Esityksen jälkeen rovasti Matti J. Kuronen pudisteli päätään ja siunaili v-sanojen määrää. Kuronen vitsailli kännykkälaskurista, joka laskisi, kuinka monta kertaa Lappeenrannan kaupunginteatterin näytelmässä Vaarallisia suhteita sanotaan sana vittu.
Se on pohdinnan paikka. Jokainen meistä on putkahtanut tähän maailmaan tuon elimen kautta. Se on portti elämään ja siksi tuon sanan lausuminen turhaan tuntuu vähän samalta kuin rikkosi tieten tahtoen kymmenettä käskyä. Ymmärrän hyvin Kurosen huolen.
Tapojensa mukaan Leea Klemola on saanut näiden välimerkkejä nykykielessä korvaavien vittujen väliin myös tavattomasti painavaa asiaa. Englantilaisen näytelmäkirjailijan Christopher Hamptonin itsevaltiuden aikaan (1700-luvulle) sijoitettu eroottinen pukudraama on muuttunut kuin taikaiskusta kuvaukseksi niistä peloista, joita tuleva vanhuus meissä keski-ikäisissä herättää.
Lappeenrannan kaupunginteatterin Vaarallisia suhteita on mollivoittoinen tragikomedia mummoksi tulemisen kauhuista. Mukana on tietenkin myös paljon kaikuja niistä kiivaista yhteenotoista, joita räiskyvällä Klemolalla on uransa aikana ollut. Terveysniuhot, virkamiesnäyttelijät ja byrokratiaa kainalokeppinään käyttävät tekotaiteilijat saavat kuulla kunniansa.
Viidenkympin merkkipaalua lähestyvälle Klemolalle edessä oleva vanhuus on ilmiselvästi kauhujen tyyssija. Se on kuin Gobin autiomaa, jossa kuiva hiekka narskuu hampaissa jo ennen kuin monttua on ehditty edes peittää.
Klemolalla on kyky kyseenalaistaa ja nähdä toisin. Klemolan käyttämä kieli on herkullista. Hänen ajatustensa seuraaminen on hyvin palkitsevaa. Kaiken kruunaan lempeä sarkasmi ja itseironia, joita hän viljelee esimerkiksi Keski-Pohjanmaalla ilmestyvissä lehdissä julkaistavassa kolumnisarjassaan.
Sieltä voitte lukea myös, mikä on kaupunginteatterin näyttämölle ilmestyneen lasiseinäisen tupakkakopin syvin olemus.
Vaarallisten suhteiden heikoin lenkki on toteutus. Esityksessä ei ole sitä räjähtävää energisyyttä, joka nosti esimerkiksi Leea ja Klaus Klemolan Kokkola-trilogian (Kokkola, Kohti kylmempää, New Karleby) suomalaisten teatteritekojen joukkoon.
Meno näyttämöllä äityy hurjaksi vain kerran, kun tarinan nuorella miesnäyttelijällä Seppo Volasella (Turo Marttila) ottaa Jeesuksen roolissa oikein kunnolla eteen.
Puhti on poissa. Noin puhtaasti teknisessä mielessä kysymys on siitä, että esityksen rytmi ei ole komedialle tyypillinen. Ajoitukset eivät mene kohdalleen.
Klemola on kuitenkin ohjaaja, jolle kaikki säännöt on tehty sitä varten, että niitä rikotaan. Itse otaksun, että hieman unettava perustunnelma johtuu siitä, että tarinan keskiöön nostetut kaupunginteatterin kunnianarvoiset vanhat ladyt Marja-Liisa Ketola ja Marjatta Linna eivät ole päässeet oikein sinuiksi esittämiensä roolihenkilöiden kanssa.
Se on tietenkin sääli, koska yllättävä dramatisointi tekee kunniaa näiden kahden veteraaninäyttelijän pitkälle uralle.
Kovin hyvin ei tällä kertaa me myöskään nuoremmilla näyttelijöillä. Klemolan tavaramerkiksi ohjaajana on tullut se, että yksi tai useampi miesnäyttelijä joutuu pyllyilemään näyttämöllä osan aikaa kelteisillään. Lappeenrannan kaupunginteatterissa sukukalleuksiaan esittelee Sami Lanki.
Teatterinjohtaja Jari Juutisen Klemola veti omien sanojensa mukaan näyttämölle, koska äijä on niin komea. Juutinen näyttelee äänimies Aulista.
Äänimiehistä Klemolalla on muutakin sanottavaa. Näytelmän veteraaniohjaaja Raili Wahlman (Marja-Liisa Ketola) ihmettelee yhdessä vaiheessa ääneen Aulista ojennettuaan, onko autismi äänimiesten ammattitauti.
En tiedä, millaisissa tunnelmissa produktio on työstetty esitykseksi, mutta jotenkin väsynyt ja tuskainen tunnelma Vaarallisista suhteista välittyi katsomoon asti.
Kirkkouskovaisten ei kannata vetää poroja sieraimiin, vaikka näytelmän Jeesus tulee näyttämöllä hieman epäsovinnaisella tavalla. Näytelmän dramaturgia on rakennettu ihmisen voimakkaimman tunnekokemuksen ympärille. Vaarallisia suhteita on kuvaus kuolemanpelosta.
Kuten näytelmän veteraaniohjaaja Walhman toteaa, me joudumme kohtamaan tuon pelon ypöyksin ja se kova paikka. Uralla tai hankitulla omaisuudella ei äkkiä olekaan mitään merkitystä. Tärkeää on vain se, miten paljon on pystynyt antamaan ja vastaanottamaan rakkautta.
Klemolan näytelmässä teatteri ei ole taiteen pyhättö, vaan työmaa. Arki on tärkeintä, mitä meillä on.
Näytelmän tulevaisuuden Suomessa ammattiteatteri on henkitoreissaan. Kirkko sen sijaan on ja pysyy, vaikka sen ohjelmistossa on edelleen vain ne kaksi näytelmää.
Voiko kirkko Leea Klemolan kaltaiselta taiteilijalta kauniimpaa tunnustusta saada? Vaarallisia suhteita on näytelmä, jossa on mukana aimo annos sitä kirkon peruskalliota, pyhää henkeä. Toiset ihmiset, joita myös kauniisti lähimmäisiksi sanotaan, ovat kaikki, mitä meillä on!