Yhden ihan osuvan määritelmän mukaan teatteri on aikuisten leikkiä. Jos allekirjoittaa tämän, voi sanoa, että Tampereen Teatterin Hiuskarvan varassa oli aikuisten seuraleikkiä. Meidät katsojat oli kutsuttu mukaan tähän pullonpyörityspeliin. Tehtävämme oli löytää vastaus kysymykseen, kuka murhasi kampaamon yläpuolella asuneen rouvan.
Hiuskarvan varassa alkoi burleskina komediana, jossa oli paljo ovifarssin piirteitä. Komedian muoto ei kuitenkaan ollut tämän ronskin kabareen ytimessä. Kiinnostavaksi esityksen teki se, että saksalaisen Paul Pörtnerin vuonna 1963 kantaesitetyn näytelmän ytimessä on improvisaatio. Näytelmän tarina ja juoni tarjoavat vain kehykset näyttelijöiden reaaliaikaiselle improvisoinnille.
Ensi-illassa Tampereen Teatterin lupaus virtuoosimaisesta näyttelijäntyöstä joutui kovaan testiin. Ja kyllä, teatterin kokenut kaarti selvisi haasteesta kunnialla. On varmaan myös hauska päästä tekemään roolia, jossa liioittelulla ei ole mitään ylärajaa. Aina voi pistää paremmaksi. Tällaista luovaa rementämistä oli hauska seurata.
Pikkujoulun viettäjille Tuulensuun Palatsin tiloihin ravintolaympäristöön vietyä esitystä voi lämpimästi suositella.
Meitä katsojia tässä yhteisessä leikissä vietiin tietysti kuin litran mittaa. Aitoon dekkarityyliin meille annettiin toinen toistaa päättömämpiä vihjeitä mahdollisesta syyllisestä ja ennen väliaikaa saimme äänestää siitä, kuka neljästä epäilystä on syyllinen. Tällä kertaa yleisön enemmistön mielestä syyllinen oli Risto Korhosen näyttelemä antiikkikauppias Eki Wuorio.
Oikein äänestäneet saattoivat kokea väliajan jälkeen oikeassa olemisen tuottaman katarsiksen, kun Wuorio tunnusti syyllisyytensä. Itse en tohtinut äänestää, mutta jos olisi kysytty, mikä hienoista roolisuorituksista oli tällä kertaa se kaikkein hauskin ja hurjin, olisin nostanut käteni Korhosen puolesta.
Hämmästyttävää, miten paljon teatteri ja politiikka välillä muistuttavat toisiaan.
Kupletin juoni muuttuu jokaisella esityskerralla. Voin vain kuvitella, miten monelle mutkalle tekijät saavat sen vielä väännettyä. Joku ensi-iltayleisön joukosta jo ehti kysyä, voidaanko murhaa tutkineiden poliisien, komisario Ruususen (Arttu Ratinen) ja konstaapeli Mäyrän (Lasse Viitamäki) syyttömyydestä olla täysin varmoja.
Pörtnerin näytelmä Scherenschnitt oder Der Mörder sind Sie on käännetty 30 kielelle. Bostonin The Charles Playhouse Stage II:ssa sitä esitettiin nimellä Shear Madness 40 vuotta ja tällä suorituksella näytelmä pääsi Guinnessin ennätystenkirjaan Pohjois-Amerikan pisimpään yhtäjaksoisesti esitettynä puhenäytelmänä.
Pörtnerin näytelmän suosio perustuu epäilemättä siihen, että se on helppo paikallistaa. Saksalainen vitsiperinne tuskin olisi jaksanut innostaa bostonilaisia vuosikymmeniä, vaikka huomattavalla osalla Yhdysvaltojen asukkaista on saksalaiset juuret.
Tampereen Teatterin esitystä on paikallistettu, mutta ainakin vielä ensi-illassa tamperelaishuumorin sakeasta sopasta lautaselle kauhottiin lähinnä vain ennalta arvattavia sattumia. Tässä mielessä tekisi mieli antaa sovituksen tehneille Mika Eirtovaaralle ja Sakari Hokkaselle laiskanläksyä. Samat moitteet voi tietysi lähettää koko työryhmälle.
Vaikka kysymys on improvisaatiosta, erilaisia kirjoitettuja ja ennalta omaksuttuja variaatioita pitää olla paljon. Tyhjästä on paha nyhjäistä. Tavallaan Hiuskarvan varassa oli esityksenä kuuden koomikon esittämää stand up -komiikkaa. Terävimmillään porukan sanansäilät olivat ensi-illassa silloin, kun on pitänyt kuvata kirjeissä näytelmän Marjukka ”Mallu” Harjanteen ja murhatun taiteilijan suhteen intiimiä luonnetta.
Olen varma, että tämä soppa sakenee ja maku paranee uudelleen lämmitysten myötä.
Samalla esitys varmasti myös saa tiiviimmän muodon. On luonnollista, että tällaisessa esityksessä hyvä näyttelijä ottaa omalle bravuurilleen kaiken saatavissa olevan tilan näyttämöllä. Juonellisessa tarinassa näyttelijän omista lähtökohdista lähtevä kehittely ja iskut katsoja saattaa kokea kuitenkin myös tyhjäkäyntinä.
Tuulensuun Palatsi tarjosi erinomaiset puitteet tällaiselle esitykselle. Kampaamon rekvisiitan lisäksi lavastuksen ja puvustuksen suunnitelleen Maarit Kalmakurjen ei tarvinnut loihtia näyttämölle kuin ne kolme ovea.
Hiuskarvan varassa
Käsikirjoitus Paul Pörtner
Suomennos (se raaka) Sonja Sorvola
Sovitus Mika Eirtovaara, Sakari Hokkanen ja työryhmä
Ohjaus Sakari Hokkanen
Lavastus- ja pukusuunnittelu Maarit Kalmakurki
Valosuunnittelu Raimo Salmi
Äänisuunnittelu Hannu Hauta-aho
Kampausten, peruukkien ja maskeerausten suunnittelu Johanna Vänttinen
Rooleissa Elina Rintala, Ville Majamaa, Lasse Viitamäki, Risto Korhonen, Arttu Ratinen ja Eeva Hakulinen
Olen elämäni aikana nähnyt satoja teatteriesityksiä. Tuon kaiken näkemäni ja kokemani perusteella minulla on ehkä jonkinlainen aavistus siitä mistä tunnistaa todellisen mestariteoksen. Kansallisteatterin Jäniksen vuodessa tuo pettämätön merkki oli yllättävä käänne. Se tuli väliajan jälkeen kuin nyrkinisku palleaan, kovaa ja armottomasti.
Tätä kirjoittaessani vatsalihakseni ovat edelleen hellinä. Ei tuon täräyttävän henkisen iskun seurauksena, vaan siksi, että nauroin näytelmän ensimmäisen jakson aikana vedet silmissä, nauroin, nauroin ja nauroin. Näin hauskaa kesäteatterikomediaa en ole nähnyt kuuna päivänä.
Tämä on lastenteatteria! Tämä on ITE-taidetta! Näin tehdään teatteria Commedia dell ‘Arte -tradition mukaan. Viimeksi mainittu ajatuksellinen harhalaukaus johtui ehkä siitä, että Jäniksen vuodessa näyteltiin ainutlaatuisella tavalla. Koulutettujen ja kokeneiden näyttelijöiden otteissa oli iholle tulevaa iloa, raikkautta ja sydämen paloa, kaikkea sitä, mitä joskus harvoin näkee harrastajien näyttelemisessä, kun esitys irtoaa siivilleen realismin kahleista.
Kuvitelkaa kohtaus, jossa viisi näyttelijää esittää pantomiimia niittynätkelmän piirtämisestä.
Helsingin Sanomien haastattelussa Jäniksen vuoden käsikirjoittanut ja ohjannut Kristian Smeds kertoo, miten tärkeä rooli kuvataiteella on ollut hänen elämässään. Nuorena se on pelastanut hänet. Sama asia selviää jo lukaisemalla läpi Jäniksen vuoden käsiohjelman. Minulle, joka olen nähnyt useimmat Smedsin ohjaukset, asia on muutenkin mitä ilmeisin.
Smeds on käsitetaitelija, jonka teatteri on täynnä merkityksiä. Samaisessa Hesarin haastattelussa hän muistuttaa, ettei voi tarkkaan sanoa mistä Jäniksen vuosi kertoo. Siinä on niin paljon tasoja, että sen sisällöstä pitäisi kirjoittaa kirja. Hyvin paksu kirja.
Teatterikorkeakoulusta dramaturgiksi valmistunut Smeds osaa varmasti ilmaista itseään myös kirjallisesti vieläpä usealla eri kielellä. Ehkä hän halusi tässä hienovaraisesti muistuttaa, ettei taiteilijalla ole tulkintaetuoikeutta omaan teokseen. Merkitykselliseksi taiteen tekee juuri se, etteivät sen kaikki ulottuvuudet avaudu edes teoksen tekijälle, tai tekijöille, kun teatterista on kysymys.
Taidekokemus syntyy dialogin kautta ja tässä taiteilijoiden ja yleisön välisessä vuorovaikutuksessa teatteri on taiteen muotona vertaansa vailla. Jokainen teatteriesitys on ainutkertainen. Illuusio katoaa saman tien, kuten Marja Salo näyttelemä jänis meitä muistutti.
Taiteilijan ja hänen taiteensa merkityksistä on helpompi vääntää kuvataiteen ja kirjallisuuden parissa. Silloin keskustelua voi jatkaa viikkojen, kuukausien, vuosien ja välillä vuosisatojenkin ajan. Kollektiivisessa kokemisessa on aina puolensa. Ainakin joskus tätä kokemista on kutsuttu sivistykseksi.
Smedsillä on tapana palata uudestaan samoihin aiheisiin. Paavo Rintalan kirjasta Jumala on kauneus hän on dramatisoinut ja ohjannut jo kolme eri versiota. Ymmärrän hyvin myös miksi. Smeds käy tätä pitkää keskustelua paitsi yleisön myös itsensä kanssa.
Mutta paltaan siihen käänteeseen, joka yhdellä hirmuisella huitaisulla lakaisi minut henkisessä mielessä kanveesille.
Minun tulkinnassani Jäniksen vuosi ei ollut tarina, vaan saarna. Meidän Koskelan Jussin, Töyryn Kallen ja Ilmari Salpakarin jälkeläisten pitää vetää päämme ulos omasta perseestä, suoristaa selkärankamme ja katsoa miltä maailma oikeasti näyttää. Jos se näyttää paskalta, se ei välttämättä johdu siitä, että silmissä on vielä kaikenlaista ryönää, kun päätä on niin kauan pidetty paikassa, jonne päivä ei koskaan paista.
Jo esityksen alussa tarinan jänis, Salo yritti valistaa meitä katsojia pitkällä monologilla fiktion ja todellisuuden erosta. Salon esittäminen oli niin riemastuttavan hauskaa, että itse asia taisi mennä ainakin minulta ohi korvien. Salon upeasta tulkinnasta tuli mieleen vain se pidäkkeetön riemu, jolla alle kouluikäinen tyttö ottaa elämän vastaan.
Kontrasti kauhuun, jota sama tyttö koki, kun eräkämpän erakko oli siepannut jäniksen ja asettanut hänen uhrattavaksi oli vaikuttava. Kohtauksessa esillä olivat Salon kasvot näyttämön takaosaan heijastetussa suurikokoisessa videokuvassa. Inhimilliseen mittakaavaan näyttämöllä palattiin, kun Tommi Korpelan näyttelemä Vatanen riensi pelastamaan jäniksensä ja uhkasi haulikko käsissään tapaa jokaisen, joka vielä yrittää tehdä jänikselle pahaa.
Otaksun, että Arto Paasilinna on halunnut kirjassaan tarkastella huumorin keinoin uskonnollista fundamentalismia. Tarinan erakko oli käynyt uskoaan etsiessään läpi kaikki maailmanuskonnot ja päätynyt lopulta animismiin. Näytelmässä kohtauksen symboliikka tuli silmille. Minulle seidalle uhrattavaksi asetettu jänis edusti koko biosfääriä, jonka ihminen on valmis uhraamaan omien tarpeidensa alttarilla.
Smeds ei ensemblensä kanssa varmasti ollut sattumalla valinnut tätä kohtaa kirjasta herättääkseen meidät katsojat ensimmäisen jakson aiheuttamasta ihanasta hyvänolontunteesta, nauruhumalasta.
Kohtaus oli helppo tulkita monella tavalla ja jatkoa seurasi. Siirryttiin kirjan tarinaan ahneesta korpista. Jukka Variksen huikea bravuuri ei jättänyt epäselvyyttä siitä, mikä tai oikeammin kuka tämä hillitön mässäilijä oli.
Vatanen järjesti tälle varkaalle katalan ansan. Ansan lauettua Varis säntäili näyttämöllä sinne tänne sinkkiämpäri päässään. Visualisoinnin rinnalla kulki julma tarina verbaalisessa muodossa Korpelan kertomana. Käsiohjelmasta löytyi vihje, tämän kohtauksen tulkitsemiseen. Itse jäin miettimään sitä, miten vaikeaa politiikan ahneiden helppoheikkien populismia on määritellä. Mielikuva peltipurkki päässä sinne tänne mielettömästi töytäilevästä korpista kuitenkin osui maaliin.
Luontokadon etenemisestä kertovat tilastot ovat karmeaa luettavaa. Niiden edessä tuntee voimatonta kauhua. Toisaalta kristitty konservatiivi voi kysyä, olemmeko jo uhranneet myös tulevien sukupolvien lapset (turhan) pelon alttarille?
Yhteiskunnan pinnan alla kuplii helposti aistittava viha. Ilmiö on kiinnostanut Smedsiä pitkään. Kajaanissa syntyivät tämän vuosituhannen alussa mestarillinen episodinäytelmä Huutavan ääni korvessa ja teatteri-ilmaisuun esimerkillään koko maassa voimakkaasti vaikuttanut tulkinta Georg Büchnerin näytelmästä Voyzeck.
Kansallisteatterin Jäniksen vuoden finaalissa Korpelan tulkitsema Vatanen erittelee tuota sisällään kiehuvaa tunnetta. Vatanen keskusteli Sari Puumalaisen näyttelemän ex-vaimon kanssa ja kertoi, miten moniulotteisesti hän oli vihannut vaimoaan. Vatanen ilmoitti vihaavansa kaikkia muitakin ihmisiä ja ennen kaikkea hän sanoi vihaavansa itseään.
Tätä vihan manifestia seurasi voimautumisen manifesti. Näytelmän Vatanen halusi olla luja kuin betonista valettu.
Hesarin haastattelussa Smeds myöntää, että Paasilinnan vuonna 1975 ilmestyneen kirjan mieskuva on vanhentunut. Näin varmasti on, mutta se johtuu siitä, että yhteiskunta suurena sosiaalisena yhteisönä on muuttunut. Homo sapiens sapiens -lajin uroksille tyypillistä käyttäytymismallia miehet tietenkin soveltavat edelleen muuttuneissa olosuhteissa.
Miesten tuntema viha ja halu voimautua eivät ole yhdentekevä asia. Niiden voimalla Donald Trump valitaan viikon kuluttua jälleen Yhdysvaltojen presidentiksi.
Vaikka Paasilinnan kirjan mieskuva on ehkä vanhentunut, sen ytimessä oleva ajatus ei ole. Itse kukin meistä kiroaa omaa elämäntapaansa, mutta emme silti pysty tai uskalla hypätä pois juoksupyörästä. Valta ja rikkauskin ovat kuitenkin vain välineitä. Mikä on se lopullinen päämäärä? Halu päästä pois siitä kalvavasta tyhjyyden tunteesta, joka kaihertaa sydänalaa? Kuolema?
Smedsin tulkinnassa hänelle selvästi tärkeän kirjailijan Fjodor Dostojevskin klassikosta Karamazovin veljekset veljesten uskonnollinen kilvoittelu ja esitys päättyivät Hiski Salomaan lauluun Vapauden kaiho.
Viimeisessä kohtauksessa tarinan Vatanen lähti ihan konkreettisesti teatterin fiktiivisestä maailmasta todelliseen maailmaan. Kamera seurasi, miten Korpela kulki pitkin Kansallisteatterin aulatiloja ja meni ulos ulko-ovesta ja katosi tihkusateen kasteleman Rautatientorin vilinään.
Smedsin dramatisoima Jäniksen vuosi kantaesitetiin Von Krahl teatterissa Tallinnassa 2005. Loppukohtaus oli tuolloin sama. Tosin nyt Korpela luovutti haulikkonsa kuvassa Kansallisteatterin vahtimestarille ennen kuin poistui ulos.
Salo laittoi pitkillä jäniksenkorvilla varustetun myssynsä Korpelan päähän loppukohtauksessa. Tämä pieni ele teki vaikutuksen. Tulkintoja löytyi heti joka lähtöön. Lähtikö Korpela näyttämöltä käpälämäkeen? No ei. Oma tulkintani on se, että ihminen ei Smedsin ja hänen ensemblensä maailmassa ole luomakunnan kruunu, vaan laji lajien joukossa.
Jäniksen vuoden upea lavastus jätti sanattomaksi. Smeds pitää ITE-taiteesta – ei – hän todennäköisesti rakastaa sitä. Smedsin omat lavastukset esimerkiksi Karamazovin veljeksissä ja näytelmässä Mental Finland olivat silkkaa ITE-taidetta. Jos Suomen kuvalehteä on uskominen, viimeksi mainittu esityskin oli ITE-taidetta – huonoa teatteria! (heh, heh)
Nyt Kansallisteatterin lavastajan Kati Lukan ja Smedsin ajatukset olivat osuneet hyvin yhteen.
Lyhenne ITE tulee sanoista itse tehty elämä. Luovassa prosessissa vapaille assosiaatioille vain mielikuvitus asettaa rajat. Tai ehkä niitä rajoja ei ole. ITE-taiteelle jo ajatus rajoista on vieras. Nyt näyttämö oli rakennettu siirtolavoista ja seinä sen ympärille jätelaudasta, tai siltä tuo monenkirjava tavara oli ainakin naamioitu näyttämään. Kokonaisuus toi mieleen poikien kokoaman majan.
Tämä poikien majaa muistuttava näyttämökuva myös katosi kuin taikaiskusta, kun ensimmäisen jakson lastenteatterista siirryttiin aikuisten totiseen ja kivuliaaseen todellisuuteen.
Näyttämölle vyöryneellä valtavalla Kekkosen päällä on myös esikuvansa. Tosin Petäjävedellä syntynyt Matias Keskinen ei takonut Kekkosta kansakunnan kaapin päälle teräspellistä, vaan valoi yli kolme metriä korkean ja kymmeniä tonneja painavan rintakuvan Kekkosesta betonista. Veistos tuhoutui Oulussa vuonna 1989, kun sitä oltiin siirtämässä uuteen paikaan.
Jäniksen vuosi
Kansallisteatterin esitys suurella näyttämöllä 26.102024
Käsikirjoitus ja ohjaus Kristian Smeds
Dramatisointi perustuu Arto Paasilinnan kirjaan Jäniksen vuosi
Lavastussuunnittelu Kati Lukka
Pukusuunnittelu Auli Turtiainen
Valo- ja videosuunnittelu Ville Seppänen
Äänisuunnittelu Hanna Rajakangas
Naamioinnin suunnittelu Minttu Minkkinen
Näyttämöllä Tommi Korpela, Heikki Pitkänen, Sari Puumalainen, Marja Salo ja Juha Varis
KOM-teatterin Seitsemän tarinaa häpeästä oli raikas ja rosoinen, uuden teatterisukupolven eteenpäin kaatuva, luovan energian purkaus. Vakavasta aiheestaan huolimatta ovifarssina alkanut tragikomedia oli myös ajoittain suorastaan pakahduttavan hauska. Pakahduttavan siksi, että omia naurunpyrskähdyksiä piti välillä hillitä, ettei olisi häirinnyt ympärillä istuvia ja sillä tavalla häpäissyt itseään.
Tämän tarinan kuvaamaan häpeään voi kuolla. Taudin vakavuudesta kertovat meidän maamme murheelliset itsemurhatilastot. Syvimmänkin kaivon pohjalta voi kuitenkin myös nousta. Ohjaaja Ona Korpiranta toivoo käsiohjelman esipuheessa, että tämä häpeämätön esitys onnistuu luomaan katsojilleen yhteisöllisen häpeänlievitysrituaalin.
Toivoa on vielä silloin, kun pystyy nauramaan itselleen ja maailmalle. Performing Arts Center Iceland podcastissa haastateltu näytelmäkirjailija Tyrfingur Tyrfingsson kertoo ajattelevansa näytelmien kirjoittamista ikään kuin manaamisena, jossa kirotaan kaikki paska, häpeä mukaan luettuna pois.
Paholaisen manaamisella on aikansa ja paikkansa. Esityksen kestosta ei tee mieli huomauttaa. Se piti otteessaan loppuun asti.
Eikä KOM-teatterin missio jää vain itse produktioon, vaan ensemble on tehnyt alan asiantuntijoiden kanssa näytelmästä ”opepaketin”. Oppimateriaalin ja harjoitustehtävien avulla opettaja ja oppilaat voivat näytelmän nähtyään yhdessä analysoida näytelmää ja ottaa aimo askeleita paitsi teatteritaiteen myös itseymmärryksen saralla.
Elämme maassa, jossa joka toinen tyttö ja nuori nainen kärsii ahdistuksesta.
Raamatun jumala kostaa isien ja äitien synnit aina kolmanteen ja neljänteen polveen asti. Analyyttinen psykiatria keskittyi aikanaan äitien syyllisyyteen tässä sukupolvesta toiseen etenevässä traumatisoivien läheissuhteiden ketjussa. Teatteritaiteessa tällainen edellisten vuosisatojen patriarkaattisen maailman tunnekylmä jääkaappiäiti on tullut meille tutuksi esimerkiksi Anton Tšehovin näytelmässä Lokki.
Freudilaisittain Tyrfingssonin näytelmän Aglalla (Isla Mustanoja) on tunnekylmä äiti Edda (Katja Küttner) ja Eddalla juoppo äiti Amma Malla (Satu Silvo), Keflavikin tukikohdassa palvelleen amerikkalaisen nainut tyttö, joka kantaa elämänsä loppuun asti islantilaisen yhteisön hänelle langettamaa dollarihuoran stigmaa.
Ei siis ihme, jos näytelmän alussa me istuimme psykiatrin vastaanotolla. Alkukohtauksessa psykiatri (Juho Milonoff) käskytti potilastaan Margarétia (Satu Silvo), jonka vieraantuneisuus oli edennyt pisteeseen, jossa hän yritti ratkaista mielen ja todellisuuden välistä ristiriitaa silpomalla omaa ruumistaan.
Sitten Agla rynnisti paikalle ovenkarmit rytisten vaatimaan hoitoa tai lääkkeitä, jotka antaisivat ainakin hetken tajuttomuuden ja unohduksen.
En tunne modernin psykiatrian käsitteitä tai käytäntöjä. Milonoffin tulkitsemana teksti houkutteli minun ajatukseni harhapoluille, joilla psykiatrit etsivät meidän journalistien tavoin innokkaasti totuutta tarinoiden takaa, kalastelevat samoilla vesillä kuin islantilainen ruorimiehenpoika Tyrfingsson.
Näytelmän ensimmäinen tarina häpeästä on tällainen tositarina. Se kertoi sadomasokistisessa parisuhteessa eläneestä pariskunnasta, jossa vaimo Inga Briem (Katja Küttner) oli aikeisemmin piessyt miestään Villhjámur Briemiä (Juho Milonoff) vain tahdonvoimalla ja mies hakenut fyysiset kokemukset maksullisilta dominoilta. Suhteiden sotkuisuutta Tyrfingsson kuvasi sattuvasti sillä, että hotellihuoneissa miestä piestiin veriappelsiineilla täytetyillä pusseilla.
Kotioloissa tositoimiin päästiin, kun aviopari päätti ratkaista matkustamista koskevan kiistansa masturboimalla kilpaa muovipussit päässä riettaan karnevalistisesti toteutetussa kohtauksessa. Vaimo kuolee sydänkohtaukseen kesken pelin, jonka jälkeen mies tukahduttaa itsensä hengiltä muovipussilla vaimonsa viereen käpertyneenä.
Häpeämätöntä rakkautta.
Sen jälkeen tutkittiin tuon voimakkaan tunteen lähdettä pelon maantieteen kautta. Häpeän aiheet opitaan. Itse tunne syntyy aivojen tunteita säätelevällä alueella. Aglan ja Annan kotiin murtautui mustanpuhuva ja kasvoton hahmo. Anna ei vastusta tunkeutujaa, ei pakene, vaan lamautuu. Hahmon rivot eleet kertovat väkivaltaisen raiskauksen uhasta.
Agla halusi kostaa loukkauksen. Tässä välissä käytiin Annan ja toimittajan (Alkhatib) välinen keskustelu. Roskalehden toimittaja teki selväksi, että vain häpeä myy. Annan oudot kokeet kasvien herättämisestä kuolleista tai naisparin yritykset hankkia lapsi keinohedelmöityksen avulla eivät tänään kelpaa julkisen häpeän aiheiksi.
Haastattelua seurasi Aglan ja Annan välinen hurja kohtaus. Aglan raju aggressio päättyi siihen, että hän ruiskutti yhteisen lapsen hedelmöittämiseen hankitun sperman Annan kasvoille. Eleen äärimmäisen alistava symboliikka, minä olen valtias ja sinä et ole mitään, lienee tuttu aikuisviihteen kuvastosta.
Dramaattisen huippunsa tarina häpeästä sai kohtauksessa, jossa Agla kohtaa uudestaan tämän tuntemattoman vainoojan. Kohtaus alkoi peseytymisellä. Sitten Aglan työtoveri saattaa tämän mustanpuhuvan hahmon asuntoon ja Agla paljastaa tälle tuntemattoman katseelle alastoman vartalonsa.
Sitä seurasi hyvin yllättävä käänne ja kohtaus huipentui intensiivisesti toteutettuun rakastelukohtaukseen.
Loogista ja järkevää. No ei todellakaan. Näytelmän yhteydessä KOM-teatterin verkkosivuilta löytyvässä oppimateriaalissa tästä mielen syväsukelluksesta käytetään hienoa käsitettä kognitiivinen dissonanssi.
Mielen labyrintti, josta ei löydy yhtään reittiä ulos. Draaman jälkeistä draamaa (eh).
Hyvin tutulta tuntui herkullinen kohtaus, jossa äiti Edda sätti perhetapaamisella kaikin mahdollisin tavoin Aglan puolisoa Annaa. Omaan aikaamme kohtauksen ankkuroi sen loppuhuipennus, jossa Agla patisti Eddan ja Annan istumaan vierekkäin sohvalle ja otti heistä yhteiskuvan älypuhelimella sosiaalista media varten.
Näin vähäisin elein taitava käsikirjoittaja ja ohjaaja voivat avata näköalan jälleen yhteen uuteen suuntaan tarinan henkilöitä ympäröivässä todellisuudessa. Ja näitä näkökulmia riitti. Poliisipäällikkönä Edda antoi tyttärelleen potkut. Syitä oli kaksi. Agla oli päällikön mielestä sekä liian empaattinen että liian aggressiivinen poliisiksi. Korpiranta ei syyttä ole noussut ohjaajana maineeseen.
Mustanoja ja Paju ovat KOM-teatterin uusia näyttelijöitä, jotka ovat aloittaneet työnsä teatterissa tänä syksynä. Seitsemän tarinaa häpeästä on molempien kohdalla todella loistava debyytti. Hienoa näyttelijäntyötä, rohkeaa ja voimakasta eläytymistä, johon oli ilo samaistua myös rampin tällä puolella.
Näytelmän tematiikan kannalta Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa vielä opiskelevan Alkhabitin oma elämäntarina on puhutteleva. Syyrian pakolaisleireiltä Kreikan pahamaineisten vastaanottokeskusten kautta Suomeen ja Teatterikorkeakoulun tiensä raivanneen pojan tarinan hän on itse kertonut teatterin keinoin Hassan Alsalehin käsikirjoittamassa näytelmässä Hajuvesi.
Seitsemässä tarinassa häpeästä Alkhabitilla oli monta roolia. Hän näytteli poliisia, murtovarasta, toimittajaa, hovimestaria ja Amma Mallan bilettävää tyttöystävää. Tuossa Alkhabitin luomassa drag queen hahmossa oli kokoa, näköä ja hahmoon kuuluvaa humoristista, elämäniloa julistavaa riemukkuutta.
Janne Vasaman, Julia Jäntin ja Tomi Suovankosken näytelmälle luoma skenografia oli vaikuttava ja toimiva. Elämän sirkusta pyöritettiin näyttämöllä lihasvoimin. Lavasteiden reliefeissä oli kuvattu tämän vapaudenvaltakunnan reunaehdot: pillerit ja käsiraudat.
Häpeä on yhteisöä koossa pitävää liima. Häpeän aiheet ovat opittuja, mutta itse tunnetta ohjaavat samat tahdosta riippumattomat aivojen algoritmit, jotka ohjaavat meidän tunne-elämäämme. Oikein annosteltuna häpeä on lääke, joka ohjaa meidän käytöstämme ja suojelee meitä konflikteilta.
Manipuloijan käsissä häpeä on tappavan tehokas ase. Seksuaalisuuteen liittyvä häpeä on suojellut hyväksikäytöltä, mutta se on ollut myös vallan väline, jolla miehet ovat puolustaneet omaisuuttaan, johon vielä ihan vähän aikaa sitten myös vaimot ja tyttäret laskettiin kuuluviksi.
Näytelmän alku jäi askarruttamaan. Miksi niin moni häpeää omaa kehoaan niin, että on valmis tuhomaan sitä.
Seitsemän tarinaa häpeästä
Hillitön matka arktisen mielen ytimeen
KOM-teatterin esitys 11.9.2024
Käsikirjoitus Tyrfingur Tyrfingsson
Suomennos Vilja-Tuulia Huotarinen ja Kári Tulinius
Ohjaus Ona Korpiranta
Ohjaajan assistentti Vili Nissinen (TeaK)
Lavastus- ja videosuunnittelu, valokuvat Janne Vasama
Äänisuunnittelu Jani Rapo
Valo- ja videosuunnittelu Julia Jäntti ja Tomi Suovankoski
Kyllikki Lallan rooli oli kuin vartavasten kirjoitettu Mari Turusen räiskyvälle temperamentille. Näytelmän femme fatale teki elämänsä roolia (viimeistä) vaivojaan äänekkästi sadatellen työtovereitaan haukkuen. Tarinan palkatonta harjoittelijaa Maria Sarikettua näytteli Katriina Liliekamf ja ohjaaja Antero Jokista Lari Halme. Kuva (c) Heikki Järvinen
Tampereen Teatterin Vaimoni, Casanova on näytelmä rakkaudenkaipuusta ja kivusta sekä tuhoon tuomitusta yrityksestä pysyä kohtuudessa ja hyvässä käytöksessä. Vaimoni, Casanova on näytelmä, jonka parissa naurussa oli pitelemistä. Tämä elämänmakuinen tragikomedia oli suorastaan hulvattoman hauska. Aina ei vain tiennyt pitäisikö itkeä vai nauraa. Leea Klemola on näytelmäkirjailija, joka ymmärtää meitä miehiä aivan ainutlaatuisella tavalla.
Klemolan näytelmässä on kaikki suuren ja merkittävän klassikon ainekset. Kaikki tarkoittaa tässä todellista merkitysten aarreaittaa. Klemolan tekstiin on kiteytetty kaikki ne meidän miesten ennakkoluulot ja pelot, joiden voimalla öyhöoikeisto käy nyt loputonta identiteettisotaansa.
Klemolan ajattelu on ollut edellä aikaansa, tai paremminkin ajatonta. Tekstin ajattomuutta kuvaa hyvin se, että Antti Mikkolan Tampereen teatterille tekemä ohjaus oli tavallaan päivitys 2.0 Kuopion kaupunginteatterin kantaesitetystä. Niin terävästi Mikkolan tulkinnassa Klemolan teksti peilasi omaa aikaamme tässä ja nyt.
Vaimoni, Casanova on teatteria teatterin tekemisestä. Teatterin tematiikka ei tässä mielessä ole muuttunut sitten William Shakespearen päivien. Tie taiteellisiin voittoihin vie toinen toistaa katastrofaalisempien mokien ja epäonnistumisten kautta. Tarinaperinteeseen kuuluu, että meidän myötätuntomme on häviäjien, noiden taiteellisten pyrkimystensä, ihmissuhteidensa ja kännisekoilujensa ristipaineissa tarpovien poloisten puolella.
Perinteeseen Klemolan näytelmän sitoi ja sitoo commedia dell’arte. Frenckellin näyttämölle oli rakennettu lisäkatsomo ja nyt näyteltiin pääkatsomon ja lisäkatsomon välissä kuin kapealla kadulla. Päänäyttämönsä remontin alle menettäneellä Tampereen Teatterilla on ollut ilmeiset taloudelliset motiivit tehdä näin, mutta nyt ratkaisu palveli myös esityksen muotoa. Commedia dell’artea esitettiin sen syntysijoilla 1500-luvulla ja esitetään yhä kaduilla ja toreilla.
Klemolan itse ohjaamassa Kuopion kantaesityksessä hänen assistenttinaan toimi Commedia dell’arten asiantuntija, tamperelainen sirkus- ja teatteriohjaaja Meri-Maija Näykki.
Commedia dell’arte näkyi esityksessä muun muassa naamioiden käytössä. Commedia dell’arte kehittyi omaksi esitysmuodokseen 1500-luvulla nykyisen Italian alueella. Kuvassa Katriina Liliekampf ja Mari Turunen. Kuva (c) Heikki Järvinen.
Vaimoni, Casanova kantaesitettiin Kuopiossa syksyllä 2016. Itse tulkitsin tuolloin, että tarinan ytimessä ovat kaksi teatterin viimeistä suurta tabua: seksuaalinen häirintä ja hyväksikäyttö. Keski-ikäinen, valta-asemansa turvin naisia vikittelevä ja raiskaava mies ei edes möhömahaisena ole koominen, vaan brutaali hahmo. Mutta mitä tapahtuu, jos rooliin laitetaan teatterin matriarkka, elämänsä aikana miehiä tusinoittain sänkyynsä kaatanut femme fatale?
Temppu oli tietysti vanha, mutta se toimii. Kertoi Klemolan tarkkanäköisyydestä. Me too -kampanja täytti seuraavana syksynä sosiaalisen median ja lehtien palstat. Seksuaalirikoksista tuomittu elokuvamoguli Harvey Weinstein on hahmona traaginen nero ja vastenmielinen hirviö.
Klemola moitti minua tuolloin ylianalysoinnin vaaroista ja otin moitteet tietenkin vastaan nöyryydellä, jolla me ihmiset yleensä korjaamme huonoja tapojamme.
Rakastumisen aiheuttama euforia on doppingia luovaa työtä tekevälle taiteilijalle ja sarjarakastujien kohdalla voidaan puhua jo addiktiosta. Lähes yhtä voimakasta mielihyvää voi aiheuttaa myös onnistuminen taiteellisissa pyrkimyksissä. Tampereen Teatterin näytelmän diivalla Kyllikki Lallalla (Mari Tutunen) ja narikanhoitajan pestistä näytelmäkirjailijaksi ja ohjaajaksi ponnistavalla Antero Jokisella (Lari Halme) ei mene hyvin kummassakaan suhteessa.
Esityksen eri merkityskerrosten pohjalla kulki melankolinen, ehkä hieman apeakin pohjavirta. Kuolema katsoo meidän pyrkimyksiämme ja toiveitamme avoimin silmin.
Tarinan Lalla on jäänyt julkisesti kiinni seksuaalisesta häirinnästä ja palaa näytelmän alussa kahden vuoden sairasloman jälkeen töihin näytelmäproduktioon, jota vetää teatterin hierarkian pohjilta lähtevä Jokinen. Intohimo ja onnistumisen ilo ovat molempien kohdalla tiessään.
Muita roolihahmoja viidelle näyttelijälle sovitetussa draamassa ovat Lallan hirmuvallan alla elävä aviomies Jukka Merenmies (Matti Hakulinen), näyttelijä ja sensitiivisyyskonsultti Ari Vierelä (Kai Vaine) ja palkattomana harjoittelijana työskentelevä nuori Maaria Saarikettu (Katriina Lilienkampf). Oma näkyvä roolinsa oli myös kahdella näyttämömiehellä (Antti Palo ja Ahmed Issa), joita Jokinen lupaa näytelmän alussa suojella Lallan seksuaaliselta ahdistelulta (!).
Tämä kuva ei selittämisestä parane. Hienon roolin tarinan Maaria Saarikettuna tehneen Katriina Liliekampfin ilme ja käsien asento ovat pljon puhuvia. Kuvan perusteella tarinan Kyllikki Lallan ”pesässä” pelattiin tietokonepasianssia. Kuva (c) Heikki Järvinen
Teatteri on yhteisön tekemää taidetta ja näyttämöllä käyty ”niin ku -keskustelu” kuvasi varmasti hyvin, miten produktiossa pyritään epätäsmällisen puheen kautta yhteiseen ymmärrykseen. Minun tajunnassani keskiöön nousivat kaksi symboliikaltaan hyvin monimielistä kohtausta. Toisessa näytelmän Jokela yritti yhtyä Lallan jakojensa välissä kantamaan tuhkaluukuun muuttuakseen naiseksi ja toisessa hän leikkasi itse irti vartaloonsa kiinnitetyn suuren tekopeniksen.
Mikkola ja puvustuksen suunnitellut Mari Pajula käyttivät hirtehisen hauskasti hyväkseen aikuisviihteen kuvastoa. Kysymys kuului, mitä miehisyydestä jää jäljelle, kun tämä falloskeskeisen estetiikan valtikka leikataan pois? Munaton olo?
Klemola on ikuinen kapinallinen, joka ei hyväksy annettuina tulevia sääntöjä sellaisenaan. Kohtausten monimielinen ironia ei olut missään nimessä homoseksuaalisuuteen ja transihmiseen kohdistuva tölväys. Luulen, että myös Mikkola ja hänen ensemblensä on suunnannut kritiikin aikamme tekosiveellisyyttä kohtaan. Ajan henkeä kuvasi paremmin kuin hyvin Pajulan suunnittelema alastonpuku Halmeen yllä.
En muista, että Kuopion kantaesityksessä olisi ollut mukana Vaineen näytelmässä tulkitsemaa sensitiivisyyskonsulttia. Vaineen näyttelemä Vierelä on myös työyhteisönsä jäsenenä oman aikamme kaksinaismoraalin ruumiillistuma, ilmiantaja ja hyväksikäyttäjä samassa paketissa.
Klemolan Lappeenrannan kaupunginteatterille ohjaamassa Christopher Hamptonin itsevaltiuden kuvauksessa Vaarallisia suhteita keskeiseksi teemaksi nousi näytelmää toteuttavan teatteriseurueen väliset suhteet ja taistelu tupakointia koskevia rajoittavia sääntöjä ja nikotiiniriippuvuutta vastaan.
Meitä ajavat eteenpäin mielihalut ja kuolemanpelko. Molemmilla on keskeinen sija Klemolan näytelmissä.
Lallan rooli on kuin varta vasten kirjoitettu Turuselle. Turunen oli roolissaan kiukkuinen ja pureva Pikku Myy, joka on entisessä teatterijohtajan roolissaan tottunut käyttämään valtaa ja vielä pohjilla ollessaan pystyi näyttämään tarinan miehille, milloin pelut ovat pieniä. Turusen artikulointi oli todella voimallista ja sellaisena voimauttavaa. On tilanteita, joissa hyvät käytöstavat on syytäkin unohtaa.
Painukoon helvettiin kaikki elämän ankeuttajat!
Hakulinen loisti Turusen rinnalla. Esityksellä ei ole nimettyä koreografia, mutta Hakulisen roolihahmon ironiset kommentit fyysisen esittämisen ja merkityksiltään kovin vaillinaisen puheen vuorovaikutuksesta naurattivat minua kovasti.
Klemola on hyvin omaääninen taiteilija. Frenckell-näyttämöllä kantaesitetty mestarillinen Kokkola-trilogia on ollut paras näkemäni esimerkki siitä, että vaikka kaikki tarinat on kerrottu moneen kertaan, inhimillisestä elämästä löytyy aina uusia ja hämmästyttäviä ulottuvuuksia.
Vaimoni, Casanova
Tampereen Teatterin esitys 4.9.2024 Frenckell-näyttämöllä. Esityksen kesto 2 t ja 40 min
Käsikirjoitus Leea Klemola
Ohjaus Antti Mikkola
Lavastus Miko Saastamoinen
Pukusuunnittelu Mari Pajula
Valosuunnittelu Tuomas Vartola
Äänisuunnittelu Opa Pyysing
Peruukkien ja kampausten suunnittelu Kirsi Rintala
Roolleissa Mari Turunen, Lari Halme, Kai Vaine, Katriina Liliekampf, Matti Hakulinen
Tampereen Teatterikesän esitys Teatterimontussa oli Samuli Niittymäen taidokas bravuuri, ajoittain suorastaan raivokasta ja hyvin ilmaisuvoimaista fyysistä teatteria. Kehon liikkeitä täydensi yhtä hurja mimiikka. Kuva (c) Mitro Härkönen
Teatteri Takomon Plup plup – Two Bottles Water on hurja ja kaikessa kauheudessaan ravisuttavan hauska faabeli. Samuli Niittymäki esittää siinä koelaboratorion häkissä elävää rottaa. Rotta Spliterin elämän tarkoitus on tuottaa tutkijoille tietoa päihderiippuvuuden synnystä.
Plup plup on fyysistä teatteria. Tampereen Teatterikesän esitys Teatterimontussa oli Niittymäen todella taidokas bravuuri, ajoittain suorastaan raivokasta ja hyvin ilmaisuvoimaista pantomiimia. Kehon liikkeitä täydensi yhtä hurja mimiikka. Lisäpontta Niittymäen kasvoilleen loihtimille jyrsijän ilmeille antoivat tummat piilolinssit, jotka saivat aikaa todellisen kauhuefektin.
Esityksen nimi on olevinaan rottien kieltä, jota Spliterin lisäksi esityksessä ovat puhuvinaan häntä muistelevat omaiset ja television rottakoulun viiksekäs liikunnanohjaaja Aksinja Lommi, joka piti sankarillemme hengästyttäviä rotta-agility-harjoituksia.
Alkuharjoittelun jälkeen ryömittiin putkeen, joka muovautui lopulta ympyrän muotoiseksi. Samalla käytiin läpi addiktion synnyn kymmenen eri vaihetta. Koskaan päättymätön putki oli valmis, kun Lommi sormia nostamalla näytti, että nyt on se lopullinen, kymmenes vaihe käsillä. Aikaisempien nousujen ja laskujen riemukkaat päivät olivat lopullisesti ohi.
Me olemme jaksaneet nauraa jo sata vuotta Hollywoodin burleskeille, slapstick-komiikkaan perustuville mykkäkauden komedioille. Takomon faabelin tekijät luovat saman illuusio jo ideana kutkuttavan haukalla keinolla. Suomessa kehitetty tekoäly kääntää rottien puheen ja heidän juustopaloihin nakertamansa kirjalliset viestit suomeksi.
Nämä ”käännökset” saimme lukea teksteinä näyttämön suurelta näytöstä. Meille selvisi, että Spliter pohti muun muassa elämän tarkoitusta William Shakespearen säkein tavattoman kauniilla suomen kielellä. Hamletin säkeet tämä ihmeellinen tekoäly oli napannut Matti Rossin vuonna 2022 julkaistusta suomennoksesta. Entisen rakastetun Spliterille lähettämän viiltävän kauniin erokirjeen kirjoittajaa en tunnistanut.
Lisäpontta Niittymäen kasvoilleen loihtimille jyrsijän ilmeille antoivat tummat piilolinssit, jotka saivat aikaa todellisen kauhuefektin. Kuva (c) Mitro Härkönen
Niittymäen liikekieli muuttui aste asteelta rajummaksi alun aamukrapulassa kivuliaalta näyttäneen, voimattoman haparoinnin jälkeen. Spliter valitti ja ähkyi tuskissan. Omaa meteliään pitivät hänen ruuansulatuselimensä. Raflat, hurjan tuskallisilta näyttävät vieroitusoireet tulivat yllättävinä ja kaoottisina iskuina oman metelinsä kanssa.
Tuskallista yksinäisyyttä Spliter yritti lievittä itsetyydytyksellä. Riipaisevaksi ja samalla vertauskuvalliseksi kohtauksen teki se, että Sliter yritti runkatessaan piiloutua laboratorion tutkijoiden kaiken näkevältä katseelta. Yhteisön kollektiiviset normit sitovat meitä vielä siinäkin vaiheessa, kun olemme sekä henkisesti että fyysisesti aivan pohjalla.
Tavattoman kauniin kielen ohella myös esityksen musiikki antoi kontrastia groteskeille näyttämökuville. Italialaiselta kuulostavan musiikin säveltäjiä en tunnistanut. Niittymäki lauloi karaokena suomeksi Mikko Alatalo biisin Ihmisen ikävä toisen luo. Karaokekoneen ruudulla tekstipalkilla laulujen sanat kirjoitettiin sillä rottien omalla kirjoitustavalla.
Idean esitykseensä Niittymäki on saanut uutisesta, jossa kerrottiin Yhdysvaloissa tehdystä rottakokeesta. Kokeella tutkittiin kokaiiniriippuvuuden syntyä. Rotille tarjottiin häkeissään vettä kahdesta eri juottopullosta. Toisessa pullossa oli vettä ja toisessa kokaiinilla terästettyä vettä. Tästä myös tulee esityksen nimi Two Water Bottles.
Rottien ei tarvinnut kauan arpoa näiden kahden vaihtoehdon välillä. Kaikki elivät lyhyeksi jääneen elämänsä tukevassa kokaiinipöllyssä. Näin myös faabelin Spliter, vaikka tarinan alussa sukulaiset ja ystävänsä muuta väittävät. Spliter havahtuu häkissään siihen, että ovi ei ole lukossa. Hän avaa oven, epäröi hetken ovensuussa, kunnes kääntyy takaisin ottamaan vielä yhdet…
Päihdeongelma on äärimmäisen kipeä ja syvää häpeää aiheuttava ongelma paisti addiktiosta kärsivälle ihmiselle itselleen myös hänen läheisilleen. Kirjallisuudesta löytyy luvuton määrä itsereflektioon perustuvia kuvauksia aiheesta. Irvileukojen mukaan ilman alkoholismia ei koko maailmankirjallisuutta olisi olemassa.
Niittymäen tapa lähestyä aihetta on kerta kaikkiaan hieno. Fyysisen teatterin keinoin toteutettu tragikomedia kuvasi aihetta ilman häpeää ja romantisointia. Kuvaus ongelman luonteesta oli hyvin osuva ja tarkka.
Alkon omassa tutkimuslaboratoriossa on samalla kahden juomapullon menetelmällä tutkittu alkoholiriippuvuuden syntyä. Rottakokeet aloitettiin vuonna 1956 ja niitä jatkettiin ilmeisesti aina 80-luvulle asti. Näiden kokeiden tuloksia en nopealla googlaamisella löytynyt.
Sen sijaan rottakoe, jolla meidän ihana hallituksemme opettaa tätä visakalloista kanssa eurooppalaisille juomatavoille, näkyy tuoreissa tilastoissa. Kahdeksan porosentin oluille ja platkuviineille on riittänyt kysyntää yli odotusten ja katkaisuhoitoasemille asiakkaita tungokseksi asti.
Plup Plup – Two Water Bottles
Teatteri Takomon esitys Tampereen Teatterikesässä Teatterimontun näyttämöllä 9.8.2024
Esityksen jälkeen vastaus tuntui itsestään selvältä. Siihen saattoi vastata vain uudella kysymyksellä. Miksei nukketeatteria tehdä aikuisille useammin? Työryhmä Royal Hattaran Whatever Love Means oli lempeä ja hauska satiiri populaarikulttuurin meissä herättämistä odotuksista ja tempuista, joilla näitä romantiikan kaipuun aiheuttamia vaivoja hoidetaan.
Kuuden nuken konsulttitoimisto pyrki monitieteellisellä metodilla parantaa asiakkaaksi hakeutuneen Hertan tunnekylmyyttä. Rakkaus ei Hertan mielestä tunnu miltään. Laskutus tässä konsulttitoimistossa toimi silloinkin, kun sen ykkösterapeutti nukahti kesken terapiaistunnon.
Nimensä esitys on saanut prinssi Charlesin pienimuotoisen skandaalin aiheuttaneesta lausunnosta. Kun Charles ja Diana Spencer olivat kihlautuneet ja pariskunnalta kysyttiin televisiohaastattelussa, ovatko he rakastuneita? ”Of course!”, Diana vastasi. Charles puolestaan täydensi tulevan vaimonsa vastausta varauksella: ”Whatever in love means.”
Englannin kuningas Charles III pääsi esitykseen valtavan kokoisena puhuvana päänä selittämään lausuntoaan. Vaikka suuri puhuva pää edusti kohtauksessa television estetiikkaa, kysymys kirjaimellisesti syötettiin tällä hahmolle sosiaalisessa mediassa käytetyllä lyhytkielellä ja myös vastaus tuli näkyviin kirjain kirjaimelta.
Charles oli tekijöiden semanttinen neronleimaus. Englannin kuninkaalliset ovat toimineen jo vuosikymmeniä eräänlaisena inhimillisenä siltana populaarikulttuurin luoman lumemaailman ja todellisen maailman välillä. Toden ja sadun ero konkretisoitui meille kaikille viimeistään silloin, kun eronnut Diana kuoli auto-onnettomuudessa.
Tekijöiden mukaan tämän kokoluokan nukketeatteria ei Suomessa ole vielä koskaan tehty. Hahmojen estetiikka ja tarinan komiikka toivat mieleen Suomen televisiossakin 70-luvulla pyörineen englantilaisen The Muppet Show’n. Tekijöille keskeinen inspiraation lähde on ollut ruotsalainen sarjakuvataiteilija Liv Strömquist ja hänen uusin suomennettu albuminsa Pelisalissa.
Tehdasasetuksilla romanttista ja elämää suurempaa rakkautta valmistetaan Hollywoodissa. Kaikki kohtauksia ja hahmoja en tunnistanut. Käsiohjelman mukaan kohtauksia oli poimittu muun muassa elokuvista Titanic, Notting Hill, Pretty Woman ja Sinkkuelämää. Mielikuva tehdasasetuksista syntyi siitä, että sanat rakkaus ja romantiikka nousivat esiin kirjaimellisesti neonväreissä vaahtomuovista leikatuista kirjaimista muotoiltuina.
Kuten alussa mainitsin, terapeutti nukahti eikä rakkauden liekki, roihusta puhumattakaan vielä syttynyt Hertan sydänalassa.
Whatever Love Means on teatterille ominaisesti ja tässä tapauksessa oikein leimallisesti yhteisön tekemää taidetta. Käsiohjelman mukaan esityksen alkuperäisidean ovat kehittäneen nukketeatteritaiteilijat Merja Pöyhönen ja Riina Tikkanen yhdessä valosuunnittelija-lavastaja Essi Santalan kanssa. Toteutukseen he ovat saaneet oikean unelmatiimin.
Maria Säkön Helsingin Sanomiin kirjoittamassa haastattelussa Santala kertoo, miten esityksessä käytetty materiaali, vaahtomuovi alkoi kuljettaa tarinaa. En tunne kovin hyvin nukketeatteri, mutta voin kuvitella, miten nuket valmistusvaiheessa saavat ensin muotonsa ja miten niille samalla alkaa kehittyä ikään kuin oma persoonallisuus ja tahto.
Uskon, että produktion näyttelijöille suurikokoisten nukkejen kanssa esiintymien on ollut valaiseva kokemus. Päälle puettavalla rooliasulla on oma yksilöllinen habitus, luonne ja tahto. Roolihahmon sisäistäminen on varmasti ihan omaa luokkansa, kun tämän hahmon kanssa on voinut keskustella kasvokkain ilman peiliä.
Käytetty tekniikka antoi käsinukeille myös mahtavan liikkuvuuden. Ohjaajana Pöyhönen myös osasi ottaa ilon irti Studio Pasilan näyttämön tarjoamista laajoista tiloista. Esittäjiään suurempien nukkejen vauhti oli ajoittain melkoista vipeltämistä.
Käsikirjoittaja Taija Helmisen mukaan tarinan lähestymiskulma tarinaan löytyi ranskalaisen sosiologin ja kulttuuriantropologin Pierre Bourdieun ajattelusta. Bourdieuta esityksessä oli ainakin kohtaus, jossa vaahtomuovipäiset asiantuntijat kertoivat meille, ettei Titanic elokuvan tarina yläluokkaisen tytön ja alaluokkaisen pojan välisestä elämää suuremmasta rakkaudesta ei voi todellisessa maailmassa toteutua. Käsikirjoittajan vankasta sosiologisesta otteesta kertoo myös kaupunginteatterin sivuilta muutaman klikkauksen päästä löytyvät tiedot käsikirjoituksen lähteistä.
Miten tarinan rakkautta etsivälle ja palavaa intohimoa kaipaavalle Hertalle käy konsulttien kynsissä? Oikein hyvin ja romanttisen tarinaperinteen kaikkien sääntöjen mukaan. Katselukokemuksena Whatever Love Means oli ilkamoivaa aikuisten leikkiä suurten nukkejen kanssa, eli juuri sitä, mitä teatterin pitääkin olla.
Hurmaavat vaahtopäät esiintyvät Helsingin kaupunginteatterin Nykyesityksen näyttämöllä Studio Pasilassa. Esityksiä on vain kahdeksan, joten tähän herkkuun kannattaa tarttua heti.
Nykyesityksen näyttämö aloitti toimintansa vuonna 2021. Helsingin kaupunginteatteri antoi tuolloin tilat ja tekniikan vapaan kentän toimijoille. Teatteria vakavasti harrastavan kannattaa seurata Nykyesityksen näyttämön tarjontaa. Masi Tiitan Nykyesityksen näyttämöllä kantaesitetty Dilemma valittiin tänä vuonna mukaan Tampereen Teatterikesän pääohjelmistoon.
Whatever Love Means
Nykyesityksen näyttämön esitys Helsingin kaupunginteatterin Studio Pasilan näyttämöllä 7.8.2024
Alkuperäisidea: Merja Pöyhönen, Essi Santala, Riina Tikkanen Käsikirjoitus: Taija Helminen Ohjaus: Merja Pöyhönen Ohjaajan assistentti: Olavi Ermala Nukenrakennus: Helena Markku Lavastus: Johanna Latvala Tarpeisto: Tonja Goldblatt Valosuunnittelu: Essi Santala Äänisuunnittelu: Olli-Pekka Jauhiainen ja Petteri Salomaa Kuvat: Majo Kurki Esiintyjät: Petra Heinänen, Henni Kervinen, Sirpa Järvenpää, Helena Markku, Elena Rekola, Miika Suonperä, Riina Tikkanen
Tukijat: Suomen Kulttuurirahasto, Suomen Kulttuurirahaston Uudenmaan rahasto, Taiteen Edistämiskeskus, Turun Teatterisäätiö, Aura of Puppets
Tommi Korpelan käsikirjoitus on hukassa vuoroaan odottavien elämän statistien dementtipuistossa. Eikä vain tämän tarinan Korpelalta. Tulevaisuuteen johtavan tarinan juoni on hukassa koko ihmiskunnalta. Ehkä tuo kaiken muuttava, pelastava plari on kirjoitettu meänkielellä, jota ymmärtää vain kourallinen ihmisiä jossakin syrjäisessä Tornionjoen laaksossa.
Todellisuudentajun hämärtyminen on ajan kuva. Eikä meitä ympäröivän maailman muuttuminen oudoksi, lähes käsittämättömäksi ole ongelma vain niille, joiden muisti alkaa heiketä muistisairauden seurauksena. Epäjärjestys lisääntyy maailmassa ja me reagoimme tähän kasvavaan kaaokseen kuten ihmiset ovat kautta aikojen reagoineet rajuun muutokseen – järjettömästi.
Samuel Beckettin absurdin teatterin suuri klassikko Huomenna hän tulee (Waiting for Godot) sijoittuu aikaan, jolloin ihmiskunnan toistaiseksi mittavin itse aiheutettu katastrofi oli jo toteutunut. Kaksi nukkavierua kulkuria odottaa pystyyn kuolleen puun juurella sitä, mikä meidän jokaisen yksilön kohdalla on ennemmin tai myöhemmin väistämätöntä.
Akse Petterssonin näytelmässä Joitakin keskusteluja merkityksestä kolme elämänsä ehtoopuolelle ehtinyttä näyttelijää odottaa kohtalonsa täyttymistä suuren mainostaulun edessä. Kukin hakee vuoroaan esittää ainakin kerran vielä jokin sivurooli tuntemattomaksi jäävässä elokuvaproduktiossa. Näyttämökuvaa hallitsee harmailla betonilaatoilla päällystetty takapiha. Ulkomainontaan mitoitettu mainostaulu on tyhjä.
Kaiken tämän verhoaa puolihämärä valaistus.
Olen varma, että Pettersson tuntee etenevää muistisairautta sairastavia ihmisiä. Ehkä tällainen ihminen tai ihmisiä kuuluu ihan hänen lähipiiriinsä. Näytelmän upea dialogi on tavattoman tarkka ja oivaltava kuvaus muistisairauden aiheuttamista oireista.
Lähimuistin hapertuessa alkavat ensin tavarat ja sitten myös sanat kadota jonnekin universumin mustaan aukkoon. Ihminen alkaa taistella muistamattomuutta vastaan toistamalla sanoja mantran omaisesti. Tästä sanoen toistosta näimme ja kuulimme Elina Knihtilän huikean bravuurin. Korpela kadottaa käsikirjoituksensa. Sairastuneen mielialoissa vaihtelevat turvattomuuden tunne ja aggressiivisuus. Ruumista piinaavat epämääräiset, mutta sitäkin ankarammat kivut ja vaivat.
Näytelmä alkoi infernaalisella riitelyllä, jossa voimasanoja ei säästelty.
Todellisessa elämässä Knihtilä ja Pirjo Lonka ovat tunteneet toisensa kauan. Roolihenkilöinä näytelmän Lonka ei tunne Knihtilää eikä muista heidän kouluajoista alkanutta ystävyyttään yhdessä tarinan avainkeskusteluista. Patistelun jälkeen Lonka on ainakin muistavinaan, mutta kieltää edelleen sen, että Knihtilä olisi ollut juhlissa, joka kuuluu näiden kahden ihmisen nuoruuden avainkokemuksiin.
Beckettin näytelmässä Godota odottavat Vladimir ja Estragon saavat seurakseen Pozzon ja hänen orjansa Luckyn. Petterssonin sivuhenkilöitä ovat nuori Ringa Manner, muusikko, joka eristäytyy täydellisesti kolmen näyttelijän maailmasta kuulokkeet korvilla ja tanssija Jyrki Karttunen.
Minun tulkinnassani Mannerin roolihahmo edusti todellisuutta, johon tarinan näyttelijöiden toiveilla, peloilla tai aggressioilla ei ole mitään vaikutusta. Alati rooliasuaan vaihtanut Manner taas edusti sitä rajua muutosta, jonka keskellä me parhaillaan elämme, tosin sitä yleensä tajuamatta. Kolmen näyttelijän yhä uudelleen vaihtuvat roolivaatteet, tekonenät ja peruukit kertoivat niistä, yleensä täysin turhista yrityksistä, joilla me pyrimme sopeutumaan tähän kiihtyvään muutokseen.
Petterssonin näytelmän voi mieltää myös satiiriksi tämän päivän työelämästä.
Beckett on itse määritellyt näytelmänsä tragikomediaksi. Samaa voi sanoa Petterssonin näytelmästä. Pettersson tuntee ja hallitsee teatterin estetiikan ohella myös populaarikulttuurin merkityskielen. Hänen näytelmilleen tunnusomaista on ainakin yksi täysin odottamaton ja todella outo käänne tarinassa.
Myös tämän näytelmän nimi on arvoitus. Miksi keskustellaan merkityksestä, kun ainakin katsoja löytää Petterssonin näytelmästä merkityksiä lähes loputtomasti. Aika näyttää, onko tässä näytelmässä klassikon aineksia. Sen asetelmat ovat joka tapauksessa niin kiinnostavia ja herkullisia, että uskon tulevien teatterintekijöiden tarttuvan tekstiin innolla.
Yhden selityksen näytelmän nimi saa peiliin katsomatta. Jokaisen meistä pitää joskus käydä ainakin itsensä kanssa joitakin keskusteluja oman elämämme merkityksestä.
Korpela, Knihtilä ja Lonka eivät näyttelijöinä esittelyä kaipaa. Heillä on kaikilla yli 30 vuotta kestänyt ja hyvin menestyksekäs ura takanaan. Kaikilla kolmella ovat myös vielä kaukana ne päivät, joita me dementiapuiston asukkaat kutsumme uudeksi viisikymppiseksi. Saimme nauttia loistavasta näyttelijäntyöstä.
Tampereen Työväen Teatterin suuri näyttämö ei ollut paras paikka tämän tyyppisen näytelmän esittämiseen. Itse seurasin näytelmää kuudennelta penkkiriviltä ja voin vain kuvitella, miten hyvin täyteen myydyn katsomon viimeisellä piippuhyllyllä istuneet saivat selvää näytelmän dialogista.
Q-teatterin Joitakin keskusteluja merkityksestä on vuoden puhutuin ja kehutuin näytelmä. Ehkä Tampereen Teatterikesä halusi tarjota mahdollisimman monelle mahdollisuuden nähdä ja kokea se edes matkan päästä.
Joitakin keskusteluja merkityksestä
Q-teatterin esitys Tampereen Teatterikesässä TTT:n suurella näyttämöllä 7.8.2024
Teksti ja ohjaus: Akse Pettersson Lavalla: Elina Knihtilä, Tommi Korpela, Pirjo Lonka, Ringa Manner ja Jyrki Karttunen Lavastus ja pukusuunnittelu: Anna Sinkkonen Valosuunnittelu: Anna Pöllänen
Pyynikin kesäteatterin Karavaanari – Kaikkien kaveri on kevyellä kädellä kirjoitettu hupaisa komedia. Esitys ei varmasti kuulu vuodesta 1948 asti toimineen kesäteatterin suuriin taiteellisiin voittoihin, mutta istuu kuitenkin hyvin vuosikymmenten saatossa syntyneeseen teatterin ohjelmiston profiiliin.
Pyynikin kesäteatterin kaikkien aikojen kassamaneetti, Edvin Laineen ohjaamaa Tuntematonta sotilasta esitettiin 60-luvulla seitsemänä peräkkäisenä kesänä. Viime kesänä Joselininniemen näyttämölle palasi Sami Keski-Vähälän sovitamana näytelmä Väinö Linnan suurromaanista Täällä Pohjantähden alla.
Linnan Tuntematon sotilas kertoo konekiväärikomppanian vaiheista jatkosodassa. Täällä Pohjantähden alla kuvaa pientä hämäläistä kyläyhteisöä viime vuosisadan alussa. Myös Karavaanari on yhteisön kuvaus. Sen yhteisön muodostavat kohti luvattua maata matkailuautoillaan vaeltavat karavaanarit.
Meillä ihmisillä on taipumus heimoutua. Se on meillä varmaan laumaeläiminä jo geeneissä. Oman klaanin perustamisen motiiviksi riittää tänä päivänä jopa yhteinen harrastus. Kun kuvataan yhteisöjen toimintaa ja yhteisöllisyyttä, ollaan teatteritaiteen ydinalueella. Teatteri on taiteilijoiden muodostaman yhteisön tekemä taidetta.
Heikki Syrjä on yhdessä Riku Suokkaan kanssa tehnyt useita hittejä. Todellinen megahitti oli vuonna 2006 Tampereen Työväen Teatterissa ensi-iltansa saanut musikaali Vuonna 85, joka pysyi ohjelmistossa peräti kuusi vuotta. Kaksikon maineesta tietoisella yleisöllä oli varmasti jo ennakolta kovat odotukset myös tämän esityksen suhteen.
Syrjä ja Suokas ovat kirjoittaneet näytelmän tarinan kaavalla, joka on meille kaikille tuttu elokuvista. On hyvän ja pahan taistelu, on romanttinen rakkaustarina, on karavaanareiden muodostaman yhteisön sisäinen valtataistelu ja loppuratkaisu, jossa yhteisö eheytyy, löytää joukkovoimansa ja voittaa pahikset.
Toteutuksessa kaksikko käytti oikein mallikkaasti hyväkseen populaarikulttuurin kuvastoa. Esimerkiksi mainion rituaalikohtauksen estetiikka oli sitaatti Stanley Kubrickin elokuvasta Eyes Wide Shut upeaa taustahymniä myöten. Karavaanareiden puolustustaistelussaan käyttämä, palogrillin kansista syntynyt kilpilinna ja grynderien isottelu puolestaan toivat mieleen Asterix-sarjakuvan. Tosin googlaamalla minulle selvisi nyt jälkeen päin, että Sonkajärvellä on ihan oikeasti Jumaltenranta-niminen leirintäalue.
Mukana oli myös 60-luvun kukkaistyttönostalgiaa. Se sopi hyvin korostamaan karavaanareiden muodostaman yhteisön omaleimaisuutta. Eikä kysymys ole pelkästään hippinostalgiasta. Abban musiikin varaan rakennettu, vuonna 1999 ensi-iltaan tullut elokuva Mamma Mia! ja sen jatko-osa ovat pyörineen television mainoskanavilla taajaan aivan viime aikoina. Jäin miettimään, miksi musikaalien tekijöinä kunnostautuneen Syrjä ja Suokas käyttivät nyt musiikkia hyvin säästeliäästi?
Tarinan juonta väännettiin välillä ihan turhaan rautalangasta. Kuten sanassakin sanotaan, katsoja on joka tapauksessa kaikkitietävä ja kaukaa viisas.
Komedian pääroolin näytellyt Lari Halme on taitava koomikko. Syrjän ja Suokkaan Halmeelle kirjoittama näyttelijä Mikko Aarnelan rooli oli maustettu hauskalla itseironialla. Esittämisellä ja esillä ololla on hintansa. Näyttelijän työhön liittyy epäilemättä aimo annos narsismia, joka tavallaan myös määrittelee nokkimisjärjestyksen teatterin muodostaman työyhteisön sisällä. Mitä merkitsee kaksi vaivaista repliikkiä Komisario Koskinen -televisiosarjassa, jos joutuu heti Eero Ahon ampumaksi?
Toki näyttelijän mahdottomat työajat ja pieni palkka ovat ihan aitoja ongelmia. Itse asiassa minulle Halmeen roolista tuli hakematta mieleen Rillit huurussa -sarjan wannabe tähti Penny (Kaley Cuoco).
Konnan roolissa Kaisa Hela oli Miia Selinin komppaamana varastaa koko show’n aina, kun hän pääsi ääneen. Näin sympaattista ja hauskaa psykopaattitappajaa näkee harvoin edes elokuvissa. Populaarikulttuurin kirjoittamattomiin sääntöihin kuuluu, että pahiksesta tulee tarinan kaikkein mieleenpainuvin hahmo ja Hela ja Suokas ohjaajana käyttivät taiten tätä efektiä.
Muita erottuvia rooleja olivat Heikki Helan rooli yhteisön johtajana Reino Mäkisenä ja Jari Aholan rooli rooli Mäkisen haastajana, autokoulunopettaja Arto Rauniona. Karoliina Vanne näytti yksinhuoltaja Krista Pesosta, Aarnelan rakastettua.
Minulla ei ole omakohtaista kokemusta karavaanarin elämästä. Karavaanimatkailua harrastavan tuttavani mukaan se on matkustamista ja asumista voimakkaasti ihmisen eritteille tuoksuvassa lasikuitukopissa. Tosin hän käytti asian ilmaismiseen huomattavasti kansanomaisempia sanoja, joita ei voi tähän sellaisenaan kirjoittaa. Yhtä painokelvottonta on saman tuttavan arvuuttelu Tummeli-merkkisen utarevoiteen käytöstä Sulkavan parisouduissa, joten tiedä häntä. Varmaan taivas niille toisille ja helvetti meille muille.
Minun oli hieman vaikea samaistua tarinassa karavaanareiden herättämään tieraivoon. Oman kokemukseni mukaan hurjaa ylinopeutta päästelevät matkailuautojen kuljettajat yrittävät ohittaa oikealta ja vasemmalta jos vain suinkin voivat. Tarinan Audit ilmeisesti viitasivat audismiksi kutsuttuun sairauteen.
Kuten edellä kuvasin, Syrjän ja Suokaan tarina tuntui varsinkin alussa sijoittuvan teatterin muodostamaan yhteisöön. Mutta sillä ei oikeastaan ole väliä. Meillä kaikilla on nykyisessä yhteiskunnassa monta roolia. Yhteisöt puolestaan toimivat aina hämmästyttävässä määrin saman kaavan mukaan.
Ihan hauskoja olivat Syrjän ja Suokaan näytelmään ujuttamat havainnot tämän päivän kotkotuksista. Sosiaalisessa mediassa seuraajia ja tykkäyksiä kärkkyvät influensserit ovat jo nyt jokapäiväinen riesa, ohdakkeita internetin kukkaiskedolla. Tekoälyllä toimiva navigaattori, alati neuvova ja kaikesta huomautteleva mäkättäjä on varmaan myös ihan pian tätä päivää. Jo sitä ennen tekoäly on kuitenkin ehtinyt tuhota internetin, täyttämällä sen määrättömällä määrällä roskaa.
Pyynikin kesäteatterista tehtiin pari vuotta sitten Tampereen Teatterin, Tampereen Työväen Teatterin ja Eino Salmelaisen säätiön omistama osakeyhtiö. Uudet omistajat ovat panostaneet perinteisen kesäteatterin toimintaan. Pyörivän katsomon istuimet on viime talven aikana uusittu. Uusi selkänojallinen klaffituoli tuntui yllättävän mukavalta.
Viime kesänä Pyynikin kesäteatterin kahta näytelmää kävi katsomassa yhteensä 43.000 katsojaa. Uskon, että tämän kesän Karavaanari -Kaikkien kaveri kerää vähintään saman verran katsojia.
Karavaanari – Kaikkien kaveri
Käsikirjoitus ja ohjaus: Heikki Syrjä ja Riku Suokas
Ohjaus: Riku Suokas
Koreografia: Markku Nenonen
Lavastussuunnittelu: Antti Lautamäki ja Emmi Niittymäki
Pukusuunnittelu, kampausten ja maskeerausten suunnittelu: Marjaana Mutanen
Äänisuunnittelu: Jaakko Luoma ja Jouni Koskinen
Musiikin toteutus ja laulujen harjoitus: Niina Alitalo
Tarpeiston suunnittelu: Satu Wiinikka
Apulaisohjaaja: Soija Viljanen
Rooleissa: Lari Halme, Karoliina Vanne, Kaisa Hela, Miia Selin, Heikki Hela, Jari Ahola, Aimo Räsänen, Carola Halme, Marika Heiskanen, Matti Nieminen, Maarit Pakarinen, Noora Koski-Kivinen, Päivi Honkanen, Petri Salmi, Markus Pärssinen, Sanna Törmäkangas, Tia-Nitta Niemi
Ryhmäteatterin esityksissä ja tavassa tehdä on jotakin syvästi inhimillistä. Don Quijoten ensi-illassa tuo oivallus nosti vedet silmiin heti ensimmäisistä vuorosanoista lähtien. Näin kiertävät ryhmät ovat tehneet teatteria ja esiintyneet toreilla ja turuilla henkensä pitimiksi myös Miguel de Cervantesin elinaikana. Vaikka maailma muuttuu, me ihmiset emme muutu ja meidän ihmisen muodostavat yhteisöt eivät muutu.
Don Quijote on tragikoominen veijaritarina. Meidän katsojien iloksi ryhmäteatterin ensemble oli sijoittanut tämän tarina rinnalla myös toisen veijaritarinan, joka kertoi meille siitä luovasta prosessista, jonka tuloksia me saatoimme ensi-illassa ihastella. Tätä prosessia kuvaa varmasti hyvin ryhmän sisällä epäilemättä vitsinä syntynyt käsite ”tragikoomillinen transformaatio”.
Tästä myös näytelmän käsiohjelmaan painettu koko nimi Don Quijote ja tragikoomillinen transformaatio.
Ohjaajana Juha Kukkonen on päästänyt ryhmässä piilevät luovat voimat irti ja prosessin lopputulos on ollut tekijöille itselleenkin varmaan aluksi arvoitus. Nyt ei syntynyt vain puhdasveristä ja energistä komediaa, vaan jotakin vielä merkityksellisempää. Ryhmäteatterin tulkinta oli hauska, ajoittain suorastaan kaistapäisen hullu, rosoinen kuin mikä ja vaikuttava. On vaikea löytää sanoja, joilla kuvata, miksi se vaikutti niin poikkeuksellisen voimakkaasti minun laiseeni katsojaan, joka on nähnyt pitkän elämänsä aikana satoja esityksiä.
Maailmankirjallisuuden suuriin kuuluvat Cervantes ja William Shakespeare olivat aikalaisia. Molemmat jopa kuolivat samana vuonna 1616. Myös esimerkiksi ranskalainen Jean-Baptiste Poquelin alias Moliére eli ja vaikutti muutamia vuosikymmeniä myöhemmin. Ryhmäteatterin loistelias dramatisointi ja tulkinta Cervantesin uraauurtavasta romaanista auttoi ainakin tämän kirjoittajaa jälleen muistamaan syyt, joiden vuoksi teatterintekijät ja me katsojat yhä uudestaan palaamme näiden klassikoiden pariin. Meidän ihmisten inhimillisistä heikkouksista ja vahvuuksista kertovat tarinat ovat ikuisia.
Cervantes istui suurromaaniaan kirjoittaessaan vankilassa. Linnareissun syy oli luova kirjanpito, jota entinen sotilas ja seikkailija oli käyttänyt liiketoimissaan. Cervantes oli julistettu myös kirkonkiroukseen eikä Espanjan inkvisition kanssa ollut 1600-luvun alussa leikkimistä.
Cervantesin romaani ja muiden suurten aikalaisten vastaavat työt kertoivat kuitenkin, että kirkon tukahduttava ote ihmisistä oli viimein hellittämässä 1600-luvulle tultaessa. Lukutaidon ja kirjapainojen yleistyminen antoivat pohjaa sille, että aikaisemmin suusanallisesti periytyneet tarinat alkoivat saada kirjallisia ja korkeakirjallisia muotoja.
Ehkä tässä myös piilee näiden näytelmäkirjallisuuden suurten klassikoiden kestosuosion salaisuus. Ne ovat lähes jäljittelemättömällä tavalla ainutlaatuisen aitoja. Niissä näkyy tuhansia vuosia vanha tapa kertoa tarinoita ja niihin tämä suullisen tarinaperinteen traditio tavallaan myös loppui.
Kirjallisuudentutkijoiden mukaan Cervantes vältteli inkvisition ansoja nerokkaalla kielipelillä. Myös Juha Kukkonen käyttää sovituksessaan kieltä taitavasti luomaan aikaperspektiiviä ja erottelemaan eri roolihenkilöistä toisistaan.
Dramatisointi perustuu Juho August Hollon lähes sata vuotta vanhaan käännökseen. Don Quijoten roolissa Robin Svartström julisti ritarillisuuden periaatteita ehkä hieman vanhahtavalla mutta sitäkin juhlallisemmalta kuulostavalla suomen kielellä. Muissa rooleissa Svartström ja muuta näyttelijät käyttivät tilanteen mukaan joko Hollon suomennoksen kieltä tai arkisen ilkikurista nykysuomea.
Parturi Nicholaksen rooli oli Jesse Gyllenbögelin taiteellinen lopputyö Taideyliopiston Teatterikoskeakoulussa. Tämän tiimoilta esityksessä viljeltiin myös rankkaa huumoria teatterialan tulevaisuudesta. Näyttämölle oli rakennettu tuulimyllyjen lisäksi suurikokoinen juoksupyörä, tai polkumylly, jossa Gyllenbögel otti heti esityksen alussa rajun spurtin. Kohtaus ei kaivannut selityksiä, ei varsinkaan sen jälkeen, kun me katsojat näimme, ettei näyttävällä lavasteella ollut muuta funktiota.
Gyllenbögel oli mukana myös näytelmän hauskassa arvoitusleikissä. Kukkolan on sovituksessa kirjoittanut Cervantesin henkilögalleriaan pahan edustajaksi mustan ritarin Raivo Rolandin. Kun tämän Rolandin naamio raivokkaiden taistelukohtausten ja hullunkuristen sattumusten jälkeen lopuksi riisuttiin, niiden alta paljastui Gyllenbögelin kasvot. Näin siitä huolimatta, että Gyllenbögelin näyttelemä Nicholas ja Roland olivat näyttämöllä useassa kohtauksessa yhtä aikaa tarinan eri vaiheissa.
Käsiohjelmassa kaikki väkivaltaisten sotaelokuvien ja televisiosarjojen vakiokliseet suvereenisti hallinneen Raivo Rolandin näyttelijä on herra tai rouva tuntematon.
Cervantesin Don Quijote menee päästään sekaisin luettuaan liikaan romanttisia ritariromaaneja. Tarinaan ujutettu Raivo Rolandin hahmo oli selkeä viittaus tämän päivän ritariromantiikkaan, vuonna 1977 alkaneeseen Tähtien sota– saagaan. Äänensärkijän käyttö ja kasvonaamion muoto eivät jättäneen sijaa muille tulkinnoille. Toki todella upeasti näytellyt hidastukset taistelukohtauksissa toivat mieleen myös vaikkapa Matrix-elokuvat, joissa eletään keinoälyn luomassa tekotodellisuudessa.
Kun Svartströmiltä kysyttiin Ylen Kulttuuriykkösessä, mistä Don Quijote kertoo, vastaus tuli kuin apteekin hyllyltä: ”Se kertoo kahden hyvin erilaisen ihmisen ystävyydestä”.
Ryhmäteatterin tekijöiden jakamaa ihmiskäsitystä ei varmasti voi sen paremmin muutamalla sanalla määritellä.
Näytelmän alussa kaikki näyttelijät näyttelivät itseään. Sen jälkeen heistä sukeutui Cervantesin ja Kukkosen tarinan roolihenkilöitä. Näistä rooleista he ajoittain palasivat näyttelemään itseään ja kommentoimaan sitä prosessia, jonka tuloksena parhaillaan esitettävä esitys oli syntynyt. Tavallaan teos ja sen tekijät kävivät vuoropuhelua paitsi meidän katsojien myös toistensa kanssa. Katsojana minua välillä nauratti ja välillä olin myös hieman ymmälläni. Mutta niin kai pitikin olla. Sisäpiirivitsien kaikki nyanssit avautuvat vain niille, jotka kuuluvat tähän sisäpiiriin.
Svartström ja Santtu Karvonen näyttelivät antaumuksella ja herkullisesti näiden kahden hyvin erilaisen miehen ystävyyttä. Molemmat taitavat liioitteluun perustuvan slapstick-komiikan. Karvosen mahtavat äänivarat ja voimakas lavakarisma tekivät tarinan Sancho Panzasta hyvin omalaisensa. Karvonen dominoi näiden kahden suhdetta, mutta niin kai pitääkin olla. Se on tervejärkisen osa meidän hullujen maailmassa.
Ryhmäteatterin näytelmille on ollut tunnusomaista hieno näyttelijäntyö. Don Quijote ei ole poikkeus tästä säännöstä. Toteutus kertoi meille myös, mikä hienous ensemblen nimeen kätkeytyy. Otaksun, että tämän produktion aikana on purettu myös sitä ahdistusta, jota alan tulevaisuuden näkymät aiheuttavat. Lopputuloksena näimme lumoavan rentoa ja vahvasti läsnä olevaa tekemistä. Teatteri on yhteisön tekemää taidetta.
Kyseinen juoksupyörä kuului osana Janne Siltavuoren suunnittelemaan näyttävään kineettiseen lavastukseen, jossa tämän polkumyllyn lisäksi pyörivät myös tuulimyllyt.
Don Quijoten tarina on meille kaikille tuttu. Minulle tästä taistelusta tuulimyllyjä vastaan tulee yhä ensimmäisenä mieleen perussuomalaisten räjähtävät lepakot, jekku, jolla työmies Matti Putkonen uunotti meitä toimittajia kahdeksan vuotta sitten. Näin Cervantesin kuvaama hulluus yllättää välillä myös meidät, jotka kuvittelemme olevamme realisteja, joiden maailmankuva perustuu tiukan rationaaliseen ajatteluun.
Vuonna 2013 ilmestyi Cervantesin mestariteoksesta uusi suomennos, jonka on kääntänyt Jyrki Lappi-Seppälä. Kaksi vuotta myöhemmin Lappi-Seppälä sai käännöstyöstään Espanjan kuningas Felipe VI:n myöntämän kulttuurivaikuttajille tarkoitetun Orden del Mérito Civil -erikoiskunniamerkin.
Don Quijote ja tragikoomillinen transformaatio
Ryhmäteatterin ensi-ilta Suomenlinnan kesäteatterissa 8.6.2024
Peeping Tomin S 62° 58’ W 60° 39’ on häijyn hauska tragikomedia. Esityksen pinnan alta paljastui kuitenkin niin paljon tasoja, syvälle meneviä eettisiä pohdintoja, huolta maailman tilasta ja loistavaa esittämistä, ettei naurulle jäänyt aikaa eikä sijaa.
Haaksirikko on voimakas vertauskuva. Peeping Tomin monitasoisessa huikeassa performanssissa ei siirrelty päämäärättömästi vain Titanicin kansituoleja. Uppoamassa oli myös taidemuoto ja instituutio, jota me olemme oppineet kutsumaan teatteriksi. Yhden ihmisen traumasta kasvoi apokalyptinen kollaasi, surrealistin tragikomedia meidän narsistisesta elämäntavastamme ja sen seurauksista. Esitys huipentui Romeu Runan huikeaan monologiin.
Valkoinen, etuoikeutettu mies oli riisuttu vallastaan ja vaateistaan. Silti hän jaksoi yhä uhota, haastaa koko maailman puhumalla rumia, käyttäen äärimmäisen karkeaa kieltä. Mies oli uhrannut läheisensä, oman poikansa taiteensa alttarille. Nyt myös tämä hänen ainoa suuri rakkautensa oli hylännyt hänet. Syvällä sisimmässään mies haluaisi yhä näytellä suuria rooleja Tšehovin ja Shakespearen näytelmissä. Mutta kuka meistä dopamiini narkkareista enää jaksaa katsoa teatteria tämän ympärillämme ja puhelimissamme pyörivän 24/7-sirkuksen keskellä.
Runan on epäilemättä koulutukseltaan tanssija. Monologin rujo kieli sai vastineensa hänen rujon kauniissa liikekielessään ja mimiikassaan. Näin voimallisesti ja koskettavasti en ole vielä koskaan nähnyt kenenkään esittävän mieleltään murjotun miehen raivoa ja tuskaa.
Esityksen nimen koordinaatit veivät meidän Eteläiselle jäämerelle keskelle ei mitään. Tarinan toisessa todellisuudessa merihätään joutunutta alusta kuvattiin elokuvastudiossa. Alusta ympäröivät jäälautat ovat styroksia. Muovia on myös Chey Juradon taiturimaisin tanssiaskelin tästä muovimerestä virvelöimä lohi. Myrsky tässä hyperrealistisessa vesilasissa syntyi savukoneen, strobovalojen, kovaäänisten, puhaltimien ja kulissilaivaa keikuttavan koneisto avulla.
Kun elokuvassa liikutaan Antarktiksella, esiintymisasuihin kuuluu turkiksia ja näyttelijät kantavat lähes loputtomasti huolta, että turkikset ovat kierrätettyjä.
Laivan miehistä, eli elokuvan näyttelijät olivat nousseet kapinaan ja elokuvan ohjaajalta luovat ideat lopussa. Elokuvan ohjaajalla oli sama nimi kuin Peeping Tom -tanssiteatterin taiteellisella johtajalla Franck Chartierillä. Myös tämän fiktiivisen elokuvan näyttelijöillä on samat nimet tai lempinimet kuin heitä esittävillä tanssiteatterin tanssijoilla.
Tarinan viemisellä mylvivien leveysasteiden tuolle puolen arktisen luonnon keskelle oli syynsä. Tarinan leveysasteet antoivat kontrastia tarinan ydinteemalle. Ihminen on fyysisesti ja varsinkin psyykkisesti hauras. Jos teatteri on yhteisön tekemää taidetta ja taide terapiaa, miten pitkälle taiteilija tai hänen ohjaajansa voi mennä omien henkilökohtaisten traumojensa purkamisessa? Mitkä ovat näyttelemisen ja henkilökohtaisen elämän rajat?
Tai oikeammin, voiko tällaista veteen piirrettyä viivaa edes olla olemassa?
Esityksen alussa oli kohtaus, jossa esityksen roolihahmo Franck vaati esityksen Romeuta tilittämään oman taiteilijanuransa aiheuttamaa traumaa. Sitä, miten hänen narsisminsa, keskittyminen taiteilijanuraan ja loputtomat kiertueet olivat tuhonneet hänen suhteensa omaan poikaansa.
Romeu tilittää, mutta kapinoi myös saamaansa tehtävää vastaa. Lopussa tämä kapina muuttuu alussa mainituksi hurjaksi purkaukseksi.
Seuraavaksi yritetään kuvata lemmenhetkeä, joka toteutettuna näyttää enemmän raiskausyritykseltä kuin yhteiseen sopimukseen perustuvalta näyttelemiseltä. Lauren Langloisin ja Runan suutelukohtauksesta tehdään yhä uusia ottoja, eikä yhteistä kemiaa löydy. Rangaistukseksi niskoittelusta Franck laittaa Romeun jäähylle näyttelemään jäävuorta.
Esityksen tematiikka sivusi keskustelua, jota meillä on käyty esimerkiksi Jouko Turkasta ja turkkalaisesta teatterista.
Peeping Tom on Gabriela Carrizon ja Chartierin 20 vuotta sitten perustama ensemble. Maailmanmaineeseen nousseen tanssiteatterin ilkikurinen ja itseironinen nimi on helppo liittää tämän esityksen aiheeseen. Se tavallaan kysyy, miten pitkälle taiteessa, eräänlaisessa tirkistelyssä voidaan mennä? Mikä meistä tekee meistä tirkistelijän? Kysymys on taiteen etiikasta ja moraalista?
On olemassa myös Michael Powellin vuonna 1960 ohjaama psykologien kauhutrilleri Peeping Tom, jossa psykopaatti sarjamurhaaja kuvaa kaitafilmille uhriensa kärsimykset ja kuoleman. Murhaaja ei kuvaa dokumentoidakseen hirmutekonsa. Hän halusi filmiä katsoessaan kokea uudestaan ne voimakkaat tuntee, jotka hän koki uhriaan kiduttaessaan ja surmatessaan.
Elokuva on fiktio, mutta tällaisia snuff elokuvia on tehty myös siinä reaalimaailmassa maailmassa, jossa me elämme. Jo pelkkä ajatus saa voimaa pahoin.
Nimien samanlaisuus lienee pelkkä sattuma. Sanapari on yleinen tirkistelijää tarkoittava sanonta. Powellin elokuvaa tuskin kukaan vielä jollakin mielekkäällä tavalla elossa oleva ihminen enää muistaa. Näitä muistavat vain minun kaltaiseni puolivalmisteet vainajiksi. Sen ja samasta aiheesta tehtyjen myöhempien elokuvien kysymystä taiteen rajoista ei voi kokonaan sivuuttaa. Ei varsinkaan tässä uudessa uljaassa maailmassa, jonka uuskielessä ihmisoikeuksia rajoittavat ja kumoavat lait ovat uudistuksia.
Tekijöiden mukaan S 62° 58’ W 60° 39’ tarkastelee 20 vuotta toimineen ensemblen historiaa ja sisäistä kehitystä fyysisen teatterin keinoin. Runan huikea ja hurja monologi ja samalla esitys päättyi kohtaukseen, jossa hän pyysi kyynelet silmissä jotakuta yleisön joukosta saattamaan hänen pois näyttämöltä. Häntä saattamaan lähti nuori mies, joka ikänsä puolesta olisi hyvin voinut olla Runan poika.
Sovinnon ja jäähyväisten aika? Tuskin! Lista Peeping Tomin vuosien varrella saamista kansainvälisistä ja kansallisista taidepalkinnoista ja maininnoista on pitkä kuin gorillan käsivarsi. Yli 20:n kansainvälisen palkinnon lista alkaa Prix du Meileur de Danse -palkinnosta vuonna 2005 ja uusin saavutus on viime vuonna saatu Premis de la Críca Prix (Paras kansainvälien teatterituotanto).
Kiinnostaa on tietenkin myös se, että nämä esittävän taiteen uudistajat tulevat tanssin piiristä. Carrizo ja Chartier ovat molemmat koreografeja.
S 62° 58’ W 60° 39’
Peeping Tom tanssiteatterin esitys Espoon Teatterin &Fest Focus Gent -teatterifestivaalilla Espoon kulttuurikeskuksen &Louhi-salissa 16.3.2024.
Esitys Espoossa oli Peeping Tomin ja &:n (Espoon Teatterin) yhteistuotanto.
Ohjaus: Franck Chartier
Esiintyjät: Marie Gyselbrecht, Chey Jurado, Lauren Langlois, Yi-Chun Liu, Sam Louwyck, Romeu Runa, Dirk Boelens, Eurudike De Beulin avustuksella
