. Kirjaa ei koskaan julkaistu. Epäonnistumien ja siitä seurannut syvä henkinen kriisi merkitsi taitekohtaa Linnan uralla. Tässä uran taitekohdassa Linnaa esitti Arttu Ratinen. Kuva Mikko Karsisto/Tampereen Teatteri

Katsomossa istuneiden teatterin ammattilaisten riemu repesi valloilleen aina kun Elina Rintalan esittämä teatterinjohtaja C astui näyttämölle. Käsiohjelman luonnehdinnassa C on nainen, joka ajattelee taidetta palveluna ja terveyshyötynä. Totuudesta voidaan viis veisata, ei se ole niin tärkeää, jos yleisö viihtyy ja tykkää. Onnistumiset C ottaa omaan piikkinsä ja kritiikit henkilökohtaisina loukkauksina. Toki C kantaa myös huolta johtamansa laitoksen menestyksestä ja tulevaisuudesta.

Niinpä. Pääasia on, että yleisö viihtyy ja tykkää.

Linna ei pitänyt siitä, että häntä sanottiin työläiskirjailijaksi. Linnan ansiot kansakunnan henkisenä eheyttäjän ovat varmaan olleet kiistattomat, mutta en oikein tiedä, miten kansalliskirjailijankaan titteli tarttuu Linnan pirtaan. Ei ollut Linnan vika, että hänen fiktiivisiä romaaneitaan alettiin pitää jonkinlaisena historiallisena totuutena.

Tämän päivän näkökulmasta ainakin minusta kaikkein kiinnostavin teos Linnan tuotannossa on kirja, jota ei koskaan julkaistu. Messiasta kirjoittaessaan Linna joutui syvään henkiseen kriisiin. Linnan sanotaan hävittäneen osan käsikirjoituksesta, mutta osa on tiettävästi yhä Linnan perikunnan hallussa.

Kansalliskirjailijassa Messias toimii tarina taitekohtana, aallonpohjana, josta Linnan ura kirjailijana lähti nousuun. Messias näyttää arvoitukselta, jonka pohtiminen ansaitsisi ihan oman näytelmänsä.

Kansalliskirjailija

Tampereen Teatterin kantaesitys Frenckell näyttämöllä 22.10.2021

Perustuu Karo Hämäläisen samannimiseen romaaniin

Sovitus näytelmäksi Sami Keski-Vähälä

Ohjaus Mikko Kanninen

Lavastus- ja pukusuunnittelu Mikko Saastamoinen

Valosuunnittelu Tuomas Vartola

Äänisuunnittelu Jan-Mikael Träskelin

Videosuunnittelu Saku Väänänen

Kampauksien, peruukkien ja maskien suunnittelu Kirsi Rintala

Näyttämöllä Jukka Leisti, Eeva Hakulinen, Kirsimarja Järvinen, Arttu Ratinen, Arttu Soilumo, Ville Mikkonen, Elina Rintala

Tampereen Teatterin Jane Eyre oli tyylikäs ja tiivistunnelmainen draama – näytelmän dramaturgia ja Jussi Nikkilän ohjaus sisälsivät useita arvoituksia – taidenautinto syntyi kiehtovasta oivaltamisen ilosta

Pia Piltzin näyttelemän Berthan ja Marketta Tikkasen näyttelemän Janen roolit kietoutuvat näytelmässä arvoituksellisella tavalla toisiinsa. Kuvan kohtauksessa eletään orvoksi jääneen Janen lapsuutta. Kuva Maria Atosuo/Tampereen Teatteri

Tampereen Teatterin Kotiopettajattaren romaani – Jane Eyre oli ensi-illassa tyylillä toteutettu tiheätunnelmainen draama. Englantilaisen Polly Tealen dramaturgiassa Jane Eyren tarina etäännytettiin Charlotte Brontën romaanin realismista ja romaanin tarinan psykologiset syvärakenteet tulivat näkyviin.

Brontën Jane Eyren tarina sovitettiin näyttämölle ensimmäisen kerran jo vuosi kirjan ilmestymisen jälkeen vuonna 1848. Tampereelle Jane Eyren ohjannut Jussi Nikkilä on ensemblensä kanssa saanut hienosti esiin myös sen kerroksellisuuden, ajan patinan, joka tekee suurista klassikoista niin merkittäviä.

Nikkilä on täydentänyt opintojaan Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa opiskelemalla London Academy of Music and Dramatic Art – oppilaitoksessa. Tampereen Teatterin Jane Eyre kertoo jälleen sen, miten hyvää pyrkimys kansainvälisyyteen tekee suomalaiselle teatterille.

Näytelmän ajatuksia herättävän, hyvin funktionaalisen ja silmiä hivelevän tyylikkään lavastuksen ja puvustuksen on suunnitellut tämän taidelajin kansainvälisiin tähtiin kuuluva kreikkalainen suunnittelija, joka käyttää itsestään nimimerkkiä takis.

Brontën Jane Eyre on yksi kaunokirjallisuuden suurista rakkaustarinoista, josta on näytelmäversioiden lisäksi tehty kasapäin musikaaleja ja elokuvasovituksia. Varmaan siksi meille katsojille Tampereen Teatterin ensi-illassa tarjosi yllätyksellisen älyllisen haasteen Janen roolissa näytelleen Marketta Tikkasen ja Rochesterin roolissa näytelleen Esa Latva-Äijön välisen vuorovaikutussuhteen hyytävä kemia.

Teatteri on siitä ainutlaatuinen taide, että esityksessä ovat aina mukana myös ne lukuisat vuorovaikutussuhteiden mekanismit, joita me emme ainakaan juuri sillä hetkellä tiedosta. Meidän aivojemme laumaeläimen vaistotoimintoja ohjaavat algoritmit touhuavat omiaan meidän tietoisesta tahdostamme riippumatta. Silti tämä ohjaus näkyy ainakin mikroilmeissä, eleissä ja vaikkapa niissä feromoneissa, tuoksumolekyyleissä, joilla kehomme ihon kautta viestittää tunnetiloistaan.

Toisaalta meidän tunteitamme ohjaa myös se tieto, joka meillä on, vaikka emme sitä juuri sillä hetkellä tiedostaisikaan. Teini-ikäisen tytön ja keski-ikäisen miehen seksisuhteesta on tullut meidän aikanamme uusi tabu. Peter Nygårdin, Harwey Weinsteinin ja kumppaneiden tekojen synkkä varjo ulottuu pitkälle meidän mielemme yli.

Tealen dramaturgia Brontën romaanista on vuodelta 1998. Se on siis syntynyt kauan ennen metoo -liikettä. Lähtökohdat ovat kuitenkin aivan samat. Tealen tiivistää Brontën romaanin ydinajatuksen kysymykseksi tasa-arvosta. Rakkaus kahden ihmisen parisuhteessa ei voi olla jumalaista, kaikkivoivan isän rakkautta lapsiaan kohtaan. Meillä kaikilla pitää olla oikeus kasvaa omat kyvyt ja rajat tunteviksi yksilöiksi ja tämä kasvu alkaa jo lapsena.

Myös koiran ja hänen isäntänsä toisiaan kohtaan tuntema rakkaus on varmasti aitoa, mutta se on luonteeltaan erilaista kuin kahden tasa-arvoisen ihmisen välinen rakkaus.

Itse olen varma, että Tikkasen ja Latva-Äijön roolihahmojen näyttämöllä elein ja äänensävyin ilmaisema etäisyys oli ohjaajan ja näyttelijöiden tietoisen harkinnan tulosta ja siis aivan upeaa näyttelijäntyötä.

Näytelmän Jane Eyre joutuu typistämään omaa persoonallisuuttaan selvitäkseen patriarkaalisen yhteiskunnan ahtaista normeista. Kuvaus sisäoppilaitoksesta, johon orvoksi jääneen Janen täti tytön passitti, toi ainakin minun mieleeni tuoreet uutiset alkuperäiskansojen lapsille tarkoitettujen sisäoppilaitosten tuhansista nimettömistä haudoista, jotka nyt ovat paljastuneet Kanadassa.

Me kauhistelemme Afganistanissa jälleen vallan kaapanneiden talibanien komentoa, mutta meidän on lähes mahdoton ainakin tunnetasolla ymmärtää, että vain reilut sata vuotta sitten naiset olivat toisen luokan kansalaisia myös Euroopassa.

Aikalaisten, Brontën sisarusten ja Jane Austinin romaanit eivät ole vain kasvukertomuksia, vaan ensisijaisesti naisten selviytymistarinoita yhteiskunnassa, jossa heillä ei ollut tasavertaisia oikeuksia kolutukseen, omiin tuloihin, omaan varallisuuteen tai edes oman ruumiin koskemattomuuteen. Neuvostoliitossa toisinajattelijoita suljettiin mielisairaaloihin. Sama kohtalo saattoi odottaa myös Victorian ajan Englannissa naista, joka haastoi patriarkaalisen yhteiskunnan valtarakenteet.

Näin saattoi käydä ainakin vähävaraiselle vastarannan kiiskelle myös Suomessa vielä viime vuosisadan alkupuolella. Yhteisönsä silmätikuksi joutunut nainen passitettiin Seilin saarelle ilman paluumahdollisuutta.

Brontën kirjassa ja näytelmässä ”Seilin keikalle” lähetetään Rochesterin ensimmäinen vaimo Bertha. Tavallaan Brontë oli tämän hahmon kuvaajana edellä aikaansa. Vasta vuosisadan loppupuolella Sigmund Freud keksi tälle tyydyttämättömässä suhteessa tai ajan julman moraalikoodin ja olosuhteiden takia selibaatissa elävien, seksuaalisesti aktiivisten naisten potemalle ”hulluudelle” diagnoosin. Kysymys oli hysteriasta.

Roolin näyttelevällä Pia Piltzillä ei ollut näytelmässä yhtään repliikkiä. Ingrid Andrén suunnittelema koreografia teki siitä huolimatta tästä näytelmän kolmannesta avainroolista hyvin vaikuttavan. Avoin ja pidäkkeetön seksuaalisuus ja oman minuuden puolustaminen tarvittaessa vaikka väkivaltaisen aggression kautta olivat 1800-luvulla naiselle kuolemansyntejä ja ovat ne sitä tavallaan edelleen.

Janen ja Berthan roolihahmot kietoutuvat myös toisiinsa tavalla, jota ei pidä tässä paljastaa. Jane Eyre on älykästä teatteria, jossa oivaltaminen on se kaikkein keskeisin taidenautinnon lähde.

En tiedä, kenen neronleimaus on näytelmän juliste, jonka kuvassa Marketta Tikkanen esiintyy purukumia jauhavana teinityttönä. Naulankantaan sanomallaan osuva juliste vie näytelmän katsojan ajatukset heti oikeille jäljille. Samalla siinä häivytetään näytelmän ainoa selkeä kauneusvirhe.

Ymmärrän toki, että meille Brontën kirjan lukeneille vanhuksille näytelmää pitää myydä kirjan vanhahtavalla suomenkielisellä nimellä. Nimi on peräisin Kaarina Ruohtulan 1970-luvun alkupuolella tekemästä käännöksestä. Olen varma, että myös Tealen dramatisoiman näytelmän kääntänyt Reita Lounatvuori olisi tyytynyt Brontën alun perin Currer Bellin salanimellä (!) julkaistun romaanin alkuperäiseen nimeen.

Kieli kuitenkin elää ja muuttuu kuten kaikki muukin. Suomi on poikkeuksellisen sukupuolineutraali kieli. Silti puhe opettajista ja opettajattarista sisältää nykyisin selvän arvottavan konnotaation vähän saman tapaan kuin puhe vaikkapa nakeista ja talousnakeista.

Tampereen Teatteri tarjosi ennen näytelmän alkua kuohujuomaa meille katsojille. Kippis ja kiitos! Vieläkin mukavampaa oli havaita, miten onnellisia ja iloisia ihmiset olivat, kun nyt jälleen voi käydä teatterissa. Teitä on teatterin tekijöitä todella kaivattu.

Kotiopettajattaren romaani – Jane Eyre

Tampereen Teatterin ensi-ilta päänäyttämöllä 20.10.2021

Dramatisointi Charlotte Brontën romaanista Polly Teale

Ohjaus ja musiikki Jussi Nikkilä

Lavastus- ja pukusuunnittelu takis

Koreografia Ingrid Adnré

Valosuunnittelu Raimo Salmi

Äänisuunnittelu Hannu Hauta-aho

Kampausten, maskien ja peruukkien suunnittelu Jonna Lindström

Rooleissa Marketta Tikkanen, Pia Piltz, Esa Latva-Äijö, Ritva Jalonen, Elisa Piispanen, Annuska Hannula, Antti Tiensuu, Matti Hakulinen

Salaisuuksien ilta on produktiona kiinnostava kokeilu – katsoja voi kokea näyttelijöiden ohjaamassa teatterissa itsenä ulkopuoliseksi – voimakas kokemus yhteisöllisyydestä voi olla myös poissulkevaa

Salaisuuksien ilta on tragikomedia, jonka dramaattisessa huipennuksessa tarinan aviopari Carlotta (Marika Heiskanen) ja Lele (Tuukka Huttunen) selvittävät välejään painiottein. Farssimaisia piirteitä saanut kohtausten ketju alkoi Lelen yrityksestä peittää omaa uskottomuuttaan ovelalla tempulla illallisille kokoontuneiden ystävien totuus tai tehtävä -leikissä. Kuva Maria Atosuo/Tampereen Teatteri

Tampereen Teatterin ja Teatteri Siperian yhdessä toteuttama Salaisuuksien ilta on draamakomedia. Määritelmä on tässä paikallaan, koska näytelmän käsikirjoitus perustuu Paolo Genovesen ohjaamaan elokuvaan Perfetti sconosciuti (Salaisuuksien illallinen), joka sai ensi-itansa Italiassa vuonna 2016.

Aivan erityiseksi torstaina ensi-iltansa saaneen produktion tekee se, ettei näytelmällä ole lainkaan ohjaajaa. Tai toisesta näkökulmasta ohjaajia on ollut peräti kahdeksan. Käsiohjelman mukaan esityksen ovat ohjanneet yhdessä kaikki produktiossa mukana olevat näyttelijät.

Näytelmän vahvuuksia ovat hieno näyttelijäntyö ja oivaltava käsikirjoitus.

Valittu lähestymistapa ja poikkeava toteutus ovat lisänneet uuteen produktioon aina väistämättä liittyviä riskejä, joista tässä osa on myös toteutunut. Tätä ei pidä kuitenkaan pelästyä. Uuden kokeileminen on teatterille elinehto.

Näytelmän tarina kertoo ystäväpariskuntien yhteisistä illallisista, joissa pelataan aikuisten ihmissuhdepelejä. Totuus tai tehtävä -korttien asemasta pöytään ladotaan näillä illallisilla kaikkien osanottajien älypuhelimet. Komiikan kärki syntyi siitä, että meille niin rakkaat ja välttämättömät puhelimemme tietävät ja muistavat meistä kaiken senkin, minkä me itse haluamme unohtaa tai ainakin peittää huolellisesti. Nämä salaisuudet paljastuvat, kun puhelimeen leikin aikana tulleet tekstivietit pitää lukea ääneen ja vastata muiden kuulten puheluihin.

Näytelmän on suomentanut ja dramatisoinut Marianna Stolbowin raakakäännöksen pohjalta Juha Siltanen.

Elokuvalla on ollut viisi käsikirjoittajaa. Se ei liene elokuva-alalla mitenkään poikkeuksellista paitsi siinä, että kaikkien käsikirjoittajien nimet kerrotaan. Kirjallisuustermein tällaisen kirjoitustavan pitäisi kuitenkin tuottaa aidosti moniäänistä tekstiä ja luulen, että juuri tämä seikka on inspiroinut myös Tampereen Teatterin ja Teatteri Siperian näyttelijöistä koostuvan työryhmän kokeilemaan produktiota, jolla on kahdeksan ohjaajaa.

Mitä on tavoiteltu? Teatteri on luonteeltaan aidosti moniäänistä. Näyttelijä tuo näyttämölle esittämänsä roolihenkilön lisäksi myös oman ainutlaatuisen persoonallisuutensa piirteitä. Teatterin erityislaatu korostuu elokuvaankin verrattuna siinä, että teatterissa jokainen esitys on uniikki, ainukertainen.

Mitä tapahtuu, kun yksi tekijä produktiota työstävästä porukasta on poissa luovasta työyhteisöstä? Sitä on pohdittu, ja poikkeuksellisen produktion työyhteisössä herättämät kysymykset ja epäilyt on painettu myös näytelmän käsiohjelmaan: ”Lisääntyykö koko työryhmän kokemus esityksen yhteisestä omistajuudesta, kun yhtä ohjaajaa ei ole? Mitä tapahtuu kun katsomossa ei ole ketään kertomassa, miltä työskentely näyttää ja miten työskentelyssä edetään?”

Viimeksi mainittu kysymys on näkemäni ja kokemani perusteella se tärkein, minkä produktion tekijät ovat itselleen tehneet. Teatteri on yhteisöjen taidetta. Vuorovaikutusten kentässä on kuitenkin yksi merkittävä poikkeus. Ainakin perinteisessä teatterikäsityksessä katsojalla on itsevaltiaan oikeudet, ellei peräti hirmuhallitsijan rooli. Päät putoavat, jos esitys ei satu miellyttämään.

Itse en ole tullut koskaan ajatelleeksi ohjaajaa jonkinlaisena Nottinghamin seriffinä, joka valvoo tämän oikukkaan hirmuhallitsijan etua. Oma ennakkoasenteeni tähän kokeiluun oli joka tapauksessa, kuinkas muutenkaan, ikävän kyyninen. Pitääkö hirmumyrsky Koronan puhureissa merihätään joutuneesta teatterilaivasta lastin keventämiseksi viskata ensimmäisenä kapteeni yli laidan? Hölmö kun olen, vahtasin silmä kovana kohtausten ajoituksia, näyttämötilan käyttöä ja roolihenkilöiden asemointia näyttämöllä.

Se on tietenkin täysin väärä tapa katsoa ja kokea teatteria. Tekijöiden vilpitön tarkoitus on ilmiselvästi ollut jakaa meidän katsojien kanssa se uuden löytämisen ilo ja kokemus voimakkaasta vuorovaikutuksesta, jonka he itse ovat kokeneet produktion harjoitusvaiheen aikana: ”Koemme, että työskentelymme kautta syntyi kohtauksia ja hykerryttäviä hetkiä, joita kukaan meistä ei yksin osannut kuvitella.”

Ehkä todella voimakas yhteisöllinen kokemus voi olla teatterissa myös poissulkevaa. Ainakin minulle tuli olo, että tirkistelin Eeva Hakulisen, Annuska Hannulan, Marika Heiskasen, Tuukka Huttusen, Esa Latva-Äijön, Ville Mikkosen, Elisa Piispasen ja Jarkko Tiaisen yhteistä illallista ikään kuin ikkunan takaa. Näytelmän teksti on ladattu täyteen sekä dramaattisia että koomisia käänteitä, mutta jotenkin ne menivät hieman ohi.

Näytellä Tampereen Teatterissa ja Teatteri Siperiassa osataan. Esimerkiksi Tiaisen hieno ja koskettavan herkkä roolityö näytelmän työttömänä opettajana, jonka elämänsalaisuudet avataan kohtaus kohtaukselta, kaivoi minut esiin ennakkoasenteideni valamasta teatterikriitikon bunkkerista. Myös Teatteri Siperian näyttelijäkuntaan kuuluva Huttunen oli mainio naisiin menevänä insinöörinä, jonka oma juoni johti näytelmän tapahtumat traagisten ja koomisten kohtausten vyörytykseen.

Salaisuuksien ilta on jo toteutukseltaan jos mikä näyttelijöiden teatteria. Mika Hiltusen valosuunnittelussa näyttelijät ikään kuin esiteltiin yksi kerrallaan tai pariskuntina näytelmän alussa. Mikko Saastamoisen tummasävyinen ja vähän yksityiskohtia sisältävä lavastus tuki samaa päämäärää.

Ehkä parasta Salaisuuksien illassa oli itse teksti, jossa tämän päivän tärkeitä teemoja. Juice Leskisen sanoin, monet meistä elävät kaksoiselämää, vaikka emme oikein jaksaisi sitä yhtäkään. Se toinen elämä on sosiaalisessa mediassa. Suuret yhteisöpalvelut ja hakuyhtiöt tietävät meistä lähes kaiken meidän unelmia ja haaveita myöten. Kännykkää juhlitiin 90-luvulla lasten kaukosäätimenä. Nyt samoissa valjaissa ovat myös aikuiset yötä päivää 24 tuntia vuorokaudessa.

Olemme kaikki mukana globaalissa ihmiskokeessa, jonka lopputulosta ei vielä tarkkaan tiedetä. Sen kuitenkin jo tiedämme, että niin vapaamielisessä Piilaaksossa Yhdysvalloissa kuin kommunistisen diktatuurin hallitsemassa Kiinassa näiden digitaalisten huumeiden käyttöä pyritään jo voimaperäisesti rajoittamaan.

Salaisuuksien ilta

Tampereen Teatterin ja Teatteri Siperian yhteisen produktion ensi-ilta Frenckell-näyttämöllä 2.9.2021

Suomennos raakakäännöksen pohjalta ja näyttämösovitus Juha Siltanen

Raakakäännös italiasta Marianna Stolbow

Ohjaus työryhmä

Lavastussuunnittelu Mikko Saastamoinen

Pukusuunnittelu Mari Pajula

Valosuunnittelu Mika Hiltunen

Äänisuunnittelu Jouni Koskinen

Kampausten ja maskien suunnittelu Kirsi Rintala

Rooleissa Tuukka Huttunen, Ville Mikkonen, Marika Heiskanen, Eeva Hakulinen, Esa Latva-Äijö, Elisa Piispanen, Jarkko Tiainen, Annuska Hannula

Puhelinäänet Elina Rintala, Jukka Leisti, Matti Hakulinen, Antti Tiensuu, Ola Tuominen, Ville Majamaa, Arttu Ratinen, Pia Piltz

Tampereen Teatterin Saatana saapuu Moskovaan uudistaa raikkaasti teatterin traditioita – striimatussa näytöksessä Jukka Leistin upea roolityö Pontius Pilatuksena korostui

Esityksen näyttämökuvat olivat huikean hienoja jopa televisioruudulta katsottuina. Kuvassa Eeva Hakulinen kenturio Rotantappajan roolissa ja Pia Piltz Ješua Ha-Notsrin roolissa. Kuva Maria Atosuo/Tampereen Teatteri

Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan on järkäle. Huikea romaani on ladattu täyteen kerroksia ja merkityksiä. Kirjailijan postuumisti ilmestynyt tarina on liian suuri mahtuakseen sellaisenaan mihinkään teatteriin. Kirjasta tehdyn näytelmän Tampereen Teatterille ohjanneen Antti Mikkolan sovitus on joka tapauksessa onnistunut, ehkä paras, minkä olen teatterissa nähnyt.

Tampereen Teatterin Saatana saapuu Moskovaan ei totisesti ole toisen tuoreusluokan kamaa.

Harhaiset uskonnot ja poliittiset liikkeet saavat näytelmän tarinan Ješua Ha-Notsrin (Pia Piltz) hyvät ihmiset tekemään kammottavia tekoja. Tämä totuus kuullaan näytelmän loppupuolella itsensä saatanan, salaperäisen professori Wolandin (Esa Latvo-Äijö) suusta.

Mikkolan dramaturginen ratkaisu on varmasti perusteltu. Tarinan ydin pitää joskus vääntää rautalangasta. Myös teatterissa taivasten valtakunta kuuluu meille yksinkertaisille. Tampereen teatterin esityksen teatterisalissa nähneiden kriitikoiden arviot ovat suorastaan hengästyttävän ylistäviä.

Bulgakovin romaani on huikea satiiri ja tuikea moraliteetti samassa paketissa. Hän kirjoitti sitä aikana, jolloin miljoonia uhreja vaatinut stalinistinen terrori riehui Venäjällä, 30-luvun Neuvostoliitossa pahimmillaan.

Bulgakov edustaa samaa kirjallista perinnettä kuin muut venäläisen kirjallisuuden suuret mestarit. Tsaarin Venäjällä ja bolsevikkien 30-luvun Neuvostoliitossa sivistyneistöön kuuluvan eliitin toiveet, unelmat ja pyrkimykset olivat syvässä ristiriidassa yhteiskunnan todellisuuden kanssa. Maanpäällistä onnea oli pakko tavoitella laput silmillä ja tulpat korvissa.

Anton Tšehov luonnehti omia näytelmiään komedioiksi. Bulgakov kirjoitti huikean terävää satiiria aikalaisistaan ja stalinistisen Neuvostoliiton todellisuudesta fantasialla maustettuna.

Jos ei nyt täysin ainutlaatuista, niin todella merkityksellistä Bulgakovin kirjassa on se, että hän nostaa tarinan päähenkilöksi historiallisen hahmon, Juudean roomalaisen prokuraattorin Pontius Pilatuksen. Samalla hän nostaa tarinan keskiöön meidän kristillisen perinteemme. Tekstiin ladattujen merkitysten ikajänne venyy parein vuosituhannen mittaiseksi.

Taistelu hyvän ja pahan välillä käydään Pontius Pilatuksen mielen näyttämöllä. Pilatus tuomitsee mielisairaana pitämänsä Ješua Ha-Notsrin kuolemaan, mutta hyvittelee sitten tekoaan ja omaatuntoaan murhauttamalla Ha-Notsrin papeille kavaltaneen Juudaksen.

Näin meidän jokaisen mielessä vaikuttava reaalipoliitikko toimii. Me torjumme THL:n laskelmat koronaviruksen leviämisestä mahdottomina, mutta uskomme, että maailmantalous voi kasvaa eksponentiaalisesti hamaan maailmantappiin asti.

Kirjan ja tietenkin myös näytelmän Pontius Pilatus on kuin modernin länsimaisen ihmisen prototyyppi. Mahdollisuus valita eri vaihtoehdoista antaa hänelle valtaa. Valta taas merkitsee sitä, että hän on myös vastuussa valinnoistaan.

Verkon kautta striimattu antoi tietenkin vain kalpean kuvan siitä loistosta, jonka Tampereen Teatterin upeasti lavastettu näytelmä on tarjonnut teatterissa elävän yleisön edessä. Vaikka ruudun kautta katsotusta esityksestä puuttui vuorovaikutukseen perustuva teatterin magia, näkökenttää rajaava ja näyttelijät hyvin lähelle tuonut kamera todisti Mikkolan taituruuden ohjaajana.

Siirtymät kohtauksesta toiseen olivat sulavia. Yhdestä pisteestä suppealla kuvakulmalla näytelmää kuvaava kamera on tässä suhteessa varmasti armoton väline. Näytelmän skenografiasta vastanneiden Teppo Järvisen, Tiiti Hynnisen, Hannu Hauta-ahon, Mari Pajulan ja Jonna Lindströmin yhteistyö ohjaajan kanssa on ollut saumatonta.

Näytelmän roolitus on hieno. Perinteinen ajatus miesten ja naisten rooleista on hylätty, tai ainakin painettu taka-alalle. Tarinan tematiikasta löytyvät vankat perusteet esimerkiksi sille, että Piltz näyttelee sekä Ješua Ha-Notsrin että Margaritan roolit. Molempia roolihahmoja yhdistää heidän kykynsä pyyteettömään rakkauteen.

Tosin pienen myönnytyksen vanhakantaisille traditioille tekijät ovat antaneet sillä, että Ješua Ha-Notsrin roolissa Piltz oli puvustettu ja maskeerattu näyttämään miesoletulta.

Pilatus nousee Mikkolan sovituksessa näytelmän keskeiseksi ja kokoavaksi roolihahmoksi. Jukka Leistin roolityö Pilatuksena oli ajateltu, hallittu ja koskettava. Ainakin minun ajatukseni Leistin näytteleminen vei välillä aivan uusille urille.

En tiedä, miltä näyttelijöistä tuntui näytellä ilman yleisöä. Uskon, että ainakin Ville Majamaan hyvin vaativa roolityö runoilija Bezdomnyin roolissa olisi saanut vielä jotakin lisää yleisön reaktioista. Tragikoomisen roolin esittämiselle yleisön läsnäolo ja välitön palaute on melkein elinehto.

Bulgakovin kirjassa ja kirjan pohjalta tehdyissä elokuvissa ja televisiosarjoissa Wolandin seurueeseen kuuluva Hella ja Margaret sekä saatanan juhliin osallistuvat kadotetut sielut esiintyvät alastomina. Tampereen Teatterin esityksessä ketään ei riisuta kelteisilleen ja se on varmasti ainoa oikea valinta. Kysymys ei ole mistään uuspuritanismista, vaan ratkaisulle on muita hyvin painavia syitä.

Bulgakovin kirja on myös ja ennen kaikkea riemastuttava ja koskettava kuvaus luovuudesta. Mikkola ja muut ensemblen jäsenet ovat varmasti omalla kohdallaan kohdanneet ne riivaajat, joiden kanssa tarinan Mestari, Bulgakovin alter ego kamppailee. Tampereen Teatterin produktiossa tätä luovuutta on käytetty myös teatterin traditioiden uudistamiseen ja kehittämiseen.

Loistavaa!

Minulle verkon suoratoisto oli jonkinlainen pappilan hätävara huikaisevaan teatterinälkään. Yllätyin positiivisesti. Suoratoistosta voi hyvin kehittyä vielä aivan oma taiteen lajinsa, joka sijoittuu jonnekin teatterin ja elokuvailmaisun välimaastoon. Suorat lähetykset toteuttavat ainakin yhden vain teatterille ominaisen piirteen: jokainen esitys on ainutkertainen taideteos, joka ei toistu koskaan aivan samanlaisena.

Striimattuja teatteriesityksiä katsotaan keikalla.fi sivuston kautta. Sivuston käytettävyydessä on vielä petraamisen varaa. Se pieni vaiva kannattaa kuitenkin nähdä

Saatana saapuu Moskovaan

Tampereen Teatterin esitys livestriimattuna 11.3.2021

Sovitus ja ohjaus Antti Mikkola

Lavastussuunnittelu Teppo Järvinen

Pukusuunnittelu Mari Pajula

Valo- ja videosuunnittelu Tiiti Hynninen

Äänisuunnittelu Hannu Hauta-aho

Peruukkien, kampausten ja maskien suunnittelu Jonna Lindström

Rooleissa Vesa Latva-Äijö, Jukka Leisti, Antti Tiensuu, Pia Piltz, Ritva Jalonen, Ville Majamaa, Elisa Piispanen, Matti Hakulinen, Eeva Hakulinen, Elina Rintala, Arttu Ratinen, Kirsimarja Järvinen, Mari Turunen, Ola Tuominen

Edward Albeen psykologinen trilleri ei ole menettänyt tehoaan – Tampereen Teatterin Kuka pelkää Virginia Woolfia oli vaikuttavaa näyttelijöiden teatteria

Edward Albeen Kuka pelkää Virginia Woolfia? on näyttelijöiden teatteria. Kuvassa Esa Latva Äijö (näytelmän George), Ritva Jalonen (Martha), Linda Wiklund (Honey) ja Kai Vaine (Nick). Kuva Harri Hinkka/Tampereen Teatteri

Aika toimii hyvin teatteriesityksen laadun mittana. Hyvä esitys saa katsojan viihtymään ja loistavan esityksen parissa menee ajan taju.

Tampereen Teatterin tulkinta Edward Albeen näytelmästä Kuka pelkää Virginia Woolfia? oli tätä viimeksi mainittua lajia. Ainakin minut esitys vangitsi katsomon penkkiin kuin naulittuna lähes kolmeksi tunniksi.

Alpeen näytelmä kertoo roolihenkilöidensä kautta elämästä 1950-luvulla amerikkalaisella yliopistokampuksella. Se oli uraansa yliopistomaailmassa luovien miesten ja edustusrouvien maailma. Yhtymäkotia tämän päivän arkeen suomalaisessa yhteiskunnassa on vaikea keksiä.

Tampereen Teatterin tulkinnassa näytelmä ei ole silti menettänyt mitään ajankohtaisuudestaan ja tai psykologisesta jännitteistään. Hienot roolisuoritukset saivat roolihenkilöiden eksistentiaalisen ahdistuksen tuntumaan ihan sydänalassa asti ja teatterinautinnon kruunasi Albeen viljelemä pikimusta älykköhuumori.

Albeen näytelmä ei ole turhaan noussut yhdeksi suurista klassikoista.

Tässä näytelmässä ei etäännytetä, vaan roolihenkilöiden psykopatologia kaadettiin noin kuvainnollisessa mielessä suoraan syliin. Tarinan George (Esa Latva-Äijö) ja Martha (Ritva Jalonen) alkavat leikkiä aamuyön tunteina humalassa sadistisia parisuhdeleikkejään ja osansa siitä saavat myös heidän myöhäiset vieraansa Honey (Linda Wiklund) ja Nick (Kai Vaine).

Näytelmä on Georgen ja Marthan, kahden näyttelijän julmuuden teatteria, jonka osallistuvaksi yleisöksi nuorempi pariskunta on houkuteltu. Tästä näkökulmasta Kuka pelkää Virginia Woolfia? on teatteria teatterista. Teatteri ja todellisuus kulkevat käsi kädessä.

Yhdellä tasolla näytelmä oli psykologien trilleri, johon liittyy arvoitus. Jännite kasvoi kohtaus kohtaukselta. Tarinan lopun Albeen on jättänyt auki. Kysymys on viime kädessä elämän tarkoituksesta ja kaikesta muusta sellaisesta. Tämän kysymyksen edessä me kaikki karvattomat apinat olemme samalla viivalla.

Albeen näytelmä on sekä draamakomedia että tragikomedia. Sen huumori on todella purevaa ja ajoittain myös suorastaan hillittömän hauskaa.

Välillä en oikein tiennyt, pitäisikö nyt itkeä vai nauraa. Albeen näytelmän ihanan roisi suomennos on Reita Lounatvuoren käsialaa.

Kuka pelkää Virginia Woolfia? on näyttelijöiden teatteria. Käsiohjelmassa ohjaaja Marika Vapaavuori kirjoittaa, että Kuka pelkää Virginia Woolfia? on oikeutetusti yksi niistä näytelmistä, jonka jokainen ohjaaja haluaa ohjata. Aivan varmasti se on myös näytelmä, jonka rooleissa jokainen näyttelijä haluaisi ainakin kerran elämässään näytellä.

Latva-Äijö, Jalonen, Wiklund ja Vaine kiittivät ensi-illassa tästä tilaisuudesta sillä parhaalla mahdollisella tavalla. Roolityöt olivat hienoja. Nyt näyteltiin järjellä ja sydämellä.

Varsinkin Latva-Äijö teki huikean roolin. Hän oli selvästi sisäistänyt urakehityksessään sivuraiteelle joutuneen ja kirjailijan urasta haaveilleen kyynisen historianlaitoksen apulaisprofessorin roolin. Latva-Äijölä oli näyttämöllä sekä uskottava että karismaattinen hahmo. Eivätkä pienet lipsahdukset vuorosanojen osalta vähentäneet tuon hahmon uskottavuutta vähääkään, päinvastoin.

Todellisuus syntyy yksityiskohdista ja eheää kokonaisuutta rikkovista säröistä. Latva-Äijön näyttämölle luoma hahmo hipoi näyttämöllä täydellisyyttä.

Jalosen roolihahmoon olisi kaivannut ehkä hieman lisää vivahteita. Vaihtoehdottomaan elämään sukupuolensa takia tuomitun huippulahjakkaan ihmisen turhautumat tulivat hyvin esille, mutta roolihahmon toinen puoli, tavaton herkkyys jäi dialogin varaan. Albeen näytelmässä Georgen ja Marthan kammottavassa parisuhdepelissä on pohjimmiltaan kysymys molemminpuolisesta rakkaudesta.

Se on pelin henki. Todella syvästi, vereslihaan asti voi haavoittaa vain ihmistä, joka rakastaa ja jota rakastaa.

Wiklund ja Vaine olivat tasavahva pari näyttämöllä. Vaineen haastavana tehtävänä oli näytellä näytelmässä ”komistuksen” roolia niin, ettei hahmoon väistämättä liittyvä koominen elementti lyö yli. Vaine teki tästä nuoresta biologianlaitoksen nyrkkeilevästä uraohjuksesta uskottavan hahmon.

Albeen näytelmästä tehty elokuva oli valtava menestys ja Elizabeth Taylor palkittiin Marthan roolista naispääosan Oscarilla ja Sandy Dennis Honeyn roolista naissivuosan Oscarilla. Jos Tampereen Teatterin versiosta pitäisi ihan välttämättä pystejä jakaa, minä antaisin ne tällä kertaa Latva-Äijölle ja Vaineelle.

Vapaavuoren ohjaus oli juuri sellainen kuin olla pitää. Näytelmän dramaturginen ongelma on tavallaan tarinan sisään rakennettu. Kun jo ennen väliaikaa sekä intensiteetti että tehot kasvoivat hyvin suuriksi, tarinan kaaren kääntäminen väliajan jälkeen uuteen nousuun on pulmallista.

Juho Lindströmin lavastuksessa näyttämölle oli rakennettu 60-luvun epookkia sellaisena kuin me olemme elokuvissa tottuneet sitä näkemään. Näyttämöä kiersivät massiivipuusta tehdyt kirjahyllyt joihin oli integroitu baari. Näin syntynyt tila oli kalustettu muhkeasti topatuilla nahkapintaisilla nojatuoleilla.

Ratkaisu oli toimiva ja hieno. Albeen näytelmä on teemoiltaan niin ajaton, ettei sen visuaalista estetiikkaa tarvitse sovittaa väkisin tähän päivään.

Näytelmän nimi viittaa niihin uusin yhteiskunnallisiin tuuliin, jotka alkoivat Yhdysvalloissa puhaltaa 60-luvulla. Englantilaisen kirjailijan Virginia Woolfin kirjat ja varsinkin kirja Oma huone, oli Yhdysvalloissa naisten tasa-arvoa vaativan feministisen naisliikkeen jäsenille tärkeä teos. Myös uudeksi naisliikkeeksi kutsutut feministit osoittivat mieltään muun muassa nasiten palkkatasa-arvon puolesta.

Kuka siis tässä näytelmässä pelkää Virginia Woolfia?

Näytelmän George ja Nick ovat tästä näkökulmasta eräänlaisia miesten patriarkaalisen yksinvallan viimeisiä mohikaaneja. Näytelmän nimi on lainaus Disneyn piirroselokuvan Kolme pientä porsasta laulusta Pahaa sutta ken pelkäisi.

Jussi Juba Tuomola päivittää tämän päivän mieskuvaa Viivissä ja Wagnerissa hyvässä seurassa.

Kuka pelkää Virginia Woolfia

Ensi-ilta Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämöllä 21.10.2020

Näytelmän käsikirjoitus Edward Albeen

Suomennos Reita Lounatvuori

Ohjaus Marika Vapaavuori

Lavastuksen suunnittelu Juho Lindström

Pukusuunnittelu Mari Pajula

Valosuunnittelu Tuomas Vartola

Äänisuunnittelu Hannu Hauta-aho, Jouni Keskinen

Kampausten ja maskeerausten suunnittelu Kirsi Rintala

Rooleissa Esa Latva-Äijö, Ritva Jalonen, Linda Wiklund, Kai Vaine

Antti Reini on Tampereen Teatterissa jälleen elämänsä roolissa – Agatha Christien tarinat kiehtovat yhä, vaikka aika on ajamassa murharouvan ohi

Mikko Saastamoisen lavastus ja puvut loivat näyttämölle hienon art deco –tunnelman ja antoivat esitykselle ajallista syvyyttä. Kuvassa Pia Piltz (näytelmän Vera Claythorne) Elina Rintala (rouva Rogers) ja Antti Reini (Philp Lombard). Kuva Harri Hinkka/Tampereen Teatteri

Tampereen Teatterin Eikä yksikään pelastunut on perinteistä puheteatteria hyvässä mielessä. Kekseliäs juoni teki näytelmän tarinasta kiinnostavan ja tarinaa kuljettivat näyttämöllä ytimekäs dialogi ja hieno näyttelijäntyö.

Agatha Christien näytelmä on rakastettu klassikko, joka palaa ohjelmistoon myös suomalaisissa teattereissa yhä uudestaan. Se kuuluu samaan sarjaan kuin Christien Idän pikajunan arvoitus, jota parhaillaan esitetään Lappeenrannan kaupunginteatterissa ja Hiirenloukku, jota on Lontoon teattereissa esitetty yhtäjaksoisesti vuodesta 1952 alkaen.

Christie sovitti itse kirjastaan Ten Little Niggers näytelmän vuonna 1943. Otaksun, että Tampereen Teatterin sovitus kirjasta, jonka virallinen nimi on vuodesta 1985 ollut Christien kotimaassa And Then There Were None, perustuu Christien romaanien filmatisointiin ja dramatisointiin perehtyneen Kevin Elyotin sovitukseen vuodelta 2005.

Näytelmän mainio suomennos on Aino Piirolan käsialaa. Hänet tunnetaan myös näytelmäkirjailijana ja erinomaisena dramaturgina. Piirolan panos näytelmän sovittamisessa on siten saattanut olla myös aivan keskeinen. Asia ei kuitenkaan selvinnyt käsiohjelmasta.

Christie muutti psykologisen jännärinsä loppua näytelmäsovituksessa, koska arveli, että romaanin loppuhuipennus on liian synkkä näyttämöllä esitettäväksi. Tampereen Teatterin sovituksessa kohtaukset noudattivat loppuun asti kirjan tarinan kaarta ja Christien romaaniinsa liittämät jälkisanat on tiivistetty viimeiseen kohtaukseen, jossa tarinan juoni paljastetaan.

Kirjan johdannossa Christie kertoo, miten työlästä tarinan monimutkaisen juonen rakentaminen oli. Sama vaikeus on ollut varmasti näytelmän Tampereen Teatterin päänäyttämölle ohjanneella Anna-Elina Lyytikäisellä.

Vaikeuskerrointa ei ole suinkaan vähentänyt se, että näytelmän tarina on todennäköisesti tuttu lähes kaikille teatterin ja kirjallisuuden harrastajille. Miten tuoda näyttämölle tarinan kierros kierrokselta lisääntyvä jännite ja kasvavan paniikin tuoma hysteria, kun lähes jokainen katsoja tuntee entuudestaan tarinan juonen käänteet?

Christie kuvaa kirjassaan omalla jäljittelemättömällä tavallaan kirjansa roolihenkilöiden olemusta ja luonnetta. Tampereen Teatterin tulkinnassa liikkeelle lähdettiin nollatilanteesta, kuten teatterissa pitääkin. Kukin roolihenkilö astui vuorollaan parrasvaloihin varjosta ja näyttelijän tehtävänä oli muovata esittämälleen roolihahmolle habitus ja luonne.

Kun suomalaiset näyttelijät näyttelevät suomeksi viime vuosisadan alkupuolen englantilaisia gentlemanneja ja ladyja, syntyy helposti outouden tunne, jossa on jopa pieni koominen sivuvivahde. Ehkä se johtuu siitä, että elokuvista ja televisiosarjoista me olemme tuntevinamme tuon maailman ja todennäköisesti tunnemmekin englantilaista tapakulttuuria paremmin kuin oman maamme historiaa.

Tampereen Teatterin kokeneet näyttelijät pärjäsivät kuitenkin mainiosti.

Teatteri on markkinoinut näytelmää Antti Reinin nimellä. Elokuvarooleista ja televisiosta tuttu Reini näytteli nyt tiettävästi ensimmäistä kertaa suomalaisessa teatterissa ja hyvin näyttelikin.

Toisaalta näytelmän Philip Lombardin rooli oli kuin varta vasten Reinille kirjoitettu. Näytelmän Lombard oli vaaraa ja maskuliinisuutta huokuva puolimaailman hahmo, jollaista Reini on näytellyt lukuisissa elokuva- ja televisiorooleissa. Reinin roolisuoritus oli odotusten mukainen.

Lahjakkaana ihmisenä Reinissä on varmasti myös herkkä ja haavoittuva puolensa. Se näkyy myös hänen kovisrooleissaan ja on varmasti osaltaan Reinin suosion syy. Reini on rooleissaan yhdistelmä katu-uskottavaa rokkaria ja herkkäsieluista runoilijaa.

Myös Lyytikäinen ohjaajana on pyrkinyt tuomaan esiin tätä herkkyyttä sovitellessaan Vera Clay Thornen roolia näytelleen Pia Pitzin ja Reinin kemioita yhteen. Näyttämöllä halailtiin enemmän kuin mikään laki määrää, vaikkei Christien näytelmä tietysti mikään kovaksi keitetty trilleri ole.

Näytelmän juoni on rakennettu vanhan lastenlorun pohjalle ja näytelmä alkoi kummitustarinana. Tämän lorun luki meille alkukielellä lapsena mereen hukkuneen Cyrilin roolihahmossa Kyöski Kiiskilä. Myöhemmin Kiiskilä osallistui läsnäolollaan näytelmän tapahtumiin.

Kiiskilä osoitti, että Tampereen Teatterin juniorijoukkueessa on kasvamassa uusia kykyjä suomalaisen teatterin näyttämöille. Lapsiroolin näyttelevät jatkossa vuoroon Kiiskilä ja Ossi Oijusluoma.

Ehkä Christie vei itse tämän dekkarin parhaat mehut selittämällä liikaa. Myös aika on avannut tarinan arvoituksia jo etukäteen. Toimintaelokuvien tehostemestarit ovat pitäneet huolta siitä, että joka ikinen maallikkokin tietää, miltä luodinreikä ammutun otsassa näyttää.

Toisaalta Christien kirjoja on painettu ja myyty maailmalla yli kaksi miljardia kappaletta. Jättisuosio varmaan selittää myös sen, ettei Christien kirjallinen perintö ole joutunut samalla tavalla poliittisen kielenkäytön korrektiutta valvovien kielipoliisien hampaisiin kuin monen muun hänen aikalaisensa.

Kirjan kieltämättä äärimmäisen epäkorrekti nimi vaihdettiin vasta vuonna 1985 kirjailijan oikeuksia vaalivan perikunnan toimesta. Suomessa kirjasta otettiin painos nimellä Kymmen pientä neekeripoikaa vielä vuonna 1999.

Piirolan suomennoksessa mikään ei särähtänyt korvaan. Vanhahtavat ja vähemmistöjä loukkaavat ilmaisut ja käsitteet ovat osa vanhaa valtarakennetta. Toisaalta myös taistelu kielen poliittisesta korrektiudesta on vallankäyttöä. Pahimmillaan amerikkalaisissa yliopistoissa yritetään nyt ihan samaa, mitä Venäjän valtaeliitti parhaillaan tekee, kirjoittaa historiaa uusiksi ja piilottaa vanhat synnit ja hirmuteot asennemuurin taakse.

Christien kuvasi omia aikalaisiaan usein lempeällä ironialla:

”Nuori sukupolvi oli häpeällisen velttoa niin ryhtinsä puolesta kuin kaikissa muissakin suhteissa. Ihmiset valittavat nykyään aivan kaikesta. He haluvat puudutuksen, kun heiltä vedettään hampaita. Ottavat unilääkettä, jos eivät saa unta. Haluvat nojatuoleja ja tyynyjä. Ja tytöt päästävät itsensä lojumaan sohvalla miten milloinkin ja makaavat kesällä rannalla puolialastomina.”

Näin Christie kuvaa 65-vuotiaan Emilyn Brentin (Näytelmässä roolissa Krisimarja Järvinen) kirjassa tehdessään tästä everstin leskirouvasta luonnekuvaa.

Tutun kuuloista marmatusta.

Koronatartuntoja Tampereen Teatterissa pyritään estämään mallikelpoisesti. Päänäyttämön katsomossa ei istuta joka toisella tuolilla, vaan tuolien väliin on jätetty reilusti tilaa. Henkilökunta piti meille katsojille jöötä ystävällisen päättäväisesti ja määrätietoisesti.

Eikä yksikään pelastunut

Ensi-ilta Tampereen Teatterin päänäyttämöllä 15.10.2020

Sovitus Agatha Chritien romaanin pohjalta

Suomennos Aino Piirola

Ohjaus Anna-Elina Lyytikäinen

Lavastus ja Pukusuunnittelu Mikko Saastamoinen

Valosuunnittelu Raimo Salmi

Äänisuunnittelu Jan-Mikael Träskelin

Videosuunnittelu Petri Kyttälä

Kampausten, maskien ja peruukkien suunnittelu Jonna Lindström

Rooleissa Matti Hakulinen, Pia Pilz, Antti Tiensuu, Antti Reini, Arttu Ratinen, Elina Rintala, Jukka Leisti, Ville Majamaa, Kirsimarja Järvinen, Ola Tuominen, Kyösti Kiiskilä

Tampereen Teatterin Synninkantajat on kuvaus auktoriteettiuskosta – lestadiolaisten maailmaa kuvataan lapsen näkökulmasta – pelkistetyn dramaturgian vuoksi näytelmän kiinnostavin kohtaus oli mennä ohi silmien

Synninkantajien draaman keskushenkilöitä olivat Aliisa Pulkkisen näyttelemä Aliisa-mummi, hänen tyttärenpoikansa Aaron, lapsirooli, jota näytteli aikuinen Antti Tiensuu ja Aaronin isänisä, Esa Latva-Äijön näyttelemä Taisto. Kuva Heikki Järvinen/Tampereen Teatteri

Tampereen Teatterin Synninkantajat on kuvaus auktoriteettiuskosta – lestadiolaisten maailmaa kuvataan lapsen näkökulmasta – pelkistetyn dramaturgian vuoksi näytelmän kiinnostavin kohtaus oli mennä ohi silmien

Tampereen Teatterin Synninkantajissa oli esityksen hitaasta rytmistä huolimatta imua. Kohtausten vaihdot oli toteutettu todella taitavasti. Näytelmän avainrooleissa näytelleiden Aliisa Pulkkisen ja Esa Latva-Äijön hienot näyttelijäntyöt nostivat esiin näytelmän avainteeman. Synninkantajat on ajatuksia herättävä kuvaus vallankäytöstä suljetussa yhteisössä.

Esityksen estetiikka oli kunnossa. Maia Häkli on taitava ohjaaja ja syvyyttä esittämiselle antoi Pauliina Rauhalan kaunis suomen kieli.

Synninkantajat perustuu Rauhalan samannimiseen romaaniin. Se jatkaa aihepiirinsä osalta Rauhalan esikoisromaanin Taivaslaulun teemoja. Vuonna 2013 ilmestynyt Taivaslaulu käynnisti laajan keskustellun lestadiolaisuudesta ja uskonnollisista yhteisöistä.

Rauhala tarkastelee lestadiolaista yhteisöä sisältä käsin ja myös Häkli tuntee kirjan kuvaaman maailman omien elämänkokemustensa kautta. Minulla ei ole ollut tilaisuutta lukea kumpaakaan Rauhalan kirjaa, mutta Häklin kirjasta tekemä dramatisointi tuntui liian pelkistetyltä.

Yhteisön tarina kerrotaan vain viiden merkityksellisen roolihenkilön kautta. Näkökulma 70-luvun Suomessa elävään yhteisöön on lapsen. Se on tietenkin sinänsä hyvä peruste näkökulman kapeuttamiselle. Sekä Rauhalalla että Häklillä on omien lapsuudenkokemustensa kautta vahva tunneside näytelmän kuvamaan elämäntapaan.

Yhdeksänvuotiasta Aaronia näytteli aikuinen Antti Tiensuu. Tällä lapsella on läheinen suhde isänsäänsä Taistoon (Latva-Äijö), joka on kuvauksen lestadiolaisyhteisön maallikkosaarnaaja, johtaja ja auktoriteetti. Yhtä läheinen Aaronille on myös hänen äidinäitinsä, mummi Aliisa (Pulkkinen).

Aivotutkijat tietävät, että meillä ihmisillä on vahva taipumus hyväksyä vain sellaiset ihmiset, jotka ajattelevat ja toimivat samoin kuin me itse. Taisto piti yllä johtamansa yhteisön yhteisöllisyyttä korostamalla tämän samanmielisyyden tärkeyttä. Aisan yli potkijoita, politiikankielellä toisinajattelijoita, uskonnossa vääräoppisia tai maallistuneita uhataan ja rangaistaan yhteisöstä erottamisella.

Hauska yhteensattuma on, että näytelmän patriarkaalista valtaa käyttävä yhteisön johtaja on nimeltään Taisto. Taistolaisuudeksi liikkeen johtajan Taisto Sinisalon mukaan kutsutun äärivasemmistolaisen liikkeen edustajat muodostivat äkkiväärään ideologiaan perustuvan ryhmittymän 70-luvulla kommunistisen liikkeen sisällä. Esimerkiksi Tampereen yliopistossa ryhmän sisäiset vallankäytön mekanismit toimivat tuolloin aivan samalla tavalla, kuin näytelmän kuvaamassa lestadiolaisyhteisössä.

Jos et ole meidän kanssamme, olet meitä vastaan. Lestadiolaisyhteisössä toverituomioistuimena toimi ja toimii ilmeisesti edelleen hoitokokous.

Käsiohjelmaan painetussa Rauhalan ja Häklin dialogissa tekijät painottavat sitä, että lestadiolaisuudessa on myös paljon hyvää. Taisto on paitsi uhkaileva ja rankaiseva auktoriteetti, myös lapsenlastaan Aaronia syvästi rakastava isoisä ja luontoihminen, joka tarkkailee lintuja ja väsää niille pieteetillä pesimäpönttöjä.

Yksi näytelmän avainkohtauksista, ehkä se kaikkein tärkein ja näköalaa avartavin, menee katsojalta helposti ohi. Kohtauksessa Aaron seisoo yksin koulun pihalla kelloa tuijottaen ja odottaa kotiin pääsyä. Oman lestadiolaisyhteisön lemmikki, enkelin siipien suojassa kasvava Aaron on koulussa niitä toisia.

Tarinan Taiston taitavaa vallankäyttöä harjoitellaan varmasti tänäkin päivänä jokaisen päiväkodin ja peruskoulun pihamaalla aina kun valvovien aikuisten silmä vain välttää. On harhaluulo, että kaikki koulukiusaajat olisivat oppimisvaikeuksista kärsiviä luusereita.

Tänään koulussa pärjäävien kiusaajien joukosta kasvavat myös huomispäivän johtajat. Geenin ohjaamien vaistojen maailmassa me elämme yhä muutaman sadan yksilön heimoissa ja keräilytaloudessa. Ehkä juuri siksi koulukiusaamista on lähes mahdoton saada kokonaan loppumaan.

Ihmiset eivät ole joko hyviä tai pahoja. Ihmiset ovat ihmisiä.

Tarinan jännite syntyi Taiston ja Aaron äidinäidin Aliisan välisestä konfliktista. Aliisa haastaa Taiston auktoriteetin, tai niin Taisto yhteisön muodostaman paineen alla ainakin kokee. Aliisan syntitaakkaan kuuluivat muun muassa laulaminen kirkkokuorossa ja hempeyden synti, mikä lienee lestadiolaisten kiertoilmaus suvaitsevaisuudelle.

Uskottavuutta ja merkityksiä tälle henkiselle kaksinkamppailulle antoi Latva-Äijön ja Pulkkisen upea ja vivahteikas näytteleminen.

Näytelmän dramaattinen loppuhuipennus ei toiminut kovin hyvin. Ehkä Pulkkinen ja Häkli ovat halunneet korostaa sitä, miten traumaattista herkälle Aaronille oli hänelle kahden rakkaan aikuisen välinen yhteenotto ja mummin erottaminen perheyhteydestä. Näytelmän uskontoon pohjautuva tematiikka antoi kuitenkin kuin varkain loppuhuipennukselle myös hieman koomisen sävyn.

Me tiedämme, millainen reilun pelin asiantuntija meidän kristittyjen vanhatestamentillinen jumala on. Epäselväksi jäi nyt vain se, kumman isovanhemman syntejä nyt kostettiin aina kolmanteen polveen asti.

Lapsen uhraaminen on meidän kristillisessä mytologiassa toistuva teema.

Mutta tästä kristityn etiikkaan liittyvästä aihepiiristä kiinnostuneiden kannattaa kääntyä Vanhan testamentin todellisten asiantuntijoiden puoleen ja käydä katsomassa Tampereen Työväen Teatterissa israelilaisen Anat Govin näytelmä Voi Luoja!

Synninkantajat

Esitys 10.10.2020 Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämöllä.

Käsikirjoitus Pauliina Rauhalan romanin pohjalta Maia Häkli

Ohjaus Maia Häkli

Lavastus ja pukusuunnittelu Mikko Saastamoinen

Valosuunnittelu Mika Hiltunen

Äänisuunnittelu Jan-Mikael Träskelin

Kampausten ja maskien suunnittelu Kirsi Rintala

Rooleissa Aliisa Pulkkinen, Esa Latva-Äijö, Sara-Maria Heinonen, Antti Tiensuu, Eeva Hakulinen, Konsta Laakso, Matleena Junttanen, Ella Numminen, Patrik Kivinen, Marko Tuupainen

Tampereen Teatterin HÄPEÄ! – Nolo komedia oli hykerryttävän hauska esitys – Kaisa Hela ja Mari Turunen loivat vahvan illuusion itsensä alttiiksi panemisesta – näin stand up –komiikkaa pitää tehdä!

Mari Turunen ja Kaisa Hela laittoivat itsensä likoon Tampereen Teatterin Kivi-näyttämöllä. Turusen ja Helan käsikirjoittamissa sketseissä tarinan naiset työnnettiin kauas tavallisen ihmisen mukavuusalueen ukopuolelle. Kuva Harri Hinkka/Tampereen Teatteri

En ole aikoihin nauranut yhtä paljon ja yhtä vapautuneesti. Kaisa Helan ja Mari Turusen käsikirjoittama ja esittämä HÄPEÄ! – Nolo komedia oli hykerryttävän hauska esitys. Se erosi kuin yö ja päivä niistä latteuksista, joita televisiossa nykyisin tarjoillaan sketsiviihteenä. Illuusio itsensä alttiiksi panemisesta oli voimakas. Näin stand up –komiikkaa pitää tehdä ja esittää!

Hela ja Turunen esittävät Nolossa komediassa roolihenkilöinä itseään. Railakkaat tarinat oli sijoitettu teatterin maailmaan. Tarinoiden uskottavuus oli huippuluokkaa ja yllättävät käänteet meheviä. Tekijät ovat esityksessä astuneet kauas tavallisen ihmisen mukavuusalueen ulkopuolelle.

Häpeä on hieno aihe nopearytmiselle komedialle. Jokainen tunnistaa tuon sydänalassa tuntuvat ikävän tunteen, kun on tullut mokattua. Ihminen on laumaeläin. Häpeä yhdessä myötätunnon kanssa ohjaavat meidän sosiaalista käyttäytymistämme. Se on meillä laumaeläiminä jo geeneissä. Jokainen koiranomistaja tunnistaa tuon tunteen myös lemmikistään.

Hela ja Turunen tutkivat häpeän eri osa-alueita älykkäästi, tarkasti ja railakkaasti. Häpeä ja häpeämättömyys eivät ole vain toistensa vastakohtia. Niillä on myös poikkeavia merkityksiä. Häpeäntunne säätelee kilpailua lauman sisällä omasta statuksesta. Häpeämättömyys rikkoo näitä kirjoittamattomia sääntöjä.

Esitys alkoi eksistä ja nyksistä. Parisuhteen status on yksi häpeän aiheista. Ensimmäisessä kohtauksessa tai sketsissä Hela ei kehdannut millään näyttää ja kertoa eksälleen, että on parisuhteessa Turusen kanssa. Ei vaikka pariskunnalla oli jo yhteinen asuntolaina. Sketsissä Hela ja Turunen peilasivat parisuhdedynamiikan kautta meidän itse kunkin ennakkoluuloja sukupuoliroolien suhteen.

Hulvattoman hauska oli myös seuraava sketsi, jossa Hela ja Turunen nyrkkeilivät käyttäen hanskoina lehtien heistä tekemiä haastatteluja, uutisia ja kritiikkejä. Iskut olivat mojovia ja ainakin minä punastuin muutaman kerran silkasta myötähäpeästä oman ammattikuntani kollegojen puolesta.

Mietin myös sitä, millaisia Kummeli-koomikkoryhmän sketsit ja komediat olisivat voineen olla, jos niiden käsikirjoitusten kirjoittaminen ja ohjaus olisi uskottu Turusen ja Helan kaltaisille virtuooseille.

Kyytiä saivat meidän vakiintuneet ja pinttyneet käsityksemme siitä, millaisia ovat viidenkympin kynnykselle ehtineet naiset. Mitä meidän pitäisi ajatella näiden tarinan ladyjen kännisekoiluista ja seksuaalisista harharetkistä erikokoisten kyrpien mikämikämaassa? Turusen ja Helan tarinoiden naiset antoivat kynttilän palaa kunnolla molemmista päistä.

Nämä naiset osasivat sikailla siinä missä miehetkin. Tosin ainakin yksi oleellinen ero on ja pysyy. Miesten itsetunto seksuaalisuuden alueella on ilmiselvästi yhä niin herkkä kapistus, että naiset joutuvat kantamaan siitä huolta ja vastuuta hamaan maailmantappiin asti.

Tarkastelun kohteena oli myös miehen katse. Tai ehkä kysymys lopulta on kuitenkin naisen katseesta. Epäilen että kovin naisen ulkonäköä koskeva sanaton kritiikki tulee tässä kilvoittelussa kansasisarten joukossa ja se kaikkein ankarin kriitikko napittaa vastaan peilikuvasta.

Hela pohti vartalonsa estetiikka ja ulottuvuuksia bikineissä. Tänä vuonna 50 vuotta täyttänyt Turunen riisui itsensä näyttämöllä alastomaksi. Tällainen itsensä likoon laittaminen on nykyisenä internetin, sosiaalisen median ja älypuhelimien aikakautena uhkarohkea temppu. Ehkä hämmentävintä kohtauksessa oli kuitenkin se, että alastomuus toi Turusen roolihahmoon arvokkuutta ja charmia, eikä tätä vaikutelmaa vähentänyt edes reteä ”alapyllyn” esittely.

Hela kertoi meille, että kreikan kielen aidos tarkoittaa myös alastomuutta. Todennäköisesti aidos oli kuitenkin häpeä vain naisille. Antiikin Kreikan olympialaisissa miehet kilpailivat alastomina.

Häpeä on inha tunne. Kokoavassa sketsissä Hela ja Turunen vertasivat tätä tunnetta rinnan päälle mätkäistyyn haisevaan läjään kakkaa. Helan rooliasu häpeänä oli todella suuri läjä tätä luonnontuotetta. Helan häpeän ja Turusen välisessä hauskassa dialogissa käytiin läpi sitä, miten kulttuurisidonnaisia häpeän tunteet ovat. Ja mikseivät olisi. Häpeä on yhteisöä koossa pitävää liimaa.

Helan häpeä osasi myös armahtaa. Naisten kokeman häpeän osalta #metoo-liike on muuttanut tätä häpeän kulttuuria. Seksuaalinen hyväksikäyttö ei ole enää uhriksi joutuneen naisen häpeä, vaan häpeä lankeaa nyt valta-asemaansa väärin käyttäneiden miesten kontolle.

Jopa nolojen komedioiden maailmassa tapahtuu siis myös paljon hyvää.

Kohtaus, johon Nolo komedia päättyi, oli itseironisen arrogantti. Hela ja Turunen, suomalaisen estraditaiteen Supergirl ja Wonder Woman nousivat lavalle tanssimaan ihonmyötäisissä supersankariasuissa.

Lisää tällaista, pyydän!

HÄPEÄ! – Nolo Komedia

Esitys Tampereen Teatterin Kivi-teatteriravintolassa 7.10.2020

Käsikirjoitus Kaisa Hela ja Mari Turunen

Työryhmän mentori Anna-Elina Lyytikäinen

Valosuunnittelu Petra Honkaniemi

Äänisuunnittelu Ivan Bavard

Videosuunnittelu Heikki Järvinen