KOM-teatterin Seitsemän tarinaa häpeästä oli raikas ja rosoinen, uuden teatterisukupolven eteenpäin kaatuva, luovan energian purkaus. Vakavasta aiheestaan huolimatta ovifarssina alkanut tragikomedia oli myös ajoittain suorastaan pakahduttavan hauska. Pakahduttavan siksi, että omia naurunpyrskähdyksiä piti välillä hillitä, ettei olisi häirinnyt ympärillä istuvia ja sillä tavalla häpäissyt itseään.
Tämän tarinan kuvaamaan häpeään voi kuolla. Taudin vakavuudesta kertovat meidän maamme murheelliset itsemurhatilastot. Syvimmänkin kaivon pohjalta voi kuitenkin myös nousta. Ohjaaja Ona Korpiranta toivoo käsiohjelman esipuheessa, että tämä häpeämätön esitys onnistuu luomaan katsojilleen yhteisöllisen häpeänlievitysrituaalin.
Toivoa on vielä silloin, kun pystyy nauramaan itselleen ja maailmalle. Performing Arts Center Iceland podcastissa haastateltu näytelmäkirjailija Tyrfingur Tyrfingsson kertoo ajattelevansa näytelmien kirjoittamista ikään kuin manaamisena, jossa kirotaan kaikki paska, häpeä mukaan luettuna pois.
Paholaisen manaamisella on aikansa ja paikkansa. Esityksen kestosta ei tee mieli huomauttaa. Se piti otteessaan loppuun asti.
Eikä KOM-teatterin missio jää vain itse produktioon, vaan ensemble on tehnyt alan asiantuntijoiden kanssa näytelmästä ”opepaketin”. Oppimateriaalin ja harjoitustehtävien avulla opettaja ja oppilaat voivat näytelmän nähtyään yhdessä analysoida näytelmää ja ottaa aimo askeleita paitsi teatteritaiteen myös itseymmärryksen saralla.
Elämme maassa, jossa joka toinen tyttö ja nuori nainen kärsii ahdistuksesta.
Raamatun jumala kostaa isien ja äitien synnit aina kolmanteen ja neljänteen polveen asti. Analyyttinen psykiatria keskittyi aikanaan äitien syyllisyyteen tässä sukupolvesta toiseen etenevässä traumatisoivien läheissuhteiden ketjussa. Teatteritaiteessa tällainen edellisten vuosisatojen patriarkaattisen maailman tunnekylmä jääkaappiäiti on tullut meille tutuksi esimerkiksi Anton Tšehovin näytelmässä Lokki.
Freudilaisittain Tyrfingssonin näytelmän Aglalla (Isla Mustanoja) on tunnekylmä äiti Edda (Katja Küttner) ja Eddalla juoppo äiti Amma Malla (Satu Silvo), Keflavikin tukikohdassa palvelleen amerikkalaisen nainut tyttö, joka kantaa elämänsä loppuun asti islantilaisen yhteisön hänelle langettamaa dollarihuoran stigmaa.
Ei siis ihme, jos näytelmän alussa me istuimme psykiatrin vastaanotolla. Alkukohtauksessa psykiatri (Juho Milonoff) käskytti potilastaan Margarétia (Satu Silvo), jonka vieraantuneisuus oli edennyt pisteeseen, jossa hän yritti ratkaista mielen ja todellisuuden välistä ristiriitaa silpomalla omaa ruumistaan.
Sitten Agla rynnisti paikalle ovenkarmit rytisten vaatimaan hoitoa tai lääkkeitä, jotka antaisivat ainakin hetken tajuttomuuden ja unohduksen.
En tunne modernin psykiatrian käsitteitä tai käytäntöjä. Milonoffin tulkitsemana teksti houkutteli minun ajatukseni harhapoluille, joilla psykiatrit etsivät meidän journalistien tavoin innokkaasti totuutta tarinoiden takaa, kalastelevat samoilla vesillä kuin islantilainen ruorimiehenpoika Tyrfingsson.
Näytelmän ensimmäinen tarina häpeästä on tällainen tositarina. Se kertoi sadomasokistisessa parisuhteessa eläneestä pariskunnasta, jossa vaimo Inga Briem (Katja Küttner) oli aikeisemmin piessyt miestään Villhjámur Briemiä (Juho Milonoff) vain tahdonvoimalla ja mies hakenut fyysiset kokemukset maksullisilta dominoilta. Suhteiden sotkuisuutta Tyrfingsson kuvasi sattuvasti sillä, että hotellihuoneissa miestä piestiin veriappelsiineilla täytetyillä pusseilla.
Kotioloissa tositoimiin päästiin, kun aviopari päätti ratkaista matkustamista koskevan kiistansa masturboimalla kilpaa muovipussit päässä riettaan karnevalistisesti toteutetussa kohtauksessa. Vaimo kuolee sydänkohtaukseen kesken pelin, jonka jälkeen mies tukahduttaa itsensä hengiltä muovipussilla vaimonsa viereen käpertyneenä.
Häpeämätöntä rakkautta.
Sen jälkeen tutkittiin tuon voimakkaan tunteen lähdettä pelon maantieteen kautta. Häpeän aiheet opitaan. Itse tunne syntyy aivojen tunteita säätelevällä alueella. Aglan ja Annan kotiin murtautui mustanpuhuva ja kasvoton hahmo. Anna ei vastusta tunkeutujaa, ei pakene, vaan lamautuu. Hahmon rivot eleet kertovat väkivaltaisen raiskauksen uhasta.
Agla halusi kostaa loukkauksen. Tässä välissä käytiin Annan ja toimittajan (Alkhatib) välinen keskustelu. Roskalehden toimittaja teki selväksi, että vain häpeä myy. Annan oudot kokeet kasvien herättämisestä kuolleista tai naisparin yritykset hankkia lapsi keinohedelmöityksen avulla eivät tänään kelpaa julkisen häpeän aiheiksi.
Haastattelua seurasi Aglan ja Annan välinen hurja kohtaus. Aglan raju aggressio päättyi siihen, että hän ruiskutti yhteisen lapsen hedelmöittämiseen hankitun sperman Annan kasvoille. Eleen äärimmäisen alistava symboliikka, minä olen valtias ja sinä et ole mitään, lienee tuttu aikuisviihteen kuvastosta.
Dramaattisen huippunsa tarina häpeästä sai kohtauksessa, jossa Agla kohtaa uudestaan tämän tuntemattoman vainoojan. Kohtaus alkoi peseytymisellä. Sitten Aglan työtoveri saattaa tämän mustanpuhuvan hahmon asuntoon ja Agla paljastaa tälle tuntemattoman katseelle alastoman vartalonsa.
Sitä seurasi hyvin yllättävä käänne ja kohtaus huipentui intensiivisesti toteutettuun rakastelukohtaukseen.
Loogista ja järkevää. No ei todellakaan. Näytelmän yhteydessä KOM-teatterin verkkosivuilta löytyvässä oppimateriaalissa tästä mielen syväsukelluksesta käytetään hienoa käsitettä kognitiivinen dissonanssi.
Mielen labyrintti, josta ei löydy yhtään reittiä ulos. Draaman jälkeistä draamaa (eh).
Hyvin tutulta tuntui herkullinen kohtaus, jossa äiti Edda sätti perhetapaamisella kaikin mahdollisin tavoin Aglan puolisoa Annaa. Omaan aikaamme kohtauksen ankkuroi sen loppuhuipennus, jossa Agla patisti Eddan ja Annan istumaan vierekkäin sohvalle ja otti heistä yhteiskuvan älypuhelimella sosiaalista media varten.
Näin vähäisin elein taitava käsikirjoittaja ja ohjaaja voivat avata näköalan jälleen yhteen uuteen suuntaan tarinan henkilöitä ympäröivässä todellisuudessa. Ja näitä näkökulmia riitti. Poliisipäällikkönä Edda antoi tyttärelleen potkut. Syitä oli kaksi. Agla oli päällikön mielestä sekä liian empaattinen että liian aggressiivinen poliisiksi. Korpiranta ei syyttä ole noussut ohjaajana maineeseen.
Mustanoja ja Paju ovat KOM-teatterin uusia näyttelijöitä, jotka ovat aloittaneet työnsä teatterissa tänä syksynä. Seitsemän tarinaa häpeästä on molempien kohdalla todella loistava debyytti. Hienoa näyttelijäntyötä, rohkeaa ja voimakasta eläytymistä, johon oli ilo samaistua myös rampin tällä puolella.
Näytelmän tematiikan kannalta Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa vielä opiskelevan Alkhabitin oma elämäntarina on puhutteleva. Syyrian pakolaisleireiltä Kreikan pahamaineisten vastaanottokeskusten kautta Suomeen ja Teatterikorkeakoulun tiensä raivanneen pojan tarinan hän on itse kertonut teatterin keinoin Hassan Alsalehin käsikirjoittamassa näytelmässä Hajuvesi.
Seitsemässä tarinassa häpeästä Alkhabitilla oli monta roolia. Hän näytteli poliisia, murtovarasta, toimittajaa, hovimestaria ja Amma Mallan bilettävää tyttöystävää. Tuossa Alkhabitin luomassa drag queen hahmossa oli kokoa, näköä ja hahmoon kuuluvaa humoristista, elämäniloa julistavaa riemukkuutta.
Janne Vasaman, Julia Jäntin ja Tomi Suovankosken näytelmälle luoma skenografia oli vaikuttava ja toimiva. Elämän sirkusta pyöritettiin näyttämöllä lihasvoimin. Lavasteiden reliefeissä oli kuvattu tämän vapaudenvaltakunnan reunaehdot: pillerit ja käsiraudat.
Häpeä on yhteisöä koossa pitävää liima. Häpeän aiheet ovat opittuja, mutta itse tunnetta ohjaavat samat tahdosta riippumattomat aivojen algoritmit, jotka ohjaavat meidän tunne-elämäämme. Oikein annosteltuna häpeä on lääke, joka ohjaa meidän käytöstämme ja suojelee meitä konflikteilta.
Manipuloijan käsissä häpeä on tappavan tehokas ase. Seksuaalisuuteen liittyvä häpeä on suojellut hyväksikäytöltä, mutta se on ollut myös vallan väline, jolla miehet ovat puolustaneet omaisuuttaan, johon vielä ihan vähän aikaa sitten myös vaimot ja tyttäret laskettiin kuuluviksi.
Näytelmän alku jäi askarruttamaan. Miksi niin moni häpeää omaa kehoaan niin, että on valmis tuhomaan sitä.
Seitsemän tarinaa häpeästä
Hillitön matka arktisen mielen ytimeen
KOM-teatterin esitys 11.9.2024
Käsikirjoitus Tyrfingur Tyrfingsson
Suomennos Vilja-Tuulia Huotarinen ja Kári Tulinius
Ohjaus Ona Korpiranta
Ohjaajan assistentti Vili Nissinen (TeaK)
Lavastus- ja videosuunnittelu, valokuvat Janne Vasama
Äänisuunnittelu Jani Rapo
Valo- ja videosuunnittelu Julia Jäntti ja Tomi Suovankoski
Pukusuunnittelu Riitta-Maria Vehman
Maskeerauksen suunnittelu, proteesit Leila Mäkynen
Näyttämöllä Youssef Asad Alkhabit (TeaK), Katja Küttner, Juho Milonoff, Isla Mustanoja, Tuuli Paju, Satu Silvo
Ääninäyttelijät Erkki Saarela, Tuomas Nilsson, Ilse Vasama