Kategoria: Helsingin kaupunginteatteri

Odotettu Fanny ja Alexander oli täynnä teatterin lumoa ja taikaa – Ingmar Bergmanin rakastettu tarina kerrottiin teatterin omilla ehdoilla – Näytelmä oli vahvaa tekemistä teatteriesityksen kaikilla osa-alueilla

Bergmanin Fannyssa ja Alexanderissa lapset leikkivät taikalyhdyllä, eräänlaisella alkeellisella diaprojektorilla. Näytelmän Alexander (Olavi Uusivirta) ja Fanny Elena Leeve ruokkivat mielikuvitustaan kaitafilmiprojektorin avulla. Bergmanin vuonna 1987 ilmestynyt omaelämänkerrallinen kirja on nimeltään Laterna Magica. Kuva © Otto-Ville Väätäinen/Helsingin kaupunginteatteri

Helsingin kaupunginteatterin Fanny ja Alexander on varmasti ollut yksi syksyn odotetuimmista näytelmistä. Torstain ensi-illassa nämä odotukset myös palkittiin ruhtinaallisesti. Näytelmä oli vahvaa ja korkeatasoista tekemistä teatteriesityksen kaikilla osa-alulla. Meitä katsojia suorastaan hemmoteltiin toinen toistaa hienommilla kohtauksilla ja näyttämökuvilla.

Vaikka katsojana ei varmasti ymmärrä teatterin tekemisen kaikkia hienoja nyansseja Fanny ja Alexander läpäisi täyden kympin arvoisesti myös pettämättömän aikatestin. Vaikka ensi-ilta venähti väliaikoineen ja ensi-iltaan liittyvine seremonioineen lähes neljätuntiseksi, jokainen sen katsomossa vietetty hetki tuntui merkitykselliseltä.

Tämän vahvan teatterielämyksen aineksia olivat Ingmar Bergmanin nerokkaasti rakennettu tarina, syvällisesti ajateltu sovitus, hieno ohjaus, kaupunginteatterin vahvasta yhteisöllisyydestä voimansa ammentava näyttelijäntyö, Antti Mattilan ja kumppaneiden komea ja toimiva skenografia sekä upea musiikki ja äänimaisema.

Ohjaaja Paavo Westerberg ei ole työryhmineen jäänyt kiinni Bergmanin itse ohjaaman rakastetun elokuvan vangiksi. Kaupunginteatterin näyttämöllä tämä hurjalla mielikuvituksella armoitetun pojan ja hänen sisarensa tarina kerrottiin leimallisesti teatterin omilla keinoilla. Tässä näytelmässä oli hyvin paljon sitä selittämätöntä, mutta sitäkin voimakkaammin vaikuttavaa teatterin lumoa – teatterin taikaa.

Bergmanin tarina on niin taiturimaisesti rakennettu ja psykologisesti tarkka kuvaus lapsen maailmasta, että myös kertojien käyttö oli näytelmässä hyvin perusteltua. Tässä näytelmässä runsaus oli yksi sen vaikuttavista ilmaisukeinoista.

Bergmanin tarinassa lahjakas poika pakenee ankaran isänsä autoritaarista kasvatusta mielikuvitusmaailmaan, jossa Ekdahlin perhe ja suvun perustama teatteriyhteisö ovat sitä oikeaa elämää ja todellisuus, äidin uuden avioliiton kautta alkanut aika synkässä pappilassa painajaisunta. Bergmanin oma isä oli pappi ja kasvattajana ankaran autoritäärinen kurinpitäjä.

Näytelmän alkoi samasta pisteestä mistä elokuvakin. Ekdahlin suku oli ystävineen kokoontunut viettämään joulujuhlaa. Westerbergin ja hänen ensemblensä luoma kohtaus, jossa Alexander Ekdahlin roolin näytellyt Olavi Uusivirta tanssi ballerinaksi pukeutuneena juhlaväen riemuksi jouluherkuilla katetulla pöydällä, oli mestarillinen. Se rinnastui ensimmäisessä osiossa näyttämökuvaa, jossa piispa Edward Vergerus Eero Ahon hahmossa istui yksin keskellä valtavaa autiota tilaa.

Näytelmä alkoi kohtauksella, jossa Ekdahlien perhe ja ystävät viettävät joulua. Riemastuttavassa kohtauksessa näytelmän Alexander (Olavi Uusivirta) tanssi ballerinaksi pukeutuneena pöydällä. Kuvassa Uusivirran lisäksi Rea Mauranen, Santeri Kinnunen, Emmi Pesonen, Rauno Ahonen, Raili Raitala, Rauno Ahonen, Aino Seppo, Jari Pehkonen, Jouko Klemettilä, Helena Haaranen, Sanna-June Hyde, Leena Rapola, Anna-Maija Tuokko, Veera Anttila ja Pekka Huotari. Kuva © Otto-Ville Väätäinen/Helsingin kaupunginteatteri

Teatteri on yhteisön tekemää taidetta ja riemukkaassa avauskohtauksessa tämä yhteisöllisyys sai hyvin konkreettisen hahmon. Näytelmän Alexanderin sanoin, tässä perheessä puhutaan, halataan ja välillä myös riidellään tulisesti. Sen vastakohtana oli näyttämökuvat Vergeruksen piispanlinnan tylystä autiudesta. Tässä todellisessa maailmassa ei puhuta tai riidellä, koska valtaa ei tarvitse perustella. Se tulee annettuna.

Näytelmän viimeisessä kohtauksessa Ekdahlin perhe kokoontuu jälleen pöydän ääreen. Lapset Alexander ja Fanny sekä heidän äitinsä on pelastettu ja perhe on kulkenut vaikeuksien kautta voittoon. Kaikki ei ole kuitenkaan hyvin. Maailma on muuttunut. On ilta ja edessä on yö, joka päästää pahuuden voimat irti. Tarinan elämänmyönteisen optimistin, suvun liikemiehen Gustav Ekdahlin pitämä puhe oli Santeri Kinnusen tulkitsemana vavahduttava.

Tarinassa Alexanderin ja Ellen Leeven näyttelemän Fannyn autoritaarisuudessaan julma isäpuli kuolee lopulta lasten hartaiden toiveiden mukaisesti tapaturmaisesti tulipalossa. Itse kohtaus oli toteutettu suorastaan häikäisevän upeasti, mutta minusta siihen liittyi myös yksi Westerbergin ja Henna Piirron dramaturgian syvällisistä oivaluksista.

Bergman varmasti tiedosti Fannya ja Alexanderia kirjoittaessaan, että myös hänen isänsä oli uhri ja elämänkertatietojen perusteella myös Bergmanista itsestään olisi voinut tulla tämän patriarkaalisen autoritaarisen perinteen uhri.

Näytelmän kertoi Westerbergin omasta pohdiskelusta. Näytelmässä se näkyi myös korostetun voimakkaana fundamentalistisen uskonnollisuuden kritiikkinä. Alexander kohtasi isäpuolen ”paska ja pissa” jumalan nukketeatterin keinoin toteutetussa huikeassa kohtauksessa. Kohtaus teki näkyväksi sen, että siinä missä meidän kehomme muistavat hamaan hautaan asti ”rakkauden” nimissä tehdyt pahoinpitelyt, meidän mieleemme jää pysyviä jälkiä sinne lapsena istuteuista peloista.

Näytelmässä oli useita hienoja kohtauksia, joissa sisältö ja tunnelma luotiin tilassa liikkeen avulla. Lasten mieleen istutettuja pelkoja symbolisoi tehokkaasti mustakaapuisten hahmojen tanssi. Kohtauksessa, jossa Alexanderia uhattiin fyysisellä rangaistuksella, uhkaa korostettiin vielä naamioteatterin keinoin. kuva © Otto-Ville Väätäinen/Helsingin kaupunginteatteri

Fannyn Alexanderin henkilöhahmot ovat todella herkullisia ja näyttelijät ovat ottaneet niistä ilon irti.

Uusivirta oli näytelmän toisessa nimiroolissa Alexanderina vakuuttava. Uusivirta on tehnyt viime aikoina tukun merkittäviä rooleja. Valovoimaisesta muusikosta ja laulusolistista on tullut tähti myös teatterin maailmassa, eikä ihan syyttä. Uusivirta on hyvin fyysinen näyttelijä, jolla on tanssijan kyvyt ilmaista asioita sanattomasti ja täyttää tilaa liikkeen kautta.

Jos ja kun Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun näyttelijäntaiteen opiskelijoiden produktioissa on juostu, niin nyt juostaan myös valtakunnan päänäyttämöillä ja niin pitääkin olla. Westerberg on ilmiselvästi myös taitava koreografi. Näytelmässä oli mukana monta tanssintaiteen keinoin toteutettua ja sellaisina hyvin ilmaisuvoimaista sanatonta tai lähes sanatonta kohtausta.

Ahon Vergerus oli tyylipuhdas tulkinta autoritaarisesta ihmisestä. Roolihahmo oli aidosti pelottava. Hieno tulkinta pahuuden todellisesta luonteesta. Ahon sisäistetty roolityö teki näkyväksi sen, mikä on saanut pahuuden voimat jälleen liikkeelle. Euroopassa käydään jälleen raakaa hyökkäyssotaa uskonnon ja miehisen kunnian nimissä.

Antti Mattilan lavastus ja William Ilesin valosuunnittelu muodostivat yhdessä todella näyttävän ja toimivan kokonaisuuden. Näyttämökuvat olivat upeita.

Orkesteria johtaneen Sanna Salmenkallion musiikkivalinnat ja Jaakko Virmavirran äänisuunnittelu loivat näyttämökuvien ympärille hienon äänimaiseman. Salmenkallion todellisiin löytöihin kuului traditionaalinen juutalainen synagogamelodia Ukrainasta.

Todella onnistunut produktio vahvisti mielikuviani siitä, että myös Helsingin kaupunginteatterissa asuu, elää ja vaikuttaa bergmanilainen Ekdahlin perhe. Tässä perheessä puhutaan, pussataan ja tietenkin myös riidellään. Teatteri on taiteilijoiden yhteisön tekemää taidetta ja siksi yhteisön sisäinen hyvä henki kyllä välittyy aina katsomoon asti.

Yhteinen on varmaan myös huoli edessä olevan yön painajaisista. Ahdistavien koronakuukausien ja vuosien jälkeen katsomot ovat jälleen täynnä ja perheellä syytä juhlaan. Uusi kriisi on kuitenkin jo aivan oven takana. Suomen talouden edessä oleva äkkijarrutus ei tiedä mukavia aikoja teattereille tai kulttuurisektorille ylipäätään.

Fanny ja Alexander

Helsingin kaupunginteatterin ensi-ilta suurella näyttämöllä 17.11.2022

Käsikirjoitus: Ingmar Bergman ja Paavo Westerberg

Bergmanin romaanin suomennos: Elina Hytönen

Ohjaus ja tekstin sovitus: Paavo Westerberg

Sävellys- ja äänisuunnittelu: Sanna Salmenkallio

Lavastus: Antti Mattila

Pukusuunnittelu: Anna Sinkkonen

Valosuunnittelu: William Iles

Äänisuunnittelu: Jaakko Virmavirta

Naamiointi Jaana Nykänen

Dramaturgi: Henna Piirto

Rooleissa Elena Leeve, Olavi Uusivirta, Anna-Maija Tuokko, Rea Mauranen, Pekka Huotari, Santeri Kinnunen, Raili Raitala, Jari Pehkonen, Sanna-June Hyde, Veera Anttila, Eero Aho, Helena Haaranen, Aino Seppo, Leena Repola, Jouko Klemettilä, Rauno Ahonen, Emmi Pesonen

Muusikot: Ali Saad (laulu), Ingrid Riuttamaa (viulu) Anssi Koskela (viulu), Sanna Salmenkallio (viulu), Terhi Lehtiniemi (alttoviulu), Mauri Kuokkanen (alttoviulu), Antero Manninen (sello), Juho Martikainen (kontrabasso)

Intohimoista rakkautta ja hyvää arkea sateenkaariperheessä – Minä valitsin sinut on se tavallinen tarina, mutta se kerrotaan hyvin kiinnostavalla tavalla

Misa Lommin näyttelemä Elisa muuttaa opiskelijoiden soluasuntoon, jossa Wenla Reimaluodon näyttelemä Saara on asunut jo pidempään. Näiden nuorten naisten välille syntyy intohimoinen suhde molempien yllätykseksi. Kuva (c) Ilkka Saastamoinen/Helsingin kaupunginteatteri

Helsingin kaupunginteatterin Minä valitsin sinut on se tavallinen tarina. Kaksi ihmistä tapaa, rakastuu toisiinsa, perustaa perheen, hankki lapsen ja eroaa sitten vuosia jatkuneesta parisuhteesta.

Maailmankirjallisuus on täynnä vaikuttavia parisuhdedraamoja. August Strindbergin Kuolemantanssissa patriarkaatin tuomasta valta-asemasta käsin mies raatelee vaimoaan ja itseään. Ingmar Bergmanin Kohtauksia eräästä avioliitosta pariskunnan mies ja nainen etsivät tietä toistensa luo sofistikoituneen dialogin saattelemana pettämällä toisiaan.

Laura Lehtolan samannimiseen kirjaan perustuvassa näytelmässä rakastavaisia ovat Saara ja Elisa. Tarina on draama, koska se päättyy rakastavaisten eroon, mutta sen tärkein teema on kertoa meille katsojille, että elämä sateenkaariperheessä on sitä sama arkea, jota kaikissa perheissä eletään. Elämä on päiviä, viikkoja, kuukausia ja vuosia, arkea, jota useimmat meistä pitävät onnellisen elämän perusedellytyksenä.

Minä valitsin sinut on myös sukupolviteatteria. Asenteet seksuaalisia vähemmistöjä kohtaan ovat tällä vuosituhannella muuttuneet ja vihdoin myös lainsäädäntö. Lehtola ja näytelmän ohjannut Milja Sarkola ovat eläneet omassa elämässään aikuisina tämän muutoksen läpi. Tarinan Saran ja Elisan rakkaus alkoi vuonna 2006 ja parisuhde päättyi eroon 12 vuotta myöhemmin. Tuona aikana asenteiden muuttuminen näkyi muun muassa uudessa sukupuolineutraalissa avioliittolaissa, jonka eduskunta sääti vuonna 2014.

Raikkautta esitykselle antoi voimakas tunne fiktion ylittävästä omakohtaisuudesta. Ainakin minua kiehtoi myös Lehtolan kirjan ja näytelmän ihmiskäsitys. Kukaan meistä ei rakastu lesbon, homoon tai heteroon, vaan toiseen ihmiseen, ainutkertaiseen yksilöön. Me olemme myös seksuaalisen suuntautumisemme ja identiteetin osalta ainutkertaisia. Luonto suosii monimuotoisuutta ja jo puhtaasti biologisessa mielessä maailman kaikki ihmiset sopisivat hyvin marssimaan saman sateenkaarilipun perässä.

Tämä kuulostaa itsestään selvyydeltä, johon myös näytelmän nimi vahvasti viittaa, mutta ei ole sitä edelleenkään uskonnollisen dogmaattisuuteen nojaaville konservatiiveille, joita puoluepolitiikassa edustavat lähinnä kristilliset ja keskusta.

Lehtolan vahvasti kaksiääninen kirja on kuin luotu näytelmän käsikirjoitukseksi. Lehtolan ja Sarkolan yhdessä tekemässä dramatisoinnissa kaunis ja ilmaiseva kieli toistuu näytelmä dialogissa lähes sellaisenaan. Itse tarinaa on sen henkilöiden roolien osalta hieman muokattu.

Elisa (Misa Lommi) muuttaa opiskelijoiden soluasuntoon, jossa näytelmän Saara (Wenla Reimaluoto) on asunut jo pidempään. Näiden nuorten naisten välille syntyy intohimoinen suhde molempien yllätykseksi. Elisalla on aikaisempaa kokemusta vain kokeilevista suhteista poikien kanssa. Saara on löytänyt oman seksuaalisen identiteettinsä jo aikaisemmin, mutta tätä ennen suhteet ovat olleet lyhytaikaisia.

Naisten rakastumista kuvaava kohtaus oli hieno ja jotakin tuosta maagisesta hetkestä Lehtola on tavoittanut myös romaanissaan. Me toki tiedämme, mitä autonomisen hermoston säätelemissä sukupuolielimissä tuona hetkenä tapahtuu ja mihin se johtaa, mutta meillä ei edelleenkään ole tarkkaa kuvaa sitä, mitä ihmisen pääkopassa tuolloin tapahtuu.

Luultavasti tuo hulluutta lähentelevä euforia on peräisin samoista meidän persoonallisuutemme muokkaavista aivojen kerroksista kuin itse kullekin ominainen seksuaalinen suuntautuminen ja siten maailmankirjallisuuden ja runouden ylistämä rakkaus lienee vahvin mahdollinen argumentti kaikenlaista seksuaalisuteen tai sukupuoleen liittyvää syrjintää vastaan.

Ensihuuman jälkeen Elisa ja Saara seurustelevat, perustavat perheen, menevät naimisiin ja saavat lapsen. Kaapista tulo omien vanhempien edessä on toki vaikeaa ja he joutuvat kohtamaan kaikki ne byrokraattiset esteet, joiden ylittämistä keinohedelmöitykseen pääsy yhä vaatii. Leimallista pariskunnan elämälle on kuitenkin tavallisuus, jonka jokainen parisuhteessa elävä tunnistaa.

Tätä arkisuutta korosti lavastaja K. Rasilan ja valosuunnittelija Kari Leppälän lavastuksen realistisuus. Tämän päivän urbaani kaupunkilainen elää elämänsä neljän seinä sisällä. Pyörivän näyttämön liike toi tähän arkeen myös tunteen ajan virrasta.

Elisan ja Saaran henkilökuvat olivat vahvasti tyypiteltyjä. Elisasta maalattiin moderninnykynaisen prototyyppi, opinnoissaan ja urallaan täydellisyyttä tavoitteleva kympin tyttö ja Sarasta boheemi taiteilija.

Kiinnostava yksityiskohta näytelmässä oli tämän tavallisuuden keskellä Elisan ja Saaran suhtautuminen kumppanuusvanhemmuuteen. Se herätti ainakin minussa katsojana kysymyksiä.

Tässä vaiheessa näyttämölle tuli myös tarinan kolmas ääni, sateenkaarisuhteessa elävistä väitöskirjaa tekevä Antti (Pyry Nikkilä), joka haastatteli tutkimustaan varten useaan otteeseen Saaraa. Tämän roolin suhteen Sarkola oli tehnyt outoudessaan todella kiinnostavia ja ajatuksia herättäviä dramaturgisia ratkaisuja. Nikkilä seisoi useissa kohauksissa näyttämöllä Elisan ja Saaran käymien keskustelujen äänettömänä todistajana.

Draama huipentui kohtauksiin, joissa seksuaalisista turhautumista kärsinyt Saara aloitti intohimoisen suhteen Antin kanssa. Antin maskuliinisuutta korostettiin vielä sillä, että Sara kehui miehen muhkeutta toteamalla, että hänet on tehty tuuman mitoilla kuin Kerimäen kirkko.

Elisa jättää saran ja pari eroaa.

Helsingin kaupunginteatterissa saa nauttia hienosta näyttelijäntyöstä ja niin tälläkin kertaa. Lommin ja Reimaluodon näyttelemissä oli nuoruuden antamaa raikkautta, josta sai hieman huokaillen nauttia. Ihailin jälleen myös Vappu Nalbantoglun hämmästyttävää muuntautumiskykyä.

Sarkola toi ensemblensä kanssa näyttämölle myös kirjan rakastelukohtaukset. Tyyli vastasi kirjan hienostunutta kuvausta ja ainakin katsomon puolella niistä selvittiin silmät sulkemalla (älkää nyt, herra jumala, riisuko toisianne siellä yhtään enempää!). Läheisyyskohtausten koreografina on toiminut Sara-Maria Heinonen.

Minä valitsin sinut

Kantaesitys Helsingin kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä 22.9.2022

Laura Lehtolan romaanin sovitus näytelmäksi Laura Lehtola ja Milja Sarkola

Ohjaus Milja Sarkola

Sävellys ja äänisuunnittelu Aleksi Saura

Pukusuunnittelu Emilia Eriksson

Valosuunnittelu Kari Leppälä

Naamioiden suunnittelu ja toteutus Tuula Kuittinen

Dramaturgi Henna Piirto

Läheisyyskoreografi Sara-Maria Heinonen

Rooleissa Wenla Reimaluoto, Misa Lommi, Pyry Nikkilä, Kaisa Torkkel, Unto Nuora, Vappu Nalbantoglu, Henna Raiskinmäki, Natalia Chatta

Muissa rooleissa Pekka Aita-aho, Mia Heimlander, Essi Huovila, Henri Koskela, Laura Lehtola, Jenna Marjanen, Susan Olsson, Jukka Puhakka

Priscilla aavikon kuningatar on Helsingin kaupunginteatterilta jälleen hieno onnistuminen – Musikaalista on helppo povata esityskauden todellista hittiä

Priscillan näyttämökuvat pukuineen, valoineen, videoineen ja tasoineen olivat häkellyttävän komeita. Kuvassa edessä Jack Johansson, Niki Rautén, Martti Manninen, takana Johanna Försti, Jennie Storbacka, Maria Lund. Kuva Robert Seger/Helsingin kaupunginteatteri

Ennakko-odotukset Helsingin kaupunginteatterin Priscillaa kohtaan olivat jo valmiiksi tapissa, mutta esitys ylitti ne kirkkaasti. Oli Broadway-musikaalien kimallusta, häikäiseviä näyttämökuvia, oli vaikeasti määriteltävää, mutta sitäkin elämänmakuisempaa rosoa, oli syvällä sydänalassa tuntuvaa inhimillistä lämpöä, oli väriä ja valoa, loisteliasta koreografiaa, oli huikea kimara 90-luvun suuria hittejä ja väreilyä, joka esityksen kuluessa muuttui myös katsomon puolella konserttihurmokseksi. Priscilla, aavikon kuningatar oli katsojalle vapauttava kokemus.

Ohjaaja Samuel Harjanteen ympärille on syntynyt ensemble, osaamiskeskus, joka ei vain ammattitaitoisesti käännä ja kopioi Broadwayn suuria hittejä, vaan osaa myös tulkita niitä. Harjanteen johtaman ensemblen taiteellisiin voittoihin kuuluvat aikaisemmilta vuosilta esimerkiksi Kinky boots Helsingin kaupunginteatterissa 2018 ja Billy Elliot Tampereen Työväen Teatterissa saman vuonna. Itselläni on ollut ilo nähdä myös Harjanteen ohjaukset Pieni merenneito ja Päivä murmelina Helsingin kaupunginteatterissa.

Priscilla perustuu Stephen Elliottin vuonna 1994 Australiassa ohjaamaan samannimiseen elokuvaan. Elliottin ja Allan Scottin käsikirjoittamassa musikaalissa toistui myös vahvana elokuvan keskeinen opetus: ennakkoluulomme seksuaalisia- ja sukupuolisia vähemmistöjä kohtaan eivät ole synnynnäisiä, vaan nämä vihamieleiset asenteet ovat opittuja. Vahvana oli myös elokuvan toinen teema: Jo kolmesta taiteilijasta muodostuu yhteisö, joka on ilmaisuvoimaltaan vahvempi kuin kukaan sen jäsenistä yksinään. Se on teatteria.

Drag on esittävää taidetta, joka leikkii sukupuolirooleilla. Helsingin kaupunginteatterissa tätä pettämätöntä tyylitajua edustavat kuvassa Priscillan tähdet Niki Rautén, Clarissa Jäärni ja Lauri Mikkola. Kuva Robert Seger/Helsingin kaupunginteatteri

Ehkä siksi tässä voi aloittaa musikaalin suomentaneiden Kari Arffmanin ja Sanna Niemeläisen käännöstyön kehumisella. Priscillan käsiohjelmassa varotetaan karkeasta, alatyylisestä kielestä. Karkeuksille on kuitenkin syynsä. Kysymys on seksuaalisiin ja sukupuolisiin vähemmistöihin kuuluvien tavasta yrittää liioittelun kautta purkaa ja avata kielen konnotaatiot.

Vähemmistöjen kohtaama fyysinen väkivalta lienee edelleen valittavan yleistä ja tästäkin puolesta heidän kokemastaan todellisuudesta Priscillassa on mukana kohtaus. Vielä useammin halveksunta ja ylenkatse osoitetaan kuitenkin kielen piilomerkitysten kautta.

Tämän vuoksi vähemmistöjä edustavat yhteisöt vaativat meiltä oikeutetusti tarkkuutta sanojen ja käsitteiden käytössä. Me olemme kaikki jo äidinkielessämme omaksuneet kielen merkitysrakenteita, jotka ovat syntyneet vähemmistöille vihamielisessä kulttuurissa. Siksi jopa meiltä itseämme ennakkoluulottomina ja suvaitsevaisina pitämiltä ihmisiltä lipsahtaa niin helposti ja luvattoman usein. Kuvittelemme, että kulttuuria kannattelevien kielen syvärakenteiden kautta välittyneet vihamieliset asenteet olisivat jotenkin luonnollisia tai itse luontoa.

Priscillassa nämä kielen piilomerkitykset naulittiin omalle paikalleen huikean hienossa loppukohtauksessa, jossa tanssijat oli puettu edustamaan Australian alkuperäisen eläimistön faunaa. Oli emuja, suistokrokotiilejä, kenguruita, nokkasiilejä, kaulusliskoja ja vaikka mitä. Kohtauksen symboliikka oli selvä. Luonto suosii monimuotoisuutta. Se on voima, joka pitää biosfääriä yllä ja meidät elossa. Miksi sitten ihminen pitäisi pakotta ja sulloa yhteen jäykkään muottiin?

Myös elokuvan vahva, suorastaan raamatullinen symboliikka toistui musikaalissa. Seksuaaliset ja sukupuoliset vähemmistöt ovat saaneet vaeltaa halki valtavan ja vaaroja täynnä olevan erämaan. Näytelmän Tickin luvattu maa on hänen kohtaamisensa poikansa Benjamin kanssa.

Todellisessa maailmassa luvatusta maasta ei voida vieläkään puhua pride-kulkueista huolimatta. Maailmanmitassa vainot jatkuvat ja kehitys on ottanut jopa taka-askelia.

*Niki Rauténin Briscilla-bussin katolla playbackina esittämä ooppera-aaria oli yksi musikaalin monista huippuhetkistä. Kuva Robert Seger/Helsingin kaupunginteatteri*

Harjanteen ohjauksessa Priscilla eteni halki Australian hurjilla kierroksilla. Toki tarinan kannalta välttämättömät seesteiset kohdat kuten Bernadette Bassingerin (Clarissa Jäärni) ja mekaanikko Bobin (Risto Kaskilahti) hempeily erämaassa olivat oikeilla kohdillaan, mutta väliaikaa lukuun ottamatta kaksi ja puoli tutia kestäneeseen esitykseen ei mahtunut yhtään kuollutta kohtaa.

Koreografi Gunilla Olsson-Karlssonin tanssit, Peter Ahlqvistin suunnittelema lavastus, Tinja Salmen puvut sekä William Ilesin ja Toni Haarasen valot ja videot loivat näyttämökuvia, joiden villi, mielielikuvitusta ruokkiva estetiikka toi mieleen parhaiden piirroselokuvien rajoja rikkovan anarkian. Makeaa oli välillä tarjolla enemmän kuin mieli syö ja polvet kestävät, mutta kohtausten esteettinen, hauska huumori taitoi imelyyden näistä herkkupaloista.

Entä se elämänläheinen rosoisuus, josta alussa puhuin. Ehkä se syntyi Jäärnin, Mitzi ”Tick” Mitosisin roolin näytelleen Lauri Mikkolan ja Felicia ”Adam” Jollygoodfellowin roolin näytelleen Niki Rautén loisteliaasta näyttelijäntyöstä. Tunne hyvin voimakkaasta läsnäolosta oli lähes käsin kosketeltavaa. En oikein tiedä, miten se oli edes mahdollista tällaisessa musiikin, valojen, värien ja tanssien hurjassa pyörteessä.

Drag on esittävää taidetta, jossa leikitään sukupuolirooleilla. Tehokeinoina se käyttää hurjaa liioittelua puvuissa ja maskeerauksissa – pettämätöntä tyylitajua. Kolmas tehokeino on taustalaulu, playback, jolla esiintyjän ääni muutetaan vastamaan hänen esittämänsä hahmon oletettua sukupuolta.

Jäärni, Mikkola ja Rautén tulkitsivat useimmat esityksen kappaleet itse. Ehkä juuri Järnin häkellyttävän hieno baritoni oli se jokin, joka tuntui syvällä sydänalassa asti.

Eivätkä taustalaulutkaan tulleet tietokoneelta, vaan niitä lauloivat kolmen diivan Johanna Förstin, Maria Lundin ja Jenni Storbackan muodostama kuoro. Tosin en ole ihan varma, miten elokuvan ja myös musikaalin yksi kohokohdista, kohtaus, jossa Adam (Rautén) laulaa hopeisena kimaltelevaan paljettimekkoon pukeutuneena ooppera-aariaa Priscilla-bussin katolla auton kiitäessä erämaan halki, on tehty. Kuka edellä mainitusta kolmikosta pystyy laulamaan niin korkealta ja kovaa?

Priscilla on produktiona ollut Helsingin kaupunginteatterille valtavan työläs ja kallis voimainponnistus. Pelkästään esiintyjiä on liki 50 orkesterin muusikot mukaan luettuna. Lavasteiden, pukujen, videoiden ja valojen suunnitteluun ja toteuttamiseen on tarvittu vähintään sama määrä väkeä. Työmäärästä kertoo jotakin jo se, että jokaiselle esityksessä esitetylle biisille on pitänyt pyytää oikeuksien haltijoilta luvat.

Varmasti tekijöiden joukosta kannatta painaa mieleen esityksen tuottajan Pia Karetien nimi. Hyvin huolellisesta suunnittelusta kertoo varmaan jo se, että käsiohjelman mukaan varamiehitykselle on lähes kattava suunnitelma. Se on viisautta näin tautisena aikana.

Vielä tähän mahtuu yksi helmi esityksestä. Varmasti kyynisimmänkin katsojan mielessä liikahti jotakin, kun Tickin poikaa Benjaminia näytellyt Iivari Luomala tuli näyttämölle ja aloitti oman roolinsa. Tästä pojasta kuullaan vielä, jos hänen innostuksensa teatteria kohtaan jatkuu. Luomala sai aivan omat hurjat suosionosoituksensa, kun hänet loppukohtauksessa kannettiin näyttämölle juuri munasta kuoriutuneen suistokrokotiilin hahmossa.

PS. Käsiohjelma on todellinen infopaketti. Se kannattaa ehdottomasti ostaa.

Priscilla, aavikon kuningatar

Helsingin kaupunginteatterin kantaesitys 25.8.2022 suurella näyttämöllä

Käsikirjoitus Stephan Elliott ja Allan Scott

Suomennos Karl Arffman ja Sanna Niemeläinen

Ohjaus Samuel Harjanne

Koreografi Gunilla Olsson-Karlsson

Kapellimestari Eeva Kontu

Lavastus Peter Ahlqvist

Pukusuunnittelu Tinja Salmi

Valo- ja videosuunnittelu William Iles ja Toni Haaranen

Äänisuunnittelu Kai Poutanen

Naamioinnin suunnittelu Aino Hyttinen

Rooleissa Clarissa Jäärni, Lauri Mikkola, Niki Rautén, Johanna Försti, Maria Lund, Jenni Storbacka, Risto Kaskilahti, Tiina Peltonen, Iivari Luomala, Helena Haaranen, Raili Raitala, Leenamari Unho, Suvi Aalto, Crista Talikka, Daniella Fogelholm, Jisook Kim, Mikko Vihma, Kai Lähdesmäki, Roberick Kabanga, Matti Leino, Martti Manninen, Antti Timonen, Jack Johansson, Teemu Sytelä, Paavo Kääriäinen, Heidi Kiviharju, Eveliina Määttä, Kouri Sorvari, Lasse Lipponen, Alen Nsambau, Mikko Nupponen

Orkesterissa Mikko Mäkinen, Eeva Koivusalo, Jari ”Heinä” Nieminen, Anssi Nykänen, Tapio ”Mango” Aaltonen, Heikki Pohto, Jukka Tiirikainen, Heikki Tuhkanen.

Ihminen on Jumalan kuva ja Jumala on kauneus – Kristian Smeds tekee ensemblensä kanssa meitä kaalinpäitä puhuttelevaa teatteria – Todellisuus kuitenkin varjosti esityksen raikasta olemisen iloa – Vilho Lammen ihailema profeetallinen murhaaja on astunut jälleen maailmanpolitiikan näyttämölle

Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun ja Helsingin kaupunginteatterin Jumala on kauneus oli ajoittain hurjan fyysistä esittämistä. Kuvassa Akseli Lehtinen, Alexandra Oupornikova, Ville Hilska, Julius Susimäki, Veera Anttila, Juhana Hurme, Kate Lusenberg, Mauno Terävä, Milla Kaitalahti, Heikki Nousiainen. Kuva Robert Seger/Helsingin kaupunginteatteri

Taideyliopisto Teatterikorkeakoulun ja Helsingin kaupunginteatterin Jumala on kauneus alkoi näyttävillä joukkokohtauksilla. Ensimmäisessä kohtauksessa esityksen 12 näyttelijää seisoivat ensin näyttämöllä rivissä ja sitten he ryhmittyivät joukoksi näyttämön eteen rakennetulle ulokkeelle.

Katsokaa meitä!

Sen jälkeen tästä joukosta säteilevä energia päästettiin valloilleen. Näyttämöllä juostiin, hypättiin narua, painittiin, miekkailtiin ja tanssittiin. Hurja fyysinen esittäminen ja tekemisen ilo saivat myös katsomossa aikaan todella voimakkaan tunteen läsnäolosta. Illuusio oli hykerryttävä. Tämä oli jotakin ainutkertaista, raikasta ja hauskaa.

Nuoret näyttelijätaiteen kolmannen vuosikurssin opiskelijat näyttivät meille näytelmän ensimmäisissä kohtauksissa, miten heistä on muotoutunut opintojen ja yhdessä tehtyjen harjoitusten kautta yhteisö, ensemble, jossa lahjakkuudet täydentävät ja tukevat toinen toisiaan.

Jumala on kauneus perustuu Paavo Rintalan samannimiseen romaaniin, jonka pohjalta esityksen ohjannut Kristian Smeds on kirjoittanut käsikirjoituksen. Rintalan romaani kertoo juttuja liminkalaisesta taiteilijasta Vilho Lammesta, mutta jo kirjansa ensilehdellä kirjailija muistuttaa, ettei kirja ole Lammen elämänkerta tai edes fiktiivinen elämänkertaromaani, vaan romaani kauneuden kokemisesta.

Rintala on haastanut romaninsa esilehdellä kolmella sanalla meidän kaikki vakiintuneet käsityksemme taiteesta ja sen kokemisesta. Ei siis ihme, että Smeds on tarttunut tähän aiheeseen ja tekstiin nyt jo kolmannen kerran, ja tällä kertaa Teatterikorkeakoulun näyttelijätaiteen professorina opiskelijoidensa kanssa.

Ensimmäisen version näytelmästä Smeds toteutti perustamansa Teatteri Takomon ensemblen kanssa vuonna 2000. Vuonna 2008 Smeds teki uuden tulkinnan näytelmästä lähes samojen näyttelijöiden kanssa Kansallisteatteriin. Esitys lähti Kansallisteatterista myös kiertueelle ja tämän arvion kirjoitin siitä esityksen vierailtua Lappeenrannan kaupunginteatterissa.

Rintalan kirjan Lampi on Limingan vuosinaan luontomystikko, jota vaivaa riittämättömyyden tunne. Ihminen on luonnon täydellisen kauniissa freskossa tahra tai värivirhe. Todellinen kauneus on jotakin, jota ihminen ei voi saavuttaa omilla töillään. Tämän myös Smedsin ensemblensä kanssa tekemän uuden sovituksen alakuloinen ja kysymyksiä herättävä perusjuonne, joka jatkuu aina näytelmän taiteilijan 38-vuotinaa tekemään itsemurhaan asti.

Toisaalta Smeds kuvasi työryhmineen taiteen tekemisen ja kokemisen dialogista luonnetta. Osuvassa kohtauksessa näytelmän Lammen malleikseen värväämät kaksi lasta keskustelevat taiteilijan kanssa sekä omina itsenään että maalaukseen vangittuina kauneuden maailman asukkaina.

Sille Rintala tai Smeds eivät mahda mitään, että meillä ihmisillä on pinttynyt tapa jäsentää maailmaa tarinoiden kautta. Näissä tarinoissa toimijoita ja yleensä myös toiminnan kohteita ovat elävät, kuolleet ja keksitytkin henkilöt. Jopa meidän kristittyjen Jumala on ainakin Vanhan testamentin perusteella varsin ikäviä luoneenpirteitä omaava isä.

Myös Smedsin tulkinnasta kauneuden kokemisesta kasvaa kuin varkain se tavallinen tarina väärinymmärretystä ja ihmisten hyljeksimästä taiteilijanerosta. Voi toki olla, että myös Lampi itse koki olevansa jonkinlainen pohjoispohjalainen versio Vincent van Goghista, mutta mikään nälkätaiteilija hän ei ollut. Lampi sai säännöllisesti taiteilija-apurahoja ja eleli sukutilallaan aikalaisiinsa verrattuna kohtuullisen hyvin toimeentulevan miehen elämää. Hänen maaluksiaan ei ehkä arvostettu hänen elinaikanaan Limingalla tai Oulussa, mutta Moskovassa, Riiassa, Berlinissä, Düsseldorfissa ja Hampurissa ne kelpasivat suurten kansainvälisten taidenäyttelyjen kuraattoreille.

Lampi hurahti monien muiden aikalaistensa tavoin ihailemaan Benito Mussolinia ja Italian fasisteja. Hän oli muun muassa mukana perustamassa Isänmaallisen kansanliikkeen Limingan paikallisyhdistystä. Tätä elämänvaihetta näytelmässä kuvattiin Lammen ekspressionistisen kauden maalauksen Mestaaja kautta.

Kohtauksessa Veera Anttilan tulkitsema Lampi puhuu murhaajista ja frofeetallisista murhaajista. Näytelmän Lampi käytti esimerkkinä valtiomiestason murhaajasta Raamatun profeetta

Vuoden 1929 pörssiromahduksen aiheuttaman kaaoksen aikana taiteilijat ja muut intellektuellit innostuivat suurin joukoin Mussolinin fasismista ja Adolf Hitlerin kansallissosialismista. Ja lähes yhtä voimakasta vetoa äärioikealle tuntevat jälleen yllättävän monet koulutetut ja ainakin periaatteessa täysijärkiset ihmiset. Eikä mikään ole muuttunut. Maailmanhistorian näyttämölle on jälleen astunut uusi profeetallinen murhaaja.

Mestaaja-kohtauksen loppuhuipennuksessa tällaisia kaalinpäitä toki listitään oikein urakalla. Anttila käytti kohtauksessa astalona pesäpallomailaa. Smedsin sydämen palo kuvataiteeseen näkyi tässä esityksessä aiheen valinnassa ja ilmaisussa. Teatterin tekeminen on siinä missä kuvanveistokin luovaa käsityötä. Pesäpallomailan ohella näyttelijän keteen istuvat puukot ja puntarit, kirveet ja vesurit.

*Jumala on kauneus produktion ensemble on koottu Teatterikorkeakoulun kolmannen vuosikurssin opiskelijoista. Kuvassa Nana Saijets ja Alexandra Opornikova pesemässä näytelmän pyykkiä.*

Lammen vuonna 1931 tekemä matka Pariisiin oli ilmeisesti hyvin käänteentekevä kokemus hänen elämässään ja urallaan. Lampi vietti paljon aikaa Louvren taidemuseossa ja hän opiskeli kasi kuukautta kestäneen matkansa aikana Académie Colarosissa.

Vuoden 2008 Kansallisteatterin esityksessä Taisto Reimaluodon tulkitsema Lampi hiihti Pariisiin voimaantumaan perkeleitä sadatellen. Lauantain ensi-illassa Pariisin matkasta kertova kohtaus oli myös korostetun koominen, mutta sävyltään itseironiassaan lannistava. Kohtauksessa näyttelijä, jota nimeä en tässä uskalla arvailla, teki roolin, jossa Lampi ihaili Louvressa hollantilaisen taiteen osastolla Johannes Vermeerin maalausta Palvelijatar silmät sikkaralla ja välillä kellahtamalla selälleen kanveesiin silkasta kokemisen riemusta.

Mikä kompositio! Mikä kontrasti!

Hieman arvoituksellinen oli Pariisiin sijoitettu kohtaus, jossa Andy Warholin oloinen taiteilijahahmo kutsui hengenheimolaisiaan kavalkadiin. Hullunkurisiin glamourvetimiin pyntätyn joukon taidehappening päättyi hurmaavaan joukkoitsemurhaan näyttämöllä.

Näytelmän itseironinen pohjavire huipentui kohtaukseen, jossa oululainen porvari eksyy ostajan hahmossa Lammin taidenäyttelyyn ensimmäisenä kävijänä viikon odottelun jälkeen. Kohtaukseen on kerätty lähes kaikki taiteilijan ja ostajan välisiä suhteita kuvaavan tarinaperinteen kliseistä Smedsin omilla lisämausteilla. Tämän yksityiskohdan Smeds on ehkä napannut omien taiteilijaystäviensä kokemuksista.

Tämä taideteos on homeessa!

Rintala kirjoitti romaninsa tuohtuneena siitä, että liminkalaiset käyttivät hänen mukaansa Lammen vanerille maalattuja mestariteoksia tikkatauluina. Smedsin näytelmässä kyläläiset suhtautuvat Lampeen vihamielisesti. Näytelmän Lampi ei ole ainakaan täydellisesti sisäänpäin kääntynyt introvertti, vaan hän yrittää päästä kyläläisten kanssa vuorovaikutukseen. Hänen kuitenkin torjutaan tylysti, koska hän on kyläläisten mielestä hullu.

Vaikka näytelmän tanssikohtauksessa puhutaan piikojen panemisesta, niin näytelmän kuin taidehistorioitsijoiden kuvaaman Lammen elämästä näyttää puutuneen kokonaan seksuaalisuuteen liittyvät ulottuvuudet. Se alkoi esityksen aikana askarruttaa. Jopa Vincent van Gogh osoitti romanttisia tunteita ainakin siinä määrin, että leikkasi palan korvastaan ja antoi sen ihastukselleen, majatalonsa palvelijattarelle.

Lammen kokeman toiseuden taustalla oli hänen identiteettinsä ja se oli tietenkin korotetusti taiteilijan identiteetti. Kuvataiteilijaksi ryhdytään, vaikka se yhä vielä altistaa ihmisen usein elinikäiselle köyhyydelle, koska sisäinen palo ei anna mahdollisuutta tehdä muunlaista valintaa. Taiteilijan ura ei kuitenkaan johda ketään yhteisöstä eristämisen. Ehkä Lammen kohdalla oli myös muita tekijöitä. Oulun seutu ja varsinkin Liminka olivat ennen sotia ja ovat edelleen lestadiolaisten ja uskonnollisen ahdasmielisyyden luvattua maata.

Myös Lammen omasta mielestä hänessä oli jotakin pahasti vialla. Taiteilija poti vakavaa luulosairautta. Lääkärien vakuuttelut eivät saaneet häntä vakuuttumaan terveydestään. Lääketieteessä tällaista mielen sairautta kutsutaan hypokondriaksi. Ehkä näytelmän Warholin kaltainen androgyyni hahmo voi olla hyvä arvaus Lammen vaivojen perimmäisestä syystä.

Näytelmä päättyi huikean alun tavoin vapautuneeseen ja vapauttavaan fyysiseen irrotteluun. Kaikki kaksitoista näyttelijää juoksivat Studion Pasilan hyvin leveän näyttämön reunasta reunaan härkälaumana yhä uudestaan. Se oli riemastuttavaa seurattavaa. Mutta ehkä tähänkin kohtaukseen liittyi pieni ironian piikki. Lammen ainoa yksityisnäyttely vuonna 1931 näyttely Oulussa oli suuri yleisömenestys.

Jumala on kauneus oli tyhjän tilan teatteria. Näyttämön ainoat esineet olivat soittimien ja astaloiden ohella kolme jakkaroiden päälle nostettua ratapölkkyä. Myös puvut ja maskeeraukset olivat tarkoin harkittuja. Puvut olivat arkivaatteita ja maskeerauksesta kävivät ponnistelun iholle pusertamat hikikarpalot.

Yhdessä, näyttämön eteen rakennetulla ulokkeella seisoessaan näistä uraansa aloittelevista nuorista taiteilijoista välittyi jotakin, joka sai ainakin minussa aikaa voimakkaan sisäisen vavahduksen. Kauneus on vaikeasti määriteltävä asia siinä missä jumalakin. Kun kauneutta kohtaa elämässä, sen näkee, kuulee, haistaa, maistaa ja ennen muuta tuntee syvällä sisimmässään.

Ehkä tämä selittää myös näytelmän arvoituksellisen kavalkadin Pariisissa, yllättävän hyppäyksen 1960-luvun poptaiteeseen. Maalarimestari Smeds veti ihmisen yhteisöllistä kauneutta näytelmän alussa kuvanneen kuvaelman kylkeen kontrastivärin: Mikä kontrasti! Mikä kompositio!

Jumala on kauneus

Ensi-ilta Helsingin kaupunginteatterin Studio Pasilassa 23.4.2022

Käsikirjoitus Paavo Rintalan kirjan pohjalta Kristian Smeds

Dramatisointi ja ohjaus Kristian Smeds

Koreografi Antti Lahti

Dramaturgi Rosa-Maria Perä

Lavastus Kristian Smeds ja Katariina Kirjavainen

Pukusuunnittelu Vilma Mattila

Valosuunnittelu Jaakko Sirainen

Äänisuunnittelu Ville Aalto

Musiikin sävellys ja sovitus työryhmä

Näyttämöllä Akseli Lehtinen, Juuso Timonen, Ville Hilska, Alexandra Oupornikova, Veera Anttila, Mauno Terävä, Kate Lusenberg, Juhana Hurme, Heikki Nousiainen, Julius Susimäki, Mauno Terävä, Nana Saijets, Milla Kaitalahti

Mikko Räsäsen tulevaisuus on hyvällä tavalla vanhanaikainen näytelmä – viemärikaivon pohjalta todellisuuteen avautuu yllättävän avaria näköaloja – teatteria Mikko Ripatin tarinasta teki hieno näyttelijäntyö ja upea ylöspano

Nimiroolia Mikko Räsäsen tulevaisuudessa näytteli Martti Suosalo. Perjantain ensi-ilta oli Suosalolle jo toinen suuri ensi-iltarooli samalla viikolla. Keskiviikkona hän näytteli Tampereen Teatterin ensi-illassa Vladimirin roolin Samuel Beckettin absurdissa näytelmässä Huomenna hän tulee. Kuva Otto-Ville Väätäinen/Helsingin kaupunginteatteri

Helsingin kaupunginteatterin Mikko Räsäsen tulevaisuus on mukavalla tavalla hyvin perinteinen näytelmä. Käsikirjoittaja Mika Ripatti on kirjoittanut uskottavien roolihahmojen ympärille tarinan, joka alkaa konfliktista, johtaa kehittelyjen kautta dramaattiseen käänteeseen ja päättyy seesteiseen loppuhuipentumaan. Tämä kaava on meille tuttu paitsi teatterista myös elokuvista.

Näytelmän esteettinen ydin syntyi hyvästä näyttelijäntyöstä. Ohjaajana Heikki Kujanpää oli antanut tarinalle tilaa kehittyä ja kypsyä. Kehykset ensi-illan esitykselle saatiin upeasta ylöspanosta, jossa oli käytetty kaikkia suuren näyttämön teatteritekniikan antamia mahdollisuuksia täysimääräisesti hyväksi. Esityksen näyttämökuvat ja äänimaisemat olivat todella komeita. Näyttämölle tuotuna viemärityömaa tarjosi tällä kertaa esteettisesti huikean näköalan.

Ripatilla on katutason näkökulma tarinaansa. Ripatti ei ole vain näytelmäkirjailija, vaan hän tienaa leipänsä Helsingin kaupungin rakentamispalvelun Staran etumiehenä.

Ripatin näytelmän maailmankuvaa voi sen kaikessa yksinkertaisuudessa kuvata hieman naiiviksi. Se ei ole kuitenkaan koko totuus. Väinö Linnaa syytettiin aikalaiskritiikeissä maailman kuvaamisesta sammakkoperspektiivistä. Ripatti on minusta osoittanut, että viemärikaivannon pohjalta voi tehdä teräviä havaintoja todellisuuden luonteesta siinä missä juoksuhaudastakin käsin.

Tiedän oman työhistoriani perusteella, miltä putkilinjaa varte avattu kaivanto näyttää ja tiedän myös, että tuohon näkyyn liittyy ripaus täysin aiheellista kuolemanpelkoa, kun itse seisoo tuon montun pohjalla lapio kourassa. Yhdessä todella hienosti ajatellussa kohtauksessa Ripatti ja Kujanpää avasivat meille tuon maailman vain muutamalla lyhyellä virkkeellä.

Elämä on sattumanvaraista.

Ylen Ruben Stillerin bodcastissa filosofian tohtori Risto E. J. Penttilä muistutti meitä perjantaina siitä, että historia on tullut takaisin meidän elämäämme hyvin konkreettisella tavalla. Meidän uskomme siihen, että kansainvälinen yhteistyö ja taloudellisten toimijoiden verkostoituminen estävät suursotien syntymisen, on osoittautunut toiveajatteluksi.

Vanhoihin uskomuksiin tarinoihin pitäytymisestä on tullut äkkiä mitä terävintä avantgardea.

Mikko Räsäsen tulevaisuus on tietenkin sukutarina. On isä Mikko Räsänen (Martti Suosalo), poika Aapo Räsänen (Paavo Kääriäinen) ja näytelmän takaumissa isoisä Heikki Räsänen (Pekka Huotari).

Ripatin ensimmäinen havainto, tai ehkä pikemminkin väittämä oli se, että Suomi on yhä luokkayhteiskunta. Tähän ei minulla ollut katsojana vastaväitteitä, vaikka Ripatti on pehmentänyt näkemystään ja korostanut roolihahmojensa kyvykkyyttä sillä, että sosiaalisen nousun esteeksi on perheen historiassa koitunut läheisen perheenjäsenen yllättävä kuolema.

Toinen ja yllättävämpi olettama on se, että duunariperheissä edelleen arvostetaan koulutusta sosiaalisen nousun väylänä. Sodan kokenut sukupolvi panosti Suomessa koulutuksen kehittämiseen ja saattoi suuret ikäluokat opintielle. Ripatti yrittää vakuuttaa meille, että tämä suuri idea on yhä voimissaan.

Ripatin kolmas havainto koskee duunareiden ja koulutetun vihervasemmiston välistä syvää kaivantoa. Pyöräilijät järjestävät demonstraation työmaan liikkumisrajoituksia vastaan. Ripatti kai on halunnut sanoa, että myös vihreässä joukossa tyhmyys voi tiivistyä kiihkoiluksi. Tämän tietää aikakin jokainen, joka on joutunut Helsingissä vimmastuneen pyöräilijän jyräämäksi.

Arkisestakin arkisempi näkymä, Helsingin kaupungin viemärityömaa muuttui teatterin lavalla taiteeksi. Esityksen näyttämökuvat ja äänimaisemat olivat komeita ja katselijat saivat kokea myös työmaan hajut, kun Markku Ahosen kulmahiomakoneen laikka pureutui teräkseen. Kuvassa Martti Manninen, Lumi Aunio, Ahonen ja Maksim Pavlenko. Kuva Otto-Ville Väätäinen/Helsingin kaupunginteatteri

Ripatin kuvaaman luokkataistelun pahiksia ovat palvelumuotoilija Lasse Kosonen (Rauno Ahonen) ja yksikönjohtaja Kimmo Niemi (Jari Pehkonen).

Niemi tarkkailee alaisiaan reaaliajassa paikannukseen tehdyn algometrin avulla työntekijöille jaettujen työpuhelimien avulla ja perustelee laitonta toimintaansa sillä, että kaupungilla on oikeus tietää, missä sen omistamat puhelimet sijaitsevat. Niemen hahmon kautta Ripatti pyrkii kuvaamaan myös maahanmuuttajien ja vuokratyöntekijöiden hyväksikäyttöä ja jättää tältä osin tarinan auki tavalla, jonka perusteella hänen työelämää käsittelevä näytelmien trilogia saattaa vielä saada jatkoa.

Kaikin puolin katalassa insinööri Niemen roolihahmossa on epäilemättä myös ripaus suomalaisten työmaiden iänikuista herravihaa. Mikään ei ole niin viisas kuin ihminen, paitsi insinööri!

Ahosen todella hienosti tulkitsema Kososen roolihahmo oli moniulotteisempi. Hahmon kautta Ripatti on selvästi pyrkinyt kuvaamaan käsitystään niin kutsutusta esitystaloudesta. Etumies Räsäsen edustama putkityömaan konkreettisuus ja Kososen hahmon edustama näennäistalous törmäävät toisiinsa tarinan aloittavassa konfliktissa.

Kososen roolihahmon käytöksessä tapahtuu näytelmän dramaattisessa käänteessä muutos, joka tekee mahdolliseksi tarinan lopun konsensuksen. Tässä ei onneksi tarvitse arvailla Ripatin poliittisen ajattelun viitekehyksen laatua.

Näytelmän Mikko Räsäsen lähin pomo on vastaava työnjohtaja Jaana Mansikka (Raili Raitala) ja koko organisaation ylin johtaja on pormestari Sini Lounavirta (Vappu Nalbantoglu). Molemmat ovat tarinassa hyvän puolella samoin Kososen tytär Ella Kosonen (Lumi Aunio). Kososen vaimo Hanna Kosonen (Sanna-June Hyde) on kiinni oman keskiluokkaisen sidosryhmänsä esenteissa ja tapakulttuurissa, mutta yrittää sovitella Kososen ja Räsäsen välillä.

Ripatti katsoo kuitenkin maailmaa miehen silmin eikä muuten kai voi ollakaan. Tarinan naiset osallistuvat tapahtumiin sivustaseuraajina vasta kaivetun viemärimontun reunalta. Pormestari Lounavirran ja työnjohtaja Mansikan rakkaus ja avioliitto tuntuivat tarinassa jonkinlaiselta päiväykseltä, jolla meille katsojille osoitettiin, että nyt ei tehdä 50-luvun Suomi-filmiä tai 60-luvun poliittista teatteria vaan ollaan ajallisesti tukevasti uudella vuosituhannella.

Ripatin naiskäsitys on kaunis, kunnioittava ja etäinen. Oman edun tavoittelu, häikäilemättömyys ja silkka pahuus ovat ominaisuuksia, jotka voidaan liittää vain miehiin.

Mikko Räsäsen tulevaisuutta oli sekä viihdyttävää että ajatuksia herättävää teatteria. Näytelmä sopii paremmin kuin hyvin Sörnäisten Työväen Teatterin, Helsingin Kansanteatterin ja Helsingin Työväen Teatterin perinnettä jatkamaan perustetun Helsingin kaupunginteatterin ohjelmaprofiiliin.

Tätä kirjoittaessani jäin miettimään Martti Suosalon hurjaa työtahtia. Keskiviikkona Suosalo näytteli toista pääroolia Tampereen Teatterin ensi-illassa Huomenna hän tulee. Beckettin absurdin näytelmän Vladimirin rooli on varmasti yksi vaativimmista, mitä näytelmäkirjallisuudesta löytyy. Perjantaina Suosalo näytteli Mikko Räsäsen tulevaisuuden nimiroolin ja aivan loistavasti näyttelikin.

Parhaimmillaan Suosalo on loistava enkä ihmettele, että katsojaluvuistaan huolestuneet teatterit suorastaan kilpailevat hänestä. Olen kuitenkin nähnyt myös toisenlaisen Suosalon näyttämöllä. Noin kymmenen vuotta sitten Suosalo esitti kiertueella Gogolin monologinäytelmää Mielipuolen päiväkirja. Näin Suosalon monologin Lappeenrannassa ja esitys oli ahdistava kokemus. Esitys ei sujunut hyvin ja ainakin minulle tuli tunne, että olimme kokoontuneet Lappeenrannan teatteriin vain kiusamaan tuota loppuun ajettua miestä.

Mikko Räsäsen tulevaisuus

Helsingin kaupunginteatterin kantaesitys suurella näyttämöllä 11.3.2022

Käsikirjoitus Mika Ripatti

Ohjaus Heikki Kujanpää

Sävellys Timo Hietala

Lavastus Antti Mattila

Pukusuunnittelu Elina Kolehmainen

Valosuunnittelu Petteri Heiskanen

Projisointi Toni Haaranen ja Patrik Åhlgren

Äänisuunnittelu Eero Niemi

Naamioiden suunnittelu Jutta kainulainen

Dramaturgi Ari-Pekka Lahti

Rooleissa Martti Suosalo, Paavo Kääriäinen, Rauno Ahonen, Sanna-June Hyde

Lumi Aunio, Raili Raitala, Jari Pehkonen, Vappu Nalbantoglu, Martti Manninen, Maksim Pavlenko,

Joakim Berghäll, Pekka Huotari

Gravityn tanssijoiden hypyt ja nostot uhmasivat painovoimaa – Jarkko Mandelinin koreografiassa oli hektistä voimaa – näyttämön katossa leijui arvoituksellinen harmaa möhkäle

*Korkealle kohonneet nostot ja huimat hypyt uhmasivat painovoimaa. Kuvassa ovat tanssijoista Oskari Turpeinen ja Anni Koskinen. Kuva Petra Tiihonen/Helsingin kaupunginteatteri.*

Helsinki Dance Companyn ja Kinetic Orchestran yhteistyössä toteuttama tanssiteos Gravity oli elämys, joka laittoi ihmettelemään ja huokailemaan. Tanssijoiden treenatut, vahvat lihakset ja usein jo lapsena alkaneen harjoittelun antama koordinaatiokyky näyttivät kumoavan painovoiman.

Kinetic Orchestran taiteellisen johtajan Jarkko Mandelinin koreografia oli yhdistelmä kuplivaa energiaa ja iholle menevää herkkyyttä. Pinnan alla jylläsivät voimat, jotka saivat tanssijat hypyissä ja nostoissa kirjaimellisesti lentämään kuin painovoima olisi hetkeksi kumottu. Esitys oli hektinen, mutta sen liikekieli tuntui silti rennolta ja hyvin kekseliäältä.

Mandelin on koreografi, joka osaa ilmaista taiteellisia tavoitteitaan ja päämääriään myös verbaalisesti niin, että jopa tällainen tanssin suhteen lähes ummikko ymmärtää. Gavity on teos, jossa on hänen mukaansa pyritty kuvaamaan myös sitä, mitä juuri nyt ajassa liikkuu.

”Pyrin siihen, että Gravity ei ainoastaan lainaisi, vaan myös oppisi ajastaan jotakin. Aggressiivinen vauhdin manipulointi, stillit, jumiin jäävä nykivä liike, tanssijoiden epäinhimillistäminen sekä kiihtymisen äkisti pysäyttävät törmäykset valikoituivat laadullisiksi välineiksi, joista lähdimme luomaan Gravityn henkeä jo edellä mainittujen karkeiden ja isojen liikkeiden päälle”, Mandelin kirjoittaa esityksen käsiohjelmassa.

Ainakin siinä Gravity oli ajassa hyvin kiinni, että esityksessä ei ollut miesten tai naisten rooleja, vaan siinä vallitsi esittämisen tasa-arvo. Esitys haastoi jo olemassaolollaan sen keinotekoisen jaottelun, johon me olemme kasvaneet ja johon meitä on kasvatettu.

Mandelin aloitti oman tanssijanuransa varhaisteininä balettitunneilla. Samaan aikaan hän ryhtyi tanssimaan breackdancea. Aikaisemmissa töissään hän on koreografina ottanut vaikutteita sirkuksesta ja itämaisista kamppailulajeista. Gravity oli tässä suhteessa todellinen runsaudensarvi.

Tanssin Tiedotuskeskuksen sivuilla julkaistussa haastattelussa Mandelinista kerrotaan, että hänen uransa esittävän taiteen parissa alkoi lapsena harrastajateatterista.

Gavityssä oli ainakin osittain näytelmän rakenne. Ensimmäinen ja viimeinen kohtaus sitoivat tarinan, tai oikeammin kai monien tarinoiden langat yhteen.

Näyttämön kehälle oli rakennettu kalteva taso, jota pitkin tanssijat ensimmäisessä kohtauksessa valuivat yksitellen rennosti alas. Loppukohtauksessa juoksevien tanssijoiden virrasta syntyi luiskan kohdalla ihmisvartaloista muodostunut ryöppyävä koski.

Mandelin on toiminut teini-ikäisestä lähtien myös tanssin opettajana ja hän on tehnyt esityksiä myös oman poikansa kanssa. Minusta Gravityn aloituksessa ja loppukohtauksessa näkyivät erityisen selvästi myös ne metodit, joilla Mandelin on luonut ensemblensä kanssa tämän tanssiteoksen.

Metodit eivät ainakaan oleellisesti eroa niistä, joita Mandelin kertoo käyttävänsä tanssin opetuksessa. Jäykkiä sääntöjä ei ole ja ammattitanssijoille ei tarvitse korostaa tekniikan tärkeyttä. Esityksen estetiikka hioutuu esiin uutta luovassa prosessissa koreografin ja tanssijoiden yhteistyönä kokeilujen kautta.

Esityksen yhteisöllinen luonne näkyi hyvin myös siinä, ettei kukaan Gravityn kahdeksasta tanssijasta noussut yksilönä joukosta esiin. Kaikki kahdeksan olivat yhdessä ja erikseen aivan uskomattoman hyviä. Loistavia!

William Ilesin lavastus- ja valosuunnittelu loivat näyttämölle oudon tunnelman. Näyttämön yllä leijaili massiivien, sikarin muotoinen möhkäle. Myös valaistus toi mieleen science fiction elokuvista tutun mielikuvitusnäkymän laskeutuvasta avaruusaluksesta. Kuva Petra Tiihonen/Helsingin kaupunginteatteri

Esityksen lavastuksen ja valaistuksen suunnitelleen William Ilesin skenografia oli mielikuvitusta ruokkiva. Piti oikein kysyä, mikä näyttämön yllä leijunut valtava, sikarin muotoinen ja betoninharmaa möhkäle oikein oli?

Lentävät betonimöhkäleet ovat vielä harvinaisempia kuin lentävät lehmät painovoiman hallitsemassa maailmassa. Ilesin mukaan Helsingin kaupunginteatterin pienen näyttämön ylle ripustettu möhkäle esitti juuri tällaista hyvin epätodennäköistä objektia. Lohkareen pää oli katkennut. Pudonnut pää törrötti näyttämöllä pystyssä ja antoi massiivisen mittakaavaan tanssijoiden huimiin korkeuksiin nousseille hypyille ja nostoille.

Meidän mielikuvituksemme kumoaa painovoiman asettamat kahleet. Mutta samaa toki tekevät luonnonvoimat. Maapallo ja me tietysti sen mukana on vierinyt huimaa vauhtia pitkin Auringon massan avaruuteen painaman ”kuopan” reunaa reilut neljä miljardia vuotta putoamatta kuopan pohjalle vielä kertaakaan (sitä ensimmäistä ja viimeistä).

Painovoima ei kuitenkaan vain sido, vaan myös päästää. Minulle Ilesin betonimöykystä tuli heti mieleen tähtien välisestä avaruudesta aurinkokuntaan lentänyt salaperäinen Oumuamuan, jonka auringon painovoima sinkautti vauhdilla takaisin avaruuteen tämän tähtien välisen vaeltajan ikuisella matkalla.

Tanssiteokselle Gravity on todella hieno nimi.

Gravity

Kantaesitys Helsingin kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä 11.11.2021

Koreografia Jarkko Mandelin

Lavastus- valosuunnittelu William Iles

Puusuunnittelu Elina Kolehmainen

Äänisuunnittelu Janne Hast

Naamioiden suunnittelu Jaana Nykänen

Tanssijat Heidi Naakka, Mikko Paloniemi, Jyrki Kasper, Justus Pienmunne, Anni Koskinen, Sanni Giordani, Kalle Lähde, Oskari Turpeinen

Helsingin kaupunginteatterin Tatu ja Patu oli visuaalista ilotulitusta – näyttämökuvat tavoittivat kuvakirjojen humoristisen hengen – tarina vietiin läpi näyttämölle hurjalla energialla

Tatun ja Patun näyttämökuvat ovat niin runsaita ja yksityiskodiltaan rikkaita, että niiden todellisuutta on vaikea vangita yhteen kuvaan. Tarinassa Patun (Paavo Kääriäinen) ja Tatun (Antti Timonen) serkku Jori (Paavo Kerosuo) on sekä liikennelaitoksen supersankari, hyperkyberliikennemies että pienessä yksiössään yksinäistä elämää elävä poikamies. Tuomo Manninen/Helsingin kaupunginteatteri

Helsingin kaupunginteatterissa osataan näyttävän musiikkiteatterin tekeminen. Tatu ja Patu Helsingissä on tätä lajia. Se on tehty maailman vaativimmalle yleisölle ja sen vuoksi näyttämölle oli tiistaina pyritty kattamaan parasta, mitä lajityypin Suomen mestareiden ideahautomoista ja luovuusmyllyistä irti lähtee.

Aikuisena katsojana minua viehätti esityksen upea ylöspano. Näyttämökuviin oli pakattu pyörryttävä määrä yksityiskohtia suuren suurista pienen pieniin. Runsaus teki näytelmän visuaalisesta keronnasta kerroksellista. Näyttämölle avautuneet Helsingin kaupungin katunäkymät olivat sekä tuttuja että ihanan outoja.

Eri-ikäiset katsojat löytävät tästä runsaudesta omat kohokohtansa. Voi toki olla, että näyttämön katosta riippuvat, valtavankokoiset lavastuselementit, usein vielä tummin sävyin valaistuina, saattoivat tuntua aivan pienimmistä katsojista hieman pelottavilta. Minua naurattivat yhä uudestaan Nuutti Koskisen lavasteisiin projisoimat katumainoksia parodioivat pilailuversiot.

Lavastaja Markus Tsokkisen ja kumppaneiden skenografia tavoitti hienosti sen maailman, johon Aino Havukaisen ja Sami Toivosen Tatu ja Patu – kirjojen viehätys perustuu. Havukaisen ja Toivosen piirrosten ainutlaatuista ilmettä on tietenkin mahdoton toistaa näyttämöllä, mutta näytelmän esille pano tavoitti sen tuttuudesta ja outoudesta syntyvän kuvallisen huumorin, jota näiden kahden graafikon kuvakirjoissa viljellään.

Tatu ja Patu Helsingissä perustuu Havukaisen ja Toivasen samannimiseen kuvakirjaan. Minun Tatu ja Patu -asiantuntijanani katsomossa toiminut seitsenvuotias myös tunnisti heti näytelmän ja kirjan yhteyden, vaikka kirjan tarina on teatteria varten muokattu lähes uuteen uskoon.

Sovitus on syntynyt Havukaisen, Toivosen ja Sami Rannilan yhteistyönä. Alkuperäiseen tarinaan on lisätty koululaisvitseillä maustettua dialogia pieru ja kakkahuumoriakaan unohtamatta. Mukaan on otettu myös syventäviä, kaupunkielämän varjoisia puolia kuvaavia elementtejä.

Outolasta, siis jostain Kehä kolmosen ulkopuolelta Helsinkiin tulleet Tatu ja Patu ihailevat Helsingissä asuvaa serkkuaan, raitiovaununkuljettaja Joria hyperkyberliikennemiehenä, joka osaa lentää ja pystyy nostamaan raitiovaunun maasta vaikka yhdellä kädellä. Jatkossa paljastetaan Jorin elämästä myös se puoli, että hän monen muun kaupunkilaisen tavoin kärsii yksinäisyydestä.

Muuten Tatussa ja Patussa ei juuri ollut suvantopaikkoja. Näyttämön tapahtumat etenivät hurjalla energialla niin sanotusti kaasu pohjassa alusta loppuun. Rannilan ohjauksesta ja Marjo Kuuselan koreografiasta syntyi Kari Mäkirannan säveltämän musiikin tahdittamana kokonaisuus, jossa oli imua. Esityksen laulujen sanat olivat hauskoja ja tarttuvia.

Kuuselan koreografian hauska liikekieli ja Elina Kolehmaisen mielikuvitusta ruokkivat esiintymispuvut olivat yhdessä toimiva kokonaisuus. Mielikuvat Helsingin tunnetuimpien veistosten patsastanssista naurattavat vieläkin.

Jotakin esityksen laadusta kertoo se, miten ainakin tällä kertaa suuren näyttämön katsomon kansoittanut monisatapäinen lapsiyleisö tempautui mukaan esitykseen. Katsomosta ei kuulunut kertaakaan levottomuudesta tai pitkästymisestä kertovia ääniä. Katsomon vallannutta tunnetilaa kuvaa hyvin myös se välittömyys, jolla me kaikki tempauduimme mukaan Patun (Paavo Kääriäisen) johtamaan yhteiseen ratikkatanssiin.

Musiikkiteatterin tekeminen on varmaan kovin haaste, mihin ensemble voi tarttua. Katsojalta tämä puoli jää helposti pimentoon, koska onnistunut produktio tempaisee katsojan mukaansa karvoineen päivineen. Esityksen vietäväksi voi heittäytyä pelkällä tunteella ja näin pitääkin olla.

Näyttelijälle teatteri, jossa sarjakuvamaisen hahmon karaktääri pitää luoda pelkän fyysisen esittämisen kautta, roolin luominen voi olla ja on vaikea tehtävä. Youtubesta löytyy Helsingin kaupunginteatterin video, jossa Kääriäinen avaa ajatuksiaan Tatun ja Patun rooleista. Samalla videolla myös lastenteatterin ohjaajana mainetta niittänyt Rannila kertoo, mistä näytelmässä on hänen näkövinkkelistään kysymys.

Koronaepidemian takia Tatun ja Patun ensi-ilta siirtyi ja siirtyi. Tuotantoaikataulu on venynyt ja paukkunut, mikä ei ole ainakaan vähentänyt produktion vaikeuskerrointa. Siinäkin mielessä Tatu ja Patu Helsingissä on myös mitä suurimmassa määrin tuottaja Marinella Jaskarin, näyttämöosaston päällikön Olli Koskelon ja lavastamon päällikön Sampsa Laihon mestariteos.

Minun seitsemänvuotias lastenteatterin kokemusasiantuntijani ei esityksen jälkeen puhjennut aivan samanlaiseen, adjektiiveja tulvivaan korkeaveisuun kuin minä. Hän oli kuitenkin ilmiselvästi näkemäänsä ja kokemaansa tyytyväinen. Tästä vielä puhutaan kotona.

Käsiohjelma on hienoa työtä. Siinä esitellään mukavalla tavalla näytelmän keskeiset tekijät. Esityksen lapsikatsojille käsiohjelmasta on iloa esityksen jälkeenkin. Sitä selaillessa on mukava palauttaa mieliin tätä teatterikokemusta.

Tiistai-iltana kaupunginteatterin katsomossa oli lasten lisäksi sankoin joukoin meitä harmaapäisiä tai ”etutukkaisia” isoisiä ja isoäitejä. Tatu ja Patu on Helsingin kaupunginteatterin ohjelmistoprofiilin kannalta täysosuma myös siinä, että se kerää katsomoon samalla kertaa sekä teatterin nykyiset suurkuluttajat että ne tulevaisuuden lupaukset, joista kokemusten kautta toivottavasti kasvaa uusia teatterin heavy usereita.

Tatu ja Patu Helsingissä

Käsikirjoitus Aino Havukainen, Sami Toivonen ja Sami Rannila

Ohjaus Sami Rannila

Sävellykset Kari Mäkiranta

Lavastus Markus Tsokkinen

Pukusuunnittelu Elina Kolehmainen

Koreografia Marjo Kuusela

Valosuunnittelu Petteri Heiskanen

Projisointi Nuutti Koskinen

Äänisuunnittelu Janne Brelih

Naamioiden suunnittelu Jaana Nykänen

Dramaturgi Henna Piirto

Näyttämöllä Antti Timonen, Paavo Kääriäinen, Paavo Kerosuo, Sanna Saarijärvi, Sari Haapamäki, Sofia Hilli, Selma Kauppinen, Tiina Peltonen, Emilia Nyman, Inka Tiitinen, Kaisa Torkkel, Leenamari Unho, Juha Jokela, Joonas Luoma, Kai Lähdesmäki, Unto Nuora, Justus Pienmunne, Mikko Vihma

Helsingin kaupunginteatterin Lapset vaati katsojalta tarkkuutta ja paneutumista – päänupin vaivaaminen myös palkittiin ruhtinaallisesti – hieno käännös, taitava ohjaus ja loistavat roolityöt olivat karkkia aivoille

Tarinan alussa Jaana Saarisen näyttelemä Rose saapuu yllätysvierailulle Aino Sepon näyttelemän Hazelin ja Jukka-Pekka Palon näyttelemän Robinin mökille. Mökillä pariskunta asuu, koska heidän kotitalonsa on tuhoutunut tsumanissa ja maat kotitilan ympärillä saastuneet ydinvoimalaonnettomuudessa. Kuva Uupi Tirronen/Helsingin kaupunginteatteri

Helsingin kaupunginteatterin Lapset on älyllisesti vaativaa ja sellaisena todella kiinnostavaa teatteria. Englantilaisen Lucy Kirkwoodin käsikirjoittama näytelmä alkoi kuin mikä tahansa salonkikomedia. Pian katsojan nauru alkoi tarttua kurkkuun. Kolmiodraamasta kasvoi uskottavuudessaan pelottava dystopia.

Kääntäjä Reita Lounatvuori ja ohjaaja Johanna Freundlich ovat yhdessä suomalaisen teatterin aivot, jos näitä taiteenlajin terävimpään kärkeen kuuluvia tekijöitä on lupa näin luonnehtia. Yhdessä he ovat muokanneet Kirkwoodin näytelmän monitasoisen kielipelin muotoon, josta suomalainenkin katsoja pääsee ainakin osittain jyvälle.

Loistava teksti antaa näyttelijöille työkaluja roolin rakentamiseen. Ainakin minut Jaana Saarinen, Aino Seppo ja Jukka-Pekka Palo vakuuttivat, että kyllä jopa ydinfyysikot ovat ihmisiä. Jäin seuraamaan heidän tarkkaa ja ilmaisuvoimaista näyttelemistään silmät selällään ja korvat höröllä. Näytelmässä oli voimakas imu, jossa keskittyminen katsomon puolellakaan ei herpaantunut missään vaiheessa.

Tarinaan tultiin sisään ajatuksellisen aikahyppäyksen kautta. Näytelmän Rose (Saarinen), Hazel (Seppo) ja Robin (Palo) ovat nuoruudenystäviä, jotka olivat tutustuneet samassa työpaikassa, ydinvoimalaitoksessa reilut 40 vuotta sitten. Tuolloin Hazelista tuli Robinin vaimo ja Rosesta Robinin rakastettu. Tarina alkoi, kun Rose tuli ystäviensä kotiin vierailulle. Edellisestä vierailusta oli ehtinyt kulua 38 vuotta.

Hazelilla ja Robinilla on neljä lasta ja joukko lapsenlapsia. Tavallaan näytelmän nimen voi kuvitella viittaavan heihin. Toisaalta nimi voi viitata myös Roseen, joka on valinnut aikanaan vapaaehtoisen lapsettomuuden. Hazelin ja Robinin lapsista mainittiin vain vanhin, 38-vuotias tytär, jota vaivasi jokin määrittelemätön neurologinen ongelma. Tytär ei ole saanut elämäänsä raiteilleen ja oli vihainen vanhemmilleen.

Kirkwood näyttää keksineen omassa mielikuvituksessaan ilmastoaktivistien inhimillisen ikonin jo ennen kuin Gretha Thunberg aloitti julkisen koululakkonsa ilmaston puolesta.

Tässä vaiheessa melkein hurrasin Palon huikealle roolihahmolle. Palon tulkitsema Robin oli ehkä koulutukseltaan fyysikko, mutta mieleltään selkeä insinööri, joka säilytti 38 vuotta kestäneestä avioliitosta ja vaikean lapsen aiheuttamista pulmista huolimatta positiivisen elämänasenteensa vielä siinäkin vaiheessa, kun hänen kanssaan ehkä jo vuosia rinnakkaissuhteessa elänyt rakastettu marssii paikalle.

Kirkwoodin näytelmän roolihenkilöt ovat kaikki 50-luvun lapsia eli sitä sukupolvea, johon syntyneet ovat keränneet itselleen suurimman osan kaikesta siitä maallisesta hyvästä, jota länsimaissa on aina meidän päiviimme jatkuneen talouskasvun seurauksena syntynyt.

Kirkwood ei ole jättänyt roolihahmojaan nauttimaan muhkean eläkkeen ja omistusasunnon suomista mukavuuksista, vaan tarinan alussa tehtiin myös toinen aikahyppy siihen tulevaisuuteen, jossa teknologiaan ja jatkuvaan talouskasvuun liittyvät riskit ovat toteutuneet.

Esikuvana hän on käyttänyt Japanin tsunamikatastrofia ja sen aiheuttama ydinvoimalaonnettomuutta Fukushimassa vuonna 2011. Näytelmässä onnettomuus on sijoitettu Englannin rannikolle. Kodin ja ihmisten radioaktiivisuus kuvaa maailman yleistä nuhraantumista.

Elinolosuhteiden puolesta Hazel ja Robin elävät vieraineen kuitenkin jo maailmassa, jossa väestönkasvu on saavuttanut huippunsa ja ilmaston lämpenemiseen liittyvät uhat toteutuneet. Puhtaasta vedestä on tullut ylellisyystuote. Ravinnosta ja energiasta on pulaa. Lihansyöntiin ei ole sen paremmin taloudellisesti kuin eettisesti varaa edes näillä yhteiskunnan eliittiin kuuluvilla roolihenkilöillä.

Pitkävaikutteisin ilmastoteko, josta tavallinen ihminen voi päätää, on jättää lapset hankkimatta. Lasten hankinnan eettisyydestä näytelmässä käytiin osittain huumorin keinoin syvällinen keskustelu. Kirkwoodin feministinen näkökulma näkyi esimerkiksi möläytyksessä, jonka hän on kirjoittanut Robinin suuhun. Neljän lapsen isänä hän ilmoitti käyttäneensä sekä vaimonsa että rakastajattarensa kahden lapsen kiintiöt hyväkseen.

Näytelmän roolihenkilöt joutuivat itse konkreettisesti vastuuseen suunnittelemiensa järjestelmien vikojen korjaamisesta, kun oli tapahtunut se, minkä piti laskelmien mukaan tapahtua korkeintaan kerran kymmenessä miljoonassa vuodessa. Näytelmän Rose oli keräämässä eläkkeelle jääneistä asiantuntijoista vapaapalokuntaa korjaamaan vaurioitunutta ydinvoimalaa. Tällä hän haluaa pelastaa ydinvoimalassa töissä olevat nuoret työntekijät elinajanodotteen ja elämän laadun romahdukselta.

Näytelmän päättävien viimeisten kohtausten viesti oli vahva. Miten paljon voitettaisiin lisää aikaa ilmastomuutoksen torjumiseen, jos suuren osan nykyisestä maallisesta hyvästä itselleen kahmineet suuret ikäluokat laskisivat reilusti omaa elintasoaan? Kenenkään ei tarvitsisi edes kuolla ennen aikojaan, kuten näytelmän tarinan Robinin, joka ottaa Rosen haasteen vastaan.

Poliitikoilla ja taloustieteilijöillä on varmasti myös jo ennakkoon vastaus tähän Kirkwoodin vetoomukseen. Eihän sellainen käy! Talous kärsii!

Kirkwoodin näytelmät ovat olleen menestyksiä hänen kotimaansa lisäksi Yhdysvalloissa, Australiassa ja Kanadassa. Helsingin kaupunginteatterin torstain kantaesitys lienee, ensimmäinen suomeksi sovitettu Kirkwoodin näytelmä. Hänen media-alan satiiriaan NSFW esitettiin ruotsiksi Lilla Teaternissa vuonna 2013 ja ruotsinkielistä sovitusta Hansel and Gretel – näytelmästä Svenska Teaternissa vuonna 2018.

Englannissa ihmisen yhteiskunnallisen aseman voi päätellä hänen tavastaan puhua. Tässä suhteessa korkeakoulututkinnon suorittaneet ”älypäät” ovat varmasti vielä oma lukunsa. Näytelmässä käytetään muun muassa myös suomen kieleen kotiutunutta sanaa rakettitiede. Meillä sanalla viitataan yleensä jonkin tieteenalan sisäiseen jargoniin, jota ulkopuolisen on lähes mahdoton ymmärtää, tai hyvin vaikeaan tekniseen ongelmaan.

Sanalla on kuitenkin myös muita pilkallisia sivumerkityksiä. En ole varma, onko sana peräti syntynyt 50-luvulla, mutta olen varma, että yhden hyvin pilkallisen sivumerkityksensä sana sai Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton avaruuskilpailun kiihkeinä alkuvuosina, kun venäläiset onnistuivat lähettämään avaruuteen ensimmäiset satelliitit ja Juri Gagarinin samaan aikaan, kun amerikkalaisten kantoraketit tuppasit tämän tästä räjähtelemään jo lähtöalustalla.

Lapset

Kantaesitys Helsingin kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä 30.9.2021

Käsikirjoitus Lucy Kirkwood

Suomennos Reita Lounatvuori

Ohjaus Johanna Freundlich

Dramaturgi Henna Piirto

Lavastus ja pukusuunnittelu Mark Väisänen

Valosuunnittelu Heikki Paasonen

Äänisuunnittelu Eradj Nazimov

Naamioiden suunnittelu Jaana Nykänen

Rooleissa Jaana Saarinen, Aino Seppo, Jukka-Pekka Palo

Aleksi Sauran upea äänimaailma teki Helsingin kaupunginteatterin Bollasta elämyksen – Pajtim Statovcin romaanin lumoa sovitus ei tavoittanut – herkälle ihmiselle hienosti sisäistettyyn näyttelijäntyöhön perustuva esitys voi tarjota voimakkaan tunnekokemuksen

Jo näytelmän esityskuvista saa aavistuksen Mikko Kauppilan ja Samuli Niittymäen ajatuksella sisäistetyn ja vähäeleisen näyttelijäntyön laadusta. Jopa Helsingin pienen näyttämön katsomo oli kuitenkin ehkä liian suuri tila näin intiimille esittämiselle. Kuva Ilkka Saastamoinen/Helsingin kaupunginteatteri Helsingin Kaupunginteatteri – Bolla – Kuvassa Mikko Kauppila ja Samuli Niittymäki – Kuva Ilkka Saastamoinen

Helsingin kaupunginteatterin Bolla on hyvin monitasoinen tarina. Parhaiten se avautuu katsojalle, joka on lukenut Pajtim Statovcin romaanin. Näytelmän roolityöt perustuivat sisäistettyyn, vähäeleiseen ja elokuvanomaiseen näyttelijäntyöhön. Näytelmä oli vahvasti etäännytetty. Meille takarivien taaveille toteutus saattoi jättää tunteen ulkopuolisuudesta.

Minua herkemmille katsojille esitys voi varmasti tarjota myös pitkään mieltä vaivaavan tunnekokemuksen. Yksi tarinan avainkysymyksistä on, miksi Balkanin alueella vuosikymmeniä naapureina sovussa eläneet ihmiset alkoivat jälleen vainota ja tappaa toisiaan?

Tyylikeinona Tuomas Timosen dramatisoimassa ja Milja Sarkolan ohjaamassa näytelmässä on käytetty voimakasta etäännyttämistä. Valinta tehtiin selväksi jo ensimmäisessä kohtauksessa, jossa tarinan Miloš, sotapsykoosista kärsivä parikymppinen lääkintäjoukkojen veteraani tilittää kokemuksiaan. Mitä kauheampia nuo muistot ja mielikuvat olivat, sitä hiljaisemmaksi, lopulta lähes kuiskaukseksi roolin näytelleen Mikko Kauppilan ääni kävi.

Dramaturginen ratkaisu on looginen ja luonteva, ehkä myös ainoa mahdollinen. Meillä ei voi olla mitään kokemusperäistä kosketusta Statovcin kuvaamaan pidäkkeettömän väkivallan maailmaan eikä siten mitään järjellistä tapaa samaistua siihen. Tämä tuntematon kuitenkin kiinnostaa meitä suorastaan patologisella tavalla, mistä kertoo esimerkiksi holokaustikirjallisuuden uusi renessanssi.

Kontrastin tarinan etäännyttämiselle antoi Aleksi Sauran näytelmää varten luoma äänimaisema. Sauran sävellykset ja kohtauksia varten luomat äänimaisemat vapauttivat esityksen kuvaamat tunnetilat kielen asettamista kahleista. Jäin ihan tosissani miettimään, miten upea kuunnelma näistä aineksista olisi syntynyt.

Romaanin minäkertoja on kirjailijan urasta haaveileva Arsim. Näytelmässä hänestä sukeutui nuori kotityranni, joka pahoinpiteli ja petti vaimoaan, laiminlöi lapsiaan ja jätti elämänsä suuren rakkauden kuolemaan, ensin velvollisuudentunnosta, tai oikeammin pelkuruuttaan ja lopulta toistamiseen silkasta mukavuudenhalusta.

Hahmona näytelmän Arsim muistutti siis kovasti monia muita, siekailemattomia lauseita viljeleviä länsimaisia mieskirjailijoita, joiden kirjalliset alter egot ovat ajan saatossa muuntuneet parodioiksi itsestään. Tosin muslimina näytelmän Arsim ei ole kehittänyt itselleen alkoholiongelmaa, tapaamisissa ravintolan pöytään kannetaan vain kahvia ja itsemurhaakin hän yritti, tai oikeammin uhkaili sillä vasta jäätyään kiinni seksistä alaikäisen kanssa.

Tästä näkökulmasta Samuli Niittymäen kasvot totisilla peruslukemilla näyttelemä roolihahmo vaikutti välillä egomaaniselta paskiaiselta, jonka luomisen tuskaan tai hätään omasta toiseudesta oli vähän vaikea samaistua suurella myötätunnolla.

Ehkä jokin oleellista Statovcin tavattoman tiiviin ja monikerroksisen romaanin tasoista on jäänyt näytelmästä pois. Ilkeä ajatus tahattomasta komiikasta jäi nyt vain kielenmitan päähän. Mihin hittoon Statovcin kirjan kielen lumoava kauneus oli hävinnyt?

Pelastukseksi koitui se, ettei edes Kosovon albaanien patriarkaalisessa perheyhteisössä perheen todellinen peruskallio ei ole Pietari, vaan Maria. Tarinan Arsimin vaimo Ajshe ei anna tehdä itsestään kertaakaan uhria.

Näytelmän ehdottomasti vaikuttavimmassa kohtauksessa poikiensa käytöksen takia koulun rehtorin puhutteluun kutsuttu Ajshe puolustaa uudessa kotimaassaan poikiaan ja itseään hyväntahtoisuuden verhoon kätkettyä arkipäivän rasismia vastaan. Samalla Ajshen roolin upeasti näytellyt Jessica Grabowsky nousi koko näytelmän kokoavaksi ja kantavaksi hahmoksi.

Statovcin romaanissa elämän arvoituksellisuus ja elämää ohjaavat psykologiset lainalaisuudet ovat tasapainossa. Balkanin etnisten ryhmien vihapidolle on pitkät ajalliset juurensa alueen historiassa. Jugoslavian hajoamissodat etnisine puhdistuksineen ja joukkomurhineen repivät nuo kaikki haavat auki.

Tarinan rakastavaisista Arsim on albaani ja Miloš serbi maassa, jossa aivan vähän aikaa sitten albaanit ja serbit yrittivät kaikin keinoin tappaa tosiaan.

Yhteistä kaikille alueen etnisille ryhmille on patriarkaalinen kulttuuri. Homoseksuaalisuus on tällaisessa kulttuurissa äärimmäisen häpeällistä. Tarinan Milošin karu kohtalo on tavallaan vääjäämätön, mutta ei tyttömäisten poikien kiusaaminen ja systemaattinen syrjintä ole mitenkään tavatonta, pikemminkin päinvastoin.

Tarinan Arsim on kasvanut ja kasvatettu patriarkkakariseen traditioon. Homoseksuaalisuutensa hän kieltää ja kieltää viimeiseen asti vielä asuessaan pakolaisena Saksassa.

Näytelmän alussa eletään vuotta 2000. Serbien ja albaanien välisen sodan päättymisestä on kulunut vajaa vuosi. Väkivallan uhka on edelleen hyvin voimakkaasti läsnä. Rynnäkkökiväärillä aseistautuneen ja armeijan maastopukuun pukeutuneen Otto Rokan näyttäytymisen merkitys avautui kuitenkin paremmin, jos historiatiedot parin vuosikymmen takaa olivat vielä hyvin muistissa.

Samoin katsojalta vaadittiin hoksottimia ja vankkaa tietoa, jotta hän mielsi näytelmän sairaalakohtauksen kuvaukseksi läpi yhteiskunnan ulottuvasta korruptiosta.

Nimensä romaani ja näytelmä ovat saaneet vanhasta balkanilaisesta tarusta. Tarujen Bolla on hirviö, pahuuden ruumiillistuma. Näytelmän Arsim kirjoitta tarina, jossa Bolla on naisen kanssa liiton tekevä käärme. Tarina on muunnos Raamatun syntiinlankeemuskertomuksesta. Eroa on siinä, että bollan ja soturiksi tämän olennon rinnalla kasvavan naisen liitto on pysyvä.

Sarkolan ohjauksessa kohtauksesta toiseen siirryttiin sujuvasti. Itse näyttämö tuntui kuitenkin tällä kertaa ylilavastetulta. Mihin noita kaikkia seiniä ja ovia oikeastaan tarvittiin?

Helsingin kaupunginteatterin Bolla on joka tapauksessa ehdottomasti katsomisen ja kokemisen arvoinen. Lippu kannattaa ottaa katsomon keskeltä. Reunapaikoilla pyörivälle näyttämölle rakennetun lavastuksen reuna saattaa jäädä joissakin kohtauksissa ikävästi keskelle näkökenttää.

Bolla

Helsingin kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä 4. 9.

Käsikirjoitus perustuu Pajtim Statovcin romaaniin Bolla

Dramatisointi Tuomas Timonen

Ohjaus Milja Sarkola

Lavastus Kaisa Rasila

Puvut Elina Kolehmainen

Valosuunnittelu Kari Leppälä

Sävellys ja äänet Aleksi Saura

Naamiointi Jaana Nykänen

Dramaturgi Ari-Pekka Lahti

Rooleissa Jessica Grabowsky, Mikko Kauppila, Samuli Niittymäki, Jouko Klemettilä, Otto Rokka, Ursula Salo

Helsingin kaupunginteatterin näyttämöltä kuului enkelten siipien havinaa – tyylikäs tulkinta ruotsalaisesta menestysmusikaalista nousi upeasti siivilleen – myös katsomossa olo oli niin kuin taivaassa

Jakob Höglundin upea koreografia nosti tanssikohtauksissa esityksen kirjaimellisesti lentoon. Samaa päämäärää palveli Sven Haraldssonin, William Ilesin, Samu-Jussi Kosken ja Toni Haarasen silmiä hivelevän tyylikäs skenografia. Kuva Otto-Ville Väätäinen/Helsingin Kaupunginteatteri

Helsingin kaupunginteatterin Niin kuin taivaassa ei varmaan ole lajissaan täydellinen taideteos, koska ajatus täydellisyydestä ei oikein sovi taiteen luonteeseen. Huikea onnistuminen teatterin keskiviikkona esitetty ennakkonäytös ruotsalaisesta menestysmusikaalista joka tapauksessa oli.

Tekisi mieli jopa sanoa, että se oli täydellinen onnistuminen. Ainakin minun silmäkulmani kostuivat useaan otteeseen silkasta onnen tunteesta. Tuntui todella hyvältä jakaa esiintyjien kanssa se osaamisen ja tekemisen ilo, jota esitys huokui.

Näytelmän nimi viittaa niihin elämän tähtihetkiin, jotka antavat merkityksen paitsi taiteelle myös itse elämälle. Yhdessä musikaalin avainkohtauksessa tarinan solistina ja kapellimestarina maailmanmaineeseen noussut Daniel Daréus (roolissa huikean hyvä Tuukka Leppänen) kertoi tällaisesta kokemuksestaan pienen pohjoisruotsalaisen maalaiskylän kirkkokuorossa laulavalle Lenalle (Oona Airola) ja vakuuttaa, että myös Lena voi kokea saman avainkokemuksen.

Musikaalin ydinsanoma on selvä: meillä jokaisella on mahdollisuus ja oikeus kokea tällaisia elämän tähtihetkiä.

Meidän suurilla aivoillamme on kyky palkita meitä ponnisteluista mielihyvähormoneilla. Meidän luterilaisessa viitekehyksessä tämä korkein kruunu pitää tosin ansaita kärsimällä. Oleellista ei nyt tässä ole kuitenkaan se, mikä on tämän enkelten siipien havinan biologien lähde.

Oleellista on se, miten hyvin teatteri taiteena pystyy avaamaan ikkunan meidän omiin tunteisiimme ja siihen yhteisöllisyyteen, joka tekee meistä meitä – ihmisiä. Helsingin kaupunginteatterin ensemble todisti ainakin minulle, että myös musikaali voi tässä mielessä olla toistavaa teatteritaidetta.

Oikeastaan ainoa puute esityksessä oli koronarajoitusten aiheuttama särö teatterin kontekstissa. Vuorovaikutus jäi ehkä hieman vajaaksi kun käytössä oli vain joka viides katsomopaikka. Hienoa tulkintaa ei esitetty puolityhjälle, vaan lähes tyhjälle katsomolle.

Olen varma, että upea musiikki, huikean hienosti toteutetut kohtaukset ja tarinan dramaattiset käänteet olivat nostaneet meidät lähelle yhdessä koettua hurmosta, jos katsomo olisi ollut täynnä viimeistä penkkiriviä myöten.

Niin kuin taivaassa perustuu ruotsalaisen kirjailijan Kay Pollakin kirjoittamaan elokuvakäsikirjoitukseen. Pollakin ja Carin Pollakin sen pohjalta kirjoittama teatterisovitus on musikaaleille tyypillinen, romanttinen aikuisten satu, ja kuten hyvissä saduissa aina, se onnistuu kertomaan jotain oleellista ihmisenä olemisesta.

Vahva, virtuositeettia lähetelevä esittämien ei ollut kaupunginteatterin esityksen ainoa vahvuus. Se on perustettu samalle kivijalalle, jolle esityksen ohjannut ja sen koreografian suunnitellut Jakob Höglund rakensi Turun kaupunginteatterin ensemblen kanssa upean Cabaret-musikaalin.

Helsingin kaupunginteatterin Niin kuin taivaassa on ajateltu ja tarkkaan analysoitu versio Ruotsissa jättimenestykseksi nousseesta musikaalista. Tämä ajattelu näkyi esityksen kurialaisessa ja todella tyylikkäässä esillepanossa: puvustuksesta ja valaistuksesta lavastukseen. Koko suuren näyttämön näyttämötila otettiin haltuun hallitusti.

Ihmisten haaveiden ja todellisuuden välinen kontrasti tehtiin näkyväksi toinen toistaa upeampien näyttämökuvien kautta.

Saman tunteen jätti myös itse esittäminen. Näyttävien joukkokohtausten ajoitukset olivat todella tarkkoja. Ainakin minulle jäi vahva muistijälki myös siitä, miten vaikuttava elementti tällaisessa vyörytyksessä on hiljaisuus, lyhyt tauko, kun sitä käytetään mestarillisesti.

Näyttämöllä me näimme ja kuulimme vain sitä, mikä tuntui oleelliselta. Turhia rönsyjä tai koristeellisuutta ei ollut. Esityksen vaikuttavuus ei perustunut sokerihumalaan. Energiaa ja dynaamisuutta ammennettiin oivaltamisen ilosta.

Toki ansiota tästä kuuluu tietenkin myös alkuperäisen käsikirjoituksen tekijöille. Dramaattisesti alkanut ja dramaattisesti päättynyt tarina kaartui kauniisti.

Teatteri on yhteisön tekemää taidetta. Esitys nousee siivilleen, kun kaikki sen osatekijät ovat kohdallaan. Eikä näiden eri elementtien yhteensovittaminen välttämättä ole helppoa, kun työyhteisö koostuu taiteilijoista.

Lilla Teaternin taiteelliseksi johtajaksi kaksi vuotta sitten valitulla Höglundilla on selvästi kyky saada nämä palat toimimaan yhdessä. Merkittävä panos tämän palapelin kokoamisessa on ollut tietenkin myös orkesterin kapellimestarilla Eeva Konnulla, tuottaja Marinella Jaskarilla, dramaturgi Ari-Pekka Lahdella, taistelukoreografi Ville Seivolla ja monella muulla, joiden nimiä ei yleensä kritiikeissä kerrota.

Tuottajan roolin merkitystä korostaa varmasti se, että Helsingin kaupunginteatterin käsiohjelmaan on pitänyt painaa myös vuonna 2018 Ruotsissa kantaesitetyn Så som i himmelen -kantaesityksen tuottajien Vicky ja Johan von der Lanckenin nimet.

Minulle Niin kuin taivaassa kertoi myös paljon hyvää siitä, millaisessa hengessä ja tahtotilassa Helsingin kaupunginteatterissa teatteria tehdään. Nimenomaan yhteisön tekemänä taiteena suuret musikaaliproduktiot ovat vaikeusasteeltaan todennäköisesti haastavinta, mihin ensemble voi ryhtyä. Syvällinen käsikirjoitus, ohjaajan neronleimaukset tai huikeat yksilösuoritukset rooleissa eivät pelasta, jos kokonaisuus ei ole kohdallaan.

Vakiintuneen käytännön mukaan ennakkonäytöksistä ei kirjoiteta kritiikkejä. Ajat ovat kuitenkin poikkeukselliset. Koronarajoitusten takia Helsingin kaupunginteatterin suuren näyttämön katsomossa vain joka viiden istumapaikka on käytettävissä.

Toivottavasti näihin rajoituksiin saadaan pian jokin järki. On sääli, jos kaupunginteatterin Niin kuin taivaassa jäisi vain meidän harvojen herkuksi. Esityksessä on kaikki todella suuren hitin ainekset.

Niin kuin taivaassa

Helsingin kaupunginteatterin ennakkoesitys 25.8.2021

Alkuperäinen elokuvakäsikirjoitus Kay Pollak

Teatterisovitus elokuvakäsikirjoituksen pohjalta Carin Pollak

Käsikirjoitukseen osallistunut Edward af Sillén

Säveltäjä Fredrik Kempe

Laulujen sanat Carin Pollak ja Fredrik Kempe

Käsikirjoituksen suomennos Aino Piirola

Laulujen sanojen suomennos Maija Vilkkumaa

Ohjaus ja koreografia Jakob Höglund

Kapellimestari Eeva Kontu

Lavastus Sven Haraldsson

Pukusuunnittelu Samu-Jussi Koski

Valosuunnittelu William Iles

Äänisuunnittelu Kai Poutanen

Videosuunnittelu Toni Haaranen

Naamioinnin suunnittelu Milja Mensonen

Varjoneuvonantaja Heini Maaranen

Rooleissa Tuukka Leppänen, Emilia Nyman, Puntti Valtonen, Antti Timonen, Sanna Majuri, Oona Airola, Olli Rahkonen, Tuomas Uusitalo, Anna Victoria Eriksson, Paavo Kääriäinen, Sinikka Sokka, Kari Mattila, Paavo Kääriäinen, Amos Lindblom, Kuura Rossi, Lilia Mäkinen, Miska Lundberg

Orkesterissa Risto Kupiainen, Kaisa Kulmala, Jari Nieminen, Eeva Koivusalo, Tapio Aaltonen, Sonetta Harjanne, Päivi Ahonen, Elina Tyni, Marko Portin, Maria Luhtanen, Visa Mertanen