Moliéren Luulosairas on Arto af Hällströmin viimeinen ohjaus Kansallisteatterin vakituisena ohjaajana. Tällä kertaa Hällström tyylittelee. Muoto menee sisällön edelle. Hällströmin tärkein tyylikeino on liioittelu.
Esityksen käsiohjelma kannattaa ehdottomasti hankkia. Käsiohjelmassa muun muassa Ryhmäteatterille maineikkaita tulkintoja Moliéren näytelmistä ohjannut Arto af Hällström kertoo, miten uusin ohjaus Kansallisteatterissa liittyy tähän luovan työn ja hienon taiteilijauran jatkumoon.
Ainakin minulle lyhyt teksti toimi avaimena näytelmän ymmärtämiseen.
Nuori ja myös ilmeisen vihainen Hällström ohjasi ensimmäisenä omana ammattiohjauksena Moliéren Ihmisvihaajan Helsingin kaupunginteatterille ilmeisesti joskus 70-luvun loppupuolella. Nuori mies löysi klassikoista sisältöjä. Ihmisvihaaja oli Hällströmin mukaan allegoria presidentti Urho Kekkosesta.
Kansallisteatterin Luulosairaassa ympyrä sulkeutuu. Yritykset ymmärtää taidetta tai todellisuutta ovat nuoren ihmisen henkistä pörhistelyä. Nuorina me parumme suurta elämäntuskaamme, vaikka vika on itse asiassa siinä, että olemme itse pissanneet housuihimme. Aikuisina meidän on pakko hyväksyä se vääjäämätön tosiasia, että ennemmin tai myöhemmin ne pissat ovat jälleen housuissa.
Moliére luki isänsä rahoilla notaariksi, mutta lähti pian valmistuttuaan kiertelevät teatterityhmä matkaan näyttelijänä. Moliéren isä tuskin ilahtui poikansa uravalinnasta aikana, jolloin näyttelijöillä oli suurin piirtein yhtä korkea yhteiskunnallisen status kuin maankiertäjillä, prostituoiduilla ja maantierosvoilla. Näyttelijät kuuluivat siihen sakkiin, jonka edustajia kirkko ei antanut haudata kunnon kristittyjen joukkoon.
Luulosairas edustaa ainakin näytelmän roolihahmojen osalta Italiassa edellisellä vuosisadalla syntynyttä commedie dell’artea.
Teatteri päästettiin Moliéren elinaikana pannasta ja siitä tuli Ranskan Aurinkokuninkaan, Ludvig XIV:n hovin hyväksymää viihdettä 1600-luvun puolivälin jälkeen. Moliére nousi näytelmäkirjailijana ja näyttelijänä hovin suosikiksi ja vakiinnutti asemansa.
Tältä pohjalta Hällström on ohjannut Luulosairaasta eräänlaisen teatteripastissin. Kansallisteatterin esitys on jossakin mielessä henkistä sukua vaikkapa Suomalaisen barokkiorkesterin konsertille, jossa barokkimusiikkia soitetaan periodisoittimilla.
Luulen että näyttelijöille Hällströmin valitsema tyylilaji on ollut aika paha rasti. Ei ole helppoa heittäytyä 1600-luvun ihmiseksi, vaikka esityksen ilmava kepeys siihen viittaakin. Eivät periodisoittimetkaan ole aitoja 1600-luvun instrumentteja, vaan niiden jäljitelmiä.
Eikä se ole helppoa meille katsojillekaan. Meille kuolema on toki väistämätön osa elämää, mutta se on kätketty meiltä sairaaloiden ja hoivakotien seinien sisälle. Moliéren aikalaisille kuolema oli osa jokapäiväistä arkea. Luulosairaan sisään kätketty tragedia tuli suoraan elävästä elämästä. Vakavasti sairas Moliére esitti itse viimeiseksi jääneen näytelmänsä Argania. Hän sai neljännen esityksen aikana näyttämöllä sairaskohtauksen ja kuoli pian sen jälkeen.
Näyttelijävalinnoista homma ei ole ollut kiinni. Jukka-Pekka Palo, Minttu Mustakallio, Pirjo Luoma-aho, Kreeta Salminen, Juha Varis, Harri Nousiainen ja Jukka Puotila selvittivät esityksen haasteet tyylillä.
Ainakin minun assosiaationi olivat jo Palon esittämän luulosairaan, herra Arganin ensimmäisistä repliikeistä lähtien Tove Janssonin kirjassa Vaarallinen juhannus. Näin kirjan teatterirotta Emmakin olisi tämän näytelmän toteuttanut. Näytelmän roolihahmot olivat outoja, mutta tämä outous oli aivan tarkoituksella luotua illuusiota.
Luulosairas on komedia. Minun nauruhermoihini iski tällä kertaa parhaiten kohtaus, jossa nuori lääkäri Tuomas Diafoirus (Petri Liski), luulosairaan vävykokelas tekee itseään tykö Arganin (Jukka-Pekka Palo) tyttärelle Angéliquelle (Kreetta Salminen). Diafoirus lupaa viihdyttää morsiantaan viemällä hänet aamulla katsomaan naispuolisen vainajan ruumiinavausta.
Tähän tarjoukseen Arganin hovin narri, palvelijatar ja totuudenpuhuja Toinette (Minttu Mustakallio) toteaa, että kyllä ruumiinavaus aina teatterissa käynnin voittaa.
Oma teatterimakuni taitaa olla edelleen enemmän kallellaan juuri näiden ruumiinavausten suuntaan.
Kansallisteatterin Luulosairas on hyvä valinta, jos on kiinnostunut teatterin historiasta ja 1600-luvun teatteriepookista. Meille muille Kansallisteatterin syksyn ohjelmistosta löytyy älyllisesi haastavampia vaihtoehtoja.