Kategoria: Draama

Jäniksen vuosi oli matka lapsuuden viattomuudesta aikuisuuden raakaan todellisuuteen – Näytelmän ensimmäinen jakso oli hauskinta kesäteatteria ikinä – Väliajan jälkeen toteutettu yllättävä käänne oli kuin nyrkinisku palleaan, kova ja armoton

Jäniksen vuosi Kansallisteatterissa. Teatterin kuvapankin esityskuvissa ei ole yhtään kuvaa näytelmän toiselta jaksolta. Ehkä tarinan ravisuttava käänne on haluttu myös tällä tavalla pitää yllätyksenä. Marja Salo loisti tarinan jäniksenä. Kuva © Stefan Bremer

Olen elämäni aikana nähnyt satoja teatteriesityksiä. Tuon kaiken näkemäni ja kokemani perusteella minulla on ehkä jonkinlainen aavistus siitä mistä tunnistaa todellisen mestariteoksen. Kansallisteatterin Jäniksen vuodessa tuo pettämätön merkki oli yllättävä käänne. Se tuli väliajan jälkeen kuin nyrkinisku palleaan, kovaa ja armottomasti.

Tätä kirjoittaessani vatsalihakseni ovat edelleen hellinä. Ei tuon täräyttävän henkisen iskun seurauksena, vaan siksi, että nauroin näytelmän ensimmäisen jakson aikana vedet silmissä, nauroin, nauroin ja nauroin. Näin hauskaa kesäteatterikomediaa en ole nähnyt kuuna päivänä.

Tämä on lastenteatteria! Tämä on ITE-taidetta! Näin tehdään teatteria Commedia dell ‘Arte -tradition mukaan. Viimeksi mainittu ajatuksellinen harhalaukaus johtui ehkä siitä, että Jäniksen vuodessa näyteltiin ainutlaatuisella tavalla. Koulutettujen ja kokeneiden näyttelijöiden otteissa oli iholle tulevaa iloa, raikkautta ja sydämen paloa, kaikkea sitä, mitä joskus harvoin näkee harrastajien näyttelemisessä, kun esitys irtoaa siivilleen realismin kahleista.

Kuvitelkaa kohtaus, jossa viisi näyttelijää esittää pantomiimia niittynätkelmän piirtämisestä.

Helsingin Sanomien haastattelussa Jäniksen vuoden käsikirjoittanut ja ohjannut Kristian Smeds kertoo, miten tärkeä rooli kuvataiteella on ollut hänen elämässään. Nuorena se on pelastanut hänet. Sama asia selviää jo lukaisemalla läpi Jäniksen vuoden käsiohjelman. Minulle, joka olen nähnyt useimmat Smedsin ohjaukset, asia on muutenkin mitä ilmeisin.

Smeds on käsitetaitelija, jonka teatteri on täynnä merkityksiä. Samaisessa Hesarin haastattelussa hän muistuttaa, ettei voi tarkkaan sanoa mistä Jäniksen vuosi kertoo. Siinä on niin paljon tasoja, että sen sisällöstä pitäisi kirjoittaa kirja. Hyvin paksu kirja.

Teatterikorkeakoulusta dramaturgiksi valmistunut Smeds osaa varmasti ilmaista itseään myös kirjallisesti vieläpä usealla eri kielellä. Ehkä hän halusi tässä hienovaraisesti muistuttaa, ettei taiteilijalla ole tulkintaetuoikeutta omaan teokseen. Merkitykselliseksi taiteen tekee juuri se, etteivät sen kaikki ulottuvuudet avaudu edes teoksen tekijälle, tai tekijöille, kun teatterista on kysymys.

Marjaisan eläimellistä menoa. Kuvan kohtauksessa Juha Varis esittää mansikkaa, Marja Salo jänistä, Tommi Korpela ihmistä, Heikki Pitkänen pääskystä ja Sari Puumalainen tikkaa. Kuva © Stefan Bremer

Taidekokemus syntyy dialogin kautta ja tässä taiteilijoiden ja yleisön välisessä vuorovaikutuksessa teatteri on taiteen muotona vertaansa vailla. Jokainen teatteriesitys on ainutkertainen. Illuusio katoaa saman tien, kuten Marja Salo näyttelemä jänis meitä muistutti.

Taiteilijan ja hänen taiteensa merkityksistä on helpompi vääntää kuvataiteen ja kirjallisuuden parissa. Silloin keskustelua voi jatkaa viikkojen, kuukausien, vuosien ja välillä vuosisatojenkin ajan. Kollektiivisessa kokemisessa on aina puolensa. Ainakin joskus tätä kokemista on kutsuttu sivistykseksi.

Smedsillä on tapana palata uudestaan samoihin aiheisiin. Paavo Rintalan kirjasta Jumala on kauneus hän on dramatisoinut ja ohjannut jo kolme eri versiota. Ymmärrän hyvin myös miksi. Smeds käy tätä pitkää keskustelua paitsi yleisön myös itsensä kanssa.

Mutta paltaan siihen käänteeseen, joka yhdellä hirmuisella huitaisulla lakaisi minut henkisessä mielessä kanveesille.

Minun tulkinnassani Jäniksen vuosi ei ollut tarina, vaan saarna. Meidän Koskelan Jussin, Töyryn Kallen ja Ilmari Salpakarin jälkeläisten pitää vetää päämme ulos omasta perseestä, suoristaa selkärankamme ja katsoa miltä maailma oikeasti näyttää. Jos se näyttää paskalta, se ei välttämättä johdu siitä, että silmissä on vielä kaikenlaista ryönää, kun päätä on niin kauan pidetty paikassa, jonne päivä ei koskaan paista.

Jo esityksen alussa tarinan jänis, Salo yritti valistaa meitä katsojia pitkällä monologilla fiktion ja todellisuuden erosta. Salon esittäminen oli niin riemastuttavan hauskaa, että itse asia taisi mennä ainakin minulta ohi korvien. Salon upeasta tulkinnasta tuli mieleen vain se pidäkkeetön riemu, jolla alle kouluikäinen tyttö ottaa elämän vastaan.

Poliisit ovat suomalaisen kesäteatterin vakiohahmoja. Reinikainen on saavuttanut tässä koomisten sinivuokkojen sarjassa ikonisen aseman. Kuvassa Heikki Pitkänen ja Juha Varis. Kuva © Stefan Bremer.

Kontrasti kauhuun, jota sama tyttö koki, kun eräkämpän erakko oli siepannut jäniksen ja asettanut hänen uhrattavaksi oli vaikuttava. Kohtauksessa esillä olivat Salon kasvot näyttämön takaosaan heijastetussa suurikokoisessa videokuvassa. Inhimilliseen mittakaavaan näyttämöllä palattiin, kun Tommi Korpelan näyttelemä Vatanen riensi pelastamaan jäniksensä ja uhkasi haulikko käsissään tapaa jokaisen, joka vielä yrittää tehdä jänikselle pahaa.

Otaksun, että Arto Paasilinna on halunnut kirjassaan tarkastella huumorin keinoin uskonnollista fundamentalismia. Tarinan erakko oli käynyt uskoaan etsiessään läpi kaikki maailmanuskonnot ja päätynyt lopulta animismiin. Näytelmässä kohtauksen symboliikka tuli silmille. Minulle seidalle uhrattavaksi asetettu jänis edusti koko biosfääriä, jonka ihminen on valmis uhraamaan omien tarpeidensa alttarilla.

Smeds ei ensemblensä kanssa varmasti ollut sattumalla valinnut tätä kohtaa kirjasta herättääkseen meidät katsojat ensimmäisen jakson aiheuttamasta ihanasta hyvänolontunteesta, nauruhumalasta.

Kohtaus oli helppo tulkita monella tavalla ja jatkoa seurasi. Siirryttiin kirjan tarinaan ahneesta korpista. Jukka Variksen huikea bravuuri ei jättänyt epäselvyyttä siitä, mikä tai oikeammin kuka tämä hillitön mässäilijä oli.

Vatanen järjesti tälle varkaalle katalan ansan. Ansan lauettua Varis säntäili näyttämöllä sinne tänne sinkkiämpäri päässään. Visualisoinnin rinnalla kulki julma tarina verbaalisessa muodossa Korpelan kertomana. Käsiohjelmasta löytyi vihje, tämän kohtauksen tulkitsemiseen. Itse jäin miettimään sitä, miten vaikeaa politiikan ahneiden helppoheikkien populismia on määritellä. Mielikuva peltipurkki päässä sinne tänne mielettömästi töytäilevästä korpista kuitenkin osui maaliin.

Luontokadon etenemisestä kertovat tilastot ovat karmeaa luettavaa. Niiden edessä tuntee voimatonta kauhua. Toisaalta kristitty konservatiivi voi kysyä, olemmeko jo uhranneet myös tulevien sukupolvien lapset (turhan) pelon alttarille?

Yhteiskunnan pinnan alla kuplii helposti aistittava viha. Ilmiö on kiinnostanut Smedsiä pitkään. Kajaanissa syntyivät tämän vuosituhannen alussa mestarillinen episodinäytelmä Huutavan ääni korvessa ja teatteri-ilmaisuun esimerkillään koko maassa voimakkaasti vaikuttanut tulkinta Georg Büchnerin näytelmästä Voyzeck.

Monet meistä ovat viettäneet elämänsä ensimmäiset viikot ja kuukaudet äitiyspakkauksen tukevassa pahvilaatikossa. Tarinan kukkaislasten Vatasen (Tommi Korpela) ja jäniksen (Maja Salo) loistava tulevaisuus on kuvan kohtauksessa vielä tuolla jossakin. Kuva © Stefan Bremer

Kansallisteatterin Jäniksen vuoden finaalissa Korpelan tulkitsema Vatanen erittelee tuota sisällään kiehuvaa tunnetta. Vatanen keskusteli Sari Puumalaisen näyttelemän ex-vaimon kanssa ja kertoi, miten moniulotteisesti hän oli vihannut vaimoaan. Vatanen ilmoitti vihaavansa kaikkia muitakin ihmisiä ja ennen kaikkea hän sanoi vihaavansa itseään.

Tätä vihan manifestia seurasi voimautumisen manifesti. Näytelmän Vatanen halusi olla luja kuin betonista valettu.

Hesarin haastattelussa Smeds myöntää, että Paasilinnan vuonna 1975 ilmestyneen kirjan mieskuva on vanhentunut. Näin varmasti on, mutta se johtuu siitä, että yhteiskunta suurena sosiaalisena yhteisönä on muuttunut. Homo sapiens sapiens -lajin uroksille tyypillistä käyttäytymismallia miehet tietenkin soveltavat edelleen muuttuneissa olosuhteissa.

Miesten tuntema viha ja halu voimautua eivät ole yhdentekevä asia. Niiden voimalla Donald Trump valitaan viikon kuluttua jälleen Yhdysvaltojen presidentiksi.

Vaikka Paasilinnan kirjan mieskuva on ehkä vanhentunut, sen ytimessä oleva ajatus ei ole. Itse kukin meistä kiroaa omaa elämäntapaansa, mutta emme silti pysty tai uskalla hypätä pois juoksupyörästä. Valta ja rikkauskin ovat kuitenkin vain välineitä. Mikä on se lopullinen päämäärä? Halu päästä pois siitä kalvavasta tyhjyyden tunteesta, joka kaihertaa sydänalaa? Kuolema?

Smedsin tulkinnassa hänelle selvästi tärkeän kirjailijan Fjodor Dostojevskin klassikosta Karamazovin veljekset veljesten uskonnollinen kilvoittelu ja esitys päättyivät Hiski Salomaan lauluun Vapauden kaiho.

Viimeisessä kohtauksessa tarinan Vatanen lähti ihan konkreettisesti teatterin fiktiivisestä maailmasta todelliseen maailmaan. Kamera seurasi, miten Korpela kulki pitkin Kansallisteatterin aulatiloja ja meni ulos ulko-ovesta ja katosi tihkusateen kasteleman Rautatientorin vilinään.

Smedsin dramatisoima Jäniksen vuosi kantaesitetiin Von Krahl teatterissa Tallinnassa 2005. Loppukohtaus oli tuolloin sama. Tosin nyt Korpela luovutti haulikkonsa kuvassa Kansallisteatterin vahtimestarille ennen kuin poistui ulos.

Salo laittoi pitkillä jäniksenkorvilla varustetun myssynsä Korpelan päähän loppukohtauksessa. Tämä pieni ele teki vaikutuksen. Tulkintoja löytyi heti joka lähtöön. Lähtikö Korpela näyttämöltä käpälämäkeen? No ei. Oma tulkintani on se, että ihminen ei Smedsin ja hänen ensemblensä maailmassa ole luomakunnan kruunu, vaan laji lajien joukossa.

Jäniksen vuoden upea lavastus jätti sanattomaksi. Smeds pitää ITE-taiteesta – ei – hän todennäköisesti rakastaa sitä. Smedsin omat lavastukset esimerkiksi Karamazovin veljeksissä ja näytelmässä Mental Finland olivat silkkaa ITE-taidetta. Jos Suomen kuvalehteä on uskominen, viimeksi mainittu esityskin oli ITE-taidetta – huonoa teatteria! (heh, heh)

Nyt Kansallisteatterin lavastajan Kati Lukan ja Smedsin ajatukset olivat osuneet hyvin yhteen.

Lyhenne ITE tulee sanoista itse tehty elämä. Luovassa prosessissa vapaille assosiaatioille vain mielikuvitus asettaa rajat. Tai ehkä niitä rajoja ei ole. ITE-taiteelle jo ajatus rajoista on vieras. Nyt näyttämö oli rakennettu siirtolavoista ja seinä sen ympärille jätelaudasta, tai siltä tuo monenkirjava tavara oli ainakin naamioitu näyttämään. Kokonaisuus toi mieleen poikien kokoaman majan.

Tämä poikien majaa muistuttava näyttämökuva myös katosi kuin taikaiskusta, kun ensimmäisen jakson lastenteatterista siirryttiin aikuisten totiseen ja kivuliaaseen todellisuuteen.

Näyttämölle vyöryneellä valtavalla Kekkosen päällä on myös esikuvansa. Tosin Petäjävedellä syntynyt Matias Keskinen ei takonut Kekkosta kansakunnan kaapin päälle teräspellistä, vaan valoi yli kolme metriä korkean ja kymmeniä tonneja painavan rintakuvan Kekkosesta betonista. Veistos tuhoutui Oulussa vuonna 1989, kun sitä oltiin siirtämässä uuteen paikaan.

Jäniksen vuosi

Kansallisteatterin esitys suurella näyttämöllä 26.102024

Käsikirjoitus ja ohjaus Kristian Smeds

Dramatisointi perustuu Arto Paasilinnan kirjaan Jäniksen vuosi

Lavastussuunnittelu Kati Lukka

Pukusuunnittelu Auli Turtiainen

Valo- ja videosuunnittelu Ville Seppänen

Äänisuunnittelu Hanna Rajakangas

Naamioinnin suunnittelu Minttu Minkkinen

Näyttämöllä Tommi Korpela, Heikki Pitkänen, Sari Puumalainen, Marja Salo ja Juha Varis

Ihmettä kaikki on vaikuttavaa ja merkityksellistä puheteatteria – Torstain kantaesityksessä hienolle näyttelijäntyölle perustan antoi oivaltava dramatisointi – Juha Itkosen intiimi ja henkilökohtainen autofiktio muuttui moniääniseksi teatteriksi

*Ilona Pukkila oli perhetarinan Ruusu Laaksonen, joka joutui tekemään vaikean valinnan. Kuva © Mika Hiltunen*

Näytelmä perustuu Juha Itkosen autofiktiiviseen romaaniin Ihmettä kaikki. Hilkka-Liisa Iivanaisen Itkosen avustamana tekemässä dramatisoinnissa romaanin miehen kokemus saa rinnalleen perhetarinan naisen tunteet ja näkökulman.

Itkosen hyvin intiimi ja henkilökohtainen kirja elämän hauraudesta ja voimasta sai teatterissa laventavan moniäänisen tulkinnan, johon katsojan oli helppo samaistua. Ilona Pukkilan ja Toni Harjajärven hienosti sisäistämät ja upeasti näyttelemät roolit näytelmän vaimona ja miehenä, äitinä ja isänä, antoivat tarinalle syvyyttä ja elämänmakua.

Ihmeitä kaikki oli oiva esimerkki illuusiosta, jonka vai suoraan vuorovaikutukseen perustuva teatteri voi tuottaa.

Iivanaisen ohjauksella oli hieno ja tarinan aiheiden vakavuutta myötäilevä rytmi. Annukka Pykäläisen toimiva ja konstailematon lavastus tuki tätä kohtausten ajoitusta. Näytelmä piti otteessaan. Paula Variksen pukusuunnittelussa Ruusun Laaksosen raskautta alleviivattiin liioittelulla.

Iivanaisen panos ja hienot oivallukset näkyivät etenkin Pukkilan näyttelemän vaimon, Ruusu Laaksosen roolissa. Pukkilan Ruusu oli merkittävän uran tehnyt ja johtaviin tehtäviin työssään kohonnut tahtonainen, joka oli tottunut luottamaan ratkaisukeskeiseen rationaaliseen ajatteluun.

Tämä tuli minulle katsojana tavallaan yllätyksenä, vaikka olin varta vasten lukenut Itkosen kirjan ennakkoon. Itkonen on oman perheensä kokemuksiin perustuvassa kirjassa etäännyttänyt vaimonsa hahmon taidokkaasti kirjan tyylilajin sanelemilla ehdoilla.

Ruusu odotti tarinassa nelikymppisenä perheen iltatähteä. Vaikka Ruusu oli jo kahden pojan äiti, hän oli huonosti varautunut siihen tunnemyrskyyn, johon uuden odotuksen päättyminen raskausajan komplikaatioihin hänet vei. Ratkaisukeskeinen järkeily, johon hän oli työssään ja elämässään tottunut, ei antanut vastausta ongelmaan, jonka hänen kohdussaan sykkivä uusi elämä aiheutti.

Pitääkö jatkaa raskautta, joka saattaa vaarantaa myös äidin hengen ja synnyttää vammainen lapsi, joka vaatii ehkä ympärivuorokautista hoitoa koko elämänsä ajan ja samalla mullistaa äidin, isän ja kahden muun lapsen elämän peruuttamattomalla tavalla?

Toni Harjajärvi tulkitsi upeasti tarinan Lauri Laaksosen toivoa ja epätoivoa, kun elämän arvaamattomuus asetti hänen ja hänelle rakkaat ihmiset, vaimon ja lapset tulevaisuuta koskevien suurten kysymysten äärelle. Kuva © Mika Hiltunen

Samaa äärimmäisen kipeä kysymys raastaa tietenkin myös Harjajärven näyttelemän isän, Lauri Laaksosen mieltä. Vaikka Laurilla oli taiteilijana poikkeuksellinen kyky kuvata ja käsitellä tunteita, ei hänellä ollut eväitä kohdata vaimonsa voimakkaita tunteita, jotka ilmenevät välillä jopa aggressiivisena vihamielisyytenä.

Luonto ei valmistele meitä miehiä odotusaikana raskaushormoneilla isyyteen. Laurin iltatähden odotukseen liittynyt onnen euforia vaihtui epävarmuudeksi ja peloksi. Hän tunsi itsenä ulkopuoliseksi. Hän halusi pitää vanhan mukavan elämänsä, mutta ei voinut päättää yksin eikä edes yhdessä vaimonsa kanssa kohti katastrofia etenevän raskauden keskeytyksestä.

Ruusun piti päättää yksin vaiheessa, jossa raskaus biologisena prosessina oli virittänyt hänen aivojensa tunteita säätelevät alueet suojelemaan ja vaalimaan hänen kohdussaan kantamaansa elämää kaikin keinoin.

Tähän päätökseen sisältyi näytelmän ensimmäisen jakson dramaturginen huipennus.

Itkosen romaani kostuu kahdesta kirjasta ja myös näytelmä oli temaattisesti kaksiosainen. Ensimmäinen osa käsitteli elämän haurautta ja toisen osa elämän voimaa. Epätoivosta siirryttiin toivoon.

Tarina toivosta oli edellisen tarinan toisinto. Tällä kertaa Ruusun yllätysraskaus päättyi onnellisesti. Hänen odottamansa kaksoset syntyivät komplikaatioiden jälkeen keskosina, mutta elinvoimaisina. Tästä kieli myös nerokkaasti kieltä käyttävän Itkosen omille reilun kilon painisille keskosilleen antamat hellittelynimet Pikku Tiikeri ja Pikku Karhu.

Myös tällä kierrokset käytiin läpi samat toivon ja epätoivon teemat, mutta käännetyssä järjestyksessä. Uusintakierrokselle lähdettiin Uuteen-Seelantiin ja Fidzin saarille suuntautuneen lomamatkan aikana.

Onnellinen käänne. Ruusun odottamat kaksoset ovat syntymässä ennen aikojaan, mutta molempien kohdalla ennuste selviytymisestä on hyvä. Ruusulla ja Laurilla on syytä hymyyn. Kuva © Mika Hiltunen

Näytelmässä oli paljon hienoja sivuroolien tuomia nyansseja, joilla näytelmään tuotiin mukaan naisen näkökulmia tarinaan, mutta niitä ei ole syytä lähteä tässä tarkemmin selostamaan. Mari Turunen, Katriina Lilienkampf ja Matti Hakulinen tekivät näissä sivurooleissa niin hienoa työtä, että olin loppuaplodien aikana vilpittömästi hämmästynyt siitä, että näytelmässä todella oli mukana vain viisi näyttelijää.

Ihmeiden tekijä oli ilmaisuvoimaista teatteria tärkeästä aiheesta. Lapsensa keskenmenon tai raskausaikaisten komplikaatioiden takia lapsensa menettäneelle se voi olla myös järkyttävä kokemus. Toisaalta jaettu kokemus voi olla myös hyvin terapeuttista, lievittää tuskaa, joka ei koskaan kokonaan lopu.

Kohtaus, jossa raskauden keskeytyksen jälkeen kuolleen sikiön pieni ruumis tuotiin arkun tapaiseksi muotoillussa pahvirasiassa Ruusun ja Laurin nähtäväksi hyvästijättöä varten oli vaikuttava.

Itkonen pohtii kirjassaan suhdettaan jumalaan. Näytelmässä Ruusu haluaa rukoilla yhdessä sairaalapapin kanssa. Yhteinen Isä meidän -rukous keskeytyi kuitenkin Roosan kännykän pirahdukseen ja Rosan piti kiiruhtaa toisaalle.

Itkosen kirjassa epäilijän osa on vaikea. Kannastaan varmat ateistit ja uskossaan vahvat pääsevät vähemmällä.

Me emme nuorena pelkää kuolemaa, vaan epävarmuutta ja muutosta. Lapsettomien miesten ja naisten osuus väestöstä kasvaa vauhdilla. Kyselytutkimuksissa yleisin lapsettomuuden syy on se, ettei sopivaa kumppania ole löytynyt. Toiseksi yleisin syy on se, että lapsen hankkiminen pakottaisi muuttamaan nykyistä elämäntapaa.

Ihmettä kaikki

Tampereen Teatterin kantaesitys Frenckell-näyttämöllä 17.10.2024.

Perustuu Juha Itkosen romaaniin Ihmettä kaikki

Dramatisointi ja ohjaus Hilkka-Liisa Iivanainen

Dramatisoinnin konsultointi Juha Itkonen

Lavastussuunnittelu Annukka Pykäläinen

Pukusuunnittelu Paula Varis

Kampausten, maskien ja peruukkien suunnittelu Kirsi Rintala

Valosuunnittelu Mika Hiltunen

Äänisuunnittelu Jan-Mikael Träskelin

Rooleissa Ilona Pukkila, Toni Harjajärvi, Mari Turunen, Katriina Lilienkampf, Matti Hakulinen

Lasten äänet Sampsa Voitto Maasola, Eino Aarne Mäkinen

Ryhmäteatterin Lemminkäisen äiti oli koskettavaa, ajatuksia herättävää ja elämänmakuista teatteria – Minna Suuronen teki huikean roolityön tarina Elina Lemminkäisenä – Näytelmän tarina päättyi toiveikkaasti

Minna Suuronen teki upean roolityön näytelmän Elina Lemminkäisenä. Vasemmalla Santtu Karvonen Elinan aviomiehen Aku Lemminkäisen roolissa ja oikealla Aapo Salo Elinan pojan Nico Lemminkäisen roolissa. Kuva © Mitro Härkönen

Ryhmäteatterin Lemminkäisen äidin kantaesitys perjantaina oli hienoa puhdeteatteria. Siinä kaikki vaikuttavan näytelmän osatekijät olivat kohdallaan. Oivaltava teksti, näytelmän roolihamojen elämän raamit näkyviksi tekevä lavastus ja loistelias näyttelijäntyö olivat yhdessä teatteritaiteen juhlaa. Unohtumattomaksi esityksen teki Minna Suurosen vavahduttavan vaikuttava roolityö näytelmän Elina Lemminkäisenä.

Kalevalan Lemminkäisen äidistä kertoo äidinrakkauden voimasta. Paitsi rakastava myös neuvokas äiti pelastaa hulttiopoikansa kuoleman rajalta. Lemminkäisen äiti ei suin päin sukella Tuonen virtaan poikansa perässä, vaan teettää ensin seppä Ilmarisella vaskisen haravan, jolla kokoaa poikansa jäänteet virrasta.

Äitiys on voima, joka tunteen ja luovan älyn voimalla synnyttää ja ylläpitää elämää.

Kalevalan runo Lemminkäisen äidistä on sankaritarina. Ehkä vähän kylmäävä ja paljastava yksityiskohta runoelmassa on se, etteivät runonlausujat ole antaneet Akseli Gallen-Kallelan kuuluisaan maalaukseen ikuistamalle sankariäidille nimeä.

Käsikirjoittaja Anna Krogerus on näytelmässä Lemminkäisen äiti antanut äidille nimen ja tuonut äitiyden myytit tämän päivän arkitodellisuuteen. Näytelmän lähtöasetelma on keski-ikään ehtineille kasarisukupolven katsojille ja miksei myös meille vielä vakavammin ikävammaisille tuttu juttu.

Elina Lemminkäinen oli opettaja, joka insinöörimiehensä Aku Lemminkäisen (Santtu Karvonen) kanssa asui ja eleli omakotitalossa suomalaiseen keskiluokkaan kuuluvien ihmisten vaurasta ja turvallista elämää. Työ opettajana oli Elinalle kutsumusammatti. Myös Aku oli vahvasti orientoitunut omaan osaamiseensa ja uraansa. Aku suunnitteli Suomen pisintä siltaa ja Elinan loistavasta ammattitaidosta todista myöhemmin hänen maahanmuuttajataustainen oppilaansa Anastasia (Nana Saijets).

Elinan äidin Maire Kontisen roolin tehnyt Marja Leena Kouki on näyttelijä, jonka upea puhetekniikka hakee vertaistaan. Krogerus on tehnyt Kontisen roolihahmosta toisen polven pakolaisen, lapsuuden Karjalaa ja aviomiestään muistelevan vanhuksen. Kuva © Mitro Härkönen

Kaikki hyvin? No ei. Elina kiersi näyttämöllä ympyrää, jossa huolia aiheuttivat hänen aikuinen poikansa Nico (Aapo Salonen), vanha äitinsä Maire Konttinen (Marja Leena Kouki) ja rakoileva avioliito. Mielenterveytensä kanssa oireileva Nico oli erakoitunut omaan kämppäänsä ja eli äitinsä kustannuksella, äiti Maire oli yksinäinen ja oireili muistisairauden kanssa, aviomies oli poissaoleva ja vetäytyi työhuoneensa oven taakse. Töissä Elina kantoi huolta 17-vuotiaasta Anastasiasta, joka oli raskaana.

Eero-Tapio Vuoren ohjauksessa tämä Einan elämänympyrä sai kierros kierrokselta ensin tragikoomisia ja sitten traagisia sävyjä. Elina rauhoitteli omaa mieltään ohjatulla meditaatiolla (meditaatio-ohjaajan ääni Robin Svartström) ja kompensoi aikoinaan intohimoisen ja kiihkeän parisuhteensa tuottamia iloja vibraattorilla. Hän yritti miehensä kanssa korjata vuosikymmenten varrella väljähtynyttä suhdettaan etätyötä tekevän parisuhdeterapeutti Jorman (Juha Kukkonen) avulla.

Tässä näytelmä toi näyttämölle alleviivaamatta uhan, joka häiritsee meidän keskiluokkaista idylliämme jossakin mielen pohjalla. Näytelmä teki näkyväksi sen henkisen solmun, joka saa meidät raivostumaan hillittömästi jokaisesta Elokapinan tempauksesta. Ilmastomuutoksella myös Elinan poika, nuorena lahjakas jääkiekkoilija perusteli omaa henkistä alennustilaansa.

Anastasia haluaisi muuttaa perheen autotalli yhteydessä olevaan varastoon asumaan. Elina torjuu hänet.

Tragikoomisia sävyjä näytelmä sai kohtauksissa, joissa Minna Suurosen näyttelemä Elina ja Santtu Karvosen näyttelemän Aku olivat etätyötä tekevän perheneuvoja Jorman terapiassa. Juha Kukkosen näyttelemä Jorma jakoi neuvojaan ja laskujaan etäyhteyden kautta joltakin Välimeren saarelta. Kuva © Mitro Härkönen

Anastasian roolihahmon kautta Krogerus kommentoi näytelmässä terävästi maahanmuuttajien kielitaidosta parhaillaan käytävää keskustelua ja vihamielistä politikointia puolustuskyvyttömien lasten kustannuksella. Saijets oli ukrainalaisen maahanmuuttajatytön Anastasian roolissa vakuuttava ja eloisuudessaan kiehtova hahmo.

Syvenevä kierre päättyi perheen kesämökillä, jossa Nico lähti itsetuhoiselle uintiretkelle. Oma päättelykyky, neuvokkuus ja äidinvaisto ohjasivat Elinan ja aluksi vastaan hangoittelevan Akun pelastustehtäviin ja näytelmän ensimmäinen jakso päätyi maalaukselliseen näyttämökuvaan.

Lemminkäisen äidin tarina ei voi tienkään päättyä synkkään pessimismiin ja toivottomuuteen. Elinan äidin pahenevan muistisairauden aiheuttamaan ongelmaan löytyi toisen jakson alussa yllättävä ratkaisu. Elinan torjuma Anastasia ei ollut tehnyt aborttia, vaan palasi tarinaan Nicon ystävänä ja parivuotiaan tyttären äitinä.

Elinan ja Akun avioliiton eheytyminen alkoi Krogeruksen loisteliaasti muotoilemalla dialogilla, jossa Suuronen ja Karvonen näyttelivät hengästyttävän upeasti. Riittely, jopa repivä riitely voi olla rakentavaa silloin, kun kiistan molemmat osapuolet pyrkivät vilpittömästi samaan päämäärään.

Toki Elina otti tämän riidan jälkeen urheilutermein aikalisän sekä työstään että parisuhteestaan muuttamalla 500 kilometrin päässä kodista sijaitsevalla perheen mökille. Viimeiseksi näyttämökuvaksi jäi mielikuva, että tämä tarina päättyy joka tapauksessa onnelliseksi. Vanhuus, jossa elämä on yhä mielekästä ja merkityksellistä, on mahdollista.

Käsiohjelmaan on painettu kokoaukeaman kuva Akseli Gallen-Kallelan maalauksesta. Myös Lemminkäisen äidin näyttämökuvat olivat maauksellisia. Janne Siltavuoren lavastussuunnittelussa perheen ja sen jäsenten elämäntavan keskiluokkaisuutta oli korostettu kullatuilla kehyksillä.

Maalaustaidetta edustavat myös käsiohjelman maalaukselliset muotokuvat näytelmän näyttelijöistä. Elinan ja Akun kotia kuvaavan kullatun kehyksen yläpuolelle oli ripustettu kullattu elonkehä, joka symbolisoi elämän jatkuvuutta. Krogeruksen näytelmässä on mukana roolihahmoina kolmea eri sukupolvea edustavaa äitiä.

Lemminkäisen äiti

Kantaesitys Ryhmäteatterin näyttämöllä 4.10.2024

Käsikirjoitus Anna Krogerus

Ohjaus Eero-Tapio Vuori

Lavastussuunnittelu Janne Siltavuori

Valosuunnittelu Mika Haaranen

Äänisuunnittelu Jussi Kärkkäinen

Pukusuunnittelu Ninja Pasanen

Rooleissa Minna Suuronen, Santtu Karvonen, Aapo Salonen, Marja Leena Kouki, Nana Saijets

Videolla Juha Kukkonen

Ääniroolissa Robin Svartström

Unenhuoltomiehet Tiiu Poikonen ja Nana Saijets

Q-teatterin Tuvi toas on taidokkaasti pelkistetty ja hienosti näytelty sukupolvidraama – Näytelmän keskiössä on toisen polven maahanmuuttaja Mari ja kysymys identiteetistä kahden kulttuuri ristipaineissa – Kokemuksena näytelmä oli maailmankuvaa avartava

*Anna-Sofia Tuominen tekee hienon roolityön näytelmän Marina. Kuva © Pate Pesonius*

Uuden sukupolven tekijät ovat astuneet estradille ja se tekee hyvää suomalaiselle teatterille. Q-teatterin Tuvi toas eli pulu huoneessa oli raikas ja rosoinen, läsnäolon kauneutta ja elämänuskoa henkivä näytelmä.

Tuvi toas eli pulu huoneessa oli kantaesityksen ensi-illassa perinteinen tarinallinen draama. Se perustuu epäilemättä vuonna 1985 Tallinnassa syntyneen Anna Jaanisoon omiin elämänkokemuksiin.

Sukupolvidraaman tekeminen osoittaa nuorilta tekijöitä myös tervettä ennakkoluulottomuutta. Kun on asia tärkeä, se pitää sanoa niin selkeästi kuin mahdollista. Kiitän näytelmänsä käsikirjoittanutta ja ohjannutta Jaanisoota ja dramaturgi Rasmus Arikkaa tästä. Tuvi toas eli pulu huoneessa on näytelmä, joka lisäsi tämän kirjoittajan tietoja ja ymmärrystä meitä ympäröivästä todellisuudesta merkittävästi.

Näytelmän Mari (Anna-Sofia Tuominen) on toisen polven maahanmuuttaja. Hänen äitinsä on muuttanut Suomeen töihin Virossa syntyneen Marin ollessa vielä pikkulapsi. Näytelmän alussa Mari joutui tekemään itselleen kysymyksen, kuka minä oikeastaan olen? Kysymys aktualisoitui, kun Mari sai tietää odottavansa lasta.

Kirjoittajana Jaanisoo on terävöittänyt ja selkeyttänyt sanottavaansa pelkistämällä. Näytelmässä keskitytään kolmeen henkilöön, sen minäkertojaan Mariin, hänen äitiinsä ja äidinäitiin, mummoon. Marin muistoissa maailma nähdään lapsen silmin.

Identiteetin kannalta oleellista on se, millä kielellä me ajattelemme. Sitä kieltä sanotaan äidinkieleksi ja näytelmän neuvolan kätilö (Eeva Mäkinen) käytti siitä käsitettä tunnekieli. Marin äidin äidinkieli on viro, mutta Mari ei tuota kieltä enää oikein hallitse, vaikka hänen Virossa asuva mummonsa yritti kaikin keinoin, toistamalla ja korjaamalla kielioppivirheitä ylläpitää lapsenlapsensa äidinkieltä.

Ryhmäpaineissa näytelmän murkkuikäinen Mari piti virolaisia tapoja ja ruokia noloina. Aikuisena hän puhui Virossa matkustaessaan virolaisten kanssa asioidessaan englantia.

Juurien kieltämisen ja sukuyhteyden kaipuun ristiriita kulminoitui mummon kuolemaan. Marin yksiön ikkunasta ei liitänyt sisään albatrossi, vaan pulu. Symboliikka, johon näytelmän kaksikielinen nimi viittaa, oli helposti ymmärrettävää ja sellaisena koskettavaa.

Tuvi toas eli pulu huoneessa on sukupolvidraama. Kuvassa Anna-Sofia Tuominen, näytelmän Mari, hänen äitiään näytellyt Kate Lusenberg ja äidinäitiä näytellyt Eeva Mäkinen. Kuva © Pate Pesonius

Näytelmän mummolle hänen tyttärensä maastamuutto merkitsi tragediaa. Lapsenlapsi katosi vähitellen kielimuurin taakse. Tämä on sukupolvikokemus myös ennen sotia syntyneille suomalaisille, kun reilut puoli vuosisataa sitten yli puoli miljoonaa suomalaista nuorta aikuista muutti töiden perässä Ruotsiin.

Tilastokeskuksen mukaan Suomessa asui vuodenvaihteessa 558294 ihmistä, jotka puhuivat äidinkielenään jotakin muuta kieltä kuin suomea, ruotsia tai saamea. He ovat näytelmän esimerkin valossa hyvin heterogeeninen joukko.

Yksi sukupolvi kokemus Marin kaltaisia toisen polven maahanmuuttajia todennäköisesti kuitenkin yhdistää, nimittäin köyhyys. Näytelmän Mari valmistautui äitiyteen yksiössä, joka sijaitsi hissittömän talon neljännessä kerroksessa. Lastenvaunuille ei tässä Kallion kolossa ollut säilytystilaa.

Virosta tulleen maahanmuuttajan silmissä Suomi oli ankean harmaa maa. Annukka Pykäläisen toiminnallisuudessaan suorastaan nerokas lavastus ei jättänyt tulkinnalle sijaa. Se oli harmaa, niin harmaa, ettei tässä vankilassa aikaa voinut kuluttaa edes tiilenpäitä laskemalla. Lavastuksen toimivuudesta kertoi se, että kohtausten sisääntulot sujuivat kuin ovifarssissa ikään.

Toki se kertoi myös hyvää Janisoon kyvyistä ohjaajana.

Tragikoomisia ulottuvuuksia tämä harmaus sai, kun Jaanisoo alkoi ruotia näytelmässään suomalaista byrokratiaa. Kun Virosta vuonna 2004 tuli Euroopan Unionin jäsen, kaikista Suomessa oleskeluluvalla asuneista virolaisista tuli kerralla laittomia maahanmuuttajia. Harva heistä tiesi, että pitää rekisteröityä Suomessa EU-kansalaisiksi. Kukaan ei kertonut. Uusi kierros byrokratian rattaissa odotti vielä niitä, jotka halusivat saada pysyvästä oleskeluoikeudesta todistavan asiakirjan.

Suomettumisen häntään Jaanisoo osui terävällä piikillä. Kohtauksessa Marin äiti (Kate Lusenberg) haki EU:n pysyvää oleskeluoikeutta koskevaa dokumenttia. Kun Migrin virkailija hakulomaketta täyttäessään kysyi, missä äidin äiti oli syntynyt, äiti vastasi Virossa vuonna 1939. Ylimielinen virkailija halusi laittaa äidinäidin syntymämaaksi Neuvostoliiton. Todellisuudessa Viron itsenäisyys päättyi vuosikymmeniksi vasta vuonna 1940 alkaneeseen puna-armeijan miehitykseen.

*Yksinäisyyden teemoja käsiteltiin Viron laivalle sijoitetuissa kohtauksissa. Kuvassa Anna-Sofia Tuominen, Kate Lusenberg, Olli Riipinen, Eeva Mäkinen ja Touko Nikkilä. Kuva © Pate Pesonius*

Kolmas näytelmän keskeinen teema oli yksinäisyys. Sitä käsiteltiin väliajan jälkeen Viron laivalle sijoitetuissa kohtauksissa. Mari jutteli ensin yksin matkustavan virolaisen miehen kanssa. Miehelä oli suomalainen vaimo. Sitten Mari istui ykin pöydässään ja seurasi vieressä pöydässä ruokailevaa suomalaista seuruetta. Kyseessä oli ehkä perhe, jonka jäsenistä yksi alkoi itkeä hillittömästi. Tässä näyttelijöiden bravuurissa muiden seurueen tai perheen jäsenten vaivautuneisuus tuntui katsomossa asti.

Tämän draaman dramaattisia käänteitä saatiin odottaa aivan viimehetkiin asti ja sitten Marin elämän kolme traagista käännettä tulivat peräkkäin. Ensin Mari oli ensimmäistä kertaa vierailulla äitinsä suomalaisen miesystävän kotona, sitten televisiouutiset kertoivat Estonian haaksirikosta, onnettomuudesta, jonka uhreihin kuului myös Marin äidin sisko. Siten hypättiin Marin aikuisuuteen ja nykyhetkeen, jossa Maria kiidätettiin sairaalassa hätäsektioon.

Estonian satoja uhreja vaatinut onnettomuus on olut virolaisille traumaattinen sukupolvikokemus, joka on jättänyt jälkensä. Näytelmässä tätä kokemusta purettiin kohtauksella, jossa käytiin läpi Estonian, Silja Europan ja Viking Mariellan miehistöjen välistä radioliikennettä katastrofin aikana.

Jaanisoo oli katastrofin tapahtuessa yhdeksänvuotias lapsi.

Viimeisissä kohtauksissa Marin lapsi on syntynyt ja elämä jatkuu. Tulevaisuus on avoin.

Tuvi Toasin näyttelijät Tuominen, Mäkinen, Lusenberg ja Olli Riipinen ovat samaa sukupolvea kuin Jaanisoo ja Arikka. Jaanisoo ja Arikka ovat tänä vuonna valmistuneen Taideyliopiston Teatterikorkeakoulusta taiteen maisteriksi. Ymmärtääkseni myös Lusenberg on valmistunut tänä vuonna. Mäkinen opiskelee vielä TaiKissa. Riipinen ja Tuominen valmistuivat Teatterikorkeakoulusta taiteen maistereiksi vuonna 2019.

Tuvi toas eli pulu huoneessa

Kantaesitys Q-teatterissa 2.10.2024

Teksti ja ohjaus Anna Jaanisoo

Dramaturgi Rasmus Arikka

Lavastus Annukka Pykäläinen

Valosuunnittelu Ada Halonen

Pukusuunnittelu Hilla Ruuska

Äänisuunnittelu ja musiikki Timo Tikka

Videosuunnittelu työryhmä

Rooleissa Kate Lusenberg, Eeva Mäkinen, Olli Riipinen ja Anna-Sofia Tuominen

Ääninäyttelijät Ilona Pukkila, Tene Ruubel ja Ava Tolbaa

Arvoituksellinen ja ilmaisuvoimainen Kohina loi vangitsevan voimakkaita mielikuvia – Samuli Niittymäki ja Tatu Nenonen ovat astelleet Samuel Beckettin jalanjälkiä ja luoneet näyttämölle jäljittelemättömän hienon, absurdin todellisuuden

Samuli Niittymäki ja mintun tuoksu. Niittymäen ja Tatu Nenosen esityksessä Kohina oli jotakin ainutkertaista ja hyvin koskettavaa. Kohina on älykästä ja vaikuttavan elämyksen tarjoavaa teatteria. Kuva © Ilkka Saastamoinen.

Näyttämölle oli kasattu suuria ja vielä suurempia, siis aivan valtavia kaiuttimia korkeaksi torniksi. Itse esityksessä kuulimme sitaatteja seitsemän eri muusikon biiseistä ja säkeitä William Shakespearen Rikhard kolmannesta. Melodista ja runollista ääntä kuultiin niin paljon, että Samuli Niittymäen ja Tatu Nenosen Kohina kävi yhden miehen musikaalista.

Tai sitten ei. Ehkä tämä arvotuksellinen esitys kertoi elämän, tuon sydämen sykkeen korviimme luoman vienon kohinan rajallisuudesta. Armahtavasta hiljaisuudesta, joka odottaa meitä jokaista. Tuolle viimeiselle matkalle lähdettiin Rexin alias Raimo Keron nostalgisella ja minun laillani ikivanhalla biisillä Puhtaat purjeet.

Sitten esitys päättyi lohdulliseen näyttämökuvaan. Niittymäki antoi puheenvuoron esityksessä mukana olleelle yrttikasville työntämällä otsamikrofoninsa tuon mintturyppään lehtien lomaan. Näin sanatonta, mutta sitäkin voimallisempaa puhetta kuulee, tai siis oikeammin näkee teatterissa harvoin.

Meidän aikamme on kohta ohi, mutta elämä jatkuu: ”Silloin, kun on hetki viimeinen, olkoon purjeeni valkoinen”. (eh)

Esityksen alussa meitä ympäröi täydellinen pimeys ja hiljaisuus. Sitten ramppivalot syttyivät ja meitä odotti näyttämöllä mies menneisyydestä. Niittymäki seisoi näyttämöllä kevyessä haara-asennossa, kädet nivustaipeiden päällä ja käsissä tyhjältä näyttävä kangaskassi.

Mies odotti jotain ja tuo odotus tutui kestävän ja kestävän. Välillä Niittymäki lepuutti jalkojaan liikkeillä, joita me kaikki teemme, kun pitää seistä pitkään. Välillä hän kaivoi kassistaan esiin yrttiruukun ja haisteli kasvin lehtiä. Sitten hän otti kassistaan muistikirjan (!) ja hahmotteli siihen kynä (!) kädessä runoa tai laulun sanoja. Niittymäen kädessä oli rannekello, jonka lasista heijastui näyttämölle pieni valoympyrä.

Asetelma toi minun mieleeni Samuel Beckettin absurdin teatterin suuren klassikon, joka on piinannut ajatuksiani ja alitajuntaani vuosikausia ja on varmasti ollut myös Kohinan tekijöiden mielessä: Huomenna hän tulee.

Esityksessä käytettiin äänentoistoon 18:aa toinen toistaan suurempaa kaiutinta. Esityksen aikana Samuli Niittymäki kiipeili tämän kaiuttimista rakennetun Baabelin tornin rappusilla. Kuva © Ilkka Saastamoinen.

Niittymäen kyky käyttää omaa kehoaan ilmaisun välineenä on ainutlaatuinen. Nyt tuota ilmeikästä ja ilmaisuvoimaista olemista täydensi Nenosen esitykselle luoma äänimaisema. Harvakseen ohi ajavien autojen kohahdukset korostivat Niittymäen vartiopaikan yksinäisyyttä. Ristiriidan tähän kuvaan toi jatkuva ja lopulta hermoja raastava piipitys: piip…piip…piip.

Sitten koko kuvan rikkoivat korvia särkevät jyrähdykset. Niiden lomassa Niittymäen pantomiimi sai yhä voimakkaampia sävyjä. Nenä tuntui vuotavan, tuli rajuja aivastuskohtauksia, sitten vielä rajumpia yskänpuuskia ja lopulta jalat alta vievä hurja paniikkikohtaus.

Räjäytystyömaalla tuon hermoja raastavan piipityksen muuttuminen jatkuvaksi piip-ääneksi merkitsee sitä, että vaara on ohi. Sairaalassa sama muutos kertoo, että potilas on siirtynyt täältä ikuisuuteen. Olen epämusikaalisena ihmisenä huono tunnistamaan kappaleita, mutta otaksun, että Nenonen oli luonut kohtauksen päättäneen äänimaiseman upean katedraalin Leslie Barberin kappaleesta Plymouth Chorale.

Näin me koputtelemme taivaan porttiin.

Reilun tunnin mittainen esitys oli jaettu kahdeksi teemoiltaan hieman erilaiseksi näytökseksi. Uudelle jaksolle meidät saateltiin toisen täydellisen pimennyksen kautta. Kun valot jälleen syttyivät, Niittymäki oli kiivennyt kaiuttimista rakennetun Baabelin tornin ensimmäiselle askelmalle ja käytti siellä kieltä, jollaisella kaukaiset esi-isämme ovat ehkä kommunikoineet keskenään noin miljoona vuotta sitten. Tai ainakin sellaisen mielikuvan tuo raivokas ääntely ja sitä vastaava kehonkieli toivat mieleen. Toki välillä Niittymäki myös puhkesi lausumaan runoja ja laulamaan mitä kauneimmalla suomen kielellä.

Tämän jälkeen Niittymäki riisui päältään otsamikrofonin lähettimineen ja alkoi kokeilla, millaisia ääniä mikrofonilla saa aikaan erilaisista esineistä ja meistä katsojista. Nämä kokeilut päättyivät alussa mainittuun hyvin puhuttelevaan näyttämökuvaan. Ehkä ihanaa tuoksua ympärilleen levittävässä mintussa on enemmän järkeä kuin meidän suurissa aivoissamme, jotka palkitsevat ja rankaisevat meitä omasta luovuudestamme tavalla, joka muistuttaa kidutusta.

Niittymäki on näyttelijä, joka pystyy voimakkaaseen sanattomaan läsnäoloon. Edellisen kerran olen nähnyt hänet näyttämöllä Tampereen Teatterikesässä, jossa Teatteri Takomon hyvin puhutteleva ja kaikessa karmeudessaan hauska faabeli Plup Plup esitettiin pääsarjassa.

Kohina on arvoituksellista, moneen suuntaa avautuvaa ja sellaisena todella kiinnostavaa ja palkitsevaa, älykästä ja ilmaisuvoimaista teatteria. Tässä kuvattu tulkinta esityksestä on tämän kirjoittajan mielikuva esityksestä. Kohina on yhteisön tekemää teatteria. Käsiohjelmassa tekijät jakava erityiskiitosta hyvin suurelle joukolle nimeltä mainittuja ihmisiä.

Kohina

Teatteri Takomon ensi-ilta 1.10.2024

Tekijät: Samuli Niittymäki ja Tatu Nenonen

Bernardon ääni: Markku Haussila

Valaisu: Heikki Paasonen

Kaiuttimet: Tatu Nenonen

Mattion avaimet: Marja Salo

Esityksen sitaatit

ANOHNI (Antony) and the Johnsons – Knockin’ on Heaven’s Door

Leslie Barber – Plymouth Chorale

Michel Chion – Dies Irea

Josen pimeä puoli – Tajunnanvirtaa

Nik Kersaw -The Riddle

Mia Martini – Minuetto

Rexi – Puhtaat purjeet

William Shakespeare: Rikhard III (suom. Yrjö Jylhä)

Minna Craucher on älykästä, räiskyvän energistä ja mielikuvitusta ruokkivaa teatteria – Sen avuja ovat kiinnostava tarina, selkeä ja oivaltava dramaturgia, tarttuva musiikki ja loistelias näyttelijäntyö – Musikaali ei vaadi toimiakseen spektaakkelin mittakaavaa

*Tarinan Minna Craucher (Petrus Kähkönen) ja Olavi Paavolainen (Miiko Toiviainen) näytelmän sykähdyttävässä käännekohdassa. Kuva © Darina Rodionova*

Espoon & teatterin Minna Craucher on musikaali tämän kirjoittajan makuun. Kantaesitys oli älykästä, räiskyvän energistä ja mielikuvitusta ruokkivaa teatteria, jossa kaikki esityksen elementit olivat balanssissa. Puhutteleva käsikirjoitus, oivaltava dramaturgia, tarttuva musiikki ja loistelias näyttelijäntyö tarjosivat teatterinautinnon, joka vei ajantajun.

Esitys oli ajoittain myös niin tajuttoman hauska, että omia naurunpyrskähdyksiä piti hillitä suu mutrussa.

Teatteri on hetken taidetta ja sellaisena kiinni ajan hengessä. Espoon teatterin esityksessä ajan lyhyt historia tiivistyi Minna Craucherin puhuttelevaan loppukohtaukseen.

Kohtauksen vaihtoehtoisessa historiassa Lapuan liikkeessä toiminut Craucher on noussut Suomen diktaattoriksi ja jakaa oikeutta puhujakorokkeensa takaa. Hän määrää viemään entisen rakastajansa Olavi Paavolaisen ja tämän hengenheimolaiset saunan taakse. Nuo ylellisyyspalvelujen tekijät – suomalainen kulttuuri – lopetettaan tämän blondin määräyksestä niskalaukauksella.

Aino Pennasen käsikirjoitus perustuu historialliseen henkilöön. Teini-ikäisenä prostituutiolla ja pikkurikoksilla itsensä elättänyt Maria Vilhelmiina Lindell piti keksityn identiteetin turvin Minna Craucherina Helsingissä 20- ja 30-luvuilla kirjallisuussalonkia, joka veti houkutuksillaan puoleensa aikansa nimekkäimpiä kulttuurihenkilöitä, poliitikkoja ja upseereja kuin hunaja kärpäsiä.

Yhdessä musikaalin avainbiiseistä kysytään kuka ja mikä oli Minna Craucher? Hyvin puhutteleva ja samalla hieman arvoituksellinen vastaus näihin kahteen kysymykseen löytyi katsojien pureskeltaviksi esityksen dramaturgiasta. Kukin musikaalin seitsemästä näyttelijästä esitti Minna Craucherin roolia vuorollaan.

Käsikirjoittaja Pennasen, ohjaaja Riita Oksasen ja säveltäjä Eeva Kontun luoma dramaturgia toi esityksen iholle. Sosiaalisen median virtuaalimaailmassa kuka tahansa voi tekeytyä keneksi tahansa mitä erilaisemmista syistä. Iljettävin esimerkki tästä on aikuisten lapsiin ja nuoriin kohdistama grooming. Verkossa toisen ihmisen identiteetin voi myös varastaa ja anastetun identiteetin avulla pääsee nylkemään rahaa varkauden uhreilta myös todellisessa maailmassa.

Tinja Salmen lavastus, Ville Mäkelän valosuunnittelu ja Tiina Kaukasen pukusuunnittelu loivat näyttämölle mielikuvan konserttiestetiikasta. Skenografia oli balanssissa Eeva Kontun säveltämän musiikin kanssa, jossa näkyviä soittimia olivat sähkökitarat, rummut ja kaksi pianoa. Kuvassa etualalla Robert Kock, selin Roosa Söderholm ja taustalla rummuissa Petrus Kähkönen. Kuva © Darina Rodionova

Craucher onnistui huijaamaan salonkinsa asiakkaita, velkojiaan ja viranomaisia vuosikausia. Tänään kukaan ei voi viranomaisten kirjoissa vaihtaa henkilöllisyyttään yhtä sujuvasti. Mutta sillä ei oikeastaan ole nytkään väliä. Craucher oli jo sata vuotta sitten aikansa julkkis, henkilö, joka tunnettiin siitä, että hänet tunnettiin. Ihmisten väärät mielikuvat hänen taustastaan ja rikkaudestaan avasivat lähes kaikki ovet.

Maria tarvitsi muodonmuutokseen sinnikkyyden ja häikäilemättömyyden lisäksi myös hyvää tuuria. Onni potkaisi, kun hän pääsi vankeinhoidon suositusten avulla piikomaan Saksaan yläluokkaiseen perheeseen ja oppi sillä saksan kielen ja herrasväen käytöstavat – elämäntavan, jossa oleellista ei ole vain se, miten asiat ovat, vaan ennen kaikkea se, miltä ne näyttävät.

Kysymystä miksi käsiteltiin aika kattavasti jo musikaalin ensimmäisessä kohtauksessa. Maria Lindell syntyi 16-vuotiaan teiniäidin aviottomana lapsena ja hän karkasi 15-vuotiaana isäpuolensa ja sukunsa holhouksesta Pirkkalasta Tampereelle. Kohtauksessa Maria on juuri päässyt vapaaksi vankilasta ja hän keskustelee ystävättärensä kanssa huoraamisen vaaroista. Myöhemmässä kohtauksessa Maria keskustelee ystävättärensä kanssa siitä, millaista elämää hän eläisi tultuaan rikkaaksi.

Viime vuosisadan alkupuolella naiset joutuivat maksamaan itsenäisyydestään kovan hinnan. Pako patriarkaattisesta isänvallasta saattoi usein merkitä vain päätymistä irtolaislain voimalla operoivan yhteiskunnan isäntävallan alle.

Tarinan taitekohdassa Olavi Paavolainen jättää monivuotisen rakastajattarensa eikä Craucher suhtaudu hyvällä nuoren rakastajansa irtiottoon. Tätä henkien taistoa kuvaavasta, Petrus Kähkösen ja Miiko Toiviaisen sykähdyttävällä intensiteetillä näyttelemästä kohtauksesta syntyi samalla tarinan tragikoominen huipentuma farssimaisine käänteineen.

Tarinan Mika Waltari ehti vielä toimia toimittajana ja päätoimittajana Craucherin mesenaattiensa kanssa perustamassa Seura-lehdessä. Sitten Tulenkantajien kirjailijat ja taiteilijat vetäytyivät kuvasta ja heidän tilalleen Craucherin salonkiin marssivat Lapuan liikkeen aktivistit.

Esityksen äänisuunnittelusta vastannut Tony Sikström on epäilemättä oikea velho alallaan. Esityksen äänimaiseman selkeys hiveli korvia. Kuvassa etualalla Laura Hänninen, vasemmalla Robert Kock, rummuissa Petrus Kähkönen ja hänen vieressään Jussi-Pekka Parviainen. Kuva © Darina Rodionova

Suomalaisen äärioikeiston toilausten kuvauksessa Pennasen herkullinen ja mehevä kieli saavutti maksiminsa. Kähkösen tulkitsemana juopuneen Vihtori Kosolan uho oli voimallista ja perkeleet napsahtelivat maaliinsa kuin pyssyn suusta. Tiina Kaukasen pukusuunnitteluun kuuluneet mustat nahkatakit loivat vaaran tuntua.

Craucher värväytyi Lapuan liikkeen varainkerääjäksi ja liikkeen lehden Aktivistin ilmoitushankkijaksi käyttämällä Mannerheimin tekaistuja suosituksia. Liikkeen johto oli tietoinen hänen rikollisesta menneisyydestään, mutta ei piitannut siitä. Tarinan Olavi Runolinna (Robert Kock) tokaisi, että rikollinen menneisyys on tässä liikkeessä vain meriittiä.

Näin historia toistaa itseään myös teatterissa.

Mäntsälän kapina tehtiin tässä tarinassa ”läpällä ja juovuksissa”. Pennasen näytelmässä Kosolan ja Lapuan liikkeen todellisen johtajan K. M. Walleniuksen kerrotiin olleen kapinan aikana koko ajan ympäripäissään.

Kosola ja Wallenius joutuvat kapinan jälkeen vankilaan ja Craucher alkoi näytelmässä haaveilla liikkeen johtajuudesta. Hän halusi perustaa juoppojen kansanliikkeen raunioille oikean fasistisen puolueen.

Craucherin salongissa tarjoiltiin kieltolain aikana avokätisesti alkoholia, joten ei ihme, että sinne löysivät tiensä myös toimittajat. Suomen Sosiaalidemokraatin päätoimittajalle Craucher vuoti omalla nimellään tietojaan Lapuan liikkeen suunnitelmista.

Runolinna epäili, että Craucher oli Neuvostoliiton liikkeeseen ujuttama vakooja ja syytti häntä petoksesta. Draaman kaaren päässä sankaritartamme odotti traaginen loppuhuipentuma. Supisuomalaisen kurtisaanin juonittelu päättyi laukaukseen.

Minna Chaucher elää yhä aikalaistensa kirjojen hahmona. Hänen kaltaisensa hahmo löytyy Joel Lehtosen romaanista Rakastunut rampa, Martti Merenmaan romaanista Nousuvesi ja Mika Waltarin romaanista Suuri illusioni. Uudella vuosituhannella hänen tarinaansa on palattu Reetta Laitisen sarjakuva-albumissa Kirjailija ja madamme, Kjell Westön romaanissa Kangastus 38 ja Enni Mustosen romaanissa Ruokarouvan tytär.

Pennasen Minna Craucher on toinen tämän supisuomalaisen kurtisaanin elämäntarinaan perustuva näytelmä. Vuonna 1993 julkaistiin Tauno Yliruusin kirjoittama näytelmä Seikkailijatar – Minna Craucher. En löytänyt tietoja Yliruusin näytelmän esityshistoriasta. Myös näytelmä puuttuu joistakin Yliruusin teosluetteloista.

Kirjailija Joonas Konstig kuvaa blogissaan Yliruusia Espoon kansainvälisimmäksi kirjailijaksi. Yliruusi kuoli vuonna 1994.

Suomen teatterin taistolaisvuosina 70-luvulla Yliruusin näytelmiä ei tiettävästi esitetty lainkaan ja boikotti jatkui ilmeisesti aina 80-luvulle asti. Yliruusin heti Tshekkoslovakian miehityksen jälkeen vuonna 1968 kirjoittama ja miehitykseen liittyvä näytelmä Makuuhuoneet esitettiin Suomessa vasta vuonna 1990 ja tuolloin sen esitti Kansalllisteatterin Tarton Vanemuine-teatteri.

Minna Craucher

Espoon & Teatterin kantaesitys Revontulihallissa 18.9.2024

Käsikirjoitus Aino Pennanen
Säveltäjä, musiikin harjoitus ja kapellimestari Eeva Kontu
Ohjaus Riikka Oksanen
Pukusuunnittelu Tiina Kaukanen
Lavastaja Tinja Salmi
Valosuunnittelu Ville Mäkelä
Äänisuunnittelija Tony Sikström
Esiintyjät Laura Hänninen, Petrus Kähkönen, Jussi-Pekka Parviainen, Roosa Söderholm, Robert Kock, Miiko Toiviainen

Työväenteatterin syksyn kruunaa loistelias Macbeth – Kaunis ja ilmaisuvoimainen teos sai sydänalan värisemään – Esitys herätti vain yhden kysymyksen – Mitä tulee täydellisen jälkeen?

*Viimeisen silauksen muodoltaan täydelliselle Macbethille antoi Emil Dahlin sirkustaide. Hän muodosti jongleerausrenkaillaan kruunuja tarinan kruunupäiden päihin. Kuva © Mikki Kunttu*

Tampereen Työväen Teatterin Macbeth on koskettavan kaunis ja ilmaisuvoimaltaan vertaansa vailla oleva taideteos. Ainakin tämän kirjoittajan sydänalassa lähti sen kosketuksesta liikkeelle mannerlaatan kokoinen pala ja nyt vuorokautta myöhemmin kellun yhä mielihyvähormonien euforisella merellä.

Olen matkalla jollekin ymmärryksen tasolle, jollaista en tiennyt edes olevan olemassa. Toki ilman kompassia ja suuntaa. Tampereen Työväen Teatterin ja Tero Saarinen Companyn yhdessä toteuttama Macbeth on todella stydiä kamaa.

Macbeth on esitys, joka veti sanattomaksi. Teatterikokemuksena se oli todella intensiivinen. Kriitikot lankesivat loveen jo viime keväänä, kun Macbeth kantaesitettiin maaliskuussa Tanssin talossa Helsingissä. Itse olen nyt valmis hyppäämään samaan kuiluun heidän perässään.

Macbethissa yhdistyivät Otso Kauton kristallinkirkas teatterinäkemys ja koreografina maailmanmaineeseen nousseen Tero Saarisen liikekieli, jossa William Shakespearen runollinen teksti toistui käsien, jalkojen ja vartaloiden runoutena. Kenraali Saarisen kyvyssä marssittaa joukkojaan kentälle oli jotakin ainutkertaista ja ainutlaatuista.

*Tero Saarisen liikekieli oli voimakasta ja ilmaisi tarinan tahtoihmisten vallantavoittelua ja tarrautumista valtaan. Kuvassa Anna Kuusamo, Mikko Lampinen ja David Scarantino. Kuva (c) Mikki Kunttu*

Kauton ja Saarisen yhteistyönä kaksi vuotta sitten toteuttama Hamlet – rockmusikaali oli loistava. Sitä juhlittiin kriitikkojen tähtisateessa. Hamlet oli lajissaan liki täydellinen. Minun silmissäni Macbeth nousi vielä korkeampiin sfääreihin, estetiikan tasolle, jota on vaikea määritellä. Mitä tulee täydellisen jälkeen?

Tanssijoilta ja varsinkin näyttelijöiltä kellon tarkkuudella toiminut Macbeth on vaatinut paljon työtä ja hikeä. Ehkä juuri siksi näyttelijöiden osalta esityksessä on kaksoismiehitys. Teatterin verkkosivujen perusteella torstain esityksessä näyttelivät ja tanssivat teatterin näyttelijöistä Auvo Vihro, Misa Lommi ja Suvi-Sini Peltola. Torstaina esiintyneet David Scarantino, Emmi Pennanen ja Mikko Lampinen ovat Tero Saarinen Companyn tanssijoita ja jonglööri Emil Dahl sirkustaiteen ammattilainen.

Esityksessä ei ole näytelmälle tyypillisiä rooleja. Katsojana kuitenkin poimin tanssivien kruunupäiden joukosta Auvo Vihron. Minulle hän oli tämän tanssivan tarinan Macbeth.

Olen jo pitkään ajatellut, että Vihrossa ruumiillistuu työväenteatterin idea ja henki. Epäilen, että tuon jokamiehen habituksen alla piilee aito shamaani, Väinämöisen reinkarnaatio. Ei ihme, että Vihro on ollut Kauton ohella myös esimerkiksi Esa Kirkkopellon luottonäyttelijä.

Viimeisen silauksen muodoltaan täydelliselle Macbethille antoi Emil Dahlin sirkustaide. Hän muodosti jongleerausrenkaillaan kruunuja tarinan kruunupäiden päähän. Monessa joukkokohtauksessa nämä renkaan myös sitoivat tanssijat toisiinsa.

Esityksen valosuunnittelun on tehnyt alan todellinen taituri Mikki Kunttu. Kuntun valot ovat myös tyhjän näyttämön ainoa lavastus. Samu-Jussi Kosken suunnittelemat valkoiset ja mustata esiintymisasut korostivat Shakespearen tarinan tylyä luonnetta. Teoksen vaikuttava äänimaisema ja musiikki ovat Marko Nybergin käsialaa.

Tampereen Macbethissa on käytetty klassikosta Michael Baranin uutta suomennosta. Tekijöiden mukaan ankara suomennos toimii karttana, jonka hyytävän maiseman liike paljastaa. Niinpä.

William Shakespearen näytelmiin liittyy arvoitus, jota taiteilijat ja katsojat ovat yrittäneet ratkaista kohta 500 vuoden ajan. Miten kauheuksista syntyy meidän tajunnassamme kauneutta?

Hamletin tarina on meille kouluampumisista kertovien uutisten kautta turhankin tuttu. Isänsä kuolemasta järkyttynyt, mieleltään epävakaa ja draumatisoitunut nuorukainen päätyy hirmutekoon, laajennettuun itsemurhaan.

Kansallisteatteri loistelias Hamlet kaksi vuotta sitten perustui Lauri Siparin tuoreeseen suomennokseen. Aina Bergrothin dramatisoinissa ja Samuli Reunasen ohjauksessa Hamlet oli kuorittu esiin tulkintojen patinasta eikä se jättänyt enää tilaa arvailuille.

Kriitikoiden mielestä uusi tulkinta jätti kylmäksi (syvä huokaus).

Macbeth perustuu historiallisiin tapahtumiin, keskiajalla vaikuttaneen Skotlannin kuningas Macbethin vaiheisiin. Shakespearen näytelmää pidetään syystä yleispätevänä hirmuvallan syiden ja seurausten analyysinä.

Esimerkkejä tämän päivän Macbethista ei tarvitse kaukaa hakea. Presidentti Vladimir Putin murhautti joukoittain oman maansa kansalaisia päästäkseen valtaan ja on valtaan päästyään murhauttanut poliittisia vastustajiaan pysyäkseen vallassa. Putinilla on myös omat noitansa, FSB:n ytimeen pesiytynee silovikit, joiden ennustuskin on sama.

Kuningas Macbeth eli ja murhautti ihmisiä 1000-luvulla. Venäläinen kirjailija Mihail Šiškin on epäilemättä oikeassa. kun hän sanoo, että Venäjällä eletään yhä keskiaikaa.

Kremlin käytävillä ja vallan saleissa haisee veri. Putin varmasti pelkää kuten Macbeth tekojensa seurauksia, mutta tunteeko hän tunnonvaivoja Lady Macbethin tavoin?

Lähihistoriasta löytyy myös Macbethin kuvaamia, hirmuvaltaa ylläpitäneitä pariskuntia. Hakematta tulevat mieleen Filippiinien diktaattori Ferdinand Marcos ja hänen kenkiin ylen määrin ihastunut vaimonsa Ilmelda sekä Romanian kommunistiruhtinaat Nicolae ja Elena Ceausescu.

Macbeth

Tampereen Työväen Teatterin ja Tero Saarinen Companyn esitys suurella näyttämöllä 12.9.2024

Teksti William Shakespeare

Suomennos Michael Baran

Ohjaus ja koreografia Otso Kautto ja Tero Saarinen

Valolavastus Mikki Kunttu

Puvut Samu-Jussi Koski

Musiikki Marko Nyberg

Näyttämöllä Auvo Vihro, Misa Lommi, Suvi-Sini Peltola, David Scarantino, Emmi Pennanen, Mikko Lampinen, Emil Dahl

Ilon aika antaa kärsivälliselle katsojalle mojovan elämyksen – Esityksen outous ja kauneus vangitsee mielen – Se vei tämän kirjoittajan lähes hypnoottisen keskittymisen tilaan – Ilon aika oli ja on yhä haastava arvoitus

Kaupunginteatterin pienen näyttämön näyttämöä ja takanäyttämön eteen rakennettua seinää peitti valtavan kokoinen punainen kangas, joka loi vahvan tilantunteen. Kuvassa vierailijana näytelmässä näytellyt Mitra Matouf. Kuva © Katri Naukkarinen

Helsingin kaupunginteatterin pieni näyttämö ei ole pieni. Se on valtavan suuri silloinkin, kun näkymää takanäyttämölle rajoitti varmasti tarkoituksella pystytetty väliseinä. Ehkä tuo tila sai nuo kosmiset mittasuhteet minun mielessäni siksi, että koko näyttämöä ja sitä väliseinää peitti karmiininpunainen kangas.

Tai ehkä se oli violetti, en tiedä. Esityksen kuluessa tuon kankaan liturginen väri tuntuivat muuttuvan alinomaa.

Alussa oli tuo suuri tila ja näyttämölle astu tarinan äiti Heidi Herala puhumaan valkoinen peruuki päässään niistä tuttuakin tutummista asioista, joista äidit puhuvat, mutta jollakin tavalla oudolla kielellä. Sitten hän sai seurakseen siskon Mitra Matoufin ja alkoi äidin ja tyttären dialogi.

Esityksen outous ja kauneus ottivat heti alussa otteen tämän kirjoittajan mielestä ja lähes hypnoottinen keskittymisen tila pysyi yllä loppuun asti. Esityksen muoto oli kiehtova. Tekijät ovat yhdistäneen performanssitaiteen ja villin tanssitaiteen estetiikkaa puheteatterin traditioihin.

Vaikuttavaa, yllättävää ja arvoituksellista.

Norjalainen Arne Lygre on pohjoismaisen näytelmäkirjallisuuden uusi suuri nimi. Keskiviikkona suomenkielisen kantaesityksensä Helsingin kaupunginteatterissa saanut Ilon aika on eeppinen kuvaelma elämästä, valinnoista ja meitä ympäröivästä yhteiskunnasta. Näin kirjoitetaan Teatterin tiedotuskeskuksen sivuilla kirjailijasta ja hänen näytelmästään.

Minut upea näytelmä vei johonkin toiseen todellisuuteen. Ilon aika oli toki puheteatterin keinoin toteutettu tarina ihmisistä ja heidän valinnoistaan. Dialogin muoto oli kutenkin jotakin muuta, mitä me odotimme. Heralan ensimmäistä pitkää monologia seurasi monta lyhyttä tai vähän pidempää monologia. Hyvin tarkka puhe vei illuusion vuorovaikutuksesta.

Käsiohjelmassa ohjaaja Tatu Hämäläinen korostaa näytelmän kielen tarkkuutta. Ihmisten arkisessa vuoropuhelussa se mitä ei sanota, on kuitenkin lähes yhtä merkityksellistä kuin se mitä sanotaan. Nyt ei ollut niin. Nyt käsikirjoitukseen kirjoitetut repliikit lausuttiin ensimmäisestä kirjaimesta ja puolipisteestä viimeiseen pilkkuun ja pisteeseen asti. ”Äiti sanoo: …”

Näytelmässä oli mukana kahdeksan näyttelijää ja jokaiseilla heistä kaksi roolia.

Väliajan jälkeen näyttämötilaa rajattiin radikaalisti tuomalla näyttämölle kuvan apunäyttämö. Se lyhensi näyttelijöiden välimatkaa toisiinsa ja meihin katsojiin. Kuva © Katri Naukkarinen

Puhetavan etäännyttävää vaikutusta tehostivat esiintymisasut. Kaikilla näyttelijöillä oli päässään vitivalkoinen, pitkähiuksinen blondiperuukki ja yllään täsmälleen samanlaiset vaatteet, vihreä ruutupaita, valkoinen teepaita ja mustat housut. Eroa oli vain jalkineissa.

Roolihenkilöiden tarinat olivat niitä tavallisia ja sellaisina tietysti kaikkein merkityksellisempiä elämän peruskysymyksiä. Äiti kertoi haaveistaan tulla isoäidiksi ja tytär, ettei voi saada lasta. Poika, tarinan minä henkilö hautoi itsemurhaa, tai sitten ei, mutta sitä äiti joka tapauksessa pelkäsi. Joku riiteli ja erosi, joku kuoli ja joku jäi leskeksi. Naapurit kommentoivat. Poika lähti rakastettunsa luota ja katosi.

Ilon ajassa näyteltiin epäilemättä upeasti. Roolien vaativuutta lisäsi se, että esityksen muoto tavallaan erotti puheen ja läsnäolon toisistaan. Etäännyttäviä elementtejä korostettiin vielä näyttelijöiden asemoinnilla. Monessa kohtauksessa osa näyttelijöistä vetäytyi aivan takanäyttämön eteen rakennetun seinän viereen, kauas ja lähes kuulumattomiin, mikä sekin oli tietysti valinta, koska käytössä olivat osamikrofonit.

En tiedä, miten pitkälle Lygre on käsikirjoituksessa määritellyt näytelmän muodon. Ainakin Helsingin kaupunginteatterin tekijöiden tapa oli todella kiehtova. Silkkaa performanssia oli esimerkiksi kohtaus, jossa kolme näyttelijää teki sisääntulonsa ja myös näyttelivät näyttämölle levitetyn valtavan kankaan alla.

Ilon aika oli ja on esityksen lavastuksen, valot ja puvut suunnitelleen Chrisander Brunin taidonnäyte.

Brunin velhontaidoista valaistuksen suunnittelijana johtui varmasti myös se, etten ainakaan minä voinut missään vaiheessa olla varma siitä, oliko näyttämön peittänyt valtava kangas karmiininpunainen, purppuranvärinen, tai kenties oranssi. Samoin näyttelijöiden metsurinpaitojen väri tuntui vaihtuvan vireästä siniseksi ja taas vihreäksi.

Väliajan jälkeen näyttämötilan mittakaavaa muutettiin radikaalisti. Näyttämölle työnnettiin eräänlainen apunäyttämö, katettu esiintymislava. Tämä tila toi näyttelijät lähelle toisiaan ja lähemmäksi myös meitä katsojia.

*Villin tanssikohtauksen päätteeksi näyttelijät heittäytyivät näyttämölle huohottavien vartaloiden keoksi silittelemään toisiaan. Kuva © Katri Naukkarinen*

Se villi minuutteja kestänyt tanssi tanssittiin tämän apunäyttämön ympärillä. Olen väärä henkilö arvioimaan hurjaa menoa vauhdittaneen teknomusiikin laatua, mutta olen varma, että sen avulla olisi helppo riehua itsensä transsiin jopa ilman bilehuumeita. Näyttelijät käpertyivät tanssin jälkeen yhdeksi huohottavien vartaloiden kasaksi silittämään toisiaan.

Vaikuttavaa oli jo laakerit punaisena käyneen pyörivän näyttämön pyörryttävä liike.

Ilon ajan päräyttävän musiikin on säveltänyt Islaja. Hän myös soitti näyttämöllä laitteella, jota ainakin ennen sanottiin syntikaksi ja lauloi ensimmäisellä jaksolla meille yhden laulun. Digitalisoitunut maailma muuttuu siihen tahtiin, että tällainen vanhus ei enää pysy perässä.

Näytelmän minä, äidinpoika Aksle vakuutti näytelmän lopussa rakastavansa ihmisiä. Samaa vakuuttelivat myös tarinan muut roolihenkilöt. Se oli rakkauden korkeaveisuuta maailmassa, jossa humanismi näyttää jälleen pystyyn kuolleelta käsitteeltä.

Hämäläinen tulkitsee Ilon ajan ydinsanoman myönteisen kautta käsiohjelman kommentissa. Hänestä näytelmässä on poikkeuksellista se, miten siinä suhtaudutaan konfliktiin. Varsinkaan nuori sukupolvi ei Ilon ajassa ole kiinnostunut konfliktista ja vanhojen asioiden kaivelusta, vaikka heille tarjotaan mahdollisuutta siihen. He haluavat keskittyä nykyhetkeen ja ovat kiinnostuneita ennemmin ilon etsimisestä ja ilossa olemisesta kuin menneiden murehtimisesta.

”Ilon aika uskoo ihmiseen ja ihmisen hyvyyteen. Asioista voidaan olla eri mieltä, mutta tärkeintä on olla yhdessä ja mennä lämpöä, rakkautta ja iloa kohti.”

Kriittinen katsoja voi tulkita Ilon ajan tematiikan myös toisin. Itse kiteytin omat epäilykseni kysymykseksi, jos ei ole menneisyyttä, voiko olla tulevaisuutta? Elämä on jatkumo, geenien virtaa ajassa. Me kannamme menneisyyttämme mukanamme, tahdoimme tai emme.

Ilon aika

Helsingin kaupunginteatterin suomenkielinen kantaesitys teatterin pienellä näyttämöllä 5.9.2024

Käsikirjoitus Arne Lygre

Suomennos Ari-Pekka Lahti

Ohjaaja Tatu Hämäläinen

Lavastus, valo ja pukusuunnittelu, valokuvat Chrisander Brun

Säveltäjä, muusikko Islaja

Äänisuunnittelu Eero Niemi

Naamioinnin suunnittelu Jutta Kainulainen

Koreografia ja liike Maria Saivosalmi, Tatu Hämäläinen

Rooleissa Rasmus Slätis, Heidi Herala, Mitra Matouf, Rauno Ahonen, Jouko Klemettilä, Vappu Nalbantoglu, Ursula Salo, Sauli Suonpää

Tampere-talossa tehtiin perjantai-iltana teatterin historiaa – Hullunrohkeasta ideasta syntyi yhteistyön ja yhteisöllisyyden mahtisormus – Taru sormusten herrasta oli vaikuttava elämys – Tampereella teatteri on valmis taitelemaan tulevaisuutensa puolesta

Tarinan Keski-Maassa taottiin 20 mahtisormusta. Vahvin sormuksista symbolisoi vallanhimoa. Hobitti Smégol löytää sattumalta kadoksiin joutuneen mahtisormuksen, tapaa serkkunsa Andúnin ja katoaa vallan erämaahan. Hänestä tulee Klonkku, jota näyttelee tarinassa Risto Korhonen. Kuva © Maria Atosuo

Tampere-talon Taru sormusten herrasta on produktio, jossa Tuomas Kantelisen täysikokoiselle sinfoniaorkesterille säveltämä musiikki ja Sami Keski-Vähälän J. R. R. Tolkienin kirjan pohjalta kirjoittama draama täydentävät toisiaan. Oopperan kontekstissa teos olisi läpisävellettyä draamaa. Nyt aariat on korvattu repliikeillä ja kuoro-osuudet hienolla sirkustaiteella.

Teos on niin harvinainen ja hieno, ettei kukaan teatteria vakavasti harrastava jätä sitä mistään syystä väliin. Tampere-talon johtajan Pauliina Ahokkaan mukaan tällaista hanketta ei Suomessa ole toteutettu sitten Jean Sibeliuksen päivien.

Minulta ajantaju katosi esityksen aikana. Se on minulle aina ollut pettämätön merkki esityksen korkeasta laadusta. Tarinan käänteitä korostava musiikki, esityksen upea visualisointi ja tietenkin itse tarina veivät mennessään. Vaikka Tampere-talon salin mittakaava kutisti näyttelijät näyttämöllä pikkusormen mittaisiksi, se ei kahlinnut vaan vapautti katsojan oman mielikuvituksen valloilleen.

Olen varma, että juuri näin myös Tolkien toivoi hänen tarinoidensa vaikuttavan. Haltioituminen ei laske minuutteja tai tunteja. Keski-Vähälän, Kantelisen ja ohjaaja Mikko Kannisen kellottama 4 tuntia ja 15 minuuttia on urheilutermein jonkinlainen ihanneaika. Se on kompromissi taiteellisten pyrkimysten ja realiteettien välillä, mutta erittäin taidokkaasti toteutettu kompromissi.

Tekijöiden mukaan Tolkienin perikunta on ollut vaativa, mutta myös erittäin kannustava yhteistyökumppani.

Tavallaan esityksen tonaalinen, tai pitäisikö sano polytonaalinen ja visuaalinen loisto ovat vastakohta Tolkienin tarinoiden temaattiselle kontekstille. Tarinat haltijoista, peikoista, kääpiöistä, metsänhengistä, ritareista ja hyvän ja pahan välisestä taistelusta ovat syntyneet jo kauan ennen luku- ja kirjoitustaidon kehittymistä. Näitä tarinoita ei kerrottu parrasvaloissa, vaan leirinuotion tai takkatulen kajossa.

Sorin Sirkuksen pitkillä puujaloilla taiteilleet sirkuslaiset antoivat metsään hengille, entteille näyttävyyttä. Kuvassa vasemmalta oikealle Elina Rintala, Ville Majamaa, Antti Reini, Lasse Viitamäki, Elisa Piispanen, Annuska Hannula. Kuva © Mikko Karsisto

Tolkienin kiinnostus Kalevalaa ja suomen kieltä kohtaan on hyvin ymmärrettävissä tätä taustaa vasten. Hän tiesi, että ennen kirjoitustaidon yleistymistä suullisena perimätietona kulkenut tarinaperinne oli Karjalassa säilynyt aina 1800-luvulle asti. Tolkienilta se anglosaksien suuri tarina jäi osittain tavoittamatta ja sen tavoittelusta tavallaan kertova Silmarillion ilmestyi postuumisti pojan Christopher Tolkien kokoamana kirjailijan kuoleman jälkeen.

Tolkienin kieli on niin rikasta ja ilmaisuvoimaista, että hänen kirjansa vie siihen tarttuvan mennessään. Nämä tarinat ovat ikiaikaisten satujen tavoin pelottavia aina julmuuteen asti. Muistan yhä ensimmäisen yritykseni lukea Tarua sormusten herrasta. Se vaellus päättyi pian aloituksen jälkeen vainajien kansoittamalle suolle. Mielikuva tuosta tarinan kuvaamasta entisestä taistelukentästä on niin voimakas, että myös Peter Jacksonin elokuvaa oli hieman vaikea katsoa.

Näyttelijöiden haastattelut kertovat, että Tolkienin tarinaan tutustuessaan ja omaa rooliaan työstäessään he ovat kokeneet samanlaisia tunteita. Tarinassa on jotain pelottavaa ja samalla hyvin haastavaa. Jollakin tavalla se koskettelee meidän tajuntamme syviä kerroksia. Käsiohjelmassa Eija Mäkinen on kiteyttänyt Frodoa näyttelevän Ella Mettäsen ajatukset tarinasta ja omasta roolistaan haastattelun otsikoksi: ”Yksikään ei ole immuuni Sormukselle”.

Tolkienin kielen dramatisointi on varmaan muistuttanut varjojen ratsastusta mustilla villihevosilla. Keski-Vähälä on joka tapauksessa valinnut sitaattinsa taiten. Minulle kolahti Sarumanin (Tommi Raitolehto) suuhun laitettu repliikki: ”Meidän vanhojen velhojen pelot muuttuvat mielissämme totuuksiksi”. En ole varma, muistanko repliikkiä sanatarkasti, mutta se oli minulle avain tarinan tulkitsemiseen.

Monimieliseksi tulkinnan teki se, että Saruman on tarinassa Rautapihan hallitsija, teknologian haltija, joka liittoutuu pahan voimien kanssa.

Pirjo Liiri-Majavan suunnittelemat puvut ja Jonna Lindströmin maskeeraukset ja kampaukset olivat näyttäviä. Yhtymäkohtia Peter Jacksonin elokuvan luomaan esteiikkaan löytyi myös Marjatta Kuivaston suunnittelemasta lavastuksesta. Tällainen tietoisesti tehtyjä sitaatteja olivat esimerkiksi Bilbo Reppulin talon pyöreä ovi ja ikkuna. Kuva © Mikko Karsisto

Tolkienin tarinat ovat osa meidän elävää kulttuuria ja tietoisuuttamme. Ukrainalaiset nimittelevät venäläisiä hyökkääjiä örkeiksi. Tolkienin aikalaiset ja myös myöhemmät polvet ovat selittäneen fantasiakirjan tapahtumia Tolkien omilla traumaattisilla sotakokemuksilla ensimmäisessä maailmasodassa. Tolkien torjui kiivaasti tällaiset rinnastukset ja tulkinnat.

Pintapuolisesti tarkasteltuna Taru sormusten herrasta on klassinen vaellustarina. Sankarin tai sankareiden pitää kulkea pisteestä a pisteeseen b vaaroja uhmaten ja suorittaa vaativa uroteko, jota maailma pelastuisi. Kaava on meille tuttu elokuvista ja sama draaman kaari kukoistaa pelien maailmassa. Jacksonin elokuvatrilogian jättisuosiota ei tarvitse ihmetellä.

Tampere-talon vaellustarinassa korostuivat ystävyys ja yhteistyö. Vahva yhteisöllisyys on voima, joka selättää vastukset silloinkin, kun vastassa on hirmuvaltaan pyrkivä sokea vallanhimo. (Tolkien ojennuksesta viisastuneena en nyt tässä kirjoita riviäkään Putinista ja hänen hengenheimolaisistaan täällä Impivaarassa).

Tampereella uskalletaan ajatella suuria ajatuksia ja toteuttaa mahdottomilta tuntuvia ideoita. Tämä konsepti on tehnyt ”Mansesta” kyselytutkimuksissa Suomen suosituimman kaupungin, jossa sekä talous että kulttuuri ovat kukoistaneet.

Aamulehden mukaan perjantaina maailmankantaesityksen. Ehkä näin. Tolkienin perikunta toki vahtii kirjailijan teosten käyttöä haukankatseella. Idea sinfoniaorkesterille sävelletyn ja läpisoitetun puhedraaman tekemisestä maailmakuulusta fantasiakirjallisuuden klassikosta muuttui produktioksi vuonna 2019, kun Tampereen Teatterin peruskorjauksen ajankohta varmistui.

Mahdottomasta on tullut mahdollista yhteistyöllä. Produktiossa Tampere-talo ja Tampereen Teatteri ovat toimineet tuottajina. Henkilöresursseja ja tarvittavaa erityisosaamista produktioon on saatu Sorin Sirkuksesta ja vuonna 2020 perutetulta Teatteri NEO:sta. Sorin Sirkuksen tekijöiden sirkustaide ja hurjat stuntit olivat minulle se mauste, joka teki kokonaisuudesta mestariteoksen. NEO:n Marko Uotila ja Joni Maukonen korostivat roolitöillään ja läsnäolollaan tarinan ytimessä olevaa yhteisöllisyyttä.

Klonkkua näytelleen Risto Korhosen akrobatiaa muistuttava huima kiipeily lavasteissa oli myös silkkaa sirkusta. Korhonen loihti Klonkun addiktion uhrin rooliin myös yllättävän elementin – huumorin.

Taru sormusten herrasta on toteutettu mallilla, jolla on varmasti käyttöä myös jatkossa. Tulevan taloudellisen niukkuuden aikaa on vielä vaikea täydellisesti hahmottaa, mutta painajaiselta se näyttää. Vapaat ryhmät ja pienet maakuntateatterit taistelevat lähivuosina olemassaolostaan.

Meillä katsojilla on ainakin vielä mahdollisuus äänestää teatteritaiteen puolesta euroilla. Tampere-talolle ja Tampereen Teatterille Taru sormusten herrasta merkitsee suuren taloudellisen riskin ottamista. Ison salin 1800 paikka pitäisi myydä täyteen yhä uudestaan. Omalta lähipiiriltäni, jos sosiaalisen median ystävien ja tuttavien joukkoa sellaiseksi voi luonnehtia, saamani palaute on kutenkin ollut rohkaisevaa. Taru sormusten herrasta on se esitys, joka täytyy nähdä.

Taru Sormusten herrasta

Tampereen Filharmonian, Tampereen Teatterin, Sorin Sirkuksen ja Teatteri NEO:n kantaesitys Tampere-talossa 23.8.2024.

Taiteellinen työryhmä

Alkuperäisteos J. R. R. Tolkien
Suomennos ja näytelmän hahmojen nimet Kersti Juva
Sovitus Sami Keski-Vähälä
Ohjaus Mikko Kanninen

Sävellys Tuomas Kantelinen
Musiikin toteutus Tampere Filharmonia
Kapellimestari Jonas Rannila

Lavastus Marjatta Kuivasto
Pukusuunnittelu Pirjo Liiri-Majava
Kampausten ja maskien suunnittelu Jonna Lindström
Valo- ja videosuunnittelu Joonas Tikkanen
Äänisuunnittelu Hannu Hauta-aho

Sirkuskoreografi Taina Kopra
Stuntkoordinaattori Jouni Kivimäki
Apulaisohjaaja Jaakko Lenni-Taattola
Tuottajat Mari Posti, Aili Viitanen, Suvi Leinonen

Rooleissa

Frodo Ella Mettänen
Aragorn Antti Reini
Gandalf Ville Majamaa
Klonkku, portinvartija Risto Korhonen
Saruman, Boromir Tommi Raitolehto
Legolas Lasse Viitamäki
Sam Antti Tiensuu
Pippin Annuska Hannula
Merri Elisa Piispanen
Bilbo Reppuli, Shagrat Eeva Hakulinen
Faramir, Voivalvatti, Haldir Ville Mikkonen
Arwen, Gorbag Henna Tanskanen
Elrond, Denethor, Kärmekieli Arttu Ratinen
Galadriel, Sauronin suu Arttu Soilumo
Gimli Elina Rintala
Puuparta (ääni) Esko Roine
Örkkejä, enttejä, haltioita, nazgûleita, juhlavieraita (Sorin Sirkus) Iitu Kivimäki, Sampo Suihkonen, Saana Leppänen, Heikki Järvinen, Aleksi Niittyvuopio

Oulun teatterin ensemble tanssi kevyin askelin Thomas Mannin tarinan syvään päätyyn – Jo ensimmäinen kohtaus osui novellin temaattiseen ytimeen – Näin tehdään taidetta, ei kopioida sitä

Oulun teatterin Gustav von Aschenbachilla oli Carl Knifin ja Jukka Heinäsen näyttämösovituksessa melkein yhtä monta henkeä kuin kissalla. Meitä on moneksi ja meissä on monta. Kuvassa vasemmalta oikealle Anne Pajunen, Merja Pietilä, Tuula Väänänen, Joose Mikkonen ja Pentti Korhonen. Kuva © Janne-Pekka Manninen

Thomas Mannin luoma kirjailijahahmo Gustav von Aschenbach astuu pöytälampun valaiseman työpöytänsä ääreen. Miestä ahdistaa. Hän potee luomisentuskaa. Mutta ei yksin. Hän tanssii ja hänen kanssaan tanssii neljä muuta rooliasujensa perustella ulkoisesti aivan identtistä Aschenbachia.

Esityksen Oulun teatterille ohjanneen Carl Knifin tapaa lähteä tarinassa liikkeelle oli mykistävän hieno. Upea avaus antoi meille katsojille uuden näkökulman Mannin tarinaan ja Luchino Viscontin novellista ohjaamaan mestarilliseen elokuvaan.

Näin tehdään taidetta, ei kopioida sitä. Tanssitaiteen imaisuvoimaa vain hämmästellä.

Meistä on moneksi, niin sanotaan. Tähän viisauteen kätkeytyy myös se totuus, että meissä on monta. Teatteri on niin ilmiselvästi yhteisön tekemää taidetta, ettei asiaa tule edes ajatelleeksi. Samat vuorovaikutuksen lait pätevät kuitenkin myös kirjallisuudessa. Tynnyrissä kasvanut poika ei osaa lukea tai kirjoittaa.

Kiinnostavaa oli kysyä, onko myös meidän kykymme kokea taiteellisia elämyksiä, nähdä kauneutta yhteisöllistä? Pienen miettimisen jälkeen tähänkin kysymykseen on vain yksi oikea vastaus. Näin siitä huolimatta, että aivojen dualistinen rakenne ja aivokemia saavat aikaan tunteita ja näkyjä, joita me totta kai pidämme itse täysin ainutlaatuisina.

Oulun teatterin Kuolema Venetsiassa on käsiohjelman mukaan tehty Michael Baranin dramatisoinnin pohjalta. Jukka Heinäsen ja Knifin näyttämösovitus toteutti tanssiteatterille tyypillistä tyhjän näyttämön estetiikkaa. Roolipukujen epookki on kopioitu suoraan Viscontin elokuvasta yksi yhteen.

Näyttämön takaosaan pystytetyllä seinämällä on funktionaalinen tehtävä. Se toimi hurjalla tahdilla tehtyjen rooliasujen vaihtojen näkösuojana. Toteutus oli toimiva ja sen aikaansaama illuusio niin voimakas, että hämmästyin, kun aplodien aikana näyttämölle niitä vastaanottamaan tuli vain kuusi näyttelijää.

Missä on englantilaisen matkatoimiston virkaili, aseman konnari, hedelmäkauppias, tanssivat tytöt, ne kaikki Aschenbachin kloonit ja kaikki muut?

*Kirjailijan ihastuksen Tadzion roolin tanssi Miika Alatupa kuvassa keskellä. Hänen vasemmalla puolellaan Merja Pietilä ja oikealla Tuula Väänänen ja Anne Pajunen. Kuva © Janne-Pekka Manninen*

Knifin koreografia pyöri ja keinui Pakkahuoneen näyttämöllä kuin tarkkuustyönä tehty ja hyvin rasvattu kone. Kohtausten ajoitukset toimivat sekuntikellon tarkkuudella, vaikka nyt ei tanssittu ensemblen omalla näyttämöllä Oulun teatterissa.

Koreografia oli yhtä hurmaavaan joukkoliikettä. Miika Alatupa on käsiohjelman mukaan tanssija ja Anne Pajunen näyttelijä ja tanssija. Koulutus ja jatkuva harjoittelu näkyivät heidän liikekielessään elastisuutena. Heidän osaamistaan Knif käytti esityksen sooloissa.

Mannin novelli on syystä klassikko, josta on tehty myös libretto Benjamin Brittenin säveltämään oopperaan. Tarina on hyvin jännitteinen. Tyhjän paperin aiheuttama ahdistus ajaa tarinan kirjailijan matkalle. Hän matkustaa laivalla Venetsiaan ja rakastuu siellä palavasti 12-vuotiaaseen poikaan – siis lapseen. Puolaisen perheen poika Tadzio edustaa Aschenbachille täydellisen kauneuden ruumiillistumaa.

Tarinan ytimessä on tietenkin metafora. Tadzio edustaa tarinan Aschenbachille kauneutta, jota hän ei kirjailijana pysty koskaan tavoittamaan. Vielä laivamatkalla hän kuvittelee, että tuuli kääntyy, mutta Venetsiassa seinä tulee vastaan. Knif maalasi ensemblensä kanssa nämä draaman peruskaaret kevyellä siveltimellä fyysisen teatterin liikekielen baletilla.

Sillä seikalla, että tarinan kirjailijan ihastuksen kohteena on puolalaisen perheen poika, eikä kumpikaan saman perheen tyttäristä, on tulkinnan kannalta ehkä merkitystä. Tuskin kuitenkaan siinä mielessä, kuin päältä päin näyttää. Mann oli novellia kirjoittaessaan kolmekymppinen. Novellin Aschenbach on helppo tulkita häntä vanhemmaksi mieheksi. Näin teki ainakin Visconti, joka valitsi elokuvansa pääosaan tuolloin viisikymppisen Dirk Bogarden.

Viemäriltä haisevan Canal Granden kuvottava löyhkä vertautuu Aschenbachin tuntemaan itseinhoon ja kuolema kirii sankarimme kantapäillä kaupungissa puhjenneen koleraepidemian muodossa. Omaa hajuaan ei voi paeta ja tälle viimeiselle hiekkarannalle Aschenbachin elämä päättyy. Toivoa ei enää ole, kun Tadzio lähtee perheensä kanssa pois kylpylästä.

Mannin Kuolema Venetsiassa ilmestyi vuonna 1912. Tuolloin elettiin merkillisiä aikoja. Edellisellä vuosisadalla alkanut ja kukoistanut globalisaatio oli törmännyt protektionismiin ja maailma oli suursodan partaalla. Itse asiassa viime vuosisadan vaihde muistuttaa pelottavassa määrin aikaa, jota me juuri nyt elämme. Karoliina Koiso-Kanttilan puvustuksen sitaatit olivat perusteltuja.

Viscontin elokuva tuli levitykseen vuonna 1971. Historiallisiin ja yhteiskunnallisiin elokuviin erikoistuneelle ohjaajalle tarinan aikaan sitova epookki oli epäilemättä itsestään selvä ratkaisu. Kommunistina Visconti edusti oman aikansa edistysuskoa.

Oikea ajankuva on tärkeä elementti kokonaisuudessa. Viime vuosisadan alun Eurooppa oli miesten maailma, jossa asenneilmastoa hallitsi kaksinaismoraaliksi kutusuttu käyttäytymiskoodi. Novellin tarina koleraepidemiasta, jota ei ollut, muistuttaa kovasti meidän aikamme tarinaa ilmastomuutoksesta, jota ei ole.

Kuolema Venetsiassa

Oulun teatterin ja Carl Knif Companyn yhteistuotantona toteutettu esitys Tampereen Teatterikesässä Pakkahuoneen näyttämöllä 10.8.2024

Alkuperäisteos: Thomas Mann
Näyttämösovitus Michael Baranin dramatisoinnin pohjalta: Jukka Heinänen ja Carl Knif
Ohjaus ja koreografia: Carl Knif
Lavastus ja pukusuunnittelu: Karoliina Koiso-Kanttila
Valosuunnittelu: Elina Romppainen
Äänisuunnittelu ja sävellys: Janne Hast
Kampaus- ja maskeeraussuunnittelu: Eija Juutistenaho
Näyttämöllä: Pentti Korhonen, Merja Pietilä, Joose Mikkonen, Tuula Väänänen, Miika Alatupa, Anne Pajunen