Tampereen Teatterin karmaisevan hauskasta naurupommista on sokka irti. Nyt tehtiin teatteria asenteella, joka takaa, että esitys vain paranee ja muuttuu entistäkin hullumaksi ja hurjemmaksi, kun kohtausten ajoituksen pienet nyanssit hioutuvat esitys esitykseltä lähelle täydellistä. Hienot roolityöt saivat katsojan hytkymään naurusta ja kiemurtelemaan kauhusta NKP:n keskuskomitean napamiesten muodostaman roistojengin mellastaessa näyttämöllä.
Stalinin kuolema on elokuvana purevan hauska komedia. Antti Mikkola on onnistunut yli odotusten elokuvakäsikirjoituksen dramatisoinnissa näyttämölle. Toki tyylilaji on samalla hieman muuttunut. Armando Iannuccin ja kumppaneiden käsikirjoittama ja Iannuccin ohjaama elokuva on anglosaksisen komediaperinteen kehikolle rakennettu hirtehinen satiiri. Tampereen Teatterin näyttämöllä saimme kokea keskiviikkoiltana samasta vallan tragediasta tehdyn burleskin farssin Stalinin kuolema.
Alkuperäinen tarina on peräisin Fabien Nuryn kirjoittamasta ja Thierry Robinin kuvittamasta sarjakuvasta La mort de Staline. En ole tuota sarjakuva-albumia lukenut, mutta veikkaan, että Mikko Saastamoisen ja kumppaneiden luomat, ajoittain suorastaan makaaberit näyttämökuvat ovat saaneet vaikutteita tuosta albumista.
Mikkolan dramatisointi ja ohjaukselliset ratkaisut toimivat loistavien roolisuoritusten varassa. Näin irtonaista ja vapautunutta näyttelemistä oli hykerryttävää katsoa. Varsinkin Jukka Leisti ja Mari Turunen olivat ilmiömäisiä omissa rooleissaan näytelmän Berijana ja Malenkovina. Turusen tulkinta afasiasta kärsivästä ja pelosta tärisevästä NKP:n pääsihteeristä oli häkellyttävän hieno roolityö. Toivottavasti teatteri taltioi ainakin kohtauksen, jossa Turunen puhui Malenkovina Stalinin hautajaisissa. Tuossa kohtauksessa oli jotakin täysin ainutlaatuista.
Hienoista koomikon rooleistaan tunnetulle Leistille sofistikoituneen ja pirullisen älykkään pahiksen rooli oli kuin tehty. Turusen tulkinta oman valtansa täyteydestä epävarmasta nyhverö Malenkovista oli mestarillinen.
Toki myös Eeva Hakulinen ja Kirsimarja Järvinen vakuuttivat komedian kontekstissa NKP:n vahvoina ja pahoina miehinä Nikolai Bulganin ja Nikita Hruštšovin rooleissa.
Huumori oli Neuvostoliitossa vodkan ohella suosittu ja käytännössä myös ainoa tapa tehdä vastarintaa ja yrittää lievittää Stalinin hirmuhallinnon aiheuttamaa ahdistusta ja pelkoa. Vitsejä kerrottiin luotettavassa seurassa senkin uhalla, että ilmianto saattoi tuoda vitsailijalle naurujen palkaksi 25 vuoden leirituomion vankileirien saaristossa. Pahimmillaan humoristin vitsailu saattoi päättyä jopa niskalaukaukseen.
Näytelmän alussa Moskovan radion radioteknikko, myöhemmin Stalinin pojan Vasili Džugašvilin rooliin hurjasti heittäytynyt Antti Makkonen kertoi uskalletun vitsin kohtalokkain seurauksin. Puhelin soi kohta pahaenteisesti.
Nyrun kirjoittaman tarinan ja Iannuccin ja kumppaneiden hirtehisen huumorin taustalla on Venäjän traaginen historia. Lavrenti Berija ja Nikita Hruštšov kävivät tukijoineen välittömästi Stalinin kuoleman jälkeen kovan taistelun vallasta. Mikkolan näyttämösovituksessa nämä juonenkäänteet jäävät taka-alalle. Mutta se ei ensi-illassa haitannut.
Sekä sarjakuvan että elokuvan tarina perustuu todellisiin historiallisiin tapahtumiin. Berija oli Neuvostoliiton sisäasiain ministeriön NKVD:n ja salaisen poliisin Tšekan johtaja ja miljoonia uhreja vaatineiden Stalinin puhdistusten toimeenpanija. Myös Hruštšovilla oli yllin kyllin verta käsissään. Moskovan puoluejohtajana hän passitti tuhansia ihmisiä teloitettaviksi ja kymmeniä tuhansia vankileireille.
Hruštšov voitti valtataistelun ovelan juonen ja armeijan avulla, vaikka Berijalla näytti aluksi olleen kaikki valtit käsissään. Berija juoni Hruštšoville potkut NKP:n keskuskomiteasta ja junaili hänet tehtävään, josta kukaan ei voinut selvitä kunnialla ja tässä tauksessa edes hengissä, järjestämään Stalinin hautajaiset. Hruštšov järjesti hiljaisen kansannousun kutsumalla kaikki Neuvostoliiton kansalaiset Moskovaan suremaan suuren johtajan kuolemaa. Kansa vastasi kutsuun eikä Berijan johtamat sisäasianministeriön joukot pystyneet pysäyttämään tätä vyöryä. ”Kaikkia ei voida ampua”, Leisti näytelmän Berijana tuskaili.
Kauhun tunteita näytelmän tarina herätti siksi, että historia näyttää toistavan itseään. Me odotamme juuri nyt joka päivä pyllyreikä pelosta jäykkänä, mitä raakaa hyökkäyssotaa Ukrainassa käyvän Venäjän johdossa tapahtuu. Kansa ei vuonna 1953 olisi mahtanut mitään Berijan miljoonan miehen yksityisarmeijalle. Hruštšov kuitenkin onnistui juonimaan puolelleen kenraali Georgi Žukovin ja armeijan ja voitti valtapelin. Presidentti Vladimir Putin on ilmeisesti ottanut historiasta oppia ainakin siinä, että hänen valtaansa turvaavassa kansalliskaartissa on yli 400 000 miestä, kun vakituisen armeijan miesvahvuutta on pidetty puolta pienempänä.
Näytelmän tarinassa kerrottiin, miten valta otetaan. Jo ennen näytelmän alkua meille tehtiin selväksi myös se, miten valta pidetään Neuvostoliiton tai nyky-Venäjän kaltaisissa diktatuureissa. En tiedä, ovatko Mikkola ja Saastamoinen saaneet idean Robinin piirtämästä sarjakuva-albumista. Joka tapauksessa näyttämön esiripun muotoileminen valtavaksi putkiradioksi on oikea neronleimaus. Jotakin propagandan välineiksi alistettujen sähköisten medioiden merkityksestä ja tärkeydestä kertoo jo se, että maailman ensimmäinen televisiolähetys kuvattiin natsi-Saksan järjestämissä Berliinin olympialaisissa.
Tampereen Teatterissa ollaan nyt syväluotaamassa Venäjää ja maan ihmisiä. Käsiohjelmassa Mikkola muistuttaa meitä, miten huonosti me tunnemme Venäjän historia. Hän kertoo törmänneensä oman tietämyksensä rajoihin tehdessään taustatyötä näytelmään Saatana saapuu Moskovaan, joka tuli Tampereella ensi-iltaan maaliskuussa 2021.
Mihail Bulgakovin mestarillista romaania voi lukea monella tavalla. Yhdestä asiasta ei voi kuitenkaan erehtyä. Sen taiteilijatarinan taustalla vaikuttaa Stalinin ajan neuvostotodellisuus, jossa jopa paholaisen pitää asemoida itsensä hyvien puolelle.
Neuvostoliiton hirmuhallinnon perustajat Vladimir Lenin, Josif Stalin, Lev Trotski, Berija ja kumppanit eivät olleet mitään hirviöitä, Ilmestyskirjan petoja, vaan ihmisiä. Tätä kauhistuttavaa tosiasiaa me emme pääse pakoon myyttien ja tarinoiden maailmaan, vaikka sitä on yritetty tehdä todennäköisesti siitä asti, kun ihmislaji oppi kommunikoimaan kielen avulla. Ihmisten demonisointi on vaarallista. Hyvin liukkaalla pinnalla olemme jo silloin, kun alamme puhua kansanluonteesta tai maantavasta.
Meno Stalinin hautajaisissa oli hillitöntä. Näytelmä vakuutti ainakin minut, että ronski ja roisi, kaikki hyvän maun rajat ylittävä huumori on paitsi vapauttavaa myös tehokas tapa jäsentää absurdilta näyttävää todellisuutta.
Stalinin kuolema
Kantaesitys Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämöllä 26.10.2022
Näytelmä perustuu Fabien Nuryn kirjoittamaan ja Thierry Robinin piirtämään sarjakuva-albumiin La mort de Staline ja Armando Iannuccin, David Schneiderin, Ian Martinin ja Peter Fellowsin käsikirjoittamaan elokuvaan The Death of Stalin.
Sovitus ja ohjaus Antti Mikkola
Lavastussuunnittelu Mikko Saastamoinen
Pukusuunnittelu Mari Pajula
Valosuunnittelu Tuomas Vartola
Maskeerauksen, kampausten ja peruukkien suunnittelu Kirsi Rintala
Päärooleissa Jukka Leisti, Eeva Hakulinen, Esa Latva-Äijö, Mari Turunen, Ville Mikkonen, Kirsimarja Järvinen. Antti Mankonen ja Katriina Lilienkampf
