Kategoria: Lappeenrannan kaupunginteatteri

Lappeenrannan teatterilla on vähintään yhdeksän hyvää syytä panostaa produktioidensa markkinointiin – Anna Krogeruksen näytelmän livestriimaus oli onnistunut avaus tulevaisuuteen

Näytelmän Klaara Harmaa (Netta Salonsaari), kaupan virolaistaustainen myyjä Külli Mauk (Noora Koski), nimetön maahanmuuttaja (Vilma Putro) ja töykeänkiireinen miesasiakas (Eppu Pastinen) kohtauksessa, jossa mangonainen saa Klaaran silmissä identiteettinsä. Kuva Aki Loponen/Lappeenrannan kaupunginteatteri

Kaupunginteatterin livestriimaus Anna Krogeruksen näytelmästä lauantaina, Maailman teatteripäivänä oli samalla tavallaan produktion ensi-ilta Lappeenrannassa. Alun perin 9 hyvää syytä elää oli tarkoitus tuoda ensi-iltaan pienelle näyttämölle viime marraskuussa.

Esityksen tuomisessa näyttämölle neljä kuukautta suunnitellun ensi-illan jälkeen on varmasti ollut vähintäänkin pulmallista. Harjoituksissa on ollut pitkä tauko. Eikä näyttelemiseen kameroiden edessä tyhjälle katsomolle ole varmasti kenellekään tekijöistä mitään rutiinia.

Ymmärrettävistä vaikeuksista huolimatta verkon yli suoratoistona reaaliajassa esitetty näytelmä antoi hyvän kuvan Lappeenrannan teatterin osaamisesta ja taiteellisesta tasosta. Teatterin uudella ohjaajalla Ilmari Pursiaisella on ideoita ja näkemystä. Teatterin näyttelijäkunta on uusiutunut tavalla, joka herättää kiinnostusta.

Krogeruksen 9 hyvää syytä elää on hieno teksti. Se on psykologisesti tarkkanäköinen tarina meistä tämän päivän ihmisistä. Krogeruksen teksti huokuu aitoa ymmärrystä ja lämpöä. Näytelmän ihmisten elämä on traagista ja koomista, hyvin todentuntuista. Se kosketti. Kun asuu Tampereen huonomaineisimmassa lähiössä, näytelmän roolihahmojen oloisten ihmisten elämää voi seurata oman kyökkinsä ikkunasta.

Näytelmän punaisena lankana kulkevat kysymykset yksityisyydestä ja yhteisöllisyydestä. Se kantaesitettiin Ryhmäteatterissa vuonna 2018. Sen jälkeen siihen ovat tarttuneet aivan aiheellisesti myös muut teatterit. Koronavuonna näytelmän on ollut Lappeenrannan kaupunginteatterin lisäksi ainakin Joensuun kaupunginteatterin ohjelmistossa.

Näytelmän tarinan keskushenkilö on ahdistusoireyhtymästä kärsivä nuori Klaara Harmaa. Sisäiset pelot ovat sulkeneet itsenäistä asumista yrittävän Klaaran neljän seinän sisälle. Ensimmäisessä kohtauksessa voimakkaat äänet suorastaan kaatuivat Klaaran roolia näyttelevän Netta Salonsaaren päälle heti, kun hän uskalsi edes ajatella ulos menoa.

Seuraavassa kohtauksessa näyttämölle lehahti tarinan toinen yksinäinen, Klaaran uraa tekevä sisko Ursula Harmaa, jonka repliikit Vilma Putro kiekaisi ulos todella korkealta ja kovaa.

Liioittelu on teatterissa toimiva tehokeino silloin, kun sen käyttö on perusteltua. Tässä tapauksessa perustelut löytyvät Krogeruksen näytelmän tekstistä ja Lappeenrannan esityksessä nämä langat sidottiin yhteen hienosti toteutetussa loppukohtauksessa.

Alun jälkeen näyttämölle marssitettiin kaikki tarinan muut yksinäiset. Dramaturgisesti tarinan ehkä vaativin hahmo on Ursulan ja Ursulan äidin Aulikki Harmaan rooli. Miten kuvaamme näyttämöllä mielenterveysongelmista kärsivän Klaaran, ja hänen äitinsä suhdetta ilman ylenmääräistä psykoanalyyttista hapatusta?

Minusta Pirkko Uiton eleetön roolityö äitinä oli hyvä vastaus tähän kysymykseen.

Krogeruksen näytelmässä ihmisten tunteiden tulkkina ja välittäjänä toimi suuri sekarotuinen koira Urho-Kaleva. Pursiaisen ohjaus oli hyvin balanssissa myös näytelmätekstin koomisten elementtien kanssa. Jarno Hyökyvaaran roolityö Urho-Kalevana oli sekä hauska että koskettava, mutta ei varastanut koko show’ta.

Näytelmän kohokohtiin kuului kohtaus, jossa omistajansa laiminlyömä ja kuolemaa tekevä Urho-Kaleva kohtaa unenomaisessa näyssä Neuvostoliiton vuonna 1957 ikuiselle matkalle avaruuteen ampuman Laika-koiran (Noora Koski).

Tyylikkäästi oli toteutettu myös näytelmän tarinan dramaturgisena käännekohtana toiminut kohtaus, pihapiirissä rollaattorinsa kanssa liikkuneen vanhuksen, hämähäkkimiehen kuolema. Kohtaus oli vähäeleisyydessään ikään kuin vastakohta ja käännekohta näytelmän alun liioittelulle.

Humalaisten juoppojen toilausten kuvaaminen ja esittäminen taitavat olla suomalaisen näytelmäkirjallisuuden ja teatterin erityisosaamisen aluetta. Seppo Kaisanlahti selvisi tällä kertaa tästä Urho-Kalevan omistajan, ostarin Oskarin roolista kiitettävästi. Ohjaajana Pursiainen on käyttänyt liioittelua tehokeinona taitavasti, ja juuri tässä kohtaa ei ollut sen liioittelun paikka.

Teatterin piirissä on viime syksystä lähtien käyty kiivasta identiteettikeskustelua. Kansallisteatterin Kaikki äidistäni – näytelmän tiimoilta kysyttiin jo tikkukirjaimilla, kuka saa esittää transsukupuolista henkilöä teatterissa?

Sama kysymyksenasettelu koskee myös maahanmuuttajia. Krogeruksen näytelmän narratiivinen avainhahmo on maahanmuuttaja, mangonainen. Mangonaiseksi näytelmän kertoja, Klaara nimeää naisen kohtauksessa, jossa tämä suomen kieltä ja paikallisia tapoja huonosti ymmärtävä roolihahmo yrittää ostaa lähiön kaupasta mangoja.

Lappeenrannassa roolin näytelleen Putron rooliasu toi ainakin minulle vahvan mielikuvan siitä, että tämän magonainen on Suomeen jostain Afrikan maasta tullut maahanmuuttaja (kaikkihan me tiedämme, miten afrikkalaiset asuvat yhteisöllisissä kyläyhteisöissä, joissa ihmisyyden pronomini ei ole minä vaan me).

Keskustelu ihmisten identiteeteistä ja vähemmistön oikeuksista antaa mahdollisuuden lisätä ymmärrystä ja syventää vuorovaikutusta. Äärimmilleen vietynä se pyrkii leipomaan taiteilijoista jonkinlaisia ajatuspoliiseja.

Jäin joka tapauksessa pohtimaan asiaa. Krogeruksen mangonaisessa ei ole häivähdystäkään minstrel show – teatteriperinteestä. Silti roolihahmo ei ollut samalla tavalla lihaa ja luuta kuin tarinan tutun tuntuiset lähiöihmiset vaan jonkinlainen symboli meidän yhteisöllisyydenkaipuullemme.

Koronaepidemia on tyhjentänyt teattereiden katsomot ja ajanut niiden talouden kuilun partaalle. Rohkenen silti toivoa, että Lappeenrannan kelpo teatteri löytäisi jostain henkisiä ja taloudellisia resursseja näytelmiensä markkinointiin.

Sosiaalisessa mediassa Lappeenrannan kaupunginteatterin näkyvyys ei ole kaksinen, mikä varmasti johtuu teatterin vakituisen yleisön ikärakenteesta. Teatterin omilla verkkosivuilla Krogeruksen näytelmän teemoista kerrotaan suorastaan runollisen kauniisti, mutta itse sivut muistuttavat karuudessaan kaupungintalon ilmoitustaulua enemmän kuin mitään muuta.

Teatterin aktiiviset harrastajat ovat loputtoman kiinnostuneita myös yksityiskohdista. Aivan tavatonta panostusta ei varmasti vaadi se, että esityskuviin laitetaan kuvatekstit, joissa kerrotaan ketä kuvissa esiintyvät henkilöt ovat. Vähän suuremman vaivan takana on kertoa, mitä roolia kuvan näyttelijä näytelmässä esittää.

Julkaiseminen kaupungin ylläpitämillä verkkosivuilla ei pitäisi olla mikään kustannuskysymys.

Edellä kulkijan maineen Lappeenrannan kaupunginteatteri voisi hankkia sillä, että kuvissa kerrottaisiin, mistä kohtauksesta kuva on. Eikä oman työn dokumentoinninkaan pitäisi olla täysin ylivoimainen rasti.

Oma aktiivisuus on paras ja myös ainoa keino puolustaa teatteria ja omaa työpaikkaa tulossa olevilta rajuilta leikkauksilta. Taivaan mana eli valtion markkinoilta lainaamaa rahaa ei sada kuntien laariin loputtomasti, vaan juhlat on tältä osin kohta juhlittu.

9 hyvää syytä elää

Lappeenrannan kaupunginteatteri livestriimaus 27.3.2021 keikalla.fi verkkopalvelussa

Teksti Anna Krogerus

Ohjaus Ilmari Pursiainen

Lavastus ja pukusuunnittelu Samuli Halla

Valosuunnittelu Topi Jukka ja Timo Hämäläinen

Äänisuunnittelu Tomi Aronen

Projisointi Kimmo Pasanen

Maskeeraus Pinja Ruokolainen

Rooleissa Netta Salonsaari, Vilma Putro, Pirkko Uitto, Jussi Lankoski, Eppu Pastinen, Noora Koski, Seppo Kaisanlahti ja Jarno Hyökyvaara

Lappeenrannan Kit Kat Klubilla on mainio seremoniamestari – Cabaret on osaavaa ja hyvää tekemistä Lappeenrannan teatterilta

Seremoniamestari Jussi Johsson, Noora Huotari ja Tanja Koski yhdessä Cabaretin hupaisimmista kohtauksista. Tinjami Varamäen puvustuksessa kahden naisen aiheuttamaa pulmaa pohdittiin saksalaisissa ”perinneasuissa”. Kuva Ari Loponen/Lappeenrannan kaupunginteatteri

Lappeenrannan Kit Kat Klubilla on loistava seremoniamestari. Lappeenrannan kaupunginteatterin Cabaret nousi oikealle tasolleen aina, kun upeasti oman roolinsa sisäistänyt Jussi Johnsson oli mukana kohtauksessa.

Jo Cabaretin kuuluisa avaus, Willkommen meni tunnelmaa kohottavasti putkeen. Johnsson tavoitti jopa seremoniamestarille Cabaret elokuvasta tunnetuksi tulleen intonaation, kun hän lauloi englanniksi ja ranskaksi tervetulotoivotuksia saksaksi murtaen ja saksaa Berliinin murteella.

Hienosti sisäistetyn roolin kruunasi Johnssonin hiottu elekieli ja mimiikka. Ne tekivät Cabaretin avainkohtauksista, joissa musikaalin viisto huumori tavoittaa dramaturgisen huippunsa, todella hauskoja. Johnsson on selvästi sisäistänyt, mistä tässä Broadway musikaalissa on kysymys.

Joe Masteroffin käsikirjoittaman, John Kanderin säveltämä ja Fred Ebbin sanoittama Cabaret kantaesitettiin Broadwaylla vuonna 1966. Sen jälkeen se on otettu musiikkiteattereiden ohjelmistoon yhä uudelleen. Suomessa Cabaret menee parhaillaan Lappeenrannan teatterin lisäksi ainakin Kuopion kaupunginteatterissa ja aivan kohta myös Rovaniemen Teatterissa.

Broadwayn musikaalien tekijänoikeuksia valvotaan yleensä pilkuntarkasti. Cabaretista on kuitenkin tehty tämän vuosisadan puolella myös todella villejä versioita.

Teatterinjohtaja Iiris Rannio on sovittanut ja ohjannut Cabaretista perinteisen version. Tarkoitan tällä sitä, että esityksen roolitus ja toteutus epäilemättä ovat lähellä sitä, miltä Cabaret näytti Broadhurst-teatterin ensi-illassa 20. marraskuuta 1966.

Kun tietää, miten konservatiivista lappeenrantalainen teatteriyleisö on mieltymyksiensä suhteen, Rannion ratkaisu on varmasti järkevä. Toki Ranniolla on ratkaisuilleen myös hyviä näytelmän juonesta ja estetiikasta lähtevät perusteluita. Paheellinen Kit Kat Klubi ei ole vain ajankuva Weimarin tasavallan Berliinistä, vaan Cabaret kuvaa 20-luvun villejä vuosia länsimaissa, kulttuurin murrosta, jonka vaikutukset ulottuivat Suomeen asti.

Tuo ajankuva on tuotu näyttämölle komeasti. Mika Haarasen suunnittelema lavastus, Timjami Varamäen suunnittelema puvustus ja Jukka Kurosen valosuunnittelu loihtivat näyttämölle toinen toistaan hienompia näyttämökuvia. Cabaretissa uuden teatterin teatteritekniikkaa käytettiin nyt ilmeisesti ensimmäisen kerran täysimääräisesti hyväksi ja jälki oli komeaa.

Tanja Huotarin koreografiat ovat hienoa työtä. Kit Kat Klubin tanssijat Huotari, Liina Hämäläinen, Noora Koski, Noora Myyryläinen, Vilma Putro, Sanni Rautio ja Netta Salosaari pitivät yhdessä seremoniamestari Johnssonin kanssa huolta siitä, että show jatkui silloinkin, kun kehystarinan ihmissuhdekuviot jäivät suvantovaiheeseen.

Kapellimestari Jani Pola on jo vuosia ollut hahmo, johon musiikkiteatterin tekijät ovat voineet tukeutua Lappeenrannassa. Polan johtamalla orkesterilla oli juuri sopiva, aavistuksen rosoinen soundi, joka sopi juuri tämän musikaalin henkeen kuin nenä päähän.

Ohjaajana Rannio hallitsi suuren näyttämön tilaa nyt hyvin. Varovaisuus näkyi kuitenkin kohtausten ajoituksissa. Cabaret oli viihdyttävä, mutta vuorovaikutus yleisön ja esiintyjien välillä ei noussut sille tasolle, mihin musikaaleissa parhaimmillaan päästään. Konserttihurmos jäi kokematta. Tosin kello yhdeltä alkava päivänäytös ei varmaan ole sille myöskään se otollisin ajankohta villeille suosionosoituksille kohtausten välissä.

Myös roolitus jäi askarruttamaan. Sanna Kemppainen lauloi komeasti ja tanssi sujuvasti esityksen toisessa pääroolissa, Kit Kat Klubin tähtenä Sally Bowlesina. Kemppaisen viileää älyllisyyttä ilmentävä lady look -habitus istui ehkä vähän huonosti villin ja ailahtelevaisen Sally Bowlsin rooliin.

Rannion mukaan 20-luvun villit vuodet päättyivät vuoden 1929 pörssiromahdukseen ja suureen lamakauteen. Tämä on totta, mutta Cabaret kertoo myös siitä armottomasta krapulasta, johon Eurooppa heräsi näiden juhlien jälkeen.

Englantilainen Isherwood oli homoseksuaali ja hänet karkotettiin Saksasta vuonna 1933. Jos hän olisi ollut saksalainen, hän olisi todennäköisesti päätynyt Hitlerin hallitsemassa maassa Buchenwaldin keskitysleirille Hollywoodin asemesta.

Ishewood on kirjoittanut Berliinin vuosistaan useita romaaneja. John van Druten kirjoitti Ishwoodin romaanin Goodbye to Berlin pohjalta näytelmän I Am a Camera, josta Masteroff sitten teki käsikirjoituksen Cabaretia varten.

Tarina on tragedia sekä yksilö että yhteisötasolla. Rakastavaiset eivät saa toisiaan ja Weimarin tasavalta, mikä oli saksalaisten yritys ponnistella irti kansakunnan autoritaarisista perinteistä, päättyy katastrofiin.

Ehkä tämä pienen juhlijan ahdistus saa teatterin tekijät tarttumaan juuri tähän musikaaliin yhä uudestaan. Toisen maailman sodan alkaneita kulutusjuhlia voi myös seurata krapula, jonka ankaruutta me voimme vain aavistella.

Cabaret

Lappeenrannan kaupunginteatterin suurella näyttämöllä 21.9.2019

Käsikirjoitus, musiikki, laulujen sanat Joe Masteroff, Fred Ebb, John Kander

Suomennos Esko Elstelä

Laulujen suomennokset Jukka Virtanen

Ohjaus Iiris Rannio

Lavastus Mika Haarala

Koreografia Tanja Huotari

Pukusuunnittelu Timjami Varamäki

Valosuunnittelu Jukka Kuronen

Näyttämöllä Sanna Kemppainen, Jarno Hyökyvaara, Anna-Kaisa Makkonen, Seppo Kaisanlahti, Jussi Johnsson, Eppu Pastinen, Netta Salonsaari, Tanja Huotari, Liina Hämäläinen, Noora Koski, Noora Myyryläinen, Vilma Putro, Sanni Rautio, Jussi Lankoski ja Samuli Punkka

Lappeenrannan kaupunginteatterin Hirvimetsä oli teatterielämys – Elli Salon teksti valottaa terävästi meidän miesten mielenmaisemaa

Jarno Kolehmainen ja Jose Viitala tekivät välillä hartiavoimin töitä kiskoessaan suurta hirvisonnia näyttämölle. KuvaMika Haaranen/Lappeenrannan kaupunginteatteri

Dramaturgi Elli Salon Hirvimetsä on hieno teksti. Siinä on useita tasoja ja syvyyttä. Kuunnelmaversio Salon näytelmästä sai Sokeain kuunnelmapalkinnon vuonna 2016. Lappeenrannan kaupunginteatterissa Salon tekstistä on syntynyt Riko Saatsin ohjaamana ja dramatisoimana hieno tragikomedia.

Salo ymmärtää ja osaa kuvata sattuvasti ja terävästi meidän miesten mielenmaisemaa. Käsiohjelmassa hän kertoo kainuulaisista juuristaan ja siitä, miten syvällä hänen isänsä ja koko suku oli ja on metsästyksessä ja eräkulttuurissa.

Vaikka itselleni hirvenmetsästys ja koko metsästyskulttuuri ovat minulle vieraita, Salon asiantuntemusta en esityksen aikana epäillyt kertaakaan.

Dramaturgiksi Salo on opiskellut Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa. Sitä ennen hän opiskeli muun muassa venäläistä kirjallisuutta Helsingin yliopistossa. Ainakin minulle tuli näytelmää seuratessani vahva tunne siitä, että Salon isän ja muiden sukulaisten keralla suomalaisessa metsässä kulkivat tässä tarinassa myös Anton Tšehovin ja Leo Tolstoin oloiset eränkävijät.

Salo on lahjakkuus, jolta on lupa odottaa vielä paljon.

Ohjaaja Riko Saatsi leikittelee teatterin konventioilla. Saatsi on muun muassa tehnyt näytelmään lisäyksen, jossa näyttelijä Jarno Kolehmainen näyttelijä Jarno Kolehmaisen roolissa kertoo, miten kauppakeskus Iso-Kristiinan ja kaupunginteatterin läpi kulkee ikivanha hirvien vaellusreitti. Tässä tarinassa hirvet käyttivät osaavasti samaa hissiä, jolla teatterin oma väki piipahtaa alakerran marketeihin tai viinakauppaan ostoksille tarpeen tullen.

Myös teatterin neljättä seinää pyrittiin murtamaan monin tavoin. Esimerkiksi kohtauksessa, jossa näytelmän isä (Kolehmainen) ja poika (Jose Viitala) istuivat erätulen ääressä, laavun suojapressu levitettiin myös meidän yleisön ylle.

Saatsin napakka ohjaus kevennyksineen toimi kuitenkin Salon tekstin kanssa käsi kädessä. Salo käsittelee tekstissään suuria ja kipeitä aiheita, vanhenemista, luopumista, isien ja poikien välisiä suhteita ja sukupolvien välistä kuilua, jonka pohjalla on erilainen käsitys todellisuuden luonteesta.

Itku ja nauru ovat lähellä toisiaan. Tragikomedia on usein tehokas tapa kuvat teatterin keinoin todellisuutta, jonka me pyrimme tunnetasolla sitkeästi kieltämään. Nuorten tekijöiden tarinan keskiössä on huoli luonnon, maapallon biosfäärin nopeasta tuhoutumisesta.

Kolehmainen ja Viitala tekivät hienoa työtä näyttämöllä. Nostin Kolehmaiselle monta kertaa olematonta hattuani, kun hän laukoi isän roolin repliikkeihin kuuluvat eri jäkälälajien vaikeat latinankieliset nimet takeltelematta.

Kohtaus, jossa Kolehmaisen näyttelemä isä luetteli jäkälien latinakielisiä nimiä ja Viitalan näyttelemä poika suomensi ne, on hieno oivallus Salolta. Jo varhaisissa eräkulttuureissa eläimet, kasvit ja jopa luonnonilmiöt pyrittiin nimeämään tarkasti. Se kertoo, ettei varhaisiakaan ihmisiä ohjannut taikausko, vaan rationaalinen ajattelu, ainakin toimeentulon kannalta oleellisilla elämänalueilla. Sama ilmiöiden ja asioiden tarkka luokittelu on edelleen myös meidän tieteellisen ajattelumme perusta.

Salon näytelmän isä ja poika elävät henkisesti kahdessa erilaisessa todellisuudessa. Salon hieno oivallus teroitti tässä ainakin minulle sitä, että ne, jotka huutelevat meille sieltä toisesta todellisuudesta, eivät kaikki ole oikeasti sietämättömän tietämättömiä tomppeleita.

Salo ei ole unohtanut juuriaan. Hän kuvaa tätä eri-ikäisten miesten maailmaa tarkkanäköisesti ja lämmöllä. Ei ole tekijöiden vika, jos me miehet sarvinemme näytämme teatterin kirkkaissa valoissa vähän samanlaisilta kuin näytelmässä näyttämölle miehissä kiskottu 500-kiloinen hirvisonni.

Oivaltava oli myös Mika Haarasen lavastus, jossa avohakkuuraiskioksi parturoitu hirvimetsä on luotu näyttämölle kartonkirullien hylsyistä ja päätylevyistä. Näyttämöltä oli näin tavallaan suora yhteys Etelä-Karjalan ihmisten tärkeimpään syömähampaaseen, metsäteollisuuteen.

Luonto puhui näyttämöllä Ilkka Tolosen luoman äänimaailman kautta. Haarasen ja Topi Jukkalan valosuunnittelu tekivät näytelmän skenografiasta vaikuttavan kokonaisuuden.

Hirvimetsä Lappeenrannan kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä

Käsikirjoitus Elli Salo
Ohjaus ja dramaturgia Riko Saatsi (vierailija)
Lavastus Mika Haaranen
Äänisuunnittelu Ilkka Tolonen (vierailija)
Äänitekniikka Olli-Pekka Pyysing
Valosuunnittelu Mika Haaranen, Topi Jukka
Näyttämöllä Jarno Kolehmainen, Jose Viitala, Jani Kassinen