Kategoria: Performanssi

Peltienkelit on Tampereen Teatterin historian ensimmäinen katuteatteriesitys – Tampereen sateenkaari-ihmisistä kertova esitys päättyi Mixei ravintolassa Arttu Soilumon huikeaan drag queen show’hun – Matkaa tehtiin homojen historiaan apostolin kyydillä

*Teatteritekniikka kulki esityksen mukana Paavo Leppäkosken ja Arttu Soilumon vetämissä kärryissä. Liikkeelle lähdettiin kolmen kilometri taipaleelle Eteläpuistosta. Kuva © Heikki Järvinen*

Tampereen Teatterin Peltienkelit oli harvinaista herkkua. Esitys oli katuteatteria ja Arttu Soilumo oli työryhmineen ottanut sooloesityksensä gueer-näyttämöksi Tampereen keskustan kadut Eteläpuistosta aina Itsenäisyydenkadulle, jossa sijaitsee sateenkaariyökerho Mixei.

Peltienkelit oli matka, jonka aikana me ihan konkreettisesti kävelimme monta kertaa risteykseen, jossa taide ja tiede kohtasivat. Soilumo on pyrkinyt tarinoiden kautta kuvamaan sitä psykofyysistä todellisuutta, jossa sateenkaari-ihmiset ovat eri vuosikymmenillä eläneet Tampereella viime vuosisadalla ja nyt. Käsikirjoitusta kirjoittaessaan Soilumon tärkeimpänä lähteenä on ollut tutkija Tuula Juvosen tieteellinen työ.

Miltä sitten Tampere näytti gueer-näkökulmasta tämän kolmen kilometri patikoinnin aikana? Ilmapiiri sateenkaari-ihmisiä kohtanaan on ollut Suomen Manchesterissa poikkeuksellisen suvaitsevainen, kun muistetaan, että homoseksuaaliset teot oli rikoslaissa kriminalisoitu aina vuoteen 1971 saakka ja tautiluokituksesta homoseksuaalisuus poistettiin vasta vuonna 1981.

Ainakin minulle esitys teki näkyväksi syitä tälle poikkeuksellisen suvaitsevalle ilmapiirille sen jälkeen, kun olimme Soilumon sanoin lähteneet ”ihan homona” liikkeelle. Tärkein syy on ollut epäilemättä se, että brittien puuvillaimperiumi teki Tampereesta jo ennen sotia nuorten naisten kaupungin. Tämän ulottuvuuden Soilumo avasi tarinassa, jossa 15-vuotias Finlaysonin pumpulityttö sai ensisuudelman otsalleen vähän vanhemmalta tytöltä ja lupasi kostaa sen samalla mitalla.

Tampere on ollut naisten kaupunki ja sen hengen on luonut naisten kyky empatiaan ja suvaitsevaisuuteen. Olen varman, että tämä suvaitsevaisuus on myös kaupungin nykyisen kukoistuksen perusta. Kyselytutkimuksissa Tampere on suomalaisten mielestä ylivoimaisesti suosituin paikkakunta olla ja elää.

Tampere oli Suomen sisällissodan tragedian päänäyttämö, jossa vuonna 1918 ruumiit peittivät kadut taistelujen ja summittaisten teloitusten jäljiltä. Pitkän marssimme toinen etappi oli Vapaudenpatsas Hämeenpuistossa. Klassista pylvässoturia esittävä patsas ojentaa miekkaansa kohti työväentaloa, joka oli paitsi punikkien pesä, myös sateenkaari-ihmisten ensimmäinen julkinen kohtauspaikka. Tuota ylimmässä kerroksessa toiminutta tanssiravintolaa kutsutiin tuttavallisesti Hinttivintiksi.

Meidän pitkän marssimme teemaan tämän heteronormatiivisen pylväspyhimyksen yhdisti myös sen veistäjä Viktor Jansson. Jansson oli Suomen ehkä ulkomailla tunnetuimman taitelijan Tove Janssonin isä. Tove eli suuren osa elämästään parisuhteessa taidegraafikko Tuulikki Pietilän kanssa. Nuorena hänellä oli myös läheinen suhde Tampereen Teatterikesän pitkäaikaisen taiteellisen johtajan Vivica Bandlerin kanssa.

Vain huonokätisen kivenheiton päässä patsaasta oli seuraava etappi, Hämeenpuiston osoite, jossa toimi aikoinaan lesbojen suosima ravintola Nice Place. Tämän maineikkaan baarin muistoksi esityksen äänisuunnittelijan, Paavo Leppäkosken vetämien kärryjen kovaäänisistä alkoi soida Liisa Akimofin biisi Lesbohuora.

Sateenkaari ihmisillä on ollut useita muitakin tunnettuja kokoontumispaikkoja Hinttivintin jälkeen. Soilumo esitteli niistä meille Tiiliholvin, Ylioppilastalon ja tietenkin Tillikan, jonka perähuoneessa perustettiin vuonna 1973 sateenkaariväen etuja ajava yhdistys Vagabondi ry. Nykyisin Sinuiksi ry. nimellä toimiva yhdistys perustettiin siten vuotta aikaisemmin kuin valtakunnallien kattojärjestö Seta ry.

Eino Salmelaisen me hyvästelimme Hämeensillalla, ”Kolmen kovan kullin kujalla”. Arttu Soilumon tulkinta tästä tamperelaisen teatterin suurmiehestä oli humoristinen ja itseironinen. Kuva © Heikki Järvinen

Tampereen Teatterin historian ensimmäinen katuteatteriesitys lähti liikkeelle Eteläpuistosta, joka oli homomiesten suosima kohtauspaikka. Nimensä esitys on saanut puiston vihreäksi maalatuista ulkokäymälöistä, joita kutsuttiin peltienkeleiksi. Käymälät ja alueen kasvillisuus, pusikot tarjosivat näkösuojaa seksuaalisen kanssakäymisen akteille.

Kokoontuminen oli Wäinö Aaltosen veistämän Tukinkantajat ja Ostoksilta paluu -reliefien luona.

Jo ennen liikkeelle lähtöä vuonna 2021 Tampereen yliopistosta teatteritaiteen maisteriksi valmistunut Soilumo osoittautui poikkeuksellisen karismaattiseksi ja valovoimaiseksi näyttelijäksi. Ainakin minut hän sai matkan varrella äänenpainoillaan, eleillään ja sanattomalla huumorillaan hykertelemään monta kertaa. Osaamisen koko repertuaari lävähti auki ensimmäisen kerran, kun Soilumo näytteli Tampereen Teatterin edessä ja Tillikassa Eino Salmelaista.

Tampereen Teatterin ja Tampereen Työväen Teatterin pitkäaikainen johtaja oli Soilumon sanoin umpihomo, oikea hinuri. Molemmat sanat kuvaavat miehen vahvaa homoseksuaalista identiteettiä. Soilumon tulkinta Salmelaisesta oli humoristinen ja epäilemättä myös itseironinen.

Toiseuden toiseen puoleen, yksinäisyyden teemaan tartuttiin Hämeensillalla, tuolla ”Kolmen kovan kullin kujalla”. Meitä kehotettiin ajattelemaan, miltä Salmelaisesta on tuntunut, kun hän on istunut yksin takapuoli huurteessa, kylmällä penkillä kosken rannalla ja odottanut ja toivonut kohtaavansa jonkun toisen homon.

Transseksuaaliset ihmiset muodostavat LGTBQ+ -ihmisten joukossa ryhmän, jonka syrjintä on lainsäädännössä jatkunut Suomessa aina meidän päiviimme asti. Laki juridisen sukupuolen korjaamisesta ihmisen itse kokemaa identiteettiä vastaavaksi vahvistetiin vasta viime vuonna.

Transseksuaalisuudesta kertomisen Soiluma aloitti tarinalla pispalalaisesta transnaisesta, jota poliisi epäili prostituutiosta. Kertojana oli Soiluman näyttelemä naiskonstaapeli, joka oli määrätty tekemään epäillylle ruumiintarkistus. Kohtausta varten olimme marssineen osoitteeseen Ojakatu 1, sen talon edustalle, jossa Eeva-Liisa Manner asui kuolemaansa saakka.

Seuraava tarina kertoi transnaisesta, Tanjasta, joka tuli ulos kaapista vasta 58-vuotiaana. Soiluman esitystä varten haastattelema Tanja von Knorringin oli sitä ennen luonut merkittävän uran, perustanut perheen ja tullut isäksi.

Puuvillateollisuus teki Tampereesta leimallisesti nuorten naisten kaupungin viime vuosisadalla. Kaupungin poikkeuksellisen suvaitsevaisesta ilmapiiristä me saamme epäilemättä kiittää naisten ennakkoluulottomuutta ja kykyä tuntea empatiaa. Naisten välisistä suhteista Soilumo kertoi tarinoita Koskipuistossa. Kuva © Heikki Järvinen

Tämä tarina kerrottiin matkalla Tampereen tuomiokirkolle. Kirkossa Soiluma kertoi tarinoita katastrofista, joka kohtasi sateenkaariyhteisöä 80-luvulla. Homoyhteisöissä alkoi levitä kaikkialla maailmassa tappava sairaus, jonka aiheuttajaa ei aluksi tiedetty. Homouden tuomitsijat puhuivat jumalan rangaistuksesta ja homorutosta.

Myös suomessa ihmisiä kuoli HIV-viruksen aiheuttamaan immuunikatotautiin. Soiluoman lähteistään saama kuva näistä AIDS-kuolemista oli kuitenkin erilainen kuin esimerkiksi United Colors of Bennetonin ikonisessa mainoskuvassa, joka on iskostunut meidän tuon ajan eläneiden tajuntaan.

AIDS:iin kuolleiden homojen muistoksi me sytytimme kirkon portaille kynttilälyhdyn. Tai niin oli tarkoitus. Kovan tuulen takia kynttilä ei ottanut tulta, mutta ele oli silti koskettava.

Kirkossa meidän piti kohdata jälleen myös uusi, sateenkaarikansaan kuulunut merkittävä taiteilija. Tuomiokirkon alttaritaulun Ylösnousemus on maalannut Magnus Enckell, kaappihomo, jonka seksuaalisesta suuntautumisesta ei jäänyt hänen elämäntapansa ja maalausten perusteella epäselvyyttä. Enckell asui yhdessä italialaisen miesmallin kanssa ja hän maalasi suuren määrän alastontutkielmia miehistä.

Pitkä vaellus päättyi lopulta kolmen kilometrin ja kahden ja puolen tunnin tarpomisen jälkeen sateenkaarikansan omaan yökerhoon Itsenäisyydenkadulle. Mixein estradilla Soilumo esitti meille huikean drag queen show’n, joka sai joka iikan meistä hihkumaan ja nauramaan hullun lailla. Viimeistään tämä show vakuutti Soilumon aivan poikkeuksellisista kyvyistä näyttelijänä. Varmasti yksi vaikuttavimmista tunteista, joita teatteri voi herättää on ilo.

Homojen vaino on ollut hyvin vahingollista myös yhteisöille ja yhteiskunnille, joissa sateenkaari-ihmiset ovat eläneet. Vahingollisuudessaan se vertautuu juutalaisten kokemaan vainoon. Lahjakkaita ihmisiä on työnnetty yhteiskunnan marginaaliin. Syrjintä on eettisesti väärin ja se on samalla johtanut vuosisatojen kuluessa valtavaa inhimillisten voimavarojen haaskausta.

Soilumon katuteatteri näytti meille sen, että monet nimekkäät taiteilijat ovat olleet sateenkaari-ihmisiä. Eikä tämä päde vain taiteeseen, vaan myös tieteen historiasta löytyy merkkihenkilöitä Leonardo da Vincistä Alan Turingiin. Viimeksi mainittu kehitti tietokoneiden matemaattiset perusteet.

Soilumo on itse käsikirjoittanut sooloesityksensä. Hän on tehnyt sitä tutkijan otteella. Nähnyt paljon vaivaa tamperelaisten sateenkaari-ihmisten historian selvittämiseksi. Esityksessä hän toi esiin myös oman homoutensa. Se on osa hänen persoonallisuuttaan eikä asiaa tietenkään ollut mitään syytä piilotella jo esityksen aiheen takia.

Soilumo edustaa uutta teatterintekijöiden suupolvea. Raikas, vaikuttava ja myös hyvin informatiivinen esitys kertoi hyvää myös Nätyn koulutuksesta.

Tänä syksynä KOM-teatterin Seitsemän tarinaa häpeästä ja Q-teatterin Tuvi toas eli pulu huoneessa näyttivät ainakin minulle, että uuden sukupolven tekijöillä on kykyä käsitellä uudesta ja raikkaasta näkökulmasta sellaisia vaikeita aiheita kuin mielenterveyden ongelmat ja maahanmuutto.

Peltienkelit on tietenkin myös uusi sulka Tampereen Teatterin johdon hattuun. Teatterin johto ei laittanut teatterin suuren näyttämön remontin ajaksi henkilökuntaa kilometritehtaalle, vaan ensemble on toteuttanut rohkeita, jopa riskialttiita ideoita teatterin seinien ulkopuolella. Yhdessä kaupunginorkesterin kanssa toteutettu Taru sormusten herrasta on osoittautunut valtavaksi yleisömenestykseksi.

Myös Peltienkeleiden kaikki liput myytiin loppuun jo ennen ensi-iltaa. Sitä toki selittää osin se, että tälle Tampereen ehdottomasti suurimmalle näyttämölle mahtuu kerralla vain 25 katsojaa.

Teatterin on pitänyt ottaa huomion muun muassa liikenneturvallisuus. Toinen syy on tietysti se, että osa esityksestä, tuo Soilumon upea drag queen show esitettiin Tampereen pienimmällä näyttämöllä. Mixein kellarissa sijaitseva tanssilattia on postimerkin kokoinen ja kun sinne oli asetettu 25 tuolia, tila oli täpötäynnä.

Varovaisuudesta kertoi se, että esitykselle on laitettu 16 vuoden ikäraja. Olin aistivinani siinä kaikuja vuonna 1999 kumotusta kehotuskiellosta. Itse esityksessä ei ollut mitään sellaista, jota yläkoulua käyvät murkkuikäiset eivät voisi nähdä, kuulla ja kokea.

Tampereen Teatteri on totuttu pitämään ohjelmaprofiililtaan kaupungin kahdesta suuresta ammattiteatterista konservatiivisempana. Olen nähnyt viime aikoina niin vähän Tampereen Työväen Teatterin näytelmiä, ettei minulla ole otsaa väittää, että osat olisivat Otso Kauton potkujen jälkeen tässä suhteessa vaihtuneet. Aika näyttää.

Peltienkelit

Tampereen Teatterin kantaesitys kaupungin kaduilla ja Mixei ravintolassa 8.10. 2024

Käsikirjoitus ja ohjaus Arttu Soilumo

Esiintyjä ja kaupunkikierroksen vetäjä Arttu Soilumo

Äänisuunnittelu Paavo Leppäkoski

Ääniteknikko, Dj Paavo Leppäkoski ja Niko Hukka

Pukusuunnittelu Silja Kaarne

Ääninäyttelijät Annuska Hannula, Eeva Hakulinen ja Paavo Leppäkoski

Käsikirjoituksen ja ohjauksen sparraus Antti Mikkola

Käsikirjoituksessa käytettyjä lähteitä

Tuula Juvonen: Varjoelämää ja julkisia salaisuuksia. 2002. Osuuskunta Vastapaino, Tampere.

Hanna Nikkanen ja Antti Järvi: Karanteeni – kuinka aids saapui Suomeen. 2014. Kustannusosakeyhtiö Siltala, Helsinki.

Tanja von Knorringin haastattelu. 2024.

Sateenkaarihistoriaa tallentavan Työväenmuseo Werstaan arkistot, esim.

Setahuuto-jäsenjulkaisun Numero 1/-95 ja 96-lehden numero 5/-72

Lukuisat blogit, keskustelupalstat ja juorut

Ilon aika antaa kärsivälliselle katsojalle mojovan elämyksen – Esityksen outous ja kauneus vangitsee mielen – Se vei tämän kirjoittajan lähes hypnoottisen keskittymisen tilaan – Ilon aika oli ja on yhä haastava arvoitus

Kaupunginteatterin pienen näyttämön näyttämöä ja takanäyttämön eteen rakennettua seinää peitti valtavan kokoinen punainen kangas, joka loi vahvan tilantunteen. Kuvassa vierailijana näytelmässä näytellyt Mitra Matouf. Kuva © Katri Naukkarinen

Helsingin kaupunginteatterin pieni näyttämö ei ole pieni. Se on valtavan suuri silloinkin, kun näkymää takanäyttämölle rajoitti varmasti tarkoituksella pystytetty väliseinä. Ehkä tuo tila sai nuo kosmiset mittasuhteet minun mielessäni siksi, että koko näyttämöä ja sitä väliseinää peitti karmiininpunainen kangas.

Tai ehkä se oli violetti, en tiedä. Esityksen kuluessa tuon kankaan liturginen väri tuntuivat muuttuvan alinomaa.

Alussa oli tuo suuri tila ja näyttämölle astu tarinan äiti Heidi Herala puhumaan valkoinen peruuki päässään niistä tuttuakin tutummista asioista, joista äidit puhuvat, mutta jollakin tavalla oudolla kielellä. Sitten hän sai seurakseen siskon Mitra Matoufin ja alkoi äidin ja tyttären dialogi.

Esityksen outous ja kauneus ottivat heti alussa otteen tämän kirjoittajan mielestä ja lähes hypnoottinen keskittymisen tila pysyi yllä loppuun asti. Esityksen muoto oli kiehtova. Tekijät ovat yhdistäneen performanssitaiteen ja villin tanssitaiteen estetiikkaa puheteatterin traditioihin.

Vaikuttavaa, yllättävää ja arvoituksellista.

Norjalainen Arne Lygre on pohjoismaisen näytelmäkirjallisuuden uusi suuri nimi. Keskiviikkona suomenkielisen kantaesityksensä Helsingin kaupunginteatterissa saanut Ilon aika on eeppinen kuvaelma elämästä, valinnoista ja meitä ympäröivästä yhteiskunnasta. Näin kirjoitetaan Teatterin tiedotuskeskuksen sivuilla kirjailijasta ja hänen näytelmästään.

Minut upea näytelmä vei johonkin toiseen todellisuuteen. Ilon aika oli toki puheteatterin keinoin toteutettu tarina ihmisistä ja heidän valinnoistaan. Dialogin muoto oli kutenkin jotakin muuta, mitä me odotimme. Heralan ensimmäistä pitkää monologia seurasi monta lyhyttä tai vähän pidempää monologia. Hyvin tarkka puhe vei illuusion vuorovaikutuksesta.

Käsiohjelmassa ohjaaja Tatu Hämäläinen korostaa näytelmän kielen tarkkuutta. Ihmisten arkisessa vuoropuhelussa se mitä ei sanota, on kuitenkin lähes yhtä merkityksellistä kuin se mitä sanotaan. Nyt ei ollut niin. Nyt käsikirjoitukseen kirjoitetut repliikit lausuttiin ensimmäisestä kirjaimesta ja puolipisteestä viimeiseen pilkkuun ja pisteeseen asti. ”Äiti sanoo: …”

Näytelmässä oli mukana kahdeksan näyttelijää ja jokaiseilla heistä kaksi roolia.

Väliajan jälkeen näyttämötilaa rajattiin radikaalisti tuomalla näyttämölle kuvan apunäyttämö. Se lyhensi näyttelijöiden välimatkaa toisiinsa ja meihin katsojiin. Kuva © Katri Naukkarinen

Puhetavan etäännyttävää vaikutusta tehostivat esiintymisasut. Kaikilla näyttelijöillä oli päässään vitivalkoinen, pitkähiuksinen blondiperuukki ja yllään täsmälleen samanlaiset vaatteet, vihreä ruutupaita, valkoinen teepaita ja mustat housut. Eroa oli vain jalkineissa.

Roolihenkilöiden tarinat olivat niitä tavallisia ja sellaisina tietysti kaikkein merkityksellisempiä elämän peruskysymyksiä. Äiti kertoi haaveistaan tulla isoäidiksi ja tytär, ettei voi saada lasta. Poika, tarinan minä henkilö hautoi itsemurhaa, tai sitten ei, mutta sitä äiti joka tapauksessa pelkäsi. Joku riiteli ja erosi, joku kuoli ja joku jäi leskeksi. Naapurit kommentoivat. Poika lähti rakastettunsa luota ja katosi.

Ilon ajassa näyteltiin epäilemättä upeasti. Roolien vaativuutta lisäsi se, että esityksen muoto tavallaan erotti puheen ja läsnäolon toisistaan. Etäännyttäviä elementtejä korostettiin vielä näyttelijöiden asemoinnilla. Monessa kohtauksessa osa näyttelijöistä vetäytyi aivan takanäyttämön eteen rakennetun seinän viereen, kauas ja lähes kuulumattomiin, mikä sekin oli tietysti valinta, koska käytössä olivat osamikrofonit.

En tiedä, miten pitkälle Lygre on käsikirjoituksessa määritellyt näytelmän muodon. Ainakin Helsingin kaupunginteatterin tekijöiden tapa oli todella kiehtova. Silkkaa performanssia oli esimerkiksi kohtaus, jossa kolme näyttelijää teki sisääntulonsa ja myös näyttelivät näyttämölle levitetyn valtavan kankaan alla.

Ilon aika oli ja on esityksen lavastuksen, valot ja puvut suunnitelleen Chrisander Brunin taidonnäyte.

Brunin velhontaidoista valaistuksen suunnittelijana johtui varmasti myös se, etten ainakaan minä voinut missään vaiheessa olla varma siitä, oliko näyttämön peittänyt valtava kangas karmiininpunainen, purppuranvärinen, tai kenties oranssi. Samoin näyttelijöiden metsurinpaitojen väri tuntui vaihtuvan vireästä siniseksi ja taas vihreäksi.

Väliajan jälkeen näyttämötilan mittakaavaa muutettiin radikaalisti. Näyttämölle työnnettiin eräänlainen apunäyttämö, katettu esiintymislava. Tämä tila toi näyttelijät lähelle toisiaan ja lähemmäksi myös meitä katsojia.

*Villin tanssikohtauksen päätteeksi näyttelijät heittäytyivät näyttämölle huohottavien vartaloiden keoksi silittelemään toisiaan. Kuva © Katri Naukkarinen*

Se villi minuutteja kestänyt tanssi tanssittiin tämän apunäyttämön ympärillä. Olen väärä henkilö arvioimaan hurjaa menoa vauhdittaneen teknomusiikin laatua, mutta olen varma, että sen avulla olisi helppo riehua itsensä transsiin jopa ilman bilehuumeita. Näyttelijät käpertyivät tanssin jälkeen yhdeksi huohottavien vartaloiden kasaksi silittämään toisiaan.

Vaikuttavaa oli jo laakerit punaisena käyneen pyörivän näyttämön pyörryttävä liike.

Ilon ajan päräyttävän musiikin on säveltänyt Islaja. Hän myös soitti näyttämöllä laitteella, jota ainakin ennen sanottiin syntikaksi ja lauloi ensimmäisellä jaksolla meille yhden laulun. Digitalisoitunut maailma muuttuu siihen tahtiin, että tällainen vanhus ei enää pysy perässä.

Näytelmän minä, äidinpoika Aksle vakuutti näytelmän lopussa rakastavansa ihmisiä. Samaa vakuuttelivat myös tarinan muut roolihenkilöt. Se oli rakkauden korkeaveisuuta maailmassa, jossa humanismi näyttää jälleen pystyyn kuolleelta käsitteeltä.

Hämäläinen tulkitsee Ilon ajan ydinsanoman myönteisen kautta käsiohjelman kommentissa. Hänestä näytelmässä on poikkeuksellista se, miten siinä suhtaudutaan konfliktiin. Varsinkaan nuori sukupolvi ei Ilon ajassa ole kiinnostunut konfliktista ja vanhojen asioiden kaivelusta, vaikka heille tarjotaan mahdollisuutta siihen. He haluavat keskittyä nykyhetkeen ja ovat kiinnostuneita ennemmin ilon etsimisestä ja ilossa olemisesta kuin menneiden murehtimisesta.

”Ilon aika uskoo ihmiseen ja ihmisen hyvyyteen. Asioista voidaan olla eri mieltä, mutta tärkeintä on olla yhdessä ja mennä lämpöä, rakkautta ja iloa kohti.”

Kriittinen katsoja voi tulkita Ilon ajan tematiikan myös toisin. Itse kiteytin omat epäilykseni kysymykseksi, jos ei ole menneisyyttä, voiko olla tulevaisuutta? Elämä on jatkumo, geenien virtaa ajassa. Me kannamme menneisyyttämme mukanamme, tahdoimme tai emme.

Ilon aika

Helsingin kaupunginteatterin suomenkielinen kantaesitys teatterin pienellä näyttämöllä 5.9.2024

Käsikirjoitus Arne Lygre

Suomennos Ari-Pekka Lahti

Ohjaaja Tatu Hämäläinen

Lavastus, valo ja pukusuunnittelu, valokuvat Chrisander Brun

Säveltäjä, muusikko Islaja

Äänisuunnittelu Eero Niemi

Naamioinnin suunnittelu Jutta Kainulainen

Koreografia ja liike Maria Saivosalmi, Tatu Hämäläinen

Rooleissa Rasmus Slätis, Heidi Herala, Mitra Matouf, Rauno Ahonen, Jouko Klemettilä, Vappu Nalbantoglu, Ursula Salo, Sauli Suonpää

Iria Arenas haastoi tiedolla ja huumorilla naisen kehoa koskevat ajatusjumimme – Édouard Manet teki saman 1800-luvun patriarkaatille maalamalla näköisen alastonkuvan Victorine Meurentista

Iria Arenas kuvasi omalla kehollaan taidehistorian kuuluisia naisfiguureja. Tizianin renessanssiajan uhkean Urbinon Venuksen jakopäässä divaanilla lepää pieni koira. Édouard Manet’n kuuluisa, maalaustaiteen 1800-luvulle tuonut Olympia on mestarillinen sitaatti Tizianin maalauksesta. Kuva © Karl Heinz Mierke

Performanssi on esittävän taiteen laji, jonka juuret ovat kuvataiteessa. Tanssivirtaa festivaaleilla torstaina esitetty tanssija Iria Arenasin ja koreografi Aura Antikaisen tanssiesitys check yuor body at the door alkoi performanssina. Arenas kuvasi omalla vartalollaan millaista kehonkuvaa kuvataiteilijat ovat eri aikoina naisesta luoneet ja hän teki sen samassa asussa, jollaisessa taiteilijoiden alastonmallit on aikoinaan poseeranneet.

Tarkastelussa suurennuslasin alla oli Édouard Manet’n kuuluisa alastontutkielma Olympia. Käsiohjelmassa tekijät lähtevät liikkeelle kysymyksestä, miten taidehistoria on muokannut nykyajan käsityksiä sukupuoli-identiteetistä ja kehonkuvasta länsimaisissa kulttuureissa? Tekijöiden mukaan Manet haastoi maalauksellaan 1800-luvun normit kuvaamalla alastonta ihmiskehoa autenttisesti.

Teoksen ytimessä on tekijöiden mukaan eri suunnilta tulevien vaikutteiden risteys, jossa heidän ajatuksensa taidehistoriasta, transsukupuolisuustutkimuksesta ja nykyaikaisen esitystaiteesta kohtaavat.

Käsiohjelman vaikeita termejä sisältävä kapulakielinen selvitys teoksen sisällöstä ja tarkoituksesta ei ulottunut näyttämölle asti. Aiheita käsiteltiin tekijöiden lupausten mukaisesti huumorilla ja toki myös esityksen pukukoodin vaatimalla pieteetillä. Näyttämöllä Arenas oli herkkä, valloittava ja voimauttavan energinen hahmo, kun hän alkoi tanssia esityksen loppupuolella.

Taidehistorian ansaintuntijana Arenas myös kertoi havainnoistaan, jotka liittyivät maalauksiin, joita hän omalla kehollaan varioi. Minulta tämä informaatio jäi kuitenkin korkean kuulokynnyksen taakse.

Olympia maalauksen mallina divaanilla maannut Victorine Meurent on hyvä valinta tarkastelun kohteeksi, kun halutaan taideanalyysillä kannustaa juhlimaan yksilöllisyyttä ilman yhteiskunnallisia normeja. Monilahjakas Meurent oli itse paitsi taidemaalari, myös laulaja ja tanssija. Miehisen katseen passiivista uhria hänestä on vaikea tehdä edes alastonmaalauksella.

Toki Manet’n maalauksen aiheuttama skandaali paljasti räikeässä valossa 1800-luvun patriarkaalisen yhteiskunnan kammottavan kaksinaismoraalin ja naisten alisteisen aseman. Maurent leimattiin ajan taidekritiikeissä kurtisaaniksi, joka altistaa myös taidenäyttelyn yleisön prostituutiolle katsomalla maalauksessa suoraan kohti.

Esityksen alussa meille jaettiin värituloste Manet’n maalauksesta. Maalaus on itse asiassa hätkäyttävä. Kuvassa maalauksen alastonmalli näytti vielä kasvuiässä olevalta lapselta. Kun Manet maalasi kuuluisan taulunsa vuonna 1863, Meurent oli 18-vuotias. Vaikutelma teinistä syntyy maalauksen mallin kehon mittasuhteista. Meurent oli jopa 1800-luvun keskimitoilla arvioituna poikkeuksellisen pienikokoinen nainen.

Ehkä myös Manet halusi muistuttaa näistä poikkeuksellisista mittasuhteista maalaamalla kuvaan mukaan kukkakimpun sekä mustan kissan divaanille, jolla Meurent maalauksessa lepää.

Olympia on taideteoksena sitaatti. Manet kommentoi siinä Tizianin reilut 300 vuotta aikaisemmin maalaamaa maalausta Urbinon Venus. Myös Tizianin mallina on tuolloin ollut hyvin nuori tyttö, mutta hänen vartalonsa mittasuhteet ovat erilaiset ja hänen vartalonsa muotoihin on maalattu renessanssiajan rehevyyttä.

Arenasin cv:stä voi lukea, että hän on opiskellut Turun yliopistossa transsukupuolisuustutkimusta. Itse esityksestä ei minun osaamisellani löytynyt teoksen tekijöiden kuvaaman risteysaseman kolmatta raidetta. Se on tietenkin varmaa, että transihmisiä on aina elänyt keskuudessamme ja yhtä varmasti heitä on kuvattu myös taiteen keinoin. Näin jo siksi, että merkittävä osa lahjakkaista taiteilijoista on kautta aikojen kuulunut johonkin seksuaaliseen tai sukupuoliseen vähemmistöön.

Itse kiinnitin huomiota siihen, että esityksellä on sama nimi kuin house-tyylistä 90-luvulla tehdyllä dokumenttielokuvalla. Itse lause lienee house-skenen sisäpiirijuttu. En osaa tulkita sitä. Katutanssikeskus Saiffan kotisivuilla Arenas kertoo aloittaneensa hip hopin ja housen tanssimisen Madridissa vuonna 2008. Hän on ollut mukana myös street dancen Espanjan mestaruuskilpailuissa ja tanssinut useiden tanssiteattereiden kokoonpanoissa.

Espanjalaisella Arenasilla on akateeminen loppututkinto paitis tanssitaiteesta myös kuvataiteesta. Antikaisen tie vei Sibelius lukiosta Saksaan, jossa hän opiskeli nykytanssia. Hän määrittelee kotisivuillaan itsensä vapaaksi liike- ja tanssitaiteilijaksi. Molemmat asuvat nykyisin ymmärtääkseni Saksassa.

check your body at the door

Iria Arenasin performanssi Tanssivirtaa festivaalilla Hällä-näyttämöllä 23.4.2024

Konsepti, esiintyminen, valosuunnittelu: Iria Arenas

Koreografia, yhteistyö: Aura Antikainen

En usko jumalaan, mutta kaipaan häntä – Belgialaisen Ontroerend Goed -ryhmän performanssi Funeral oli haastava ja vaikuttava kokemus – Keksityt hautajaisrituaalit tekivät suruun eläytymisestä yhteisöllisen kokemuksen

Hautajaisiin tuodut esineet muistuttivat vainajasta. Niiden joukossa ollut lelu kouraisi varmasti kipeästi, jos meidän katsojien joukossa oli joku, joka suri kuollutta lastaan. Kun lopullinen hyvästijätön aika koitti kuvan lamput samutenttin yksi toisensa jälkeen. Vielä hetken näyttämön valaisi vainajan muistoksi sytytetty kyntilälyhty. Sen sammuttua jäimme hetkeksi pimeyteen. Kuva © Ans Brys/Espoon Teatteri

Belgialaisen Ontroerend Goed ryhmän taiteellisella johtajalla Alexander Devriendtillä on ryhmän esitysten suhteen tinkimätön linja: Jos taide ei ole haastavaa, miksi vaivautua?

Teatteri luo tunnetiloja, mutta voiko katsoja tuntea myös surua, kun suremiseen ei ole mitään henkilökohtaista syytä? Ryhmän vuorovaikutteinen performanssi Funeral haastoi meidät katsojat hyvin konkreettisesti vastamaan tuohon kysymykseen.

Yksi vastauksista on tietysti tavallaan hyvin ilmeinen. Me menemme teatteriin, tai ainakin useimmat meistä menevät näytökseen kokemaan tunteita. Jos itse esitys ei niitä meissä herätä, saatamme ehkä surra pääsylippuihin käyttämiämme pennosia.

Me emme ole tunteinemme Pavlovin koiria, joiden silmistä kyyneleet alkavat virrata heti, kun surumusiikki alkaa soimaan.

Hautajaiset on kaikissa kulttuureissa rituaalinen seremonia. Ontroerend Goed -ryhmän rituaaleista oli karsittu pois kaikki tunnistettavat uskonnolliset symbolit ja sanat. Tuonpuoleisesta tai iankaikkisesta elämästä ei puhuttu. Silti kaikki tuntui tavallaan hyvin tutulta ja tunnistettavalta.

Belgialaiseen DeMorgen lehteen esityksestä kritiikin kirjoittanut Ewoud Ceulemans löysi Funeralin rituaaleista kaikuja katollisuudesta, minä jäykistelin luterilaisen kirkon hautajaisissa körttiläistunnelmissa.

Se mikä teki todella vaikutuksen, oli suora fyysinen vuorovaikutus esityksen tekijöiden ja meidän katsojien, tai pitäisikö mieluummin sanoa myötä kokijoiden välillä. Upeassa kättelyseremoniassa me kaikki kättelimme toisiamme ja ilmaisimme osanottomme hyvin hartaan tunnelman vallitessa.

Uskonnon ohella esityksen tekijät pyrkivät poistamaan esityksestä myös teatterin kontekstin. Mikä haastoi minun mielessäni sen ennakko-oletuksen, jolla olin ennen esityksen alkua turmellut herkkyyttäni ottaa vaikutteita vastaan.

Funeral ei alkanut näyttämöltä, vaan Espoon kulttuurikeskuksen näyttelytilasta. Siellä Somalia Williamson viritti oikeaan tunnelmaan opettamalla meitä laulamaan yhdessä muistoista, kaipauksesta ja surusta kertovaa laula. Tunsin itseni suomalaiskansalliseen tapaan lähinnä vaivautuneeksi. Toinen tunne oli haikeus, jonka Williamsin eloisa kauneus sai aikaan.

*Siunauskappelin tilapäisistuimina toimivat mäntypölkyt. Niistä näyttelijät ja me katsojat rakensimme vainajallemme hautakummun. Kuva © Ans Brys/Espoon Teatteri*

Lauluharjoitusten jälkeen Williamson jakoi meille lämpimät käsipyyhkeet. Niillä ei ollut tarkoitus pestä lähimmäisten jalkoja, vaan omat kädet upeaa kättelyseremoniaa varten. Siirryimme jonossa &Louhi-saliin ja siellä meitä odottivat ensimmäisenä käteltävien kasvavassa rivissä teoksen taiteilijat.

&Louhi-salista oli purettu pois katsomo. Näyttämön paikalle oli mustista valoverhoista rakennettu kuution muotoinen siunauskappeli. Sen niukasti valaistulla alueella seisoi pystyssä suorakulmion muotoinen sarkofagi alttarina. Joku taiteilijoista, ehkä Karolien De Bleser seisoi korokkeen edessä ja piti muistopuhetta vainajille. Sanoista ei tahtonut saada selvää. Pahvilaatikko ja siinä olleet, vainajalle kuluneet esineet kertoivat omaa tarinaansa.

Tunnelma oli harras. Hiljaisuus puhutteli.

Tätä ennen fyysiseen vuorovaikutukseen perustuvaan tunteeseen yhteisöllisyydestä palattiin uudella tempulla. &Louhi-salin kappelissa tilapäisistuimina toimivat mäntypölkyt, jotka me yhdessä siirsimme ketjussa paikoilleen. Myöhemmin me ladoimme näistä pölkyistä vainajallemme hautakummun.

Voi olla, että hautajaiset on se ihmisten maailman ensimmäinen rituaali, josta kulttuurin kehitys on alkanut. Esitys huipentui kohtaukseen, joka ei ollut tuttu, muta kuitenkin tunnistettava. Esityksen tekijät loivat konfeteista (värikkäästä paperisilpusta) siunauskappelin lattialle eräänlaisen jatulintarhan, kierteisen ympyrän. Siten tekijät ja me kaikki muut, katsojataiteilijat kiersimme jonossa tuota ympyrää pitkin alttaripylväälle ja ripottelimme kukin omalla persoonallisella tavallaan sarkofagille konfetteja.

Sen jälkeen sarkofagi käännettiin kyljelleen, siitä tuli vainajan arkku, jonka teoksen taiteilijat kantoivat juhlallisesti pois. Joku taiteilijoista luki niiden ihmisten nimiä, joita me katsojat olimme kertoneet kaipaavamme ennen esityksen alkua tehdyssä kyselyssä. Vainajan muistoksi sytytetty kynttilälyhty peitettiin lasisella kannella ja kynttilän liekki hiipui vähitellen pois.

Itse en kertonut, ketä suren, ketä kaipaan. Nimilistasta olisi tullut liian pitkä. Ehkä torjunta esti surun, nyt kun sitä voimallisesti houkuteltiin esiin. Rikoin silti tavallaan esityksen kirjoittamattomia sääntöjä. Kyynelet jäivät tulematta. Kokemus yhteisöllisyydestä oli voimakas, mutta katarsis jäi saavuttamatta.

Käsiohjelmaan on painettu esityksen motto: ”En usko jumalaan, mutta kaipaan häntä”. Ilmeisesti kirjailija Julian Barnesilta otettu sitaatti jatkui: ”Ei mitään pelättävää”.

Esitys päättyi meidän hautajaisvieraiden kestitsemiseen. Suomalaiskansalliseen tapaan nyt ei juotu hautajaiskahveja, vaan tarjolla oli kuumaa vettä toki posliinikupeista.

Espoon Teatterin &Fest Focus Gent -festivaalilla lauantaina esitetty Funeral on palkittu Fringe First Awart -pakinnolla Edinburgh Fringe -festivaalilla vuonna 2023.

Funeral

Ontroerend Goed -ryhmän esitys Espoon Teatterin &Fest Focus Gent -festivaaleilla Espoon kulttuurikeskuksen &Louhi-salissa 23.3.2024

Ohjaus: Alexander Devriendt

Esiintyjät: Karolien De Bleser, David Roos, Chris Thys, Somalia Williamson, Price K. Appiah

Musiikki: Joris Blanckaert

Pukusuunnittelu: Element (Katrien Baetsle & Eline Willemarck), Charlotte Goethals

Valosuunnittelu: Sarah Feyen

Vavastus: Angelo Tijssens

Grafiikka: Nick Mattan

Tekninen toteutus: Nick Dekeyser, Tuur Decoene

Yllätyksen ja hämmennyksen kautta orastavaan ymmärrykseen – NTGent-teatterin ONE SONG oli raju trippi ja koskettava matka surun maailmaan – Espoon Teatterin kansainvälinen esittävän taiteen festivaali alkoi upeasti

Melvin Slabbinck oli esityksen hurja rumpali. Hänen takanaan juoksumatolla juossut ja laulanut Joppe Tanghe. Taustalla esityksen kisakatsomo. Esityksen urheiluselostaja Karin Tanghe oli puettu vangin oranssiin haalariin. Kuva © Michiel Devijver/NTGent

Ensin sitä yllättyy, sitten hämmentyy, alkaa tulkita näkemäänsä ja lopulta ehkä myös ymmärtää. Kun tämä tunteiden ja ajattelun yhdistelmä toistuu omassa mielessä, tietää kokeneensa jotain merkityksellistä. Tätä varten taide on. Hollantilais-belgialaisen teatterin NTGentin Histoire(s) du théâtre IV -sarjaan kuuluva ONE SONG oli keskiviikkona Tanssin talon suuressa salissa täräyttävä kokemus.

Belgian Gentistä käsin maailmaa kiertävä ryhmä kirjoittaa esityksensä nimen versaalilla. Siihen on syynsä. Urheilun, konsertimusiikin ja tanssitaiteen estetiikkaa luovalla tavalla yhdistelevä esitys oli ja on tuskanhuuto. Se kertoo suuresta surusta. ONE SONG on teoksen taiteellisen johtajan Miet Warlopin requiem nuorena kuolleelle veljelleen Jasperille.

Teoksen runollisessa kohokohdassa itse taivas alkoi pisaroida näyttämölle suuria surun kyyneleitä.

Esityksen alussa oli aistittavissa suuren urheilujuhlan tuntua. Näyttelijä Karin Tanghen esittämä urheiluselostaja loi tunnelmaa huutamalla kannustushuutoja megafonilla, tarinan urheilijat veryttelivät juoksuradalla ja näyttämölle rakennetussa katsomossa katsojat esittelivät kannattajahuivejaan.

Hämmentävää näissä ensimmäisissä näyttämökuvissa oli se, että Tanghen oli puettu oranssiin haalariin, jollaisiin maailman terrorismin vastaiset yksiköt pukevat vankejaan ja terroristit panttivankejaan. Hieman hämmentävää oli myös se, että tällä meidän mainiolla urheiluselostajalla näytti olevan kolme jalkaa.

*Elisabetch Klinck soitti viuluaan ja tanssi voimistelupuomilla. Kuva © Michiel Devijver/NTGent*

Tämän jälkeen Elisabeth Klinck hieroi jalkapohjiaan magnesiumjauheeseen, tarttui viuluunsa, käveli näyttämön toisella laidalla seisseelle voimistelupuomille, kapusi avustettuna ylös ja alkoi soittaa. Pian soittoon yhtyi kontrabasso (ihan oikea läskibasso), kosketinsoitin ja rummut. Esitys alkoi purkautua valtavalla energialla.

Klinckin pajaista jaloista jäi näyttämölle valkoiset jalanjäljet.

Sitten alkoi juoksumatolla juoksevan Joppe Tanghen hengästyttävä laulu, lähes tunnin kestänyt one song.

Run for your life, till you die, till I die, till we all die…

Voimakas suru muuttaa meitä pysyvästi. Esityksen laulussa sitä verratiin painoon, joka valtaa oman tilansa meidän tajunnastamme. Ehkä myös esityksen urheiluselostajan oranssit haalarit kuvasivat tämän tunteen pysyvyyttä. Suuri suru vangitsee meidän mielemme.

Urheilutrivia ei kuulu tämän blogin kirjoittajan vahvuuksiin. Osasin tulkita esityksen urheiluintoilijoiden kaulahuivien merkityksen. Myös kohtaus, jossa näyttämölle rakennetun urheilukatsomon katsojat alkoivat tapella keskenään, meni jakeluun. Väkivalta kuuluu oleellisena osana ja riesana europalaiseen jalkapallokulttuuriin ja tietenkin meillä täällä pohja perukoilla jääkiekkoon.

Esityksessä oli epäilemättä myös paljon urheiluun liittyviä yksityiskohtia, joita en osannut tulkita. Esimerkiksi esityksen urheilijoiden paitojen numerot saattavat hyvinkin kilauttaa jotakin kelloa urheilua taiteilijoiden kotimaissa Hollannissa ja Belgiassa aktiivistesti seuraavien mielessä.

Hurjan energianpurkauksen keskelle Warlop oli ensemblensä kanssa sijoittanut seesteisen hetken. Siinä esityksen äänimaailmaa hallitsivat viulu ja kontrabasso. Niiden sointi toi mieleen renessanssin ja barokin suurten mestareiden sielunmessut. Tulkitsin tämän kohtauksen sillaksi yksityisestä surusta yleiseen, koko maailman nykyistä tilaa koskevaan suureen murheeseen.

All we need is that it finds its way/ snap, break, crack, folds ripples/ grief is here to stay….

Esitys huipentui esineitä särkevään aggressioon, jonka jälkeen näyttelijät jäivät makaamaan valkoisen pölyn peittämälle näyttämölle tai istumaan pää peitettynä vaihtopenkille. Vain esityksen kolmijalkainen selostaja jatkoi selostustaan. Kuva © Michiel Devijver/NTGent

Esityksen dramaattisessa lopussa valkoinen pöly peitti näyttämön ja kaikki esiintyjät makasivat maassa tai istuvat päänsä peittäneinä vaihtopenkillä. Sitä ennen taivaalta tipahtavia surun kyyneleitä oli yritetty tarmokkaasti kuvata pyyhkeillä ja paidoilla. Näiden kahden kohtauksen symboliikkaa ei ollut vaikea tulkita. Se oli helposti aistittavissa. Maailma meni näyttämöllä pirstaleiksi.

Oh you think you are silent, and in a bubble/ but everyone around you smells your trouble.

Tulevaisuus pelottaa meitä ja syystä. Se haisee epäilyttävästi kuolemalta. Me laitamme silmämme kiinni. Kun se ei auta, käännymme niiden puoleen, joiden mielestä väkivalta on viime kädessä ainoa keino reagoida päälle kaatuviin ongelmiin. Geert Wildersin äärioikeistolainen vapauspuolue voitti joulukuussa Hollannin parlamenttivaalit. Far Raight on vahvoilla myös Belgiassa ja äärioikeiston ehdokkaille ennustetaan äänivyöryä kevään eurovaaleissa.

Ainakin minulla esityksen äänimaailmaan kuulunut, tahtia ja aikaa mitanneen metronomin tasainen, läpitunkeva naksutus sai niskakarvat nousemaan pystyyn. Siinä kuuluivat raudoitettujen sotilassaappaiden marssiaskeleet.

Aika kuluu sydämenlyöntien tahtiin. Aika loppuu, kun sydän ei enää syki.

ONE SONG päättyi käsi sydämellä. Sen näyttelijät herkistyivät kuuntelemaan kansallishymniä oikea käsi rinnan päälle kohotettuna. En oikein tiedä, miten viimeinen kohtaus pitäisi tulkita. Kansallislaulun kuunteleminen oikea käsi sydämen päällä on tuttu lähinnä amerikkalaisista elokuvista ja baseball-kulttuurista

ONE SONG – Histoire(s) du théâtre IV aloitti keskiviikkona Espoon Teatterin uuden esittävän taiteen festivaali &Fest -Focus Gent. Festivaalin esityksen jatkuvat Milo Raun esityksellä Antigone in the Amazon perjantaina 7.3. Espoon kulttuurikeskuksen Louhi-salissa. Antigone in the Amazon on vaikuttavaa dokumenttiteatteria Brasilian maattomien ihmisten taistelusta kolonialismia vastaan. Esityksessä on mukana esityksessä NTGent-teatterin näyttelijöitä ja Parán alueen asukkaita ja aktivisteja.

Espoon Teatteri haluaa olla Suomen kansainvälisin teatteri. &Fest – Focus Gent -festivaali on vahva näyttö kansainvälisyydestä. Festivaalin nimi viittaa NTGent- teatterin kotikaupunkiin. Espoon Teatterin johtaja Erik Söderblom perusteli katseiden kääntämistä Gentiin festivaalin avajaispuheessa sillä, että kaupungissa tehdään todella kiinnostavaa teatteria.

Niin tehdään!

ONE SONG – Histoire(s) du théâtre IV

NTGent-teatterin esitys Tanssin talon näyttämöllä 5.3.2024

Konsepti, ohjaus, lavasuunnittelu: Miet Warlop

Teksti: Miet Warlop neuvonantajanaan Jeroen Olyslaegers

Musiikki: Maarten Van Cauwenberghe ja työryhmä

Puvustus: Carol Piron, Filles à Papa

Valosuunnitteklu: Dennis Diels

Näyttämöllä: Simon Beeckaert, Elisabeth Klinck, Willem Lenaerts/Gilles Vandecaveye-Pinoy, Milan Schudel, Melvin Slabbinck, Joppe Tanghe, Karin Tanghe, Wieste Tanghe, Stanislav Bruynseels, Rint Dent, Judith Engelen, Marius Lefever, Luka Mariën, Flora Van Canneyt, Max Calonne

Olemme ymmärtäneet Leo Tolstoin romaanin Anna Karenina aina väärin – Onnellisilla ihmisillä ei ole kerrottavaa – Suomessa tolstoilaisuus elää ja hengittä ainakin Haagan seurakunnassa

*Kuvassa vasemmalta oikealle ovat Kristiina Viiala, Ludvig Daae, Lisen Rosell ja Amanda Apetrea. Kuva © Märta Thisner*

Gunilla Heilbornin performanssi Louhi-salissa alkoi kahdella videoprojisoinnilla. Toinen niistä oli kohtaus vanhasta, englantilaisen Julien Duvivierin ohjaamasta mustavalkoisesta elokuvasta Anna Karenina ja toinen Joe Wrightin vuonna 2012 ensi-iltansa saaneesta elokuvasta Anna Karenina. Molemmat kohtaukset päättivät Leo Tolstoin romaanin tarinan. Anna Karenina teki itsemurhan heittäytymällä junan alle.

Esityksen näyttämökuvat olivat karuja. Amanda Apetrea, Ludvig Daae, Lisen Rosell ja Kristiina Viiala esiintyivät lähes tyhjällä näyttämöllä. Lavasteina oli vain neljä puupölkkyä, joista kaksi oli päällystetty hopeankiiltoisella alumiinipaperilla. Tyhjän näyttämön estetiikalla oli syynsä. Tanssilla oli keskeinen sija sinänsä tässä harvinaisen puheliaassa performanssissa.

Aloitus alleviivasi Heilbornin ja hänen ensemblensä performanssin avainteemaa. Samasta kertoi tietenkin myös esityksen nimi 37 timmar & 3 minuter. Heilbornin mukaan esityksen nimeen on laitettu aika, joka menee Tolstoin tiiliskiviromaanin lukemiseen, jos ihminen lukee lähes tuhat sivuista romaania nopeudella 250 sanaa minuutissa.

Miksi sitten tämä ”ihmisyyden koominen tanssi” alkoi siitä, mihin Tolstoin romaanin tarina päättyi? Heilbornin mukaan siksi, että olemme todennäköisesti ymmärtäneet kaiken väärin. Samaan väärinymmärrykseen ovat sortuneet myös käsikirjoittajat, dramaturgit ja ohjaajat, jotka ovat käsikirjoittaneen, dramatisoineet ja ohjanneet Tolstoin kirjasta elokuvia, televisiosarjoja ja näytelmiä.

Tätä erehdysten sarjaa varmaan myös alleviivasivat performanssin aloittaneen elokuvakatkelmat joista toinen on englantilainen ja toinen amerikkalainen.

Performanssi haastoi meidän käsityksemme tarinoiden merkityksestä meidän muistojemme ja yhteisten, kollektiivisten muistojen kantajana ja välittäjänä. Näitä meidän itsestäänselvyyksinä pitämiemme ajatuspinttymiä moukaroitiin viiston huumorin avulla.

Ohjaajan kommentissa Heilborn konkretisoi esityksen teemaa anekdootilla televisiojuontaja Obrah Winfreystä. Heilbornin mukaan Yhdysvaltojen tunnetuin televisiokasvo ylisti kirjaa seksikkäänä Harlequin-romaanina ja keskittyi Annan upeaan rakkautarinaan olettaen, että tosielämää eletään silloin, kun se on intensiivisintä. Kun elämä on täynnä juonittelua, kun se muistuttaa suurta romaania. Kun se on mahdollisimman kaukana tavallisesta ja arjen rutiineista.

Heilbornin mukaan Obrah ymmärsi Tolstoin kirjan täysin väärin. Tolstoin näkemys oli päinvastainen. Elämä on parasta, kun ei ole kerrottavaa. Onnellisilla ihmisillä ei ole kerrottavaa.

Aika on puhutteleva elementti Heinbornin teoksessa myös toisessa mielessä. Teoksen ensi-ilta helmikuussa 2022 Dansens Husin uudella näyttämöllä Elverketissä Tukholmassa esitettiin vain viikkoa ennen Venäjän hyökkäystä Ukrainaan. Esityksessä Apetrea kertoi tarinan ryhmän vierailusta Moskovassa helmikuussa 2014. Ryhmä vieraili Leninin mausoleumissa ja seuraavan aamuna CNN uutiset kertoivat Krimin miehityksen alkamisesta.

Heilborn on aikaisemmissa töissään tutkinut The Knowledge -sarjan performansseissa muistia ja muistamista. Aftonbladetin toimittajan Cecilia Djurbergin tekemässä haastattelussa Heilborn kertoo Frances Yatesin kirjasta The Art of Memory. Se on hänen mukaansa eräänlainen ”raamattu” muistijärjestelmistä kiinnostuneille.

Muisti ja maailmankuva liittyvät tietenkin erottamattomasti yhteen. Siksi jokainen, jota Venäjän ulkopuolella askarruttaa, miksi venäläiset ajattelevat ja toimivat niin kuin he näyttävät ajattelevan ja toimivan, tarttui viimeistään viime helmikuussa venäläisen kirjallisuuden suuriin klassikoihin.

Heilborn siteeraa moskovalaista kirjallisuuden opiskelijaa, jonka mukaan Venäjän tapahtumista viime kuukausina järkyttyneet lainaavat todennäköisemmin Tolstoita kuin Fjodor Dostojevskia. Esityksessä Daae laittoi myös meidät katsojat valitsemaan käsiäänestyksellä puolemme, Tolstoi, vai Dostojevski?

Heilbornin mukaan Tolstoin Anna Karenina nostaa esiin kysymyksiä, jotka olivat kiistanalaisia 1800-luvulla ja ovat edelleenkin: paikka yhteiskunnassa, moraali, tekninen kehitys ja poliittinen kehitys.

Tämän kirjoittajalla ei ole edellytyksiä venäläisen kirjallisuuden syvälliseen analysointiin. Heilbornin ajatteluun ilmeisesti syvällisesti vaikuttanut Yetes kirjoitti esoteerisesta historiasta. Se on epäilemättä linkki Tolstoihin ja vihje hänen romaaniensa ymmärtämiseen Heilbornin tavalla.

Tolstoi antoi valtavan suosituilla romaaneillaan hankkimansa omaisuuden pois ja lahjoitti kirjojensa tekijänoikeustuotot yleiseksi omaisuudeksi. Elantonsa hän päätti hankkia suutarin töillä. Hänelle uskonnon harjoittaminen perustui siinä määrin sisäiseen hengelliseen kokemukseen, että hän halusi elää Vuorisaarnan oppien mukaan. Vakaumus perustui syvälliseen sisäiseen hengelliseen kokemukseen.

Suomessa teatterin tekijät vannovat tavallisesti Dostojevskin nimeen. Luultavasti meidän vähäväkisten joukossa tolstoilaisuus on läheisempää ja voimissaan ainakin Haagan seurakunnassa.

37 timmar och 3 minutter

Espoon Teatterin & Skadiviikkojen esitys Louhi-salissa 6.9.2023

Käsikirjoitus ja ohjaus: Gunilla Heilborn

Näyttämöllä: Amanda Apetrea, Ludvig Daae, Lisen Rosell ja Kristiina Viiala

Lavastus ja puvustus: Katarina Wiklund

Musiikki: Kim Hiorthøy

Valosuunnittelu: Johan Sundén

Videot: Mårten Nilsson

Koreografia: Stina Nyberg ja Gunilla Heilborn

Tuotanto: Johnson&Bergsmark

Valokuvaus: Märta Thisner

Yhteistuottajat: Dansens Hus, Norrlandsoperan

Esitys on toteutettu Kulturrådetin, Konstnärsnämndenin ja Tukholman kaupungin tuella.

Masi Tiitan ja kumppaneiden Dilemma oli tarkka tutkielma sanattoman viestinnän merkityksestä – Esitys avasi näköalan läsnäoloon perustuvan taiteen syvään päähän

Kuva on kohtauksesta, jossa Samuli Niittymäen esittämä mies tarjoutui hieromaan Kreeta Salmisen esittämän naisen kipeytynyttä olkapäätä. Tässä taitavasti toteutetussa kohtauksessa erilaisten viestien dilemma saavutti lakipisteensä. Kohtaus oli tavallaan arkinen, tavallaan intiimi ja esityksen luomassa kontekstissa hyvin kompleksinen. Kuva © Katri Naukkarinen/Helsingin kaupunginteatteri

Helsingin kaupunginteatterin Dilemma oli tarkka ja hauska kuvaus kohtaamisista. Esityksessä Masi Tiitta ja hänen ensemblensä jäsenten havainnot inhimillisen vuorovaikutuksen dynamiikasta olivat riemastuttavia. Kun me kohtaamme uudestaan hyvänpäivän tutun tai vanhan ystävän vuosien takaa kahden yksilön lähentyminen toisiaan kohti noudattaa tiettyjä rituaaleja.

Tosin tämän kirjoittajalle eivät ensimmäisenä tulleet mieleen vanhat tutut ja ystävät, vaan jo vuosikymmeniä kirjahyllyssä pölyttyneet Desmond Morrisin klassikot Alaston apina ja Ihmisten eläintarha.

Tarkat ja tuttuudessaan koomisen hauskat havainnot meille kaikille tyypillisitä käyttäytymismaleista olivat kuitenkin vain tämän taideteoksen ensimmäisen taso. Kaupunginteatterin Nykyesityksen näyttämö -pilottisarjaan kuuluva Dilemma teki teräviä havaintoja myös esittävän taiteen reunaehdoista. Tai ainakin minulle kirkastui jälleen, miksi läsnäoloon ja suoraan vuorovaikutukseen perustuvat taiteet ovat niin ilmaisuvoimaisia ja vaikuttavia kuin ne ovat.

Esitys alkoi kohtauksella, jossa näyttelijät Kreeta Salminen ja Samuli Niittymäki olivat pimennossa ja me kuulimme vain heidän äänensä. Sitten kohtaus kahden ihmisen tunnustelevasta jutustelusta aloitettiin alusta. Nyt Salmisen ja Niittymäen seisoessa näyttämöllä kasvokkain muutaman metrin päässä toisistaan.

Me emme kommunikoi keskenämme vain sanoilla, vaan luottamus tai epäluulo toista ihmistä kohtaan, läheissyys tai torjunta syntyvät nonverbaalisen viestinnän perusteella. Katseet, ilmeet, eleet, liikkeet ja lopulta kosketukset, jos niin pitkälle edetään, ratkaisevat sen, miten lähelle itseämme me toisen yksilön päästämme.

Vaikka kohtaamisiin liittyvät tunnustelevat sanat ovat tavallaan osa rituaalia, me tunnistamme sanojen merkityksen tietoisesti. Katseiden, ilmeiden ja eleiden merkityksen me rekisteröimme vaistomaisesti. Meidän aivomme reagoivat niihin ajatusta nopeammin. Keskushermostomme autonomiset algoritmit virittävä elimistöämme toimimaan tilanteen mukaan ja näihin varautumiin liittyvät tunteet ja tietoisuus näistä tunteista tulevat vasta jälkijunassa.

Tässä on se inhimillisen viestinnän dilemma. Ehkä voimakkaimmilla me koemme tämän kaksoisviestinnän aiheuttamat pulmat rakkauselämässämme, kun päätämme sekoittavat kaiken muun ohella vielä kehojemme erittämät kemialliset viestit, feromonit.

Mitalin toinen puoli on siinä, että älyä näissä meidän vaistojamme ohjaavissa keskushermoston algoritmeissa on vähemmän kuin 70-luvun taskulaskimissa. Riittävä varmuus siitä, mitä toinen ihminen toivoo, haluaa tai mihin hän pyrkii, selviää vain puhumalla.

Dilemmassa nämä vuorovaikutuksen mekanismit tulivat näkyviksi. Ikkunan meille katsojille tähän esittävän taiteen syvään päähän avasivat Salmisen ja Niittymäen loistelias näyttelijäntyö ja Tiikan tarkka, yksityiskohdissaan suorastaan nerokas ohjaus. Tai ehkä ohjaus on tässä väärä ilmaus. Tiikka on koreografi ja Dilemma oli esityksenä kuin hitain liikkein etenevää tanssia.

Kehystarinassa Salminen oli jo urallaan edennyt kirjailija ja Niittymäki ensimmäisen kustannussopimuksensa saanut aloitteleva kirjailija. Esityksen roolihenkilöitä yhdisti ainakin jossain määrin samanlainen elämänpiiri. He tunsivat toisensa aikaisempien tapaamisien perusteella. Jännitteen tarinalle antoi se, että Niittymäen näyttelemällä miehellä oli joko jo ennakolta ajateltu tai tapaamisen aikana syntynyt tavoite. Hän halusi, että Salmisen näyttelemä nainen auttaisi häntä hänen ensimmäisen kirjansa kirjoittamisessa.

Esityksen alussa Salminen ja Niittymäki seisoivat muutaman metrin päässä toisistaan. Vartaloiden hieman takakenoinen asento kertoi varautuneisuudesta. Molempien kehonkieli oli hillityssä niukkuudessaan mestarillista. Reilu kahden metrin välivalta kertoi myös, että kaksi suomalaiseen tapakulttuuriin kasvanutta kohtasi toisensa. Mieleen tuli vanha vitsi korona-ajalta, jossa suomalaiset siirtyivät pakollisesta kahden metrin turvavälistä epidemian hellitettyä normaaliin viiden metrin varoetäisyyteen kanssaihmisistä.

Fyysiseen kosketukseen, halaukseen päästiin pitkän kaavan kautta. Sen jälkeen tunnusteltiin mahdollisuuksia tunnetason läheisyyteen kuohuviinipullon avaamiseen ja viinin juomiseen liittyvällä rituaalilla. Tämän jälkeen päädyttiin konfliktiin ja torjuntaan. Torjunta ei liittynyt ainakaan suoraan seksuaalisuuteen, vaan Niittymäen esittämän miehen yritykseen käyttää Salmisen esittämän naisen osaamista ja ammattitaitoa hyväkseen oman uran rakentamisessa.

Hanne Jurmun pukusuunnittelu ja Kristian Palmun valosuunnittelu auttoivat meitä katsojia pääsemään jyvälle esityksen keskeisistä ideoista. Kädellisiin kuuluvan eläinlajin käyttäytymistä tutkittiin nyt tavallaan laboratorio-oloissa. Studio Pasilan suuren näyttämön takaseinän eteen oli ripustettu näyttämän jakava valkoinen kangas ja muuten tyhjää näyttämöä valaisivat kirkkaat kohdevalot.

Tällainen käyttäytymistieteiden laboratorio teatteri taiteena ja instituutiona tavallaan on.

Nykyisin eläinten käyttäytymistä ei yleensä tutkita eläintarhassa, vaan eläinten luonnollisessa elinympäristössä. Tätä kädellisten etologiaa edustivat Jurmun suunnittelema puvustus. Molemmilla tanssijoilla oli arkiset ja väljät vaateet. Niittymäen hahmon maskuliinisuutta korostettiin nahkatakilla ja Salmisen feministisyyttä vyötärölle hihoista sidotulla flanellipaidalla.

Ohjelmatiedoissa ei ole mainintaa esityksen lavastajasta. En siis osaa edes arvailla, kenen idea oli ripustaa oksa näyttämön yläpuolelle roikkumaan. Ehkä juuri tuo oksa voi ajatukseni Desmond Morrisiin, joka tunnetiin käyttäytymistä tutkivien tieteiden popularisoijana myös surrealistisena taiteilijana, joka opetti Congo-nimisen simpanssin maalaamaan samantapaisia surrealistisia mielenmaisemia kuin hän itsekin teki.

Esityksen taustamateriaaliin on liitetty Sanna Kangasniemen Helsingin Sanomiin tekemä Salmisen ja Tiitan haastattelu. Juttuun on linkki teatterin verkkosuvulla, mutta en tiedä, pääseekö sitä lukemaan maksumuurin takaa, jos ei ole Hesarin tilaaja. Juttu kannattaa lukea. Tiitta ja Salminen ovat taiteilijoita, joista varmasti kuulemme vielä.

Nykyesityksen näyttämön kuraattoreina ovat toimineen Suvi Tuominen, Riikka Thitz ja Tuomas Laitinen. Uutta teatteria ja esitystaidetta esittelevä sarja on Helsingin kaupunginteatterin kädenojennus paitsi teatteri-ilmaisua kehittäville vapaille ryhmille myös ennen muuta meille teatteria intohimoisesti seuraaville katsojille.

Trial & Theatre -ryhmän Nano Steps jäi minulta väliin VR:n aiheuttamien logististen ongelmien takia. Ami Karvosen, Kid Kokon ja Anna Mustosen performanssi Liike ja tyhjyys ei jostain syytä ollut tematiikastaan huolimatta Studio Pasilan tiloissa aivan yhtä vaikuttava kuin Teatteri Takomossa, jossa se kantaesitettiin.

Nykyesityksen näyttämö jatkuu myös ensi vuonna.

Dilemma

Nykyesityksen näyttämö -sarjaan kuuluva kantaesitys Helsingin kaupunginteatterin Studio Pasilan näyttämöllä 22.8.2023

Näyttämöllä: Kreeta Salminen, Samuli Niittymäki

Ohjaus: Masi Tiitta

Valosuunnittelu: Kristian Palmu

Pukusuunnittelu: Hannu Jurmu

Tuotanto: Helsingin kaupunginteatterin Nykyesityksen näyttämö

Performanssi on älykköjen taidetta – Kanuti Gildi Saalin taiteilijoiden teos oli lajin haastavimmasta päästä – Meitä vastassa oli muuri ja se pysyi – Näyttämön neljäs seinä oli todella ilmaisuvoimainen elementti

*Katsojien omat neliöt alkoivat käydä ahtaiksi, kun Mart Kangro ja Juhan Ulfsak alkoivat pystyttää muureja myös katsomoon. Kuva © Alissa Šnaider/Tampereen Teatterikesä*

Lukuista elokuvarooleistaan tunnettu Juhan Ulfsak ryömi aivan jaloissani kosketusetäisyydellä pylly paljaana kohti ensimmäisen penkkirivin päätyä.

Penkkirivin päässä istuva kriitikkokollega arveli esityksen jälkeen uransa ehdottomaksi huipuksi sen, että sai katsella von Krahl -teatterin palvotun näyttelijän ja ohjaajan Ulfsakin, Viron Kristian Smedsin sukukalleuksien näyttelemistä alle puolen metrin etäisyydeltä.

Johan Ulfsakia kuuluisampi näyttelijä Virossa ja maailmalla on ehkä vain elokuvanäyttelijänä ja ohjaajana maailmanmaineeseen nousut isä Lembit Ulfsak.

Alastomuus kuuluu performanssiin eikä se hätkäyttänyt. Sitäkin shokeeraavampi oli tämän esityksen lavastus. Nätyn Teatterimontun näyttämön peitti lattiasta kattoon ja seinästä seinään massiivinen, harmaista rakennuslevyistä rakennettu muuri. Tässä esityksessä näyttämön neljäs seinä oli olemassa hyvin konkreettisella tavalla. Vanhasta tottumuksesta änkesin itseni eturiviin ja aloin heti ahdistua hetki hetkeltä yhä pahemmin.

Esityksen aloittanut Eero Epner kysyi meiltä heti esityksen alussa, olemmeko tyytyväisiä paikkoihimme ja ilmoitti, että paikkaa voi vaihtaa, jos siltä tuntuu. Kuitenkin sillä ehdolla, että viereisille paikoille sattuneet katsojat, naapurit pysyisivät paikoillaan.

Sen jälkeen Ulfsak kertoi, miksi ryhmä on ihan itse rakentanut tämän seinän teatterin suuren tilan hämmentämänä. Sitten tuli lopullinen tuomio. Tämä muuri ei mene esityksen aikana dramaturgisesti rikki. Vapahtavaa lisätilaa ei tule. Seinä on ja pysyy!

Ahdistuksen paikka. Nätyn Teatterimontun näyttämön eteen oli pystytetty massiivinen, lattiasta kattoon ja seinästä seinää ulottuva, likaisen harmaista rakennuslevyistä rakennettu seinä. Tämän kirjoittaja istui eturivissä kuten kuvan Mart Kangro. Kuva © Alissa Šnaider/Tampereen Teatterikesä

Ja seinä oli ja pysyi, eikä tietoisuutta sen olemassaolosta voinut välttää edes istuma-asentoa muuttamalla ja päätä kääntämällä, koska seinän takaa kuului epäsäännöllisin väliajoin näkymättömän rumpalin rumpusetillään aikaansaamia voimakkaita hälyääniä.

Paikalleen pysyvästi jämähtäneeseen seinään tavallaan viittaa myös Mart Kangron, Ulfsakin ja Epnerin ideoiman ja esittämän performanssin nimi It stays as it is. Kanuti Gildi Saalin tuotaman esityksen vironkilinen nimi on Kas te olete kohaga rahul.

Oletko tyytyväinen paikkaasi? Ulfsak pohjustaa tätä kysymystä tarinoimalla pitkää Mustamäen ainakin aikoinaan huonomaineisessa lähiössä asuneesta isoäidistään ja hänen asuntohuolistaan. Tarinan ytimeen päästiin, kun Kangro ja Ulfsak alkoivat raahata katsomoon lisää rakennuslevyjä, joilla he sulkivat osan katsojista kunkin vuorollaan aina vain ahtaampaan tilaan. Tässä teatterissa seinät olivat lähellä toisiaan, katto hyvin matalalla ja neliöt vähissä.

Aloin kääntää esityksen nimeä suomeksi vanhoilla hokemilla: Tässä olen enkä muuta voi. Ahneella on paskainen loppu. Istu ja pala. Myös se, mitä Viron eturivin teatterintekijät, koreografit ja performanssitaiteilijat halusivat sanoa, alkoi valjeta. Me rakennamme omista unelmistamme yhä ahtaammaksi käyvää vankilaa. Ahneus on kuolemansynti jopa silloin, kun mieli palavasti haluaa vain yhä uusia ja yhä voimakkaampia taide-elämyksiä.

Yhtenä voimakkaan elementtinä käytettiin pimeyttä, johon valoa toi ensiksi vain Eero Epnerin katsomoon kiikuttama jalkalamppu. Esityskuva on otettu todennäköisesti Kanuti Gildi Saalin katsomosta. Kellarimontussa Juhan Ulfsak ryömiskeli nakuna meidän katsojien joukossa. Kuva © Alissa Šnaider/Tampereen Teatterikesä

Viron talous on Suomessa kokoomuslaisten yrittäjien märkä päiväuni. Sellaistenkin, jotka omakohtaisesta kokemuksesta tietävät, että vapaa kilpailu on kapitalismin pahin este. Viron talous on kasvanut hurjaa vauhtia, mutta tällä kasvulla on varmasti ollut myös hintansa. Elintasokilpailu on siitä ikävä kilpailu, että maaliviiva on piirretty hautasumaan portille.

Lopuksi järjesti arpajaiset, jossa katsojille arvotiin heidän paikkansa. Teatterin paikkaliput toimivat allegoriana yhteiskunnan nokkimisjärjestykselle. Eturivien paikat saa rahalla tai hyvillä suhteilla. Meidän takarivin tallaajien sijoitus riippuu tuurista.

”Tämä on yksi paikka, yksi 140:nnestä ja eroaa kaikista muista täysin. Tällä paikalla ihminen kokee sen, mitä millään muulla paikalla ei pysty kokemaan.” Niinpä Epner!

Maria Arusoon dramatisoiman nerokkaan teoksen tulkintaa voi viedä vielä pidemmälle. Ihminen on laji, joka ei tiedä paikkaansa maapallon biosfäärissä. Edessä näyttää olevan täydellinen umpikuja. Ajamme täyttä vauhtia päin seinää tehdessämme totta omista ainutlaatuisia unelmistamme. Eikä se välttämättä olemme matkalla kohti helvettiä ensimäisen luokan paikalla – eturivissä.

Voi olla, että tulkitsen jälleen kerran esitystä liian pitkälle. Performanssi on siitä mahtava esittävän taiteen laji, että se antaa myös meille katsojille lähes rajattomat mahdollisuudet tulkita esitystä väärin. Mutta varmuuden vuoksi pyydän jo nyt sekä esityksen tekijöiltä että tämän blogin lukijoilta anteeksi. Performanssi on älykköjen taidetta.

Viro on performanssitaiteen suurvalta. Virossa tämä taide muoto on paitsi elävää myös sitkeähenkistä. Kas te olete oma kohaga rahul esitetiin ensimmäisen kerran Kanuti Gildi Salissa elokuussa vuonna 2020. Se oli mukana viime kesänä Rakveren viisipäiväisillä Baltoscandal-festivaaleilla. Rakveren esityksestä löytyy vironkielinen tallenne youtubesta. Nyt Suomessa ja Tampereella.

Kanuti Gildi Saalin herrat taiteilijat ovat esiintynyt Suomessa muun muassa Espoon kaupunginteatterin Viro-viikolla talvella vuonna 2019. Ulfsak oli mukana näyttelijänä Kristian Smedsin syksyllä 2016 kantaesitetyssä näytelmässä Just filming, joka jo tuolloin tuntui tämän kirjoittajasta kovasti performanssitaiteelta.

Al Baldrokin ja Reiju Tüürin 90-luvulla perustama performanssiryhmä Non Grata nousi 2000-luvulla maailmanmaineeseen. Kaksiko perustaman Academia Non Gratan oppilaista alun perin koostunut ryhmä on muuttunut menestyksen myötä monikansalliseksi taiteilijayhteisöksi, joka on kiertänyt ja kiertää eri puolilla maailmaa alan festivaaleilla.

Ryhmällä on ollut kiinteät suhteet myös Suomeen ja mukana on myös suomalaisia taiteilijoita. Elokuussa 2013 Non Grata esiintyi Imatran taideopilaitoksen silloisen rehtorin Juhani Järvisen syntymäpäivien kunniaksi järjestetyillä juhlilla.

Eero Epner on aikaisemmin työskennellyt Talinnasta käsin toimivassa NO99-ryhmässä, joka on Non Gratan tavoin noussut maailmanmaineeseen.

It stays as it is

Kanuti Gildi Saalin performanssiesitys Tampereen Teatterikesässä Nätyn Teatterimontussa 10.8.2023

Tekijät ja esiintyjät: Mart Kangro, Juhan Ulfsak, Eero Epner

Dramaturgia: Maria Arusoo

Valosuunnittelu ja tekninen johto: Oliver Kulpsoo

Tuotanto: Annika Üprus, Eneli Järs

Valokuvat: Alissa Šnaider

Esitystä on tukenut Cultural Endowment on Estonia.

Kun kaikki toivo on kadonnut, jäljelle jää vain kirskahteleva kauhu – Madame Nielsenin performanssi oli yksi Mustan ja valkoisen teatterifestivaalin helmistä – The Silver Dollar Duke oli arvoituksellinen ja pelottava kokemus

Madame Nielsen aloitti esityksen hopeanväriseen ihomaaliin verhoutuneena. Kohtauksissa tämän laihan androgyynisen hahmon roolihahmon rooliasut vaihtuivat kohaus kohtaukselta. Kuvan aineeton varjo-olento luotiin vanhalla teatteritekniikalla, jossa näyttelijä projisoidaan valojen avulla valoa läpäisevälle esiripulle. Kuva © Eivind Senneset/Mustan ja valkoisen teatterifestuivaali

Esityksen alussa Claus Beck-Nielsen seisoi näyttämöllä pelkkään hopeanväriseen vartalomaaliin verhoutuneena. Langanlaihan miehen alastomuutta ei heti huomannut. Näyttämön edessä oli valoverho, johon syntyi näyttämöllä seisovan hahmon mittasuhteet moninkertaistava varjokuva.

Siten Madame Nielsen taiteilijanimeä käyttävä tanskalainen kirjailija ja performanssitaiteilija alkoi laulaa omia sovituksiaan David Bowien kuolemattomista hiteistä. Tarinan jatkuessa tämä tähtivaeltaja Ziggy Stardust tai luonnonkaunista elämää elänyt The Thin White Duke muuttui lopulta eri vaiheiden ja hahmojen kautta kurnuttavaksi sammakoksi. Alun science fiction, usko loistavaan tulevaisuuteen muuttui kauhuksi, jota valosilmäinen, kirskahteleva olento näyttämöllä sai aikaan.

On kauhua tietää, mistä tässä maailmassa on kyse. (”It’s the terror of knowing what this world is about”)

Madamme Nielsenin ja säveltäjä ja multi-instrumentalisti Simon Toldamin The Silver Dollar Duke oli jotakin, jota edes useimmat meistä fanaattisista teatterikummajaisista ei ole kuuna päivänä nähnyt tai kokenut. Mustan ja valkoisen teatterifestivaalin taiteellinen johtaja Kamran Shahmardan osaa totisesti yllättää ja tämän kokemuksen jälkeen arvostan entistä enemmän myös hänen viistoa huumorintajuaan.

Mitään pelleilyä The Silver Dollar Duke ei ollut, ei sinne päinkään. Sitä lienee lupa luonnehtia performanssin, teatteritaiteen ja konserttiesteiikan Noin yhdeksän uutisiksi (One O’Clock News). David Bowie on olut yksi populaarikulttuurin keskeistä hahmoista kahdella vuosituhannella aina kuolemaansa asti. Nielsenin tulkinnat idolinsa musiikista ja runoudesta heijastelivat vahvasti sitä todellisuutta, jossa me parhaillaan elämme.

Siltä se tuntui ja näytti. Tämän esityksen saattoi tulkita myös kuvaukseksi siitä, miten aivan poikkeuksellinen lahjakkuus voi merkitä kärsimystä. Monilahjakkuus on taiteilijan Via Dolorosa.

Nielseniä voi kaiketi kutsua myös äänitaiteilijaksi, jonka skaala ulottui kimeästä falsetista terävään nasaaliin.

Perjantain hyvin erikoinen performanssi kertoi jälleen siitä, miten loistava yleisö Imatralla on. Vaikka me kaikki seurasimme Nielsenin omintakeista performanssia huuli pyöreänä, lähes loppuunmyyty katsomo nousi aplodien aikana osoittamaan seisaaltaan suosiotaan.

Samasta eläytyvästä ja kannustavasta läsnäolosta saavat Imatralla nauttia myös Imatran Teatterin näyttelijät näyttämöllä ja kaupungissa toimivat teatterin harrastajien ryhmät. Kaupungissa toimivien hienojen harrastajateattereiden ansiota varmaan on se, että kaupungin loistava teatteriyleisö osaa, ymmärtää ja rakastaa teatteria.

Mustan ja valkoisen teatterifestivaali on syntynyt kahden maahanmuuttajan Shahmardanin ja Katri Lätt Shahmardanin ideoimana ja sitkeän työn tuloksena. Tiedän, että kohta 20 vuotta jatkuneen kansainvälisen festivaalin järjestäminen on vaatinut heiltä uhrauksia ja todellista kamppailuhenkeä. Suomen monella tavalla kaikkein kiinnostavin kansainvälinen teatterifestivaali on kuitenkin vakiinnuttanut asemansa. Imatralla on kokemusperäistä tietoa ja taitoa tapahtumien järjestämisessä ja hieno yleisö. Pienellä kaupungilla on suuri sydän.

The Silver Dollar Duke

Madame Nielsenin ja Simon Doldamin performanssi Teatteri Imatran näyttämöllä 28.7.2023

Esiintyjä: Madame Nielsen.

Kappaleiden sovitus ja säestys: Simon Toldam.

Musiikki ja sanoitukset: David Bowie.

Valosuunnittelu: Morten Kolbak

Kuvaus: Eivind Senneset

Esitys kiertyi katsojan tajunnan ympärille kuin köynnöskasvin kärhi – Teatteri Telakan performanssissa ajatusten syvällisyys, esittämisen ilmaisuvoima ja ideaali kauneuden kokemisesta olivat yhtä – Näin tehdään merkityksellistä taidetta

Kärhi, osa 1: Kohtaaminen oli lumoavan kaunis performanssi, joka kohtaus kohtaukselta kiertyi kuin köynnöskasvin kärhi katsojan mielen ympärille. Kuvan kohtauksessa Vilhelmiina Sinervon sirkustaide antoi esteettisen hahmon meidän käsityksellemme elämän synnystä maapallolla. Kuva © Petteri Aartolahti/Teatteri Telakka

Teatteri Telakan Kärhi osa 1: Kohtaaminen oli performanssia parhaimmillaan. Esityksen ensi-ilta oli koskettavan kaunis kokonaisuus. Tommi Silvennoisen, Vilhelmiina Sinervon ja Nadja Räikän teos oli yhdistelmä runoutta, sirkustaidetta ja esineimprovisaatiota. Näitä elementtejä yhdisti veistoksellisen hidas liike. Katsojan mielen näyttämöllä teos eteni kierros kierrokselta kohti ymmärryksen valoa kuin köynnöskasvin kärhi.

Syvyyttä muuten sanattomalle teokselle antoivat Reetta Pekkasen runot. Ääneen luetut runot olivat säkeitä Pekkasen Kalevi Jäntti -palkinnolla palkitusta kokoelmasta Kärhi. Näissä luetuissa runoissa Pekkanen yhdisteli mielikuvia meitä itse kutakin ympäröivän sosiaalisen mikrokosmoksen todellisuudesta ja maailmankaikkeuden muodostavan makrokosmoksen todellisuutta.

”Avaruudesta ei niin vain lähdetäkään minnekään pois.”

Pekkasen runoissa maailmankaikkeus on jäähtynyt koko ajan syntymästään asti. Termodynamiikan toisesta pääsäännöstä on kuitenkin olemassa ainakin yksi tunnettu poikkeus – me itse, maapallon biosfääri. Orgaaniset molekyylit voivat lisätä järjestystä auringonvalosta saatavan energian avulla.

Esityksessä fotosynteesi käynnistyi pyörivän tason päällä. Sen merkiksi Tommi Silvennoinen laittoi keskelle kattausta maljan, jossa vesi oli värjäytynyt vihreäksi. Kohtauksen alussa Nadja Räikkä ja Vilhelmiina Sinervo täyttivät lasisia maljoja vedellä, jonka he sitten värjäsivät siniseksi. Se kertoi ainakin minulle katsojana tarinan siitä, miten ilmakehä, sen sininen väri on vuosimiljardien kuluessa syntynyt. Kuva © Petteri Aartolahti/Teatteri Telakka

Tästä elämän ja fotosynteesin synnystä esityksessä oli todella upeasti esineimprovisaation keinoin toteutettu osuus. Sinervo ja Räikkä kaatoivat pyörivällä alustalla oleviin lasimaljoihin ensi vettä ja sitten he värjäsivät tämän veden siniseksi. Aurinko nousi tämän alkumaailman taivaalle taskulapun kirkkaana valona. Lopulta Silvennoinen kantoi keskelle kattaus maljan, jossa vesi oli värjätty vihreäsi.

Kasvit olivat aloittaneet maapallon muokkaamisen avaruuden vihreäksi keitaaksi. Ilmakehän koostumus alkoi muuttua ja taivas sen yllä sai sinisen värinsä.

Valon lisäksi esityksessä, heti sen alussa korostui se toinen tärkeä elementti vesi. Maapallo kiertää aurinkoa niin kutsutulla elämänvyöhykkeellä, jossa vesi ei kaasuunnu välittömästi eikä jäädy kaikkialla pysyvästi. Tätä veden kiertokulkua Sinervo kuvasi taitavalla ja koskettavan kauniilla jongleerauksella ensin teekupin ja siten vedellä täytyn vadin kanssa.

Kotien tutut huonekasvit olivat hallitseva osa näyttämän esineistöä. Kukkapöydälle tai ikkunalaudalle nostetut ruukkukasvit tuovat varmasti lohtua monelle yksinäiselle. Ne symbolisoivat meidän kaipuutamme luontoon. Toisaalta ne myös korostivat sitä, miten vääristynyt meidän suhteemme luontoon voi olla. Yhdessä kohtauksessa Sinervo veti näyttämöllä perässään laskuvarjoa, jonka kuvun painoiksi ja jarruiksi oli kasattu ruukkukasveja.

Hyppy tuntemattomaan. Kohtauksessa, jossa Vilhelmiina Sinervo veti perässään kasveilla peitettyä lakuvarjon kupua, oli vahvaa symboliikkaa. Ihmiskunta on kuin jyrkänteeltä alas syöksyvä BASE-hyppääjä. Jos ilmastomuutoksen hidastamiseksi ja lopulta torjumiseksi tehdyt suunnitelmat ja toimet eivät onnistu, toista mahdollisuutta ei tule, varavarjoa ei ole. Kuva © Petteri Aartolahti/Teatteri Telakka

Loisteliaasti toteutetun kohtauksen symboliikkaa oli helppo tulkita. Happi, jota me hengitämme, on peräisin vihreiden kasvien fotosynteesistä. Kysymys on herkästä tasopainotilasta, jota kutsutaan hiilikierroksi. Viimeksi kuluneiden kahden vuosisadan aikana ihmiskunta on alkanut järkyttää tätä herkkää tasapainoa polttamalla maaperään varastoitunutta fossiilista hiiltä kiihtyvällä vauhdilla. Ilmastomuutoksen seuraukset ovat jo nyt meidän jokaisen nähtävissä.

Me suhtaudumme kuitenkin edelleen tähän uhkaan kuin korkealta jyrkänteeltä alas syöksyvä BASE-hyppääjä, vaikka varavarjoa ei ole eikä toista mahdollisuutta tule, jos varjo ei aukea.

Me Teatteri Telakan katsojat saimme tutustu Sinervon taiturimaiseen sirkustaiteeseen jo vuosi sitten, kun Hedda Liukkalan laatimaan koreografiaan perustuva Life After sai ensi-iltansa. Myös nyt Sinervon huikea tanssi nuoralla kuului esityksen kohokohtiin.

Life After oli jälkikirjoitus ihmiskunnan historiaan. Kärhissä maailma vielä tasapainoili nuoralla Sinervon hahmossa. Toiveita herättävää hänen taitavassa akrobatiassaan oli kohtaus, jossa alussa selällään huojuvalla nuoralla tasapainoillut Sinervo punnersi itsensä seisomaan. Itse tulkitsin tätä huikeata akrobatiaa niin, että ihmiskunta voi vielä nousta lähes mahdottomasta sillasta taistelemaan olemassaolostaan. Sen jälkeen Sinervon kävely löysällä nuoralla osoitti kutenkin tehtävän vaikeuden. Jokainen askel kohti päämäärää johti yhä jyrkempään ylämäkeen.

Kärhi, osa 1: Kohtaaminen -esityksen nimi kertoo, että jakoa on luvassa. Teatteri Telakan verkkosivulla kerrotaan, että Kärhi, osa 2: Liikkeellelähtö järjestään Purkutalo Pinni47:ssä 7.6.-30.7.

Kärhi, osa 1: Kohtaaminen

Performanssi Teatteri Telakan näyttämöllä 12.5.2023

Suunnittelu ja toteutus: Tommi Silvennoinen, Vilhelmiina Sinervo, Nadja Räikkä

Runot: Reetta Pekkasen teoksesta Kärhi

Teknikot: Perttu Sinervo ja Jaani Leinonen

Esitysoperointi Perttu Sinervo

Tuotanto ja markkinointi: Maarja Kaasik, Heidi Vehmas, Havanna Salmela

Graafinen suunnittelu ja valokuvat: Petteri Aartolahti

Esityksessä soitettu musiikki: Django Reinhardt, Elvis Presley ja Max Richter

Musiikki kasvien äänistä Lauri Ainalan ja Kalle Hammin levyltä Immigrant Garden