Kevyttä ja huokoista, kysyvää ja ilakoivaa, lohdullista.
Kaunotar ja hirviöt näytelmän tarina on lähtökohtaisesti synkkä. Se kertoo nuoren tytön murhasta, joka sai Italiassa aikaan valtavan mediakohun. Tai oikeammin monitasoinen tarina kertoo tuosta mediakohusta.
Silti ohjaaja Linda Wallgrenin oma käsiohjelmaan painettu luonnehdinta kuvaa näytelmää hyvin. Näytelmä sai aikaan voimakkaan tunteen läsnäolosta ja vuorovaikutuksesta tavalla, joka sai minut katsojana unohtamaan itseni. Kaunotar ja hirviöt oli kuin lasten teatterileikkiä, vilpitöntä esittämisen ja esillä olon iloa.
Jollakin suorastaan hellyttävällä tavalla aivan mahtavaa näyttelijäntyötä. Nuoret näyttelijäntaiteen opiskelijat antoivat omien luonteenpiirteidensä ja fyysisyytensä näkyä. Se tuntui raikkaalta.
Myös näytelmän teksti on oppilastyö. Sinna Virtanen kirjoitti sen noin kymmenen vuotta sitten opiskellessaan Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa. Kaunotar ja hirviöt oli parikymppisen Virtasen ensimmäinen kokopitkä näytelmä ja samalla hänen kandidaattityönsä.
Käsiohjelmassa Virtanen kertoo siitä, miten vaativa jopa tuskallisen vaikea prosessi näytelmän kirjoittaminen oli. Sitä hän ei avaa, mikä sai hänet kirjoittamaan näytelmän, jonka keskiössä on Italian televisiossa pyörinyt tositelevisiosarja, jossa etsittiin kadonneita henkilöitä.
Virtasen näytelmän narratiivisessa keskiössä eivät olleet satujen sudet, noidat ja peikot, nuo tutut hirviöt, joita lapsena vilkas mielikuvitus sai ryömimään illalla esiin sängyn alta. Näytelmä kertoi siitä yksisilmäisestä kykloopista, joka on väijynyt meitä ja saalistanut tajuntaamme olohuoneen nurkassa jo usean sukupolven ajan. Televisiota ei ehkä ihan sattumalta keksitty Hitlerin natsi-Saksassa.
Virtanen kertoo kirjoittaneensa näytelmän aikana, jolloin juuri kenelläkään ei ollut älypuhelimia. Hänen mukaansa tuolloin elettiin aikaa, joka oli postapokalyptistä tai uusvilpitöntä. Elettiin aikaa ennen Trumpia. Silti Wallgrenin mukaan näytelmän tarinan pohjalla on jotain hyvin pahaenteistä.
Se ei välttämättä johdu näytelmän murhatarinasta. Tapettujen ja alastomaksi riisuttujen nuorten naisten ruumiita kaivetaan esiin viihdyttämään meitä lähes joka ilta television dekkareissa. Minut vei oikeille jäljille Sanna Levon oivaltava lavastus ja Kaisa Savolaisen pukusuunnittelu.
Räikeät värit ja vähäpukeiset, välillä lähes alastomiksi riisutut naiset kuuluivat vuosituhannen alkupuolella mediamoguli Silvio Berlusconin mediaimperiumin luomaan kuvastoon. Näytelmän kuvaaman tragedian aikaan Berlusconi oli jälleen noussut Italian pääministeriksi.
Juuri television ruokkima populaarikulttuuri on nostanut valtaan Berlusconin ja Donald Trumpin kaltaisia hirviöitä. Molemmat ja muut heidän kaltaisensa poliittiset eläimet ovat television luoman huomiotalouden luomuksia. Televisio on nostanut vallan huipulle häikäilemättömillä ja moraalittomilla liiketoimilla rikastuneita miehiä.
Mikäli uskomme Yuval Noah Hararia ja miksemme uskoisi, kyky kertoa tarinoita on tehnyt ihmisestä maapallon valtalajin. Sadut eivät eroa tässä mielessä muista tarinoista. Niiden tehtävänä on ollut paitsi viihdyttää, myös ohjata ja hallita lapsen mieltä. Peikot, noidat ja sudet varoittivat kodin pihapiirin ulkopuolella vaanivista vaaroista. Veden partaalle eksyneen lapsen saattoi sadussa napata pinnan alle hiisi tai jokin muu veden velho.
Gaprielle-Suzanne Bardot de Villeneuven vuonna 1740 kirjalliseen muotoon saattama kansansatu Kaunotar ja Hirviö kuuluu satuihin, joilla on muokattu maaperään oikeanlaiselle sosiaaliselle käyttäytymiselle. Ainakin itse uskon, että sadun tarkoitus oli valmistaa tytäriä järjestettyyn avioliittoon. Vaikka isän valitsema ylkä oli vanha kuin taivas tai ruma kuin synti hänellä oli paitsi rikkauksia myös tietenkin kultainen sydän karun pinnan alla.
Kuuliaisen tyttären piti suostua ja sopeutua ja pelastaa isän kunnia ja joskus myös koko perhe uhkaavalta taloudelliselta perikadolta. Luulen, että myös Virran ja Wallgrenin ajatukset sadun perimmäisestä sisällöstä ovat liikkuneen samaan suuntaa. Näytelmässä satu päättyy yllättävällä tavalla.
Kiinnostavassa näytelmätekstissä ja sen toteutuksessa on paljon tasoja. Tässä mielessä Virtasen nuoruuden työ on vaikuttava. Yksityiskohdista tekee mieli kuvata kohtausta, jossa viitattiin television aikakauden uuslukutaidottomuuteen. Jonkinlaista henkistä uusavuttomuutta edustavat myös kylän torilla oppaan johdolla tungeksivat ja töllistelevät turistit.
Minulle tulivat mieleen kertomukset 1600-luvun noitavainoista ja näiden vainojen uhrien kärsimyksiä töllistelevä rahvas. Kaunotar ja hirviöt oli myös hauska. Tosin näytelmän huumori oli mustanpuhuvaa. Hauskuutta tietenkin lisäsi se, että Wallgren näyttelijöineen vaihtoi näytelmän pukusulkeisissa ketterästi tyylilajista toiseen.
Ehkä lopulta vaikuttavinta oli, miten elämäniloa ja energiaa kuplivassa näytelmässä käsiteltiin sivullisuuden teemaa. Tragedian kohdanneen perheen osa oli seurata tapahtumia sivusta. Heillä ei näytänyt olevan osaa edes tapetun tyttärensä hautajaisissa. Äitiä (Miriam Mekhane) haastatellaan kerran tässä ”Kadonneen jäljillä” sarjassa. Perheen poika, kadonneen ja kuolleen tytön veli (Sonja Arffman) ei sano näytelmässä sanaakaan.
Jollakin tavalla tätä yhteiskunnan muutosta kohti autismia muistuttavaa tilaa korosti näytelmän upeasti toteutettu ja vaikuttava loppukohtaus. Siinä Arffman istui kylän piazzaa koristavan suihkulähteen reunalla ja seurasi ääneti ympärillään pyörivää sirkusta.
Kaunotar ja hirviöt on Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun kolmannen vuosikurssin näyttelijäntaiteen opiskelijoiden kisällityö. Roolit olivat osa näytelmässä näyttelevien opiskelijoiden kandidaatin tutkintoa. Valitsijoiden haaviin on kolme vuotta sitten tarttunut todella hyviä tyyppejä ja itse esitys kertoi hyvää myös Teatterikorkeakoulun opetuksen laadusta.
Kaunotar ja hirviöt
Ensi-ilta Helsingin kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä 10.4.2025
Käsikirjoitus Sinna Virtanen
Ohjaus Linda Wallgren
Lavastus Sanna Levo
Pukusuunnittelu Kaisa Savolainen
Naamioinnin suunnittelu Henri Karjalainen
Valosuunnittelu Aku Lahti
Äänisuunnittelu ja musiikki Juri Jänis
Sävellys Eero Kettunen
Orkestraatio ja ohjelmointi Tino Kuusivirta
Musiikintuotanto yhteistyössä MD Company
Musiikin harjoittaminen Markku Luuppala-Roos
Rooleissa Sonja Arffman, Heidi Finnberg, Elina Kanerva, Mikael Karvia, Väinö Lehtinen, Miriam Mekhane, Yousef Nousiainen, Rebecca Nugent, Iina Nylander, Milla Palin, Janika Suopanki, Pablo Ounaskari