Päällystakki on näytelmä työelämän huononemisesta. Ryhmäteatterin voimakaksikon, Esa Leskisen ja Sami Keski-Vähälän satiiri on mukaelma Nikolai Gogolin novellista Päällystakki. Gogolin ohella kaksikko on epäilemättä ammentanut myös aiheita myös Juha Siltalan pamfletista Työelämän huonontumisen lyhyt historia.
Ryhmäteatterin näyttelijät venyvät usein mahdottomiinkin suorituksiin. Muista yhä hyvin, miten hengenvaarallisilta näyttäviä akrobaattitemppuja näytelmän Akaki Akakijevitsin roolin näytellyt Martti Suosalo teki Ryhmäteatterissa näytelmän kantaesityksessä aivan estradin reunalla.
Luulisi, että jo pelkkä esimerkin voima saisi teatterin harrastajan näkemään painajaisunia tulevasta roolistaan. Rima on todella korkealla.
Ykspihlajan työväen näyttämön Päällystakki kuitenkin toimi Työväen näyttämöpäivillä yllättävän hyvin. Ohjaaja Aku-Petteri Pahkamäki on tehnyt Leskisen ja Keski-Vähälän vuonna 2009 kantaesitetystä näytelmästä sovituksen, jossa harrastajanäyttelijöiden kyvyt ja resurssit on otettu hyvin huomioon.
Ryhmäteatterin esityksessä Suosalo teki ruumiinkielen tasolla sankaristamme ADHD-ihmisen. Ykspihlajan Leo Käkelän tulkitsemana Akaki Akakijevits on pesun kestävä asberger-henkilö, yksi niistä maan hiljaisista, joilla on tietyllä kapeahkolla elämänalueella yllättäviä taitoja ja suorastaan ilmiömäisiä kykyjä.
Kertojan käyttöä väheksytään ihan suotta teatteripiireissä. Taitavien kertojien esittämät tarinat ovat todennäköisesti teatterin alkuperäisin muoto, traditio, joka ulottuu kauas esihistorialliseen aikaan, jolloin luku- ja kirjoitustaito ja kriitikot eivät vielä päässeet pilaamaan aitoa esittämiseniloa.
Sitä paitsi nyt kerrotaan silkkaa asiaa. ITC-teknologia ja robottitekniikka, maailmantalouden digitalisoituminen muuttaa työelämää ja koko maailmaa parhaillaan pyörryttävällä nopeudella. Leskisen ja Keski-Vähälän satiiri tekee teoriaherrojen jargonin meneillään olevasta muutoksesta edes jollakin tavalla ymmärrettäväksi.
Pahkamäen hieno oivallus on käyttää useita kertojia. Lähes kaikki mukana olevat näyttelijät pääsevät vuorollaan kertojan rooliin ja tämä vahvisti katsojan silmissä tämän ”kyläteatterin” yhteisöllistä luonnetta.
Ykspihlajan työväen näyttämön riveissä näyttelee hyviä tyyppejä. Ryhmän näyttelijöiden henkilökohtaisessa osaamisessa on kuitenkin suuria eroja. Se ei kuitenkaan haitannut, koska katsojan kokema voimakas illuusio läsnäolosta syntyy tavallisuuden, tai pitäisikö sanoa arkisuuden kautta.
Tällaista teatterin harrastajien näytteleminen on parhaimmillaan. Ryhmä oli ilmeisesti unohtanut Mikkelin reissulle lähtiessään käsiohjelmassa mainitut voimakkaat valoefektit ja savukoneen kotiin, mutta minusta se ei ainakaan huonontanut esitystä. Päinvastoin, mitään ei jäänyt puuttumaan.